Täydentävä ja vaihtoehtoinen lääkintä (eng. complementary and alternative medicine = CAM) on haastava tutkimuskohde, joka ei helposti alistu tieteellisen tarkastelun alle. Yksistään jo käytettyjen englannin ja suomenkielisten termien ja käsitteiden moninaisuus vaikeuttaa tutkimuskohteen määrittelyä. Lisäksi täydentävä ja vaihtoehtoinen lääkintä on perinne- ja kulttuurisidonnainen ilmiö, joka asettautuu eri maissa lainsäädännöllisesti eri positioihin. Suhteellisen kattavan kuvan eri maiden lainsäädännöllisistä eroavaisuuksista saa World Health Organizationin vuonna 2001 julkaisemasta raportista, jossa kuvataan täydentävän ja vaihtoehtoisen lääkinnän lainsäädännöllinen tilanne WHO:n 123 eri jäsenmaassa.
Täydentävän ja vaihtoehtoisen lääkinnän tutkimuksen epämääräisyyttä lisää myös se, että tutkijoiden keskuudessa ei ole selkeää yksimielisyyttä siitä, mikä käsite kuvaisi parhaiten täydentävän ja vaihtoehtoisen lääkinnän sekä -hoitojen laajaa kenttää. Täydentävän ja vaihtoehtoisen lääkinnän käsitteiden voidaan ajatella viittaavan eri ulottuvuuksiin. Täydentävän lääkinnän voidaan katsoa kulkevan virallisen lääketieteen rinnalla, ja vaihtoehtoista lääkintää harjoitetaan virallisen lääketieteen sijasta.
Tulevaisuudessa käsitteet täydentävä ja vaihtoehtoinen lääkintä mahdollisesti erkaantuvat selvemmin toisistaan, sillä esimerkiksi Risbergin ym. (2004) tutkimuksessa syöpäsairaanhoidossa työskentelevät lääkärit asennoituivat myönteisimmin hoitoihin jotka he ajattelivat täydentävän virallista lääketieteellistä hoitoa (akupunktio, musiikki- ja taideterapia) kuin hoitoihin, jotka koettiin vaihtoehtoisiksi hoidoiksi (käsillä parantaminen, homeopatia).
Täydentävän ja vaihtoehtoisen lääkinnän käsitteiden määritelmistä ja rajoista käydään jatkuvaa niin kansainvälistä kuin suomalaistakin mielipiteiden tunnepitoista vaihtoa. Suomessa eniten käytettyjä käsitteitä lienevät kuitenkin vaihtoehtolääkintä tai vaihtoehtoiset hoidot (esim. Vertio ym. 1995, Enkovaara 2002). Uskomuslääkintä, jota pääasiassa suomalaiset virallisen lääketieteen edustajat käyttävät, ei ole juurikaan vakiintunut suomalaiseen kielenkäyttöön. Kansainvälisesti uskomuslääkintä (belief based, make-believe medicine) on myös lähes tuntematon käsite.
Täydentävän ja vaihtoehtoisen lääkinnän käsitteiden määrittelyn ja terminologian ristiriitaisuudet johtavat vaikeuksiin vertailla eri maissa tehtyjä tutkimuksia ja siksi niin tutkimusprosessien kuin tulostenkin luotettavuuden tarkasteluihin tulee suhtautua varauksella.
Tutkimuksellisista haasteista huolimatta ja toisaalta juuri niiden vuoksi projektissani tarkasteltiin ensimmäistä kertaa syöpäpotilaiden, hoitajien ja lääkäreiden asennoitumista täydentävään ja vaihtoehtoiseen lääkintään Suomessa. Lisäksi tutkittiin syöpäpotilaiden täydentävän ja vaihtoehtoisen lääkinnän käyttöä. Tutkimusprojektissa täydentävä ja vaihtoehtoinen lääkintä määriteltiin käsittämään hoidot, jotka sijoittuvat virallisen lääketieteen ulkopuolelle. Tämän lisäksi vastaajilta tiedusteltiin, miten he suhtautuvat muutamien yleisimpien täydentävien hoitojen (ruokavaliohoidot, vitamiinien jättiannoshoidot, immunoterapia, homeopatia, rukous ja käsillä parantaminen) mahdollisuuksiin parantaa syöpää.
