Epävirallisella terveydenhoidolla on muitakin nimiä. Vaihtoehtolääkintä on niistä tunnetuin, ja sitä uudempi uskomuslääkintä on sekin käytössä. Viimeksi mainittua ovat erityisesti alan yrittäjät pitäneet halventavana. Termi ei ole sellaiseksi tarkoitettu, vaan se kuvaa osuvasti kyseisiä hoitoja, jotka tukeutuvat uskomuksiin elimistön rakenteesta ja toiminnoista. Esimerkkeinä olkoot vyöhyketerapian käsitys siitä, että jalkapohjassa on joka elimelle vastinkohtansa, josta on yhteys kyseiseen elimeen, sekä uskomuslääkinnän monet selitykset sairauksien syistä (elämänenergian virtauksen häiriöt, syöpää aiheuttavat loiseliöt, maasäteily jne.). Monet noista uskomuksista on osoitettu virheellisiksi.
Termi uskomuslääkintä viittaa myös siihen, miten nykyisessä epävirallisessa lääkinnässä vallitsee usko yliluonnollisiin voimiin, outoihin energioihin, ihmeisiin ja jälleensyntymiseen. Tästä saa hyvän kuvan tutkimalla vaikkapa lehtiä Ultra, Voi Hyvin ja Minä Olen.
Jos uskomuslääkintä on liian suorasukainen sana, niin miten kelpaa vanha termi puoskarointi? Se tarkoittaa Suomen kielen perussanakirjan mukaan laitonta lääkärintoimen harjoittamista. Sana on kuitenkin ollut muutaman vuosikymmenen ajan suorastaan ”poliittisesti epäkorrekti”, koska sen on koettu tarkoittavan myös sellaista terveydenhoitoa, jota uskomuslääkintä ja vaihtoehtolääkintä ovat.
Virallisessa lääkinnässä on pitäydyttävä asiakkaan – potilaan – terveyteen liittyvissä kysymyksissä. Uskomuslääkinnässä hoito on ”kokonaisvaltaista” – jopa potilaan ”aiempia elämiä” voidaan tulkita ja tulevaisuutta ennustaa. Uskomusterapeutti voi tarjoutua koko elämänhallinnan guruksi asiakkaalleen. Puoskaroinnilla on viitattu myös tällaiseen toimintaan, jota virallisessa lääkinnässä pidetään epäeettisenä.
Uskomuslääkinnän juuret ovat yhtäältä Yhdysvaltojen ja Keski-Euroopan lisäravinne- ja luonnonlääketeollisuudessa, toisaalta kansanomaisessa lääkinnässä. Viimeksi mainittu oli apukeino, kun uskomuslääkintää tuotiin 1970-luvulla Suomeen. Tuolloin vedottiin siihen, että perinteiset kansanlääkintäkeinot tulisi ottaa huomioon mm. apteekkitavaralaissa.
Tuohon aikaan uskomuslääkinnän liiketoiminnassa olivat esillä melkein yksinomaan luonnonlääkkeiksi kutsutut lisäravintovalmisteet, luontaistuotteet. Niiden myynti kasvoi 1970-luvulla voimakkaasti. Tuotteiden myötä tarjottiin suomalaisille lääketieteeseen perustumattomia sairausselityksiä, joihin tukeutumalla vakuuteltiin luontaistuotteiden tarpeellisuutta ja tehokkuutta.
1980-luvun lopulla mukaan ”luonnonlääkintään” tulivat kaikki muutkin uskomuslääkinnän muodot, mukaan luettuina yliluonnollisiin voimiin tukeutuvat hoidot. Luontaistuotteiden myynnin voimakas kasvu päättyi. Suomalaisen kansanlääkinnän hoidot väistyivät alan keskieurooppalaisen ja amerikkalaisen teollisuuden myynti-ideoiden ja terapiaoppien tieltä.
Viime vuosina erilaisten uskomushoitojen merkitys on korostunut. Sitä vauhditti 1990- luvun alkupuolen talouslama ja työttömyys: monet huomasivat, että uskomushoitoja tarjoamalla oli mahdollista hankkia elantoa. Terapiapalveluihin monet yhdistivät lisäravinteiden ja luonnonlääkkeiden myynnin.
