KIRJAT: Uskovan ja uskomattoman kosmologiaa

KIRJAT

Iiro Vilja ja Risto Heikkilä: Kosmologia. Perussanoma Oy, 2009.

Teksti Tiina Raevaara

”MITÄ VASTAUKSIA TIETEENTEKIJÄ LÖYTÄÄ TAI EHKÄ JOPA TARVITSEE TUTKIMUKSEN TARJOAMIEN NÄKYMIEN LISÄKSI?” KYSYTÄÄN KIRJAN TAKAKANNESSA. KIRJAN SISÄLLÄ TEOLOGI JA FYYSIKKO KESKUSTELEVAT USKONNOSTA JA TIETEESTÄ, JUMALASTA JA MAAILMANKAIKKEUDESTA. SUOMESSA ON AINAKIN JULKISESSA KESKUSTELUSSA AIKA LAILLA VÄLTELTY PUHUMASTA USKONNOSTA JA LUONNONTIETEISTÄ SAMOISSA LAUSEISSA, MIKÄ ON EHKÄ OLLUT ENEMMÄN LUONNONTIETEILIJÖISTÄ KUIN TEOLOGEISTA JOHTUVAA.

Kristillinen kustantamo Perussanoma on polkaissut käyntiin ”Ja jumala loi tieteen”-kirjasarjan, jonka ensimmäinen osa on ”Kosmologia”. Sarjan ideana on, että jokaisessa kirjassa on aiheena jokin tieteenala, josta alan oma tutkija keskustelee yhdessä teologin kanssa. En tiedä, aikooko kirjasarja keskittyä vain luonnontieteisiin – ainakin kahden ensimmäisen kirjan perusteella näin saattaa olla. Kosmologian jälkeen on nimittäin ilmestymisvuorossa ”Evoluutiobiologia”.

Kosmologian keskusteluparina toimii teoreettisen fysiikan dosentti Iiro Vilja sekä teologian lisensiaatti Risto Heikkilä. Heikkilä toimi kirkkoherrana ennen eläkkeelle siirtymistään, mutta hän on myös pitkäaikainen tähtitieteen harrastaja, kirjoittanut artikkeleita ”Tähdet ja avaruus” -lehteen sekä julkaissut kirjoja tähtitieteestä, lähinnä tosin kristillisin painotuksin. Kirjan ja ehkäpä koko tulevan kirjasarjan ansiota on se, että se antaa äänen uusille kirjoittajille. Kosmologiastakin ovat Suomessa pitkään kirjoittaneet samat muutamat ihmiset.

RAAMATUN FAKTAT

Kosmologia eräänlaisella kertoo sujuvasti rakenteesta, alkaa Viljan yksin kirjoittamalla osiolla, johdatuksella kosmologiaan. Fyysikko

maailmankaikkeuden synnystä ja kosmologiasta tieteenalana, sen metodeista ja löydöistä sekä tieteen periaatteista ylipäätään. Hän nostaa esille myös kosmologian ”suuret tuntemattomat”, esimerkiksi pimeän aineen ja energian, ja korostaa tieteen olemusta: tieteellisten käsitysten jatkuvaa täydentymistä, korjautumista ja korvautumista uusilla.

Viljan johdannon jälkeen kirjassa on vuorossa eräänlainen kirjeenvaihto, jonka kahdessatoista ”kirjeessä” keskustelijat vuorotellen vastaavat toistensa kysymyksiin ja väitteisiin.

Ensimmäisen puheenvuoron saa Heikkilä. Vastauksena Viljan kosmologiseen johdantoon hän pohtii ”maailmankuvan” ja ”maailmankatsomuksen” eroa ja purkaa osiin oman jumaluskonsa syitä. Kuinka tämä aihe sopii kirjan kokonaisuuteen? Sinänsä ihan hyvin, onhan kirjassa pitkälti kysymys siitä, mitä eroa on ”tiedolla” ja ”uskolla” ja kuinka toisaalta ”tietäminen” ja ”uskominen” kietoutuvat toisiinsa ja osallistuvat maailmankuvan rakentumiseen.

Heikkilän perustelut omalle uskolleen ohjaavat lukijan tapaa tulkita hänen muuta tekstiään ja väitteitään. Kirkkoherralle Raamattu, tai ilmeisesti vain Uusi testamentti, on totta, ja esimerkiksi siihen kirjatut ihmisten tunteet ja toiminnot ovat luotettavaa todistusaineistoa. Raamatusta Heikkilä löytää ”historiallisia tosiasioita eli faktoja”.