Täydentävän ja vaihtoehtoisen lääkinnän käsitteitä, eri maiden lainsäädäntöjä, virallisen ja vaihtoehtoisen lääkinnän suhdetta, asennoitumista sekä käyttöä täydentävään ja vaihtoehtoiseen lääkintään niin väestötasolla kuin syöpäpotilaillakin on käsitelty laajasti väitöskirjani kirjallisuusosassa, ja tärkeimmät aiheeseen liittyvät tutkimukset on koottu väitöskirjan liitetaulukoiksi. Tutkimusprojekti asettautui ajallisesti suhteellisen pitkälle välille (1995–2005), joka vuoksi erityisesti ensimmäisen onkologisille hoitajille tehdyn asennetutkimuksen tulosten luotettavuutta ja yleistettävyyttä tulee tarkastella kriittisesti.
Täydentävä ja vaihtoehtoinen lääkintä polarisoi helposti asenteet joko myönteiseen tai kielteisen näkökulmaan. Tutkimuksessani rinta- ja eturauhassyöpäpotilaiden asennoituminen täydentävään ja vaihtoehtoiseen lääkintään osoittautui suhteellisen myönteiseksi, ja kielteinen asennoituminen tuli selvästi esille syöpäsairaanhoidossa toimivien hoitajien ja syöpälääkäreiden keskuudessa. Tutkimuksessa mukana olleista lääkäreistä terveyskeskuslääkärit suhtautuivat myönteisimmin täydentävään ja vaihtoehtoiseen lääkintään.
Syöpäpotilaat (216 rintasyöpäpotilasta ja 190 eturauhassyöpäpotilasta) pitivät mahdollisena, että täydentävä ja vaihtoehtoinen lääkintä voi auttaa syövän hoidossa, vaikka sen ei uskottukaan parantavan syöpää kokonaan. Kaksi kolmasosaa syöpäpotilaista ajatteli, että täydentävää ja vaihtoehtoista lääkintää voi aina koettaa syövän hoidossa ja että sen käyttö lievittää stressiä sekä jännittyneisyyttä. Eniten molemmissa syöpäpotilasryhmissä uskottiin ruokavaliohoitojen ja rukouksen parantaviin vaikutuksiin.
Lisäksi yli puolet syöpäpotilaista oli valmiita hyväksymään täydentävän ja vaihtoehtoisen lääkinnän virallisten hoitojen rinnalle, ja lähes kaksi kolmasosaa potilaista ajatteli, että näitä hoitoja voitaisiin tarjota virallisen terveydenhuollon toimipisteissä. Syöpäpotilasryhmien täydentävään ja vaihtoehtoiseen lääkintään asennoitumisen välillä ei ollut eroja, mutta myönteinen asennoituminen oli yleisempää nuorimmissa ikäryhmissä ja niiden potilaiden keskuudessa, jotka olivat keskustelleet näistä hoidoista lääkäreiden kanssa.
