(engl. Atlantis). Atlantis on Atlantin valtameressä sijainnut tarumainen saari — manner, jota jotkut pitävät ihmiskunnan kadonneena alkukotina. Se on inspiroinut filosofeja, lauluntekijöitä, muusikkoja sekä kirjailijoita kuten Jules Verneä ja Sir Arthur Conan Doylea. Joidenkin mielestä Bermudan kolmion katoamisten taustalla ovat Atlantin valtamereen vajonneen mantereen tuntemattomat voimat.
Alkunsa Atlantis-myytti sai filosofi Platonin (427–347 eaa.) dialogeissa Timaios ja Kritias. Niissä hän Sokrateen ja muiden keskustelijoiden kautta muun muassa sivuaa näkemystään ihanteellisesta valtiosta. Keskustelun myötä Kritias kertoo tarinan, jonka hän oli kuullut isoisältään, joka puolestaan oli kuullut sen runoilija ja valtiomies Solonilta. Solon oli puolestaan kuullut sen tuntemattomaksi jääneeltä egyptiläiseltä papilta.
Kritiaan tarinan mukaan aikojen alussa jumalat arpoivat, mikä osa maailmasta kuuluisi kenellekin. Poseidon, meren jumala, sai osakseen Atlantiksen mantereen. Se sijaitsi Atlantin valtameressä Herakleen pylväiden eli nykyisen Gibraltarin salmen vieressä. Mantereen ensimmäiset asukkaat koostuivat Poseidonin ja kuolevaisen naisen jälkeläisistä. Luonnonvaroiltaan suuri Atlantis oli ylitsevuotavan runsaskätinen, ja ihmiset tekivät siitä rikkaan ja mahtavan kuningaskunnan.
Atlantiksen asukkaat olivat hyveellisiä ja lakeja noudattavia. Samoin he olivat ystävällisiä samaa jumalaista sukujuurta olevia kohtaan. Mutta kun inhimillinen perintöaines lisääntyi heissä, he alkoivat ylenkatsoa hyvettä ja ahneus sai heissä vallan: atlantislaiset yrittivät saada haltuunsa Euroopan ja Aasian. Mutta tarinan mukaan Atlantiksen laajentumisen aikaan myös Ateenassa vallitsi kukoistava ja edistyksellinen kulttuuri. Ateenalaiset olivat etulinjassa työntämässä tunkeutujia takaisin. Myös jumalien jumala Zeus oli kyllästynyt katsomaan pahuuden valtaan joutunutta kansakuntaa, ja halusi rankaista atlantilaisia, jotta he parantaisivat tapansa. Kritias-dialogi päättyy tähän, mutta Timaios-dialogissa mainitaan Atlantiksen vajonneen meren syvyyteen maanjäristysten ja tulvan saattamana yhden vuorokauden aikana. Kritiaan mukaan katastrofi tapahtui 9 000 vuotta ennen tarinan kertomista eli noin 11 000 vuotta sitten.
Kadonnut manner ilmestyi kreikkalaisiin kirjoituksiin uudelleen vasta yli kolme sataa vuotta Platonin jälkeen. Keskiajalla Atlantiksen olemassaolo oli yleisesti hyväksytty näkemys, mutta vaikka siitä on useita mainintoja, Platonin kuvausta ei juurikaan kehitelty eteenpäin. Löytöretket ja Amerikan mantereen löytyminen muuttivat tilanteen: Atlantiksesta tuli lukuisten spekulaatioiden inspiroija. Esimerkiksi espanjalaisen Lopez de Gomaran mukaan Amerikan intiaanit olivat peräisin Atlantikselta. Gomaran väite perustui yhteen ainoaan seikkaan: atsteekkien kielessä sana atl tarkoittaa vettä.
Arkeologi Kenneth L. Federin mukaan taru Atlantiksesta olisi todennäköisesti jäänyt historiaan, ellei yhdysvaltalainen Ignatius Donelly (1831–?) olisi julkaisut kirjaansa Atlantis vuonna 1882. Donelly oli koulutukseltaan lakimies, ja hän toimi useita kausia senaatissa ja jopa pyrki kahdesti Yhdysvaltojen varapresidentiksi. Atlantiksessa kertomus kadonneesta mantereesta sai ensimmäisen kerran yhtenäisen ja ainakin näennäisen perustellun ilmaisun. Donellyn mukaan Platonin kertomus on tositarina, ja Atlantis Egyptin, Euroopan sekä Etelä-, Keski- ja Pohjois-Amerikan korkeakulttuurien kehto. Väitteensä hän perusti pääasiassa samanlaisuuksiin muinaisten Egyptin ja Etelä-Amerikan intiaanien kulttuurien välillä.
