(engl. dowsing rod). Perinteisesti taikavarvulla tarkoitetaan lehtipuusta leikattua oksanhaarukkaa, josta pidetään kiinni kaksin käsin. Voimakkaan käsien jännittämisen seurauksena oksanhaarukan pää liikkuu, tai se voi jopa singota käsistä.
Taikavarvun käyttäjien mukaan oksanhaarukan heilahtelu ei kerro käsien tietoisesta tai tiedostamattomasta ohjailusta, vaan piilossa olevista vesi-, malmi- tai öljyvarastoista. Sillä voidaan myös etsiä kadonneita esineitä tai ihmisiä, jopa murhattuja ja murhaajia. Psyykkisessä arkeologiassa sitä on käytetty hyväksi muinaisten, maahan ”piiloutuneiden” rakennusten paikallistamisessa. Jotkut varpumiehet tarkastelevat taikavarvulla ihmisen energiakenttää, auraa.
Taikavarvun historia ulottuu ainakin 1500-luvulle asti. Saksalainen lääkäri ja kaivosmies Georgius Agricola (1490–1555) kirjoitti siitä ensimmäisen kattavan esityksen vuonna 1565 (De re metallica). Muotiin taikavarpu tuli 1600-luvulla, kun kolmikymmenvuotisen sodan sotilaat etsivät piilotettuja aarteita. Ranskassa sillä muun muassa etsittiin rikollista. Suomessa taikavarpu otettiin käyttöön 1800-luvulla veden etsimistä varten.
Aluksi taikavarpu oli siis puinen oksanhaarukka. Sittemmin oksanhaarukan tilalla on käytetty heiluria, L-lankoja ja jopa makkaraa. L-langoilla tarkoitetaan L-kirjaimen muotoisia metallilankoja.
Useimmiten taikavarvulla etsitään vesisuonia — vaikka erittäin harvoin vesi suonissa liikkuu — ja siksi taikavarvun käyttö yleensä tunnetaankin kaivonkatsomisen nimellä. Vesisuonten löytymisen, tai ylipäätään taikavarvulla tehtävien toimenpiteiden, uskotaan johtuvan maasäteilystä.
Maasäteilyllä tarkoitetaan energiakenttää, johon taikavarvun väitetään reagoivan. Teorioita maasäteilyn olemuksesta ja ilmenemisestä on useita, mutta geologi Nils Edelmanin mukaan niille on yhteistä vain se, että sen havaitsemiseen tarvitaan taikavarpua tai jotain muuta epätavallista, ns. paranormaalia menetelmää. Maasäteilyn olemassaololle ei ole minkäänlaisia päteviä todisteita, eikä taikavarpukaan sitä kykene tutkitusti havaitsemaan. Maasäteily yhdistetään myös vitalistisiin oppeihin.
Erään maasäteilyteorian mukaan maasäteily syntyy maapallon keskipisteen lähellä, ja säteet kulkeutuvat maan pinnalle muun muassa vesisuonia pitkin. Kun taikavarvulla varustettuja kaivonkatsojia on pyydetty etsimään vettä ja piirtämään jonkin alueen ”vesisuonista” kartta, he ovat piirtäneet a) keskenään erilaisia karttoja, ja b) erilaisia karttoja eri aikoina. Toisin sanoen kaivonkatsojien tulokset ovat yhtä hyviä kuin sattumanvaraiset arvaukset.
Taikuri James Randi puolestaan kaivatutti vesiputkia maahan, ja antoi kaivonkatsojille tehtäväksi löytää putket, joissa kulkee vettä. Kaikki koehenkilöt epäonnistuivat tehtävässä täydellisesti. Samankaltaisia tutkimuksia on tehty myös Suomessa.
Vaikka kaivonkatsojat ovat hyväksyneet koeolosuhteet ennen tutkimusta, tutkimuksen jälkeen he onnistuvat aina löytämään syitä epäonnistumisilleen. Epäonnistumisen syitä on etsitty muun muassa auringonpilkuista ja skeptikoista. Mutta skeptikoista tulos ei voi johtua, sillä kaivonkatsojien menestykset ovat jääneet yhtä heikoiksi, vaikkei skeptikkoja ole ollut paikallakaan. Tutkimusten lisäksi taikavarvun toimivuutta on nimittäin tutkittu käytännön vedenetsinnässäkin, menestyksettä.
Geologi Nils Edelman kirjoittaa: ”On väitetty, etteivät tiedemiehet ole suhtautuneet ennakkoluulottomasti taikavarpua kohtaan… (K)okeet todistavat mielestäni päinvastaista. Tämän kysymyksen selvittämiseen on luultavasti uhrattu enemmän rahaa, työtä ja aikaa kuin moneen muuhun pseudotieteelliseen ongelmaan. Syynä on yksinkertaisesti se, että jos taikavarpu toimisi, se olisi erittäin tervetullut ja halpa väline veden, malmien ja öljyn etsinnässä.”
”Kun ajattelee kaikkia niitä negatiivisia tutkimuksia, joita taikavarpuongelman selvittämiseksi on tehty, ei voi olla kysymättä ketkä ovat oikein ennakkoluuloisia: tiedemiehet, jotka hyväksyvät tutkimusten tulokset, vai varpumiehet, jotka tuloksista huolimatta uskovat varpuunsa.”
Katso: Aura; Feng shui; Psyykkinen arkeologia; Vitalismi.
Kirjallisuutta: Edelman 1989, 1997; Hancock 1998; Plummer 1991; Randi 1987b, 1998; Smith 1982; van Leusen 1999.