Hoitajien (92 onkologista hoitajaa) ja lääkäreiden (yhteensä 234 onkologia, urologia ja terveyskeskuslääkäriä) asennoituminen täydentävään ja vaihtoehtoiseen lääkintään osoittautui pääosin kielteiseksi tai epävarmaksi. Erityisen selvästi esille tuli syöpälääkäreiden kielteinen asennoituminen. Molemmat vastaajaryhmät, niin hoitajat kuin lääkäritkin, ajattelivat täydentävän ja vaihtoehtoisen lääkinnän sisältävän tuntemattomia riskitekijöitä sekä mahdollisesti viivästyttävän syöpäpotilaiden viralliseen hoitoon hakeutumista. Tutkimukseen valittujen hoitojen (ruokavaliohoidot, vitamiinien jättiannoshoidot, immunoterapia, homeopatia, rukous ja ”käsillä parantaminen”) parantaviin vaikutuksiin suhtauduttiin epäilevästi. Myönteisimmin hoitajat suhtautuivat ruokavaliohoitoihin ja lääkärit puolestaan rukoukseen ja immunoterapiaan. Lähes puolet hoitajista ajatteli täydentävän ja virallisen lääkinnän mahdollisesti täydentävän virallista hoitoa, mutta lääkärit lähes yksimielisesti vastustivat täydentävien hoitojen tarjoamista virallisessa terveydenhuollossa.
Virallisen terveydenhuollon edustajien asennoituminen ei ollut yllätys syöpäpotilaille, sillä potilaat olivat hyvin tietoisia hoitajien ja lääkäreiden kielteisestä asennoitumisesta täydentävään ja vaihtoehtoisen lääkintään.
Syöpäpotilaista noin puolet oli kiinnostuneita täydentävästä ja vaihtoehtoisesta lääkinnästä. Useimmin käytön aloittamisesta luovuttiin tieteellisten todisteiden puutteen ja virallisten hoitojen hyvien tulosten vuoksi.
Suurin osa potilaista, jotka olivat käyttäneet täydentävää ja vaihtoehtoista lääkintää ennen syöpään sairastumistaan, jatkoivat sen käyttöä syöpädiagnoosin jälkeenkin. Syöpädiagnoosi lisäsi kuitenkin molempien ryhmien lääkinnän käyttöä ja eturauhassyöpäpotilailla lisäys oli lähes puolet enemmän kuin rintasyöpäpotilailla. Lisäksi huonovointisuus ja syövän etäpesäkkeet lisäsivät tilastollisesti merkitsevästi täydentävän ja vaihtoehtoisen lääkinnän käyttöä molemmissa potilasryhmissä.
Tutkimushetkellä noin kolmasosa syöpäpotilaista käytti täydentäviä hoitoja, yleisimmin vitamiini- ja hivenainehoitoja, antioksidantteja, ruokavaliohoitoja tai luonnonlääkkeitä. Syöpäpotilaat käyttivät täydentäviä hoitoja erityisesti lisätäkseen taistelutahtoa sairauttaan vastaan ja saadakseen toivoa tulevaisuuteen. Lähes kaikki rintasyöpäpotilaat ja kaksi kolmasosaa eturauhassyöpäpotilaista raportoi täydentävien hoitojen vaikuttaneen myönteisesti erityisesti heidän fyysiseen jaksamiseensa ja yleiskuntoon.
Tutkimustani voidaan pitää alkukartoituksena aihealueesta, ja tulosten pohjalta voidaan todeta, että suomalaisessa syöpäsairaanhoidossa tarvitaan avointa ja luottamuksellista keskustelua potilaiden täydentävän ja vaihtoehtoisen lääkinnän käytöstä. Avoin aiheeseen liittyvä keskustelu voisi osaltaan vähentää jännitystä hoitosuhteessa sekä parantaa potilasturvallisuutta, sillä tutkimusten mukaan potilaat eivät välttämättä kerro täydentävien hoitojen käytöstään viralliselle hoitohenkilökunnalle (esim. Adler & Fosket 1999).