HÄMMENTÄVÄÄ KRITIIKITTÖMYYTTÄ

”On varmaan kiistaton tosiasia, että Jeesus Kristus -niminen henkilö on elänyt”, Heikkilä aloittaa eikä myönnä, että historiallisen Jeesuksen olemassaolosta käytäisiin minkäänlaista debattia. Ylösnousemuksellekin hän löytää yksiselitteisiä todisteita Raamatusta: apostolit eivät Heikkilän mukaan olisi uskaltaneet valehdella tai poiketa aikansa yleisestä käsityksestä. Toisaalta evankeliumeissa mainittu opetuslasten mielialan muuttuminenkin käy Heikkilälle uskottavasta todisteesta Kristuksen ylösnousemuksesta. Pitkäperjantaina opetuslapset olivat kuulemma surullisia ja allapäin, mutta muutamaa päivää myöhemmin he olivat jo varsin iloisia. Ainoa uskottava selitys tälle on Heikkilän mielestä Jeesuksen todella tapahtunut ylösnousemus.

On hämmentävää, että pitkälle koulutettu teologi voi lukea Raamattua, vuosisatojen aikana muotoutunutta kirjoituskokoelmaa, näin sanatarkasti ja kritiikittömästi. Kirkkoherra pitää ylösnousemuksen todisteena myös sitä, ettei tapahtumaa kiistetä yhdessäkään juutalaisten (eli ”kristinuskon vastustajien”) kirjoituksessa. ”Jos toisinajattelija näin vaikenee, hän tavallaan myöntää tapahtuneen”, Heikkilä ilmoittaa. Jos tämä on Heikkilälle uskon järkiperäistä ja ”objektiivista” perustelua, millainen onkaan hänen tiedekäsityksensä? Vanhaan testamenttiin Heikkilä ei sentään usko näin pilkuntarkasti, esimerkiksi luomiskertomusta hän pitää vain eräänlaisena metaforana.

”FYSIKAALINEN MAAILMANKAIKKEUS ON USKOMUS”

Heikkilän perusteet omalle uskonnollisuudelleen eivät herätä Iiro Viljassa samanlaista tarvetta itseanalyysiin: hän ei suoraan kerro, uskooko Jumalaan vai ei (veikkaisin, että ei), eikä kerro syitä uskolleen tai epäuskolleen. Tilanne kuvastaa melko hyvin suomalaista luonnontieteen ja uskonnon dialogia ylipäätään: uskossa olevat kertovat mielellään yksityiskohtia uskostaan ja esimerkiksi sen suhteesta luonnontieteisiin, mutta suomalaiselle luonnontieteilijälle uskonto on ollut pitkään arka asia eikä sitä ole pureksittu julkisuudessa. Vasta Kari Enqvist on ollut tuomassa tähän jonkinlaista muutosta. Kosmologiaan tämä kirjoittajien maailmankatsomusten julkituonnin epätasapaino tuo jonkinlaisen vinoutuneen vivahteen.

Heikkilän yleissivistys kosmologiasta ja tähtitieteestä on toki hyvä, mutta ehkä hänen argumenteissaan on hieman ennalta-arvattavuutta. Hän esimerkiksi nostaa keskustelunaiheeksi vastaavissa yhteyksissä usein esitetyn ajatuksen siitä, että jos maailmankaikkeuden alku olisi ollut hiukankin erilainen, elämä ei olisi mahdollista, ja siksi tällainen ”hienovirittyneisyys” olisi osoitus älykkään luojan olemassaolosta. Vilja kumoaa tämän argumentin tottuneesti: hän muistuttaa antrooppisesta periaatteesta, eli siitä, että maailmankaikkeus ei voi olla muunlainen kuin se nyt on, koska silloin emme olisi täällä asiaa ihmettelemässä, sekä johdattaa keskustelun hieman järkevämpiin ja vähemmän filosofisiin suuntiin, kuten siihen, mitkä asiat tällaiseen ”hienovirittyneisyyteen” todella ovat maailmankaikkeuden synnyssä vaikuttaneet.

