Freudin epätieteellinen mutta rehellinen testamentti

Tässä artikkelissa keskitytään lähinnä Freudin kahteen viimeiseen kirjoitukseen psykoanalyysista: ”Konstruktiot analyysissa” ja ”Analyysin päättyminen ja päättymättömyys”, joista jälkimmäistä on myös kuvattu Freudin ammatilliseksi testamentiksi (Ihanus 2000). Molemmat julkaistiin vuonna 1937, kaksi vuotta ennen Freudin kuolemaa. Kirjoitukset löytyvät Freudin erinomaisen huolellisesti suomennetusta kokoomakirjasta Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia (Vastapaino 2005, s. 188-240).

Teoksen esipuheessa psykoanalyytikko Henrik Enckell kirjoittaa: ”Psyykkisen työn käsitteellistäminen on psykoanalyyttisen teorian ydintä, ja sitä kutsutaan myös metapsykologiaksi”, ja jatkaa: ”Siinä on koko psykoanalyysin perusta; metapsykologiassa rakennetaan teoria, joka tekee kliiniset havainnot ymmärrettäviksi, joka tarjoaa johdonmukaisen pohjan koko psykoanalyyttiselle ajattelulle ja joka siksi on ylipäänsä psykoanalyysin ymmärtämisen edellytys.”

Vika voi olla minussa, mutta näen tässä kehäpäätelmän: Psykoanalyysin perustana on tämän mukaan sellaisen teorian ja sellaisten käsitteiden rakentaminen, jotka tarjoavat pohjan psykoanalyyttiselle ajattelulle. Psykoanalyysi perustuisi siis sen itsensä luomiseen ja ylläpitämiseen. Kuten tästä kirjoituksesta käy ilmi, Enckellin kuvaus psykoanalyysin itseriittoisuudesta osuu hyvin yksiin freudilaisen psykoanalyysikäytännön ’Testamentista’ voidaan päätellä, että Freud kanssa [1].

Freudin Tunnustukset

ei ollut enää vakuuttunut omista rakennelmistaan. Psykoanalyysin puutteista hän tekee esimerkiksi seuraavanlaisia myönnytyksiä. Sen avulla ei voida ennustaa potilaan tulevia sairastumisia: ”...millään keinoin emme kykene ennustamaan parantuneen potilaan myöhempää kohtaloa.” Tätä kannattaa verrata ennustuksiin vaikkapa lääkehoitojen pitkäaikaisvaikutuksista.

Toiseksi psykoanalyysi ei Freudin mukaan kerro, miten viettipyrkimykset saadaan sopusointuun egon kanssa: ”Jos kysytään, mitä kautta tämä tapahtuu, ei vastaaminen ole helppoa. Täytyy todeta: ’Siis tarvis sittenkin on noitaa’ – nimittäin metapsykologian noi- taa. Ilman metapsykologista spekulointia ja teoretisointia – olin sanoa: fantisointia – ei päästä askeltakaan eteenpäin. Valitettavasti noidan tiedot eivät nytkään ole kovin selviä eivätkä kovin perusteellisiakaan.” On kuin noitumispuheillaan Freud laskisi leikkiä siitä, että hänen fantisointinsa (se olisi ollut osuvampi termi) otettiin joissakin piireissä niin vakavasti.

Kolmanneksi psykoanalyyttisesta hoidosta, jossa mielen harrastama tiedostamaton torjuntaprosessi korjataan, ei testamentin mukaan ole näyttöä: ”Entä mitä kokemus vastaa? Kokemus ei liene vielä niin runsasta, että voisimme vastata varmasti.” On huomattava, että tuohon mennessä psykoanalyysia oli harjoitettu jo reilut 30 vuotta ja että tieteellistä näyttöä freudilaisesta torjunnasta ei ole tullut myöhemmiltäkään psykoanalyytikoilta. Mielen voidaan toki sanoa ”torjuvan” joitakin asioita tietoisuudelta, mutta ei Freudin kuvittelemalla tavalla eikä Freudin sepittämien syiden takia. Lisäksi on selvää, ettei torjunta lopu analyysin myötä, ja että torjunnan esiin-

Espoonlahden teatteri

esitti viime keväänä Sofokleen näytelmää Oidipus. Oidipuksen

tarinasta innostui aikanaan myös Freud. Nykytiedon mukaan oidipuskompleksin

tukena ei ollut ensimmäistäkään vanhemman viettelyyn

liittyvää fantasiaa.

tyminen ei ole todiste sen puolesta, että torjunta olisi neuroosien syy (Grünbaum 1984).

Freud myös myöntää, että psykoanalyyttiset terapiat saattavat olla täysin tuloksettomia tai tulokset täysin satunnaisia: ”Ei ilmei- sestikään pitäisi yllättyä, jos lopulta ilmenisi, etteivät analysoimattoman ihmisen käytös ja analysoidun myöhempi käytös kuitenkaan eroa toisistaan niin ratkaisevasti kuin tavoit- telemme, odotamme ja väitämme.” Kaiken lisäksi psykoanalyysilla saattaa olla aiottujen vaikutusten kanssa täysin päinvastaisia vaikutuksia, esim. lisääntynyttä ’torjuntaa’: ”...tai analyysi onnistuisi vain kasvattamaan estojen vastarintavoimaa niin että analyysin jälkeen ne olisivat kasvaneet vastaamaan paljon suurempiin vaatimuksiin kuin ennen tai ilman analyysia. Tuohon en todellakaan tohdi vastata enkä tiedä, onko se nykyhet- kellä mahdollista.”