Tutkimuksen syöpäpotilaista kolmannes käytti täydentäviä hoitoja. Tulos tukee keväällä 2005 julkaistun laajan eurooppalaisen tutkimuksen (14 eurooppalaista maata mukana, ei kuitenkaan Suomi) tuloksia, jossa syöpäpotilaiden täydentävien hoitojen määräksi saatiin 36 % (Molassiotis ym. 2005). Tässä tutkimuksessa syöpädiagnoosi lisäsi täydentävien hoitojen käyttöä molemmissa syöpäpotilasryhmissä, mutta tulokset eivät tukeneet sitä, että potilaat käyttäisivät näitä hoitoja virallisten hoitojen sijasta tai siksi, että he olisivat olleet pettyneitä virallisiin hoitoihin. Potilailla oli päin vastoin suuri luottamus virallisiin hoitoihin ja juuri virallisten hoitojen hyvien tulosten vuoksi täydentävien hoitojen käytöstä luovuttiin, vaikka käyttöä oli harkittukin.
Täydentävien hoitojen käytön lisäys syöpädiagnoosin jälkeen oli eturauhassyöpäpotilailla lähes kaksinkertainen verrattuna rintasyöpäpotilaisiin. Tuloksista ei voi suoraan päätellä, mistä tämä ero johtuu. Kuitenkin lähes kaikki potilaat, jotka olivat käyttäneet täydentäviä hoitoja ennen syöpädiagnoosia jatkoivat niiden käyttöä syöpädiagnoosin jälkeenkin. Näiden potilaiden kohdalle kyseessä lienee elämäntapa, jota syöpään sairastuminen ei muuta.
Potilaat käyttivät täydentäviä hoitoja erityisesti tehdäkseen kaikkensa taistelussa syöpää vastaan ja saadakseen toivoa tulevaisuuteen. Mitä toivo itse asiassa on? Voisiko täydentävien hoitojen käyttö edustaa potilaan toimivaa selviytymisstrategiaa ja halua parantaa omaa elämänlaatua? Tai olisiko sittenkin kyseessä vakavasti sairaiden ihmisten tarttuminen viimeiseen oljenkorteen? Nämä tulokset nostavat väistämättä esille muutamia tärkeitä kysymyksiä. Miten esimerkiksi virallisessa terveydenhoidossa pystyttäisiin entistä paremmin vastaamaan syöpäpotilaiden psykologisiin tarpeisiin?
Tutkimustulokset suuntaavat mahdollisuuksia myös tutkimusalueen laajentamiseen. Esimerkiksi täydentävien hoitojen vaikutuksia voitaisiin kartoittaa, sillä lähes kaikki vastaajat kaipasivat tieteellisesti luotettavia tuloksia täydentävien hoitojen vaikutuksista. Täydentävien hoitojen vaikuttavuuden tutkimus on kuitenkin vaikeaa, kuten LL Heikki Hemmilä toteaa Skeptikko-lehdessä 1/2005.
On kuitenkin todennäköistä, että jo yksistään täydentävän ja vaihtoehtoisen lääkinnän käsitteen tarkka analysointi mahdollistaisi monialaisen kansainvälisen yhteistyön ja sen myötä kansainvälinen tutkimustoiminta voitaisiin liittää suomalaiseen tämän alan tutkimustraditioon.
Teksti perustuu kirjoittajan kesäkuussa 2005 Turun yliopistossa tarkastettuun väitöskirjaan; COMPLEMENTARY AND ALTERNATIVE MEDICINE; attitudes of cancer patients, nurses and physicians, the use of complementary and alternative medicine by cancer patients, Hoitotieteen laitos, Lääketieteellinen tiedekunta, Turun yliopisto, Annales Universitatis Turkuensis D 663, Painosalama Oy, Turku 2005.
Väitöskirja on tilattavissa osoitteesta: http://kirjasto.utu.fi/julkaisupalvelut/
Kirjoittaja Liisa Salmenperä on koulutukseltaan terveystieteiden tohtori (TtT). Hän toimii työnohjaajana ja työyhteisökouluttajana sosiaali-, terveys- ja opetusalan organisaatioissa sekä julkishallinnossa. Lisäksi kirjoittaja ohjaa leskille ja ikääntyneille eronneille tarkoitettuja sopeutumis- ja tukihenkilökursseja Eläkeliitossa.