Donellyn jälkeen Atlantis on innoittanut muun muassa skotlantilaista myyttien tutkija Lewis Spenceä (k. 1955), joka perusti The Atlantis Quarterly -julkaisun. Vuonna 1942 Spence kirjoitti teoksen Will Europe follow Atlantis? Siinä hän ilmaisi ärtymyksensä saksalaisia kirjoittajia kohtaan, jotka väittivät ”pohjoisen rodun” olevan peräisin Atlantikselta. Spencen mukaan Atlantiksen todellisia perillisiä olivat anglosaksit. Samassa teoksessa presbyteerinen Spence totesi, että ellei moraalisesti köyhtynyt natsi-Saksa ja muu Eurooppa käänny oikeaan kristinuskoon, niille tulee käymään kuten muinaiselle Atlantikselle.
Atlantis innoitti myös teosofi Helena P. Blavatskya, joka piti lukua seitsemän pyhänä. Hänen mukaansa ihmiskunnalla on seitsemän ”alkurotua”, joista kahta vasta odotellaan. Jokaisella alkurodulla on seitsemän ”alarotua”, ja jokaisella alarodulla seitsemän ”haararotua”. Ensimmäinen alkurotu asui Pohjoisnavalla, ja he olivat näkymättömiä. Toinen alkurotu asui Pohjois-Aasiassa, ja heillä oli lähes näkymättömät astraalikehot.
Kolmas alkurotu asui Lemuriassa, Intian ja Etelä-Afrikan yhdistäneellä mantereella. Lemurialaiset olivat neljä ja puoli metriä pitkiä, nelikätisiä, ruskeaihoisia ja joillakin heistä oli kolmas silmä niskassa. Lisäksi he kommunikoivat telepaattisesti. Atlantiksen tavoin myös Lemuria vajosi mereen. Tätä ennen osa lemurialaisista ehti kuitenkin muuttaa Atlantikseen synnyttääkseen siellä neljännen alkurodun. Viides alkurotu sai alkunsa atlantislaisten viidennestä alarodusta. Maailma odottaa jännittyneenä kahta viimeistä alkurotua.
Blavatskyn mukaan Atlantiksen asukkaat olivat yhdeksän metriä pitkiä jättiläisiä. Kaiken Atlantista ja Lemuriaa koskevan tiedon hän väitti saaneensa Atlantiksesta peräisin olevasta kirjasta, joka oli ilmeisesti säilynyt kuivana. Kirjaa säilytettiin kaukana Tiibetissä. Teosofi W. Scott-Elliot puolestaan tutki Lemuriaa ”astraalisen selvänäön” keinoin.
Antroposofi Rudolf Steiner yhtyi Blavatskyn ja Scott-Elliotin näkemyksiin atlantislaisten alkuperästä: he olivat kotoisin Lemuriasta. Steiner väitti atlantislaisten olevan huonoja loogisessa päättelyssä, mutta omanneen suurenmoisen muistin. He liikkuivat leijuvilla kulkuvälineillä. Toisin kuin lemurialaiset atlantislaiset eivät kyenneet telepatiaan, vaan heidän täytyi kehittää ensimmäinen kieli.
Amerikkalainen meedio Edward Cayce ennusti 1940-luvulla Atlantiksen nousevan merestä vuosien 1968 ja 1969 aikana. Vaikkei mannerta tuolloin merestä noussutkaan, Bahamalta löydettiin vedenalaisia raunioita, joiden uskottiin todistavan Caycen ennustuksen oikeaksi.
Donellyn, Caycen, Spencen, Blavatskyn, Scott-Elliotin ja Steinerin vaikuttavista todistuksista huolimatta historiallinen, arkeologinen, geologinen ja paleontologinen aineisto ei anna oikeutta pitää Atlantista muuna kuin käsittämättömät mittasuhteet saaneena taruna.
Ensinnäkin Platon on ensimmäinen, jonka tiedetään kertoneen Atlantiksen kohtalosta. Muista lähteistä ei ole tietoa. Tämä on ihmeellistä, sillä ei mantereiden uppoaminen varmaan tuohonkaan maailmanaikaan ollut aivan arkipäiväistä.
Toiseksi Platon kirjoittaa 9 000 vuotta vanhasta tapahtumasta. Kuinka uskottavaa on, että tarina on pysynyt liioittelemattomana ja tapahtumien mukaisena näin pitkän ajan, erityisesti kun tunnetaan ihmisten inhimilliset taipumukset uudelleentulkintaan ja liioitteluun? Kolmanneksi Platon mainitsee vain kolme aikaisempaa tietolähdettä, joista viimeisen nimeä ei edes tiedetä.
Neljänneksi: Vaikka Kritias toteaa Atlantis-kertomuksen ”todeksi”, hän myös mainitsee kuulleensa sen juhlissa, joissa kilpailtiin parhaimmasta tarinasta. Platon-tutkija Paul Friedlanderin mukaan juhla oli jonkinlainen antiikkinen aprillipäivä. Aristoteles, Platonin kuuluisin oppilas, onkin todennut Atlantis-tarinasta: ”Hän, joka keksi sen myös tuhosi sen.”