Näillä perusteilla freudilainen psykoanalyysi täyttää helposti puoskaroinnin kriteerit: hoito joko onnistuu tai ei onnistu – tai sitten se vain pahentaa tilannetta. Varmaa on vain, että analyytikon pankkitili kasvaa.

Kuva: Milja Valtonen.

Teoria, Jota Ei Voida Testata

Freud pohti edellä mainitsemiaan ongelmia seuraavasti: ”Jos sovellamme näitä huo-

mioita omaan tapaukseemme, tarkoitan kysymykseen, kuinka selittää analyysite- rapiamme horjuvaisuus, niin vastaus voisi yksinkertaisesti kuulua, että emme saavuta tavoitettamme – hatarien torjuntojen kor- vaamista lujilla, egonmyötäisillä hallinta- toimilla – täydessä mitassaan, siis emme riittävän perusteellisesti. Muutos onnistuu usein mutta vain osin; analyysityö ei tavoita vanhojen mekanismien jäänteitä. On vaikea todistaa, että näin todella on; voimme rat- kaista asian vain selittämällä saamiamme tuloksia.” Tuosta ei ole pitkä matka sen tosiseikan hyväksymiseen, että psykoanalyysin leviäminen ja suosio ovat suurelta osin retorisen suostuttelun ja jälkiviisaan selittelyn hedelmiä.

Psykoanalyysin leviämiseen epäilemättä vaikutti sekin, että monet sen teoriat ovat kumoutumattomia – myös Freudin itsensä mukaan: ”Jos ratkaisu piilee tässä, niin voi- daan todeta, että kun analyysi sanoo paran- tavansa neurooseja vahvistamalla viettien hallintaa, se on teoriassa aina oikeassa,

käytännössä ei aina.” Hän oli samoilla linjoilla jo vuonna 1925, jolloin hän piti kehittämänsä ’vapaan assosiaation’ menetelmän etuna sitä, ”ettei sen oikeastaan koskaan tarvitse pettää.” Jos menetelmä kuitenkin joskus teki tenän, ”juuri ainutlaatuisuutensa takia tämäkin tapaus on tulkittavissa” (Freud 1962, s. 49). Samoin Freud esitti seuraavia ’viettikohtaloita’, joiden avulla analyytikko voi kätevästi olla aina oikeassa: vietin vaihtuminen vastakohdakseen, kääntyminen omaa itseä vastaan ja torjunta.

Tässä kohdin herää kysymys: entä jos ’potilas’ on lukenut tämän kaiken kirjoista tai entä jos joku kertoo nämä asiat hänelle? Onko hän silloin ’rokotettu’ neuroosien varalta? Freudin vastaus on päättäväinen ei: ”Potilas kyllä kuuntelee viestin, mutta vas- takaikua ei tule… Vaikutus on suunnilleen sama kuin psykoanalyyttisten kirjoitusten lu- kemisella.” Jokaisen psykoanalyytikon kannattaa uskoa tuohon; lukemalla saatu tieto on pinnallista eikä vastaa istuntojen kautta hankittua syvällisempää tietoa.

Vaikka kumoutumattomat teoriat eivät tarvitse tukea taakseen, Freud silti melko rehellisesti myönsi, että oikeastaan mistään psykoanalyysin keskeisestä teemasta tai ongelmasta ei ole riittävästi tutkittua tietoa:

1. Egon muuttuminen: ”...ensivaikutelma on, että kysyttävää ja vastattavaa on paljon ja voimme esittää vain vajavaisen selityk- sen.”

2. Puolustusmekanismit: ”Emme tunne niitä vielä perin pohjin.”

3. Yksilöllinen vastarinta, esim. ’libidon takertuvuus’: ”Voin tarjota aiheesta vain muu- tamia esimerkkejä; koko aihe on häkellyttä-

vän vieras eikä sitä ole tutkittu riittävästi.”

4. Yksilöiden väliset perinnölliset erot: ”... yksityisellä egolla on varustuksenaan en- nalta käsin yksilöllisiä taipumuksia ja pyrki- myksiä, vaikka emme kykenekään selvittä- mään niiden laatua ja ehtoja.”

5. Tunteensiirto, jota Freud vielä vuonna 1925 piti ”analyyttisen yhteistyön varsinaisena käyttövoimana”: ”Aihetta ei ole erik- seen tutkittu. Oitis paljastuu kuitenkin vai- keuksia, joiden takia yritys ei vaikuta kovin lupaavalta.”