Jo vuosikaudet uskomuslääkintä on ollut laajamittaisempaa kuin virallisen terveydenhoidon tai sen viranomaisvalvonnan piirissä on ymmärretty. Siellä uskomuslääkintää on pidetty pienenä, huvittavana erikoisuutena. Jotkut ovat luulleet, että kyseessä on vanha kansanomainen lääkintä, jolla on monen mielestä kulttuurihistoriallinen oikeutuksensa olla virallista lääkintää koskevien vaatimusten ulkopuolella.
Uskomuslääkintä on kuitenkin nykyaikaista, ylikansallista liiketoimintaa. Se piirissä toimii terapeutteina tuhansia suomalaisia – määrää ei tarkkaan tiedetä, koska virallisia rekistereitä heistä ei ole. Suomessa on lukuisia uskomushoitoja tarjoavia parantoloita ja terapeuttien koulutuskeskuksia. Julkaisutoiminta on vilkasta – uskomuslääkintäoppeja tarjoavia kirjoja ja lehtiä kustannetaan runsaasti. Uskomuslääkintä on näyttävästi esillä aikakaus- ja jopa sanomalehdissä. Markkinoilla on tuhansia lääkkeen näköisiä valmisteita, ja tarjolla on satoja hoitotapoja. Viime vuosina on tullut tarjolle myös uskomuslääkinnän laitteita, joita käytetään diagnostiikkaan ja hoitoon.
Uskomuslääkinnän valmisteita ja hoitoja kaupataan sekä terveyden lisäämiseen (voimistava, kaunistava, oppimiskykyä lisäävä yms. vaikutus), sairauksien ehkäisyyn (primaaripreventio), sairauksien lievittämiseen ja parantamiseen ja vielä sairauden uusiutumisenkin ehkäisyyn eli sekundaaripreventioon. Diagnostisten menetelmien luvataan voivan tunnistaa jopa sellaisia sairauksien esiasteita, joita ei lääketieteellisillä menetelmillä voi havaita.
Toiminta on sekä terapeuttien määrän ja toiminta-alan puolesta niin laajaa, että kyseessä on suorastaan toinen terveydenhoidon järjestelmä. Sitä ei kuitenkaan miltään osin valvota siten kuin virallista terveydenhoitoa.
Asiaan liittyvät ongelmat on tuonut julkisuuteen mm. Suomen mielenterveysseura. Se kiinnittää 14. kesäkuuta 2005 peruspalveluministeri Liisa Hyssälälle lähettämässään kirjeessä huomiota siihen, että viime vuosina Mielenterveysseuraan on tullut yhä enemmän tietoja erilaisista hoitomuodoista, joissa ihmiset kokevat tulleensa väärin kohdelluiksi. Osaa näistä toteuttavat ihmiset, joilla ei ole lääketieteellistä koulutusta.
Suomen mielenterveysseura katsoo valvonnan olevan puutteellista ja tiedustelee kauppaja teollisuusministeriöltä, oikeusministeriöltä sekä sosiaali- ja terveysministeriöltä mahdollisuutta asettaa työryhmä, joka selvittäisi tällaisten tapausten ja väärinkäytösten kohteeksi joutuneiden ihmisten oikeusturvaa.
Terveydenhoitoa valvovat viranomaiset (lääninhallitukset, Lääkelaitos, Terveydenhuollon oikeusturvakeskus) eivät uskomusterapeutteja, heidän koulutustaan eikä heidän käyttämiään valmisteita ja laitteita valvo. Ennakkovalvontaa kohdistuu uskomuslääkintään vain siltä osin, kun Elintarvikevirasto ja Tullilaboratorio tekevät pistokokeita maahan tuotavista, lääkkeen näköisistä erityisvalmisteista pyrkien määrittämään, onko tuotteissa kiellettyjä aineita tai liian suuria pitoisuuksia jäämiä esimerkiksi torjunta-aineista.
Myös muilta osin uskomushoidot ovat seurannan ulkopuolella. Asiakkaita koskevat vahinkovakuutukset puuttuvat, potilasasiakirjojen (”sairauskertomus”) suhteen tilanne on epämääräinen jne. Jälkivalvontakin aktivoituu vasta, jos poliisille tehdään tutkintapyyntö tai rikosilmoitus.