Kun kirja alkoi Viljan johdatuksella kosmologiaan, se päättyy Heikkilän loppupuheenvuoroon. Hän hahmottelee erilaisia malleja luonnontieteen ja uskon väliselle keskustelulle. Konfliktimallista toimii esimerkkinä Galileo Galilein tapaus. Itsenäisyysmallissa uskonto ja luonnontieteet pysyisivät täysin erillään. Dialogimalli on Heikkilän mielestä se, jota tänä päivänä suositaan uskonnon ja luonnontieteiden välillä: ”Yhä enemmän ollaan myös sitä mieltä, että näkemys, jonka mukaan maailmankaikkeus on pelkästään fysikaalinen, on pelkkä uskomus.” Integraatiomallia kavahtaa sen sijaan jopa Heikkilä, ja hän esittää siitä esimerkkinä kreationismin ja älykkään suunnittelun teorian. Heikkilän asenne heijastaa sitä, että vaikka ID-teoriaa on yritetty kovasti saada juurtumaan Suomeen muutaman aktiivisen henkilön voimin, suurin osa suomalaisista perusteologeista ei lue Raamattua luonnontieteen oppikirjana.

ATEISTI JA LUONNON IHMEELLISYYS

Risto Heikkilä korostaa mielellään uskonnon ja tieteen vuoropuhelun tärkeyttä ja merkittävyyttä. Varsinkin jälkimmäistä hän pönkittää älyllisesti hieman epärehellisillä rinnastuksilla. ”Kiinnostus tieteen ja uskonnon väliseen suhteeseen on kasvanut”, kirjoittaa Heikkilä. ”Teologia on kehittynyt, pitkälti juuri luonnontieteiden asettamien älyllisten haasteiden ansiosta. Myös luonnontieteissä on tapahtunut edistystä. Newtonilainen kuva mekaanisesta maailmankaikkeudesta on särkynyt ja täydentynyt suhteellisuusteorian ja kvanttifysiikan uusilla oivalluksilla.” Tällä rinnastuksella Heikkilä yrittää siis antaa vaikutelman, että dialogi teologian kanssa olisi kehittänyt luonnontieteitä.

Risto Heikkilä nostaa esiin joitakin yleisiä ennakkoluuloja ateisteista ja uskonnottomista, esimerkiksi sen, että luonnontieteilijä, joka ei usko jumalaan, kokee luonnon tutkimisen ”vain työnä” eikä kykene ihailemaan maailmankaikkeuden ihmeellisyyttä. ”Valitettavasti monet nykyajan tutkijat, tähtitieteilijät ja muutkin ovat vieraantuneet kristillisestä uskosta niin, etteivät he enää tunne Jumalaa ja siksi tähtitaivaan tutkiminen ilman ’Jumala-prinsiippiä’ on heille ainoastaan työtä siinä, missä mikä tahansa muukin työ.”

Väite perustuu Heikkilän omaan uskoon ja ennakkoluuloon. Ateisti voi hämmästellä luonnon ihmeellisyyttä siinä missä kristittykin – ties vaikka vielä kristittyä voimakkaammin, koska luonto on ateistille syntynyt ilman ”luojaa”, mikä saattaa lisätä ihmeen tuntua. Väittäisin, että ateistiluonnontieteilijät kokevat työnsä kutsumukseksi aivan yhtä usein kuin uskossa olevat kollegansa. Toisaalta Heikkilä antaa ymmärtää, että kristinusko olisi ihmisille ja tähtitieteilijöillekin jonkinlainen perustila, jonka puuttuminen on peräisin vieraantumisesta, ei siitä, että sitä ei ole koskaan ollutkaan.

Kirkkoherra Heikkilä perustelee kristinuskon tarpeellisuutta moneen kertaan kuulluilla väittämillä, joita ovat lehdet (ja arvatenkin pappien saarnat) pullollaan, mutta joille on vaikea löytää perusteluja todellisuudesta. ”Nykyajan ihminen voi ulkoisesta olojen parantumisesta huolimatta entistä huonommin. Väkivalta, huumeitten käyttö ja monet muut seikat ovat tästä osoituksena.”

Ihmisten hyvinvointi kuitenkin lisääntyy. Lääketieteen kehittyessä elinikä pitenee, ja hyvinvointi valuu vähitellen rikkaista maista myös kolmanteen maailmaan – toki kehitys on välillä tuskastuttavan hidasta ja takaiskujakin tapahtuu. Tasa-arvo ja demokratia lisääntyvät kuitenkin vääjäämättömästi. Naiset saavat kouluttautua ja toteuttaa haaveitaan muuallakin kuin keittiössä tai lastenhuoneessa. Valtiot takaavat kansalaistensa perustoimeentulon. Institutionaalinen väkivalta, kuten kuolemantuomiot ja kidutus, vähenee. Milleköhän aikakaudelle Heikkilä haluaisi ihmisen lähettää? Toisaalta ihmiskunnan onnellisuuskehityksen mittaaminen on kertakaikkisen mahdotonta.