Jos kaikki Freudin tekemät myönnytykset lasketaan yhteen, saadaan tulokseksi jotakin vastaavaa kuin jos Jeesus olisi sanonut seurakunnalleen, että ”en olekaan Jumalan poika” tai että ”nykyisen tiedon valossa ei voida tietää olenko Jumalan, Saatanan vai en kummankaan poika.” Ilmankos kulttuurihistorioitsija Egon Friedell (1945) epäili, että ”Psykoanalyysi ennustaa saatanan valtakunnan alkamista”. Vakavasti ottaen, Friedellin psykoanalyysikritiikki on kärkevää muttei aina relevanttia. Hänelle koko opinkappale oli epäonnistuneiden yksilöiden kostotoimenpide, jossa ”herruustoiveiden” johdosta koko maailma oli ”neurotisoitava ja seksualisoitava”. Tällaista vastapuolen psykologisointia – vaikka se yleensä onkin vastareaktio analyytikoiden vastaavaan kielenkäyttöön – on pyrittävä välttämään, sillä se ehkäisee psykoanalyysin teoriaan ja sen metodeihin liittyvien puutteiden ilmituloa.

Seuraava Friedellin huomio on nähdäkseni joka tapauksessa edelleen pätevä: ”Itse asiassa psykoanalyysi on uskonlahko, jolla on kaikki sellaisen tunnusmerkit: riitit ja menot, manaukset ja katarttiset puhelut, oraakkelit ja mantiikka, kiinteä symboliikka ja dogmatiikka, salaoppi ja yleisölle tarkoitettu oppi, sekä tytärlahko, jotka kiroavat toisensa… Tällä uskonnolla on pakanallinen luonne: siinä tavataan luonnonpalvontaa, demonologiaa, ktoonista syvyysuskoa, dionyysista sukupuolen jumalointia…” (s. 622- 623). Tuoreemmat psykoanalyysikriitikot ovat toki tehneet paljon perusteellisempaa työtä osoittaen psykoanalyysin ja Freudin epätieteellisyyden ja kulttiluonteen – sekä viime aikoina myös haitallisuuden analyysin uhreille ja heidän omaisilleen (esim. Gellner, Scharnberg, Cioffi, Esterson ja Macmillan).

unohtuiko jotain?

Vaikka Freudin viimeisinä vuosinaan tekemät myönnytykset ovat psykoanalyysin historian kannalta erittäin mielenkiintoisia, niiden korostaminen ei anna oikeaa kuvaa Freudin ajatuksista. Hän nimittäin piti edelleen tiukasti kiinni mm. peniskateus- ja kastraatiopelkospekulaatioistaan sekä tietysti teoriansa ytimestä eli siitä, että analyysiterapian avulla torjuntaprosessit voidaan purkaa ja että se hyödyttää potilasta: ”Siinä teoriamme, josta emme voi luopua kuin yli- voimaisen pakon edessä.”

On vaikea sanoa, millaisten pakkotilanteiden tai millaisen empirian edessä Freud olisi muuttanut näitä mielipiteitään, sillä hän oli lievästi ilmaistuna omaperäinen ajattelija, joka ei juuri antanut faktojen tai niiden puutteiden vaikuttaa rakennelmiinsa. Myös omaelämäkerrallisessa tutkielmassaan Freud sanoo nuoruuden kokemusten valmistelleen häntä ”tiettyyn riippumattomuuteen arvostelun suhteen” (Freud 1962, s. 10). Erityisen hyvin Freudin jääräpäisyys näkyi pitäytymisessä lamarckismiin, joka tieteen parissa oltiin jo vuosia aiemmin hylätty: ”...perittyjen (ominaisuuksien) joukossa on totta kai tär- keä merkitys niillä ominaisuuksilla, joita esi- isät ovat hankkineet.”

Freudin viimeisissä kirjoituksissa on kuitenkin eräs seikka, joka saattaa kertoa mielipiteen muuttumisesta: Hän ei enää maininnut rakennelmiensa kenties tärkeintä tukipilaria, oidipuskompleksia. Ja koska Freudin mukaan sen huomioiminen, mikä potilaalta jää sanomatta, on analyysin onnistumisen kannalta ensiarvoisen tärkeää, on tätä torjunta-ajatusta paikallaan soveltaa myös Freudiin itseensä. Käytössämme oleva historiallinen aineisto ei toki kerro, miksi Freud jätti testamentistaan aiemmin niin rakkaan oidipuskompleksiteorian pois, mutta uskallan epäillä, että tässä näkyy suomalaisen Edvard Westermarckin (1862- 1939) vaikutus. Westermarckin ajatukset oidipuskompleksin vastaisesta insestinvälttämisvaistosta kylläkin painuivat Freudin jälkeen vuosikymmeniksi unohduksiin, mutta Freudiin Westermarckin 1920- ja 30-luvuilla harrastama terävä kritiikki on saattanut vaikuttaa. Westermarckin teorian mukaanhan varhaislapsuuteen liittyvä läheinen yhdessä asuminen estää sukusiitoksen: yhdessä kasvaneet sisarukset, isät ja tyttäret sekä äidit ja pojat kokevat vastenmielisyyden tunteen ajatuksesta keskinäistä seksiä kohtaan (ks. Tammisalo 2005). Luonnonvalinta on tuottanut tällaisen tunnemekanismin estämään sisäsiittoisuudesta koituvia haittoja [2].