Lääkkeitä muistuttavista luontaistuotteista ei vaadita tutkimusnäyttöä tehosta ja turvallisuudesta sairauksien ehkäisyssä tai hoidossa. Myyntilupia ei tarvita ja myyntikanavat ovat vapaat. Haittavaikutusrekisteriä ei ole. Tuotteista luvataan – lain kielloista piittaamatta – lääkkeellisiä vaikutuksia. Tuotteita kaupataan ”luonnollisen turvallisina” kaikille, jopa lapsille, vaikka niiden yhteydessä on havaittu vakavia haittoja ja yhteisvaikutuksia. Erot lääkkeitä koskeviin tiukkoihin vaatimuksiin ja myynnin sääntelyyn nähden ovat kaikilla tasoilla suuret.
Virallisen lääkinnän puolella pyritään järkiperäiseen terveydenhoitopalvelujen käyttöön. Uskomuslääkinnässä pyrkimykset ovat erilaiset: palveluja kaupataan taitavalla mielikuvamainonnalla, jossa hoitopalvelut ja valmisteet yhdistetään luonnonsuojeluun, yksilöllisyyteen, elämänkatsomuksiin, taikauskoon, kauneudenhoitoon ja uususkontoihin. Kaikenikäisiä terveitä ihmisiä pyritään saamaan hoitojen käyttäjiksi ”ennaltaehkäisyn” nimissä, vaikka tarjottavien hoitojen teho ja turvallisuus on osoittamatta.
Terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetun lain mukaan terveydenhuollon ammattihenkilöiden päämäärä on terveyden ylläpitäminen ja edistäminen, sairauksien ehkäiseminen sekä parantaminen ja kärsimysten lievittäminen. Myös uskomuslääkintäterapeutit lupaavat asiakkailleen terveyden ylläpitämistä ja edistämistä, sairauksien ehkäisemistä (sitä jopa painotetummin kuin virallinen terveydenhoito) sekä parantamista ja kärsimysten lievittämistä.
Mainitun lain mukaan terveydenhuollon ammatinharjoittajalla tulee olla ammattitoiminnan edellyttämä koulutus. Maallikon ajattelulla voi tulkita, että tämä vaatimus koskee kaikkia terveydenhoidon palveluita ammatikseen antavia. Vallitseva tulkinta kuitenkin tukeutuu ammattinimikkeeseen, ei työhön. Jos käyttää muuta kuin virallista terveydenhoidon ammattinimikettä, ei koulutukseen velvoittavasta laista tarvitse piitata.
Koulutusta koskevia virallisia vaatimuksia ei ole myöskään siinä mielessä, että olisi määritelty, mitä koulutuksen tulisi sisältää ja kuinka paljon, millainen pätevyys kouluttajalla tulisi olla, ja miten koulutettavan pätevyys varmistettaisiin.
Edellä mainitun lain 15. pykälä kertoo, että terveydenhoidon ammattitoiminnassa on sovellettava yleisesti hyväksyttyjä ja kokemusperäisiä perusteltuja menettelytapoja koulutuksen mukaisesti, jota on pyrittävä myös jatkuvasti täydentämään.
Ammattitoiminnassaan uskomusterapeutit soveltavat itse hyväksymiään menetelmiä. Monet uskomushoidoista ovat muodoiltaan ”intuitiivisia”: tarkkoja perusteita hoidon toteutukselle ei ole, kuten ei myöskään oikeaa toteutustapaa, vaan terapeutti toimii vaistonvaraisesti.
Kokemusperäisyys ei uskomuslääkinnässä tarkoita laajoista, huolellisesti suunnitelluista ja toteutetuista, vertailevista potilastutkimuksista saatua tietoa. Niiden sijaan hoitojen tehon vakuudeksi esitetään mainonnan kannalta sopivasti valittuja yksittäisiä potilastapauksia, usein tunteeseen vetoavia kertomuksia ihmiskohtaloista.
Terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetun lain 22 §:ssä todetaan, että laillistettu lääkäri päättää potilaan lääketieteellisestä tutkimuksesta, taudinmäärityksestä ja siihen liittyvästä hoidosta. Uskomuslääkinnässä taudin määrittäjäksi voi ruveta kuka tahansa ja hän voi käyttää mitä menetelmiä tahansa.