Viidenneksi Platon kirjoittaa dialogeissaan ristiriitaisesti. Esimerkiksi Timaios-dialogissa mainitaan, ettei tapahtumista ole kirjallisia muistiinpanoja, ja Kritias-dialogissa kerrotaan puolestaan, että Solon toi Egyptistä muistiinpanot, jotka kulkeutuivat Kritiakselle. Ja jos Zeus halusi opettaa atlantilaiset paremmille tavoille, miksi hän tuhosi koko mantereen? ”Leikkaus onnistui, mutta potilas kuoli”?
Kuudenneksi: mitä todistusaineistoa meillä on Zeuksen olemassaolosta? Jos pidämme tarinaa Atlantiksen vajoamisesta totena, niin pitäisihän meidän uskoa Zeukseenkin, jota Platon pitää tarinassaan todellisena vaikuttavana tekijänä.
Seitsemänneksi: Miksi Platon jättää Kritias-dialoginsa kesken, siis dialogin, jossa yksityiskohtaisimmin kerrotaan Atlantiksesta ja sen kohtalosta? Mikä voisi olla mielenkiintoisempaa kuin kokonaisen mantereen katoaminen?
Kahdeksanneksi Atlantista ei ole löydetty valtameren pohjasta. Yhdeksänneksi arkeologisten löytöjen perusteella myöskään Ateenan valtakuntaa ei ollut 11 000 vuotta sitten. Tuonaikaiset ”kreikkalaiset” olivat muiden lajitoveriensa tapaan metsästäjä-keräilijöitä, eivät korkeakulttuurin edustajia. Kymmenenneksi Platon on todennäköisesti perustanut tarinansa osaltaan johonkin tai joihinkin Välimerellä tapahtuneisiin luonnonmullistuksiin, jotka aiheuttivat tuhoja kaupungeille ja satamille.
Yhdenneksitoista arkeologi Kenneth L. Feder löytää useita ratkaisevia puutteita Donellyn väitteissä ja niiden perusteluissa. Esimerkiksi Donelly väittää egyptiläisten obeliskien ja mayojen kivipylväiden olevan lähtöisin samasta paikasta, koska ne muistuttavat toisiaan. Mutta obeliskit ja mayojen kivipylväät eivät ole samanlaisia: ne on tehty eri tavoilla ja eri materiaaleista, ne ovat eri kokoisia ja muotoisia, ja lisäksi niihin kirjoitetut kielet ovat erilaisia. Jos ne olisivat samanlaisia, niiden voisi päätellä olevan peräisin samasta lähteestä, mutta tämä ei ilmeisestikään pidä paikkaansa. Samoin egyptiläiset ja Mesoamerikan pyramidit ovat erilaisia niin muodoltaan, rakenteeltaan kuin valmistustavoiltaankin. Lisäksi egyptiläiset pyramidit on rakennettu 5000–4000 vuotta sitten, kun taas mesoamerikkalaiset pyramidit ovat alle 3000 vuotta vanhoja, ja molemmat ovat huomattavasti nuorempia kuin kadonnut Atlantis.
Kahdenneksitoista moderni geologia ei tunne mittavia maanvajoamisia Atlantin valtameressä. Itseasiassa asia on ollut Atlantilla täysin päinvastainen: massaa nousee mannerlaattojen välistä ja valtameri laajenee, tosin hyvin hitaasti. Mannerlaattojen liikkeilläkään Atlantiksen ”katoamista” ei voi selittää, koska niitä lasketaan miljoonissa, ei tuhansissa vuosissa.
Kolmanneksitoista Biminin ”rauniot” ilmenivät tarkemmassa tarkastelussa luonnon rakentamiksi. Laatoitetuilta vaikuttaneet ”seinä” ja ”tie” olivat kalkkikivimuodostelmia, joita löytyy myös Australian rannikolta. Ehkäpä atlantislaiset kävivät rakentamassa loistokkaan valtakunnan sinnekin?
Sen lisäksi, ettei päteviä todisteita Atlantiksen olemassaolosta ole, kaikki tarinat Atlantiksesta ihmiskunnan ja korkeakulttuurien kehtona ovat täydellisesti ristiriidassa kaiken sen tietämyksen kanssa, mitä arkeologit, paleontologit ja paleoantropologit ovat vuosikymmenten aikana keränneet: me kaikki olemme afrikkalaisia, emme atlantislaisia.
Katso: Bermudan kolmio; Blavatsky, Helena Petrovna; Kanavointi; Lemuria; Steiner, Rudolf.
Kirjallisuutta: Feder 1996; Gardner 1957; Kakkuri 1997; Krupp 1983; Platon 1982; Randi 1981, 1987b.