(engl. myth of the naked ape). Usein luonto nähdään vain julmana taistelutantereena, jossa jokainen tavoittelee ainoastaan omaa etuaan. Inhimillinen kulttuuri nähdään puolestaan myötätunnon ja epäitsekkyyden lähteenä, sekä biologisten viettien hillitsijänä. Tällaisesta romanttisesta luonnon ja kulttuurin vastakkainasettelusta voisi käyttää nimitystä alastoman apinan myytti.
Alastoman apinan myytti ilmenee muun muassa psykoanalyyttisessä käsityksessä viettimäisestä Idistä ja sitä hillitsevästä Superegosta, puheenvuoroissa, joissa varoitetaan vajoamasta moraalittomaan ”eläimellisyyteen”, sekä yleisemminkin biologisten viettien ja kulttuuristen normien vastakkainasettelussa. Kognitiotieteilijä Steven Pinkerin mukaan se ilmenee myös ”populaareissa eläindokumenteissa, joissa muriseva paviaanilauma muuttuu mellakoiviksi jalkapallohuligaaneiksi samalla kun selostaja miettii huolestuneena kykenemmekö me nousemaan vaistojemme yläpuolelle ja välttämään ydintuhon”.
Näiden käsitysten ja oppien viesti on: Luonto on karski, itsekäs ja kova; inhimillinen kulttuuri on sosiaalisen vastuuntunnon ja ”hyvyyden” edellytys.
Psykologian ja aivotutkimuksen piirissä tunnetuin alastoman apinan myytti on Paul MacLeanin teoria kolmikerroksista aivoista (engl. triune brain). MacLeanin teorian mukaan ihmisaivot voidaan jakaa kolmeen osaan niiden evoluutiohistorian mukaisesti. Varhaisin osa aivoja, R-yhdistelmä (basaaligangliot), on peräisin matelijoilta. Se on vastuussa itsekkyydestä, aggressiivisuudesta sekä territoriaalisuudesta.
Paleomammaalinen yhdistelmä (limbinen järjestelmä) on puolestaan ystävällinen, sekä vastuussa syömiseen ja lisääntymiseen liittyvistä motiiveista ja tunteista. Varhaisille nisäkkäille ilmaantunut limbinen järjestelmä on MacLeanin mielestä vastuussa myös vanhemmuuteen liittyvästä toiminnasta. Nämä kaksi subkortikaalista aivoaluetta ovat aivokuoren peittämät. Aivokuori eli neokorteksi on vastuussa abstraktista ajattelusta, havaitsemisesta ja ihmisellä myös kielestä.
MacLeanin teoria on merkittävä siksi, että se keskitti huomiota ihmisen toiminnan lajinkehitykselliseen taustaan. Aivotutkija Anton Reiner toteaa kuitenkin, että tietämys aivojen evoluutiosta ja toiminnasta on lisääntynyt 1960-luvulta, jolloin MacLean alunperin esitteli teoriaansa. Tämä tietämys on osoittanut MacLeanin teorian ”perustavanlaatuisesti virheelliseksi”.
Ensinnäkin ilmeisesti jo matelijoita edeltävillä kaloilla oli ”matelijoiden” R-yhdistelmä. Toiseksi matelijoilla, linnuilla ja sammakkoeläimillä on limbiseen järjestelmään liittyviä rakenteita. Limbinen järjestelmä ei siis ilmaantunut varhaisten nisäkkäiden mukana. Kolmanneksi teoria ei ota huomioon, että matelija nimeltä krokotiili ja kaikki linnut hoitavat jälkeläisiään. Jotkut kalat suojelevat jälkeläisiään pitämällä niitä välillä suussaan. Paleontologisen aineiston mukaan on myös mahdollista, että dinosauruksilla esiintyi parentaalista käyttäytymistä. Jälkeläisten hoivaaminen ei siis ole nisäkkäiden yksinoikeus.
Neljänneksi neokorteksi ei ilmaantunut nisäkkäiden myötä, vaan myös linnuilla, matelijoilla ja kaloilla on ”neokorteksi” samankaltaisine toimintoineen, joskin sen rakenne poikkeaa nisäkkäiden vastaavasta. Jotkut tutkijat käyttävät käsitettä ”isokorteksi” käsitteen ”neokorteksi” sijaan, koska se ei ota kantaa aivokuoren ajalliseen ilmaantumiseen (neo=uusi). Viidenneksi limbisen järjestelmän osa hippocampus osallistuu pitkäaikaisen muistin, yhden merkittävän älykkyyskyvyn, toimintaan.
Yhteenvetäen voisi siis sanoa, että MacLeanin teoria kolmikerroksisiksi kasautuneista aivoista ei pidä paikkaansa, ei anatomisesti eikä toiminnallisesti. Evoluutiossa uusia ominaisuuksia ei vedetä hihasta, vaan sen myötä aikaisemmat rakenteet ja toiminnot muokkaantuvat, joskus tosin radikaalistikin.
Teoria vetoaa kuitenkin moniin, koska se sijoittaa itsekkäät ja ”paheelliset” toimintatavat eläimelliseen menneisyyteemme, ja toisaalta hyveelliset ja järkevät ominaisuutemme inhimilliseksi luultuun osaamme (”neokorteksi”). Mutta luonto ei ole vain itsekkyyden, dominoivuuden ja väkivaltaisuuden alkulähde, vaan se on myös myötätunnon, yhteistyön, sovinnollisuuden ja uhrautuvuuden taustalla. Evoluutio ei ole tuottanut vain pistiäisiä, jotka istuttavat jälkeläisiään toukkien sisuksiin, jotta nämä voivat myöhemmin syödä ”isäntänsä” elävänä, vaan myös lepakoita, jotka jakavat imemäänsä verta tovereilleen, lintuja, jotka itselleen koituvasta vaarasta huolimatta antavat lajikumppaneilleen varoitusääniä, delfiinejä, jotka auttavat pulaan joutuneita, sekä muurahaisia, jotka kuolevat pesäkumppaniensa puolesta.
Kirjassaan Hyväluontoinen: Oikean ja väärän alkuperä ihmisessä ja muissa eläimissä (1998) etologi Frans de Waal kertoo kääpiösimpanssista, jolla oli tapana laskeutua ketjun avulla eläintarhan kuivaan vallihautaan. Toinen uros nosti ketjun kuitenkin ylös, jolloin alas laskeutunut ei päässyt takaisin. Usein eräs naaras pelasti pulaan jääneen laskemalla ketjun vallihautaan. Tämä esimerkki osoittaa osaltaan luonnon kaksinaisia kasvoja: luonnossa on niin ”hyvää” kuin ”pahaakin”.
Lopuksi on todettava, ettei luonnosta ole kertomaan mikä on oikein ja mikä väärin (ellemme me niin päätä). Jos vetoamme eettisissä periaatteissamme niiden ”luonnollisuuteen”, syyllistymme naturalistiseen virhepäätelmään. Sitä paitsi luonnolla on hyvin helppo perustella melkeimpä mitä tahansa eettistä tai poliittista kantaa, olipa se sitten”konservatiivinen” tai ”liberaali”.
Katso: Humen giljotiini; Ihanien ihmisten myytti.
Kirjallisuutta: de Waal 1998; LeDoux 1996; Northcutt ja Kaas 1995; Pinker 1997; Reiner 1990; Ridley Matt 1999.