Lääkäri koulutuksessa tautien tunnistamista opitaan kuusi vuotta kestävässä peruskou lutuksessa, ja erikoislääkäreillä lisänä on vähintään neljä vuotta kestävä käytännön harjoittelu ja opiskelu keskussairaaloiden erikoisklinikoissa. Uskomusterapeuttien diagnoosien teko perustuu yleensä kansanomaisiin uskomuksiin tai pika kursseihin.
Uskomuslääkinnässä yleisiä ovat diagnoosimenetelmät, joiden toimivuutta ei ole tutkittu. Myös menetelmiä, joiden toimimattomuus on osoitettu, käytetään (esim. iirisdiagnostiikka, elektroakupunktuurilaitteet).
Varsinkin tautien määrittämisen osalta uskomusterapeuttien toiminta on lähellä pelkästään lääkäreiden tehtäväksi tarkoitettua toimintaa. Erityisesti tässä yhteydessä voi puhua puoskaroinnista.
Tulkinta, jonka mukaan terveydenhuollon ammattihenkilöitä koskeva laki ei koskekaan kaikkia terapeutteja, on kansalaisen kannalta hankala. Hän hakee apua, eikä hän sairauden tai ahdistuksen aiheuttamassa hädässä pysty arvioimaan tarjottujen terveyspalvelujen laadukkuutta.
Uskomuslääkinnän käyttäjät eivät ole pieni ja erityinen ideologinen lahko, jonka voisi tulkita toimivan oman oppijärjestelmänsä mukaisten sääntöjen mukaan ja jättää yleisten lakien antaman turvan ulkopuolelle. Uskomuslääkinnän käyttäjät ovat samoja kansalaisia, jotka käyttävät myös virallisen lääkinnän palveluita. Miksi uskomuslääkintää saa kaupata näille kansalaisille lähes täysin ilman ennakkotarkastusta, ammatinharjoittamisen valvontaa ja vaatimuksia hoitojen tehosta ja turvallisuudesta?
Uskomuslääkinnän nykyistä valvontaa ja potilaan suojaa on kuvattu ilmaisulla regulation through litigation. Käytäntö saattaa toimiakin Yhdysvalloissa, jossa kuluttajat ovat alttiita viemään tyytymättömyytensä oikeuskäsittelyyn ja vaatimaan korvauksia. Siellä on myös tarjolla runsaasti lainopillista apua. Suomessakin terveyspalvelujen käyttäjät voisivat valvoa noilla keinoilla etujaan nykyistä tehokkaammin, kuten Mika Hemmo kuvasi erinomaisessa kirjoituksessaan (Skeptikko 1: 4-11, 2005). Meillä tuo järjestelmä ei kuitenkaan toimi kunnolla.
On epätodennäköistä, että uskomuslääkintä voitaisiin sovittaa virallisen terveydenhoidon piiriin ja alistaa sitä koskeviin vaatimuksiin. Jos näyttöön perustuvan lääkinnän vaatimuksia sovelletaan myös uskomuslääkintään, karsiutuvat todennäköisesti lähes kaikki uskomushoidot.
Uskomuslääkintä on kuitenkin asettunut terveydenhoidon alueelle ja vakiinnuttanut paikkansa elinkeinoelämässä. Se on melkoinen työllistäjä ja antaa yksityiselle yrittäjyydelle mahdollisuuksia. Lääkkeen näköisten tuotteiden valmistus ja myynti on laajaa, ylikansallista liiketoimintaa, eikä kaupalle sallita Euroopan unionin sisällä esteitä. Siksi uskomuslääkintää tuskin kielletään, vaikka virallisen terveydenhuollon puolella hoidot, joita tutkimukset eivät osoita tehokkaiksi ja turvallisiksi, poistetaankin käytöstä.
Uskomushoitoihin turvautuvan potilaan suojaa olisi parannettava. Koska juuri uskomusterapeuttien määrä on viime vuosina lisääntynyt, voisi puoskarilaki vahvistaa kuluttajan suojaa. Lain avulla olisi mahdollista määritellä melko tarkkaan ne asiat, kuten taudin määrittäminen, joita ei saa tehdä ilman lääkärin koulutusta.
Samoin lain avulla olisi mahdollista määritellä, Ruotsin kvacksalveri-lain tapaan, ne erityisen haavoittuvat potilasryhmät (lapset, kehitysvammaiset, mielenterveyspotilaat jne.), joita saavat hoitaa vain asianmukaisen koulutuksen saaneet ammattilaiset.