Sietämättömän hirveän nykyaikaisen elämän kestämiseksi Heikkilä tarjoaa ratkaisua: ”Paras on kristityllä sittenkin edessäpäin, mutta toisessa muodossa kuin inhimillisen tieteen harjoittavat yleisesti ajattelevat. Se on Jumalan taivas ja iankaikkinen olemassaolo siellä, missä itse Jumalakin on.” Itse pidän monin verroin järkevämpänä ateistista lähtökohtaa, jossa ihminen pyrkii tekemään käsillä olevasta elämästään mielekkään ja onnellisen. Koska tuonpuoleisen olemassaolo on kertakaikkisen epävarmaa, elämästä kannattaa nauttia vaikkapa tähtitaivaan kauneutta ihailemalla.

VIIMEISEN SANAN SAA TEOLOGI

Periaatteessa pidän ”Ja Jumala loi tieteen”-kirjasarjan ideasta. Tunnen monta uskossa olevaa luonnontieteilijää ja ihmettelen, kuinka he limittävät yhteen kristillisen maailmankatsomuksensa ja oletettavasti tieteellisen maailmankuvansa. Toisaalta ainakin Kosmologia-teoksen tarjoama keskustelu on hyvin maltillista, ja siten sopii perinteiseen suomalaiseen tiede ja uskonto -keskusteluun paremmin kuin vaikkapa Yhdysvalloista valuvat kreationistiset tai älykkään suunnittelun teoriat.

Kosmologia on toki ennen kaikkea itse uskossa oleville lukijoille tarkoitettu teos, mistä kertoo jo sen lähtö- tai oikeastaan loppuasetelma: viimeisen sanan saa sanoa teologi. Voisikohan vastaavanlaisen kirjan tehdä toisinpäin? Teologi kertoisi ensin tieteestään ja keskustelisi siitä yhdessä luonnontieteilijän kanssa, ja lopulta luonnontieteilijä sanoisi viimeisen sanan ja asettaisi teologian ja siten myös uskonnon sille kuuluvaan lokeroon.

Kirjoittaja On Filosofian Tohtori Ja Vapaa Kirjoittaja

Helsingin Piispa Irja Askola: Raamattu Ei Ole Tähtitieteen Oppikirja

Suomen ensimmäisenä naispiispana syksyllä aloittanut Irja Askola vastasi Vantaan Lauri -lehdessä 9. syyskuuta kansalaisten lähettämiin kysymyksiin.

Askolan mukaan rukoilemalla voi parantaa sairaita, mutta Jumala toimii myös terveydenhoitohenkilökunnan kautta. ”Sairaan puolesta rukoileminen on vanha kristillinen perinne. Rukouksella voi parantaa, mutta se ei ole maaginen temppu. Rukous ei myöskään ole lääketieteen kilpailija eikä vaihtoehto.”

Eräs lehden lukija kysyi, onko Raamattu jo aikansa elänyt, koska se väittää Jumalan luoneen maailman kuudessa päivässä, kun taas tieteen mukaan maailman syntymiseen ei mitää jumalia tarvita. Askola vastasi:

”Meillä on kirkossa erilaisia käsityksiä Raamatusta. Itse lähden siitä, että Raamattu ei ole biologian, lääketieteen eikä tähtitieteen oppikirja, vaan Raamatussa Jumala ilmoittaa meille, mikä on hänen suhteensa ihmiseen ja miten hän toivoo ihmisten elävän toistensa kanssa.”

Askola irtisanoutui jyrkästi Ylen Ajankohtaisen kakkosen suuressa homokeskustelussa 12. lokakuuta esitetyistä väitteistä, joiden mukaan sateenkaariperheet olisivat kelvottomia kasvattajia. ”Surettaa, hävettää ja harmittaa”, Askola arvioi käydyn keskustelun yksipuolisuutta Helsingin Sanomissa 17. lokakuuta.

Keskustelun jälkeen yli 30 000 ihmistä erosi kirkosta. Tämä kertoo Askolan mielestä ”suomalaisten ihmisten perusoikeudenmukaisuuden tunnosta”.

Risto K. Järvinen