Oidipuskompleksin Synty

Psykoanalyysin taas väitettiin osoittavan, että ihmisillä on voimakas taipumus sukurutsaukseen, mutta että se enimmäkseen elää torjuttuna alitajunnassa, superegon hallinnassa. Mutta miksi insestihalu olisi tukahdutettu? Westermarck toteaa: ”Psykoanalyytikkojen teoksista en ole löytänyt tyydyttävää vastausta tähän peruskysymykseen”. Freudin kehittelemät kanta- ja jälkeistorjunnat, taantumat tai vietin muuttumiset päinvastaiseksi ovat tässä suhteessa täysin vailla ansioita (ks. Freud 2005, s. 109-121). (Huomattakoon myös, että vastausta on turha hakea myöskään nykypsykoanalyytikkojen teoksista.)

Seuraavaksi Westermarck käsitteli eri kulttuureissa tavattuja sukurutsan kieltäviä lakeja. Hänen mukaansa lait selittyvät osittain insestiajatusten herättämällä luontaisella vastenmielisyyden tunteella; monien Freudmyönteisten antropologien mukaan insestiset halut sen sijaan häviävät sen johdosta, että yksilöt sisäistävät insestin kieltävät lait. Tähän liittyen Westermarck kysyy: ”Mistä syystä nämä monimutkaiset ja ankarat lait on keksitty? Ja mistä johtuu se, että lait tässä erikoistapauksessa, mutta ei muissa, ovat voineet melkein täydellisesti tukahduttaa synnynnäisen sukupuolisen vietin, erittäinkin jos se kerran on ollut melkein yleismaailmallinen? Nämä ovat kysymyksiä, joihin on saatava vastaus, ennen kuin alkukantaisella ihmisellä esiintyvää tietoista sukurutsauksen halua voidaan pitää selviönä muutamien psykoanalyyttisten tutkimustulosten nojalta…” (s. 77-78).

Toisin päin ilmaistuna Westermarckin ajatus on se, että insestikiellot ja -tabut eivät kelpaa todisteiksi insestisestä himosta. Lisäksi on huomattava, että Westermarckin mainitsemat psykoanalyyttiset ”tutkimustulokset” luontaisesta insestihimosta ovat joko keksittyjä tai ne ovat tulosta analyytikon painostustoimista ja suggeroinnista.

Tämä käy hyvin ilmi, kun tarkastellaan oidipuskompleksin syntyhistoriaa. Elämäkertatutkielmassaan vuodelta 1925 Freud kirjoittaa:

”Siihen aikaan käyttämäni hoitotekniikka sai useimmat potilaani kertomaan lapsuudestaan tapauksia, joissa joku aikuinen oli hänet seksuaalisesti vietellyt. Naispotilaiden kohdalla viettelijän osassa oli melkein aina hänen isänsä. Uskoin nämä tarinat ja oletin näin ollen löytäneeni näistä lapsuuden seksuaalisista viettelyelämyksistä myöhemmän neuroosin juuret” (Freud 1962, s.

Kuitenkaan kirjoittaessaan samasta potilasaineistosta vuonna 1896 Freud ei sanallakaan viittaa, että isillä olisi ollut jokin rooli potilaiden seksuaalitraumoissa. Freudin muisti petti myös, kun hän väitti ylipäätään aikuisten olleen lasten ahdistelun takana. Asiaa on selvittänyt historioitsija ja lakimies ”Vuoden 1896 artikkeleissa noin puolet oletetuista syyllisistä, jälleen hyvin yleisin termein, oli kategorisoitu vanhemmiksi lapsiksi. Freudin ikääntyvää muistia ei voida pitää syyllisenä vääristelyyn, sillä hän oli lisännyt alaviitteen yhteen kirjoituksista vuonna 1924, ja kaikki kirjoitukset olivat tuolloin hänen käytettävissään. Ei voida vakavasti epäillä, etteikö Freud olisi päättänyt vääristellä alkuperäisiä tekstejään tukemaan hänen myöhempiä teori-

Omaelämäkerrallisessa tutkielmassaan Freud paljastaakin, että vuoden 1896 jälkeen hän joutui toteamaan, ettei ”tällaisia viettelytapauksia ollut koskaan sattunut” ja että ”ne olivat vain potilaiden keksimiä fantasioita, joita ehkä itse olin heille tyrkyttänyt…”. Freud kertoo tämän johdosta olleensa hetken aikaa ”neuvoton”, mutta sitten keksineensä mielestään pätevän ratkaisun:

39-40) [3].

HALL TRIPLETT:

oitaan” (Triplett 2005).

”Rauhoituttuani tein kokemastani oikeat johtopäätökset: neuroottiset oireet eivät kytkeytyneet suoraan todellisiin tapahtumiin, vaan toivefantasioihin… Nykyisin en usko edes tyrkyttäneeni, ’suggeroineeni’ potilaille noita viettelyfantasioita”

Freud ei kuitenkaan nähnyt tarpeelliseksi selittää, miten ja miksi lapsella olisi toiveita tulla hyväksikäytetyksi. Niinpä Freudin vuonna 1896 esittämät väitteet traumatisoivasta hyväksikäytöstä muuttuivat hänen käsittelyssään vaivihkaa väitteiksi viettelyfantasioista [5]. Lyhykäisyydessään tässä olivat Freudin ”todisteet” oidipuskompleksista: hyväksikäyttömuistot (todelliset tai kuvitteelliset) muutettiin viettelyfantasioiksi.