Edelleen voitaisiin ottaa lain piiriin sairauksia, joiden jättäminen uskomuslääkinnän varaan tuottaa suuren vaaran potilaalle tai yhteiskunnalle. Esimerkiksi diabeteksen uskomushoitojen tekeminen kielletyksi puoskaroinniksi olisi perusteltua.
Suomalaisessa yhteiskunnassa on meneillään voimakas muutos: varsinkin valtionverotusta pienennetään ja vastaavasti valtion kuluja pyritään vähentämään, jotta vähenevillä verotuloilla tultaisiin toimeen. Kulujen vähentäminen tarkoittaa valtion palkkojen jäämistä jälkeen yleisestä palkkatasosta ja valtion palkkalistoilla olevien henkilöiden määrän laajamittaista vähentämistä.
Tähän kansalliseen projektiin ei sovi ajatus, että terveydenhuoltoa valvoville virastoille annettaisiin lisää valvontatehtäviä, eikä ainakaan niiden vaatimia voimavaroja. On vaara, että luodaan laki, jonka rikkomisesta tulee ”maan tapa” samalla tavoin, miten rikotaan elintarvikelain kieltoa esittää lääkkeen näköisistä ravintolisävalmisteista väitteitä lääkkeellisistä vaikutuksista.
Laki ei silti olisi hyödytön. Vaikka terveydenhoidon valvontalaitokset eivät puoskarilain täytäntöönpanoon riittävää panosta voisikaan antaa, tekisi laki nykyistä helpommaksi niin potilaille kuin potilaiden omaisillekin pyytää poliisiviranomaisilta apua tilanteissa, jolloin potilas houkutellaan ammattitaidottomaan hoitoon.
Virallisen terveydenhoidon puolellekin puoskarilailla olisi ryhdistävä vaikutus. Uskomuslääkinnän epätieteelliset, usein uskonnollisia aineksia sisältävät, kaiken kattavat selitysmallit vetoavat myös koulutettuihin terveydenhoidon ammattilaisiin. Samoin houkuttelee uskomushoitojen tarjoama mahdollisuus saada lisätuloja yksityisessä vastaanottotyössä. Puoskarilaki tukisi terveydenhoidon ammattijärjestöjen pyrkimyksiä saada jäsenistönsä toimimaan ammatin eettisten vaatimusten mukaisesti ja pysymään poissa alueilta, joille ammattikoulutus ei pätevyyttä anna.
Uskomuslääkinnän nykytilannetta voi verrata auton ajamiseen yleisessä liikenteessä. Ajokorttilain mukaan ajaminen ilman ajokorttia on rikos, johon poliisi puuttuu ja josta rangaistaan, vaikka kortiton kuljettaja ei kolaria ajaisikaan.
Myös terveydenhuollon ammattihenkilöitä koskeva laki edellyttää asianmukaisen tutkinnon suorittamista. Silti tutkintoja suorittamattomien, jopa täysin kouluttamattomien terapeuttien sallitaan tehdä diagnooseja ja antaa hoitoja: he saavat ajaa kortitta vaikka ammatikseen, kunhan vain väittävät ajavansa ”vaihtoehtoisella tavalla”.
Näin siitä huolimatta, että monet uskomushoidot ovat siinä määrin kyseenalaisia tai jopa haitalliseksi tunnettuja, että niiden antaminen potilaille on hyvin verrattavissa vaaran ai heuttamiseen muille liikenteessä liikkujille. Viimeksi mainittua pyritään torjumaan monilla tavoilla, ja siitä annetaan ankarat rangaistukset.
Myös ajoneuvojen kuntoa pyritään valvomaan aktiivisesti, ei pelkästään vahingon jo tapahduttua. Autoja ei päästetä liikenteeseen ennen hyväksytysti tehtyä tyyppikatsastusta, ja ajoneuvojen kuntoa seurataan käytön aikana määräaikaistarkastuksilla. Uskomuslääkinnässä käytettyihin valmisteisiin ja laitteisiin ei tuollaista valvontaa kohdisteta. Puoskarilakikaan ei lupaa siihen parannusta.
Kirjoittaja Veijo Saano on LKT, dosentti ja Lääkelaitoksen ylilääkäri.
