Varpumies etsii vettä Tiedepuiston lattian alta.
Puolenkymmentä kaivonpaikkaa elämässään löytänyt nuorehko mieshenkilö suostui siihen, että varsinaisen haastekokeen sijaan hänelle suoritetaan ensin Skepsiksen paikallisin voimin toteutettava esitesti. Vesa Tenhunen ja Denis Galkin järjestivät testin 27.1.2010 Joensuun Tiedepuiston luentosalissa.
Koejärjestelyt olivat pitkälti samanlaiset kuin noin kahdeksan vuotta aikaisemmin Joensuussa tehdyssä varpukokeessa (Skeptikko 3/2002 ja http://iki.fi/vesat/varpukoe/). Koehenkilö toi mukanaan kymmenkunta Y:n muotoista pajuvarpua, jotka olivat paksuudeltaan 1–2 cm ja pituudeltaan metristä puoleentoista.
Kaivonkatsojan mukaan varpu toimisi parhaiten ulkona, mutta parinkymmenen asteen pakkasen takia katsoimme sisätilat paremmaksi vaihtoehdoksi. Raivasimme luentosaliin noin 10 × 2 metriä suuruisen alueen, jolla varpumies sai ensin kulkea varvun kanssa silmät auki ja löytää kaikki mahdolliset vesisuonet, jotka sitten merkitsimme lattiaan ohuella maalarinteipillä.
Tämän jälkeen peitimme varpumiehen silmät läpinäkymättömällä maskilla. Varsinainen koe koostui käynnistä satunnaisessa järjestyksessä kymmenessä kohteessa, joissa viidessä varpu oli aiemmin taipunut ja viidessä jäänyt taipumatta. Varpumiehen oli sokkona kyettävä sanomaan, oliko 2–3 askeleen matkalla hänen edessään vesisuonta vai ei. Merkitsimme jokaisen varvun taipumisen ja taipumatta jäämisen lattiaan numeroidulla maalarinteipin pätkällä sekä kirjasimme sen muistiinpanoihin.
Pieneksi ongelmaksi testissä totesimme sen, että aiemmin löydetyt vesisuonet olivat melko tiheässä. Testikohtia, joissa varvun ei pitäisi taipua, oli hyvin vähän. Niinpä toista kymmenen kohteen sarjaa varten muutimme järjestelyä sen verran, että varpumiehen tuli nyt tunnistaa edessä oleva kohde liikkumatta paikaltaan. Varpumies hyväksyi järjestelyn, eikä uskonut sen vaikuttavan onnistumiseensa.
Kahdenkymmenen kohdan läpikäynnin jälkeen tulokset olivat selvät. Osumia oli yhteensä 5 kappaletta ja huteja 15. Sekä varpumies että hänen avustajansa yhtyivät näkemykseemme, että tulos oli varvun toimivuuden kannalta negatiivinen.
Varpumies epäili olevansa sokkona herkempi aistimaan vesisuonia ja jättäneensä alussa merkitsemättä osan vähäisemmistä suonista. Niinpä merkitsimme maalarinteipillä myös uudemmat löydökset ja pyysimme varpumiestä etsimään vielä tarkemmin ne kohdat, joissa vesisuonia ei varmasti ole. Tämän jälkeen teimme sokkokokeen vielä viidessä kohteessa.
Tuloksena oli kolme osumaa ja kaksi hutia. Saadun paremman tuloksen luotettavuutta kuitenkin heikensi se tosiasia, että kokeiltaessa samaa vesisuonetonta kohtaa kahdesti, ensimmäisellä kerralla varpu taipui, mutta toisella kertaa ei taipunut.
Testin tulos liittyi siis samaan sarjaan kuin aiemmissa varpukokeissa on nähty (esim. Oulussa 1976–83, Jyväskylässä 2001 ja Joensuussa 2002). Kun varpumies näkee, missä varvun pitäisi taipua ja missä ei, varpu taipuu ja jää taipumatta oikeissa kohdissa. Sokkona varvun taipumiset muuttuvat täysin satunnaisiksi.
Saatuja tuloksia mielenkiintoisempaa oli kokeen jälkeen varpumiehen kanssa keskustellessa esille tullut yleinen huomio kaivonkatsonnasta. Kuten aiemmissa kokeissa on nähty, varpumiehillä on vakaa usko taikavarvun toimintaan. Tätä vahvistaa veden löytyminen varvun näyttämään paikkaan kaivetusta kaivosta, vaikka todellisuudessa Suomen oloissa vettä löytyy helposti lähes mistä tahansa.
Erityisesti uskoa tuntuu vahvistavan itse varvun taipuminen. Tämänkinkertainen testihenkilö piti taipumisessa näkyvää voimaa niin vahvana, että hänestä sen täytyy tulla jostakin ulkopuolelta. Ulkopuolista vaikutusta osoittaa hänen mukaansa varsinkin se, että vaikka hän mielestään vääntää taipumista vastaan, varpu taipuu silti. Taipuminen on joskus niin voimakasta, että varvun kuori alkaa halkeilla ja haarat voivat katketa – molemmat tapaukset nähtiin tilaisuuden aikana.
Skeptikkoina otimme esille mielestämme todennäköisimmän luonnollisen syyn varvun taipumiselle, eli varvunpitäjän tiedostamattoman ideomotorisen liikkeen. Samalla demonstroimme hänelle, kuinka varvun saa taipumaan haluttuun suuntaan ja halutussa kohdassa vähäisellä ranteiden liikkeellä. Keskustelimme tämän ilmiön valossa myös aiemmin tehdyistä varpukokeista ja niiden tuloksista.
Emme kenties onnistuneet täysin vakuuttamaan varpumiestä, mutta annoimme kuitenkin ajattelemisen aihetta vastaisen varalle. Koska ideomotorinen liike on tiedostamaton ja vastoin varpumiesten kokemuksia, se luultavasti tuntuu selityksenä riittämättömältä varpuun uskoville. Niinpä kaivoja epäilemättä katsotaan varvun avulla myös tulevaisuudessa ja joku varpumies saattaa jälleen kerran tarttua Skepsiksen haasteeseen.
Vesa Tenhunen
Denis Galkin