(Freud 1962, s. 40). [4]

Ja kun aito hyväksikäyttö/viettely muutettiin torjutuksi toiveeksi viettelystä, ei tätäkään spekulaatiota voitu enää kumota (ks. Cioffi 1998). Aineiston kuvitteellisuudesta huolimatta Freud vielä vuonna 1925 uhkui itsevarmuutta: ”Olin tosiasiassa ensi kertaa joutunut tekemisiin oidipuskompleksin kanssa, joka myöhemmin oli saava erittäin suuren merkityksen, mutta jota en vielä silloin sen fantasian valepuvun alta osannut nähdä” (1962, s. 40-41) [6]. Freudilta meni siis 29 vuotta kehitellä yhteys oidipuskompleksin ja hänen vuonna 1896 kehittelemänsä teorian välille. Triplettin (2005) loppupäätelmä on varsin tyly: ”Näyttää siltä, että oidipuskompleksin tukena ei ollut ensimmäistäkään vanhemman viettelyyn liittyvää fantasiaa.”

Freud lienee kuitenkin ymmärtänyt, että oidipuskompleksi kaipasi jonkinlaista näyttöä taakseen. Ensimmäinen yritys liittää oidipuskompleksi yksittäiseen potilaaseen on ”kesken jääneen” Doran tapaus. Yrityksen epäonnistuminen ajoi Freudin hupaisaan kiemurteluun: ”Odotukseni eivät missään mielessä jääneet täyttymättä, kun tämä selitykseni sai Doralta ehdottoman varman kielteisen vastauksen” (Teoksesta Triplett 2005). Ainoa potilas, johon Freud näyttää suoraan soveltaneen oidipuskompleksia oli alle viisivuotias Pikku-Hans. Freud ja Hansin isä, joka oli Freudin innokas seuraaja, istuttivat poikaan Freudin ajatuksia ja sitten väittivät parantaneensa pojan hevoskammon. Freud tapasi pojan ainoastaan kerran ja teki seuraavan johtopäätöksen: ”Hans oli pikku Oidipus, joka halusi isän pois tieltä, päästä hänestä eroon, jotta poika voisi olla yksin ja maata kauniin äitinsä kanssa” (Teoksesta Triplett 2005). Doran ja Pikku-Hansin tapauskertomusten heppoisuus paljastaa, miksi Freud joutui palaamaan takaisin vuoden 1896 kuvitteelliseen aineistoonsa. (Nämä ja muut Freudin tapauskertomukset julkaistiin seppo Hyrkäksen mainiona suomennoksena loppukeväällä 2006.)

Mikään edellä mainituista seikoista ei myöhempien aikojen freudilaisiin ole vaikuttanut, edes täällä Westermarckin kotimaassa. Esimerkiksi Veikko Tähkän (1997) spekulaatioissa oidipuskompleksi näyttelee edelleen tärkeää osaa. Seuraavat otteet ovat tuoreemmasta ja populaarimmasta teoksesta Jari sinkkoselta (2005, s. 146-153): ”Oidipaalitilanne jäsentää lapsen sisäistä maailmaa ja asettaa sille rajat…” ”Oidipaalivaihe on isän aiheuttama: isä repäisee sukupolvien välisen eron aikuisten ja lasten välille olemassaolollaan ja seksuaalisuhteellaan äidin kanssa.” ”Peruspojan perusoidipaalitilanne on se, että hän tahtoo valloittaa äidin itselleen ja syrjäyttää isän.” ”Me torjumme oidipaaliset toiveet ja työnnämme ne pois tietoisuudesta tiedostamattomaan, josta ne saattavat pulpahdella uniin tai tulevat esiin psykoterapiassa tai -analyysissa.” ”Oidipaalitilanne on kaikkien triangelidraamojen äiti, mutta tavalla tai toisella lapsen tulisi se kokea.”

Mitä näihin voi enää sanoa? Freudin yli sata vuotta vanha silmänkääntötemppu elää ja voi hyvin suomalaisessa ”psykologiassa”. Pojan totta kai voidaan sanoa kilpailevan äidin suosiosta ja resursseista isää vastaan, mutta seksuaalisuus ei taatusti ole kilpailun kohteena. Monissa kulttuureissa poika tosin kilpailee isää vastaan myös lisääntymiskumppaneista, mutta kilpailun kohteena ei ole äiti vaan ympäristön muut naiset. (Lisäksi isä saattaa vahtia tytärtään mustasukkaisesti, mutta tarkoituksena ei ole päästä parittelemaan tämän kanssa.) Tämänlaiset tapaukset eivät siis ole oidipaalisia, vaan kyseessä on biologinen teoria vanhemman ja lapsen välisistä konflikteista (ks. esim. Dawkins 1993, Trivers 2002). Joskus Freudin puolustajat myös määrittelevät oidipuskompleksin niin laveasti ja epämääräisesti, ettei se tarkoita enää mitään ja on näin päätynyt empirialähtöisen kritiikin ulkopuolelle – aivan kuin mestarin antama nimi pitäisi säilyttää Olipa Freud viimeisinä vuosinaan hylännyt oidipuskompleksin tai ei, eräs toinen hänen sepitelmistään, ns. kuolemanvietti eli thana- tos, oli saanut pysyvän paikan vanhan psykiatrin sydämessä: ”elämänilmausten kirja- vuus juontuu kahden kantavietin, eroksen ja kuolemanvietin, yhteis- ja vastakkaisvaiku- tuksista…” Psykologiaa tunteville lienee selkeinolla millä hyvänsä.

Kuolemanviettikonstruktio

vää, että myöhempi tutkimus ei ole löytänyt jälkeäkään freudilaisesta kuolemanvietistä. Todistusaineiston puute oli toki Freudinkin tiedossa: ”Miten kummankin viettilajin osat yhdessä vaikuttavat eri elintoimintoihin, missä oloissa yhdistymät löyhtyvät tai hajoa- vat, mitkä häiriöt vastaavat näitä muutoksia ja millaisin tuntemuksin mielihyväperiaatteen havaintoasteikko niihin vastaa – tämän sel- vittäminen olisi psykologisen tutkimuksen palkitsevimpia tehtäviä. Toistaiseksi on tai- vuttava ylivallan edessä, joka saa ponniste- lumme valumaan tyhjiin.”

Hälytyskellot olisivat soineet kenen tahansa muun korvissa, jos edessä olisi jatkuvasti joko empiirisen aineiston puute/vastakkaisuus tai kollegoiden vastustus. Viimeksi mainitusta Freud pani merkille, että kuolemanvietti ”on saanut jokseenkin nuivaa vastakaikua eivätkä psykoanalyytikot sitä juuri kannata.” Koska jo Freudin aikalaiset kyseenalaistivat thanatoksen, ei ole yllätys, että hän ei ottanut sen keksimisestä kunniaa itselleen. Freud nimittäin epäili lukeneensa siitä jo lapsena antiikin ajan kreikkalaiselta taikurilta ja tutkijalta, sielunvaellukseen uskoneelta Empedokleelta: ”Luovun mieluusti omintakeisuuden kunniasta saadessani täl- laisen vahvistuksen, varsinkin kun varhais- vuosien laajan lukuharrastuksen takia en voi olla varma, oliko oletettu uudisluomukseni sittenkin vain piilomuistamisen tekosia.” Juhani ihanus (2000) toteaa: ”Tämä artikkelin arkaainen intermezzo osoittaa Freudin joutuneen melkoisen yksinäiseen asemaan, jossa liittolaista oli haettava antiikin Kreikasta.”

Oikeastaan on varsin yllättävää, että Freud testamentissaan piti kuolemanvietistä edelleen kiinni; hänhän oli jo 12 vuotta aiemmin myöntänyt, että se on vain ”konstruktio”, joka ”on luotu eräiden psykoanalyysin tärkeimpien teoreettisten käsitysten vakiinnuttamiseksi…” (Freud 1962, s. 69). Ilmankos Murhe ja melankolia –teoksen suomentaja Markus lång toteaa jälkisanoissaan, että ”psykoanalyyttisia tulkintoja ei voida todentaa menetelmällä, joka olisi riippumaton psykoanalyyttisesta teoriasta…”

---

Performanssitaidetta

Lopuksi voidaan todeta, että jos Freudin testamentista poistetaan kyseenalaisimmat rakennelmat (esim. vapaa spekulointi egon ja idin tavoitteista, thanatos, lamarckismi, anaalissadistisen vaiheen muuttuminen fallisgenitaaliseksi, sekä peniskateus ja kastraationpelko), jäljelle jäävät Freudin oma epäusko psykoanalyysiin sekä hänen yleinen tietämättömyytensä biologiasta ja psykologiasta.

Vaikka kaiken järjen mukaan psykoanalyysin tarinan olisi pitänyt päättyä tuohon kirjoitukseen, freudilaiset näkivät siinäkin vain oppi-isänsä ansioita. Esimerkiksi Psykoterapia-lehdessä Kristina saraneva (2005)

Viitteet

[1] Toki on olemassa havaintoon perustuvia tieteitä, kuten Freud niitä nimitti, mutta psykoanalyysi ei niihin kuulu: se on 1) subjektiivista eli tulokset riippuvat tutkimuksen tekijästä, 2) testaamatonta eli väitteiden pätevyyttä ei voida todentaa ja 3) ei-julkista eli joko sen tulokset tai menetelmät ovat salaisia. (Toisaalta Freudin [1962, s. 49] mukaan psykoanalyysi olisi ulkopuoliselle kuuntelijalle joka tapauksessa ”täysin käsittämätöntä”.) Lisäksi psykoanalyysissa hyväksytään väitteitä ilman kriittistä tarkastelua eikä virheellisiä käsityksiä useinkaan hylätä. Joskus se myös perustuu analyytikon ideologiseen näkemykseen esim. siitä, millainen on hyveellinen tai normaali ihminen, eli toisin sanoen se on riippuvaista eitiedollisista perusteista.

[2] Näin Westermarck puolusti teoriaansa insestinvälttämisvaistosta: ”Usko, että psykoanalyysi olisi ilmituonut tosiasioita, jotka kumoavat minun teoriani, on kuitenkin olettamus, johon minun täytyy saada joitakin todisteita, ennen kuin voin suhtautua asiaan vakavasti” (Westermarck 1932, s. 77). Se, miksi 1900luvun sivistyneistö ilman todisteita omaksui Freudin spekulaatioita ihmiselle luontaisista insestihaluista ja oidipuskompleksista, on mielenkiintoinen tieteenhistoriallinen tai oikeammin aate- ja tulevaisuudessa kenties kirkkohistoriallinen kysymys.

[3] Tämä muistuttaa kovasti n. 10 vuotta sitten pinnalla olleita valemuistotapauksia, ks. ruotsalaisen Max Scharnbergin (1996) mittavat tutkimukset aiheesta.

[4] Toisaalta 10 sivua myöhemmin Freud myöntää tunteensiirron olevan sama dynaaminen tekijä, jota hypnotisoijat kutsuvat suggeroitavuudeksi, ja että jos ”tämä alttius tunteensiirtoon puuttuu… ei myöskään ole mahdollista vaikuttaa psyykkisesti kirjoittaa, että ”teksti näyttää, kuinka lujasti

Freud pyrki ankkuroimaan psykoanalyysin mahdollisuuksia koskevat arvionsa todellisuuteen…” Kärjistäen sanottuna ainoa todellisuus, johon psykoanalyyttiset teoriat ovat matkan varrella ankkuroituneet, on kuitenkin kysynnän ja tarjonnan laki: psykoanalyyttisia rakennelmia tulkitaan aina uudelleen, jotta tietyille ihmisille voidaan tarjota sitä, mitä he haluavat kuulla.

Långin myös esittämän

Allekirjoitan

”...psykoanalyysi arvion: edustaa erikoistapausta taiteellisesta teoriasta ja psykoanalyysin harjoittaminen on myös performanssitaidetta” (Lång 2005, s. 264). On harmi, että sanaa tiede tultiin koskaan käyttäneeksi psykoanalyysin yhteydessä.

potilaaseen.” Freudin mukaan siis siinä määrin kuin psykoanalyysi perustuu tunteensiirtoon, psykoanalyysi on potilaan suggeroituvuutta. Myös Murhe ja melankolia -teoksen suomentaja sivuaa tätä jälkipuheessaan, jossa hän tarkastelee potilaan jo unohtamien asioiden rakentamista takaisin potilaan mieleen. Hänen, samoin kuin Freudin mukaan analyytikon ei tarvitse pyrkiä totuudenmukaiseen rekonstruktioon vaan kuvitteelliseen konstruktioon. ”Kun analyytikko esittää konstruktioita, niissä ei olekaan ratkaisevaa tuntemattoman menneisyyden luotettava ennallistaminen vaan uuden, toimivan rakennelman luominen” (s. 268-9). Mutta kuka päättää ja millä perusteella, millainen on ”toimiva rakennelma”? Eikö tässä ole kyse siitä, että psykoanalyytikko pyrkii suggeroimaan potilaasta henkilökohtaisten mieltymystensä mukaisen ihmisen? Freud totta kai kielsi sellaisen jyrkästi: ”Lainkaan ylpeilemättä voin väittää, ettei tuollaista ’suggestion’ väärinkäyttöä ole omassa toiminnassani koskaan esiintynyt.” Ilman todisteita analyysin kulusta hänen sanaansa ei luonnollisestikaan tule luottaa (ks. esim. Macmillan 1997). Tässä yhteydessä lieneekin syytä mainita, että psykologinen tutkimus on tuottanut lukuisia esimerkkejä ihmismielen ja muistin suggeroituvuudesta (ks. esim. Schacter 2002, Hesslow 2005). Aivan tuore esimerkki on psykologi Elizabeth loftusilla, jonka tutkijaryhmä onnistui istuttamaan yli 40 prosenttiin koehenkilöistä muiston, että mansikkajäätelö oli tehnyt heidät sairaaksi lapsena (Santich 2006). (Kyse oli tällä kertaa lihavuuden hoitoon liittyvästä tutkimuksesta, ei psykoanalyysista.)

[4] Freud pyöritteli parhain päin muitakin teorioitaan. Esimerkiksi vuonna 1925 hän kirjoitti unista, että ne ovat torjutun toiveen täyttymyksiä. 10 vuotta myöhemmin hän lisäsi samaan teokseen, että unia voi yhtä hyvin luonnehtia ”toiveentäyttymyksen yritykseksi.” On selvää, että vaikka psykoanalyyttiset väitteet ovat tällä tavoin matkan varrella muuttuneet ja laimentuneet, se ei vielä tee niistä tiedettä.

[5] Toinen lähde Freudin oidipusspekulaatioille lienee ollut hänen ystävänsä Wilhelm Fliessin poikavauva, jonka pippelin Fliess kertoi reagoineen alastoman äitinsä näkemiseen. Freud yhdessä kollegansa kanssa sitten ylitulkitsi poikavauvoilla esiintyvien spontaanien erektioiden merkityksen. Spontaani kuitenkin tarkoittaa tahatonta tai itsestään syntyvää; toisin sanoen vauvojen erektioihin ei liity minkäänlaisia (torjuttuja tai tietoisia) fantasioita tai haluja, ne ovat pelkkiä fysiologisia reaktioita. Esimerkiksi muutaman kuukauden ikäisten poikavauvojen testosteronitasossa näkyy selkeä piikki (McBride Dabbs & Godwin Dabbs 2000), joka riittänee selitykseksi vauvojen erektioille.

Kolmas mahdollinen selitys Freudin esittämille oidipusspekulaatioille löytyy siitä, että hän oli varhaislapsuudessa imettäjän hoivissa. Freudin isän omistama perheyritys vaati myös äidin työpanosta, ja lisäksi äiti tuli aina hyvin nopeasti

Kirjallisuus

Breger, Louis (2000): Freud – Darkness in the midst of vision. John Wiley & Sons. New York. Cioffi, Frank (1998): Freud and the Question of Pseudoscience. Open Court. Chicago. Dawkins, Richard (1993): Geenin itsekkyys. Suom. Kimmo Pietiläinen. Arthouse. Helsinki. Eysenck, Hans (1964): Psykologian valtateitä. 2. p. Suom. Aarne Sipponen. Otava. Helsinki. Grünbaum, Adolf (1984): The Foundations of Psychoanalysis – A Philosophical Critique. University of California Press. California. Freud, Sigmund (1962): Omaelämäkerrallinen tutkielma. Suom. Pulmu ja Tapio Nousiainen. Otava. Helsinki.

Freud, Sigmund (2005): Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia. Suom. Markus Lång. Vastapaino. Tampere.

Friedell, Egon (1945): Uuden ajan kulttuurihistoria I-III. 2. p. Suom. Erik Ahlman. WSOY. Porvoo. Hesslow, Germund (2005): The dangers of therapeutic culture. Teoksessa: Pietikäinen, Petteri, toim.: Modernity and Its Discontents: Sceptical Essays on the Psychomedical Management of Malaise. Ax:son Johnson Foundation. Tukhoma.

Ihanus, Juhani (2000): Freudin ammatillinen testamentti. Psykologia 3/2000.

Masson, Jeffrey Moussaieff, toim. (1985): The Complete Letters of Sigmund Freud to Wilhelm Fliess 1887-1904. The Belknap Press of Harvard University Press. Cambridge.

McBride Dabbs, J. & Godwin Dabbs, M. (2000): Heroes, Rogues and Lovers - Testosterone and behavior. McGraw-Hill. New York.

Macmillan, Malcolm (1997): Freud Evaluated. Mit uudelleen raskaaksi (Breger 2000). Freud siis saattoi ensimmäisinä elinvuosinaan olla niin vähän tekemisissä äitinsä kanssa, että hän poikkeuksellisesti leimautui perheen ulkopuolisen imettäjän olemukseen ja hajuihin. Näin pienen Sigismundin ”seksuaalinen” kiinnostus saattoi sitten suuntautua vieraaksi jääneeseen omaan äitiin. Vuonna 1897 Freud väittikin Fliessille kirjoittamassaan kirjeessä, että 2–2,5 vuoden ikäisenä ”äitiini (matrem) kohdistuva libidoni heräsi eräällä matkalla Leipzigista Wieniin, jonka aikana meidän täytyi viettää yö yhdessä, ja jolloin minulla on täytynyt olla mahdollisuus nähdä hänet alasti (nudam)” (Masson 1985, s. 268). Freudin muistikuvaa on kuitenkin syytä suuresti epäillä: 1) Fliess oli kertonut Freudille poikavauvansa erektiosta edellisenä vuonna, ja 2) on epätodennäköistä, että kaksivuotiaan aivot olisivat tarpeeksi kehittyneet tällaisen muiston syntymiselle. Mikäli kirjeen sisältö kuitenkin on totuudenmukainen, voidaan sanoa, että Westermarckin leimautumisteoria on ”freudittanut Freudin” (Pinker 1997).

Press. Cambridge.

Pinker, Steven (1997): How the Mind Works. Viking. New York.

Santich, Kate (2006): Is fudging food memory useful? Orlando Sentinel. February 28, 2006. www.orlandosentinel.com/features/health Saraneva, Kristina (2005): Analyysi päättyy – vai päättyykö se? Psykoterapia 24(2).

Schacter, Daniel (2002): Muistin seitsemän syntiä. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita. Helsinki.

Scharnberg, Max (1996): Textual Analysis: A Scientific Approach For Assessing Cases of Sexual Abuse. Vol I-II. Uppsala Studies in Education 64-65. Uppsala.

Sinkkonen, Jari (2005): Elämäni poikana. 2. p. WSOY. Helsinki.

Tammisalo, Osmo (2005): Rakkauden evoluutio. Terra Cognita. Helsinki.

Triplett, Hall (2005): The misnomer of Freud’s ”Seduction theory”. Journal of History of Ideas. Vol 65: 4.

Trivers, Robert (2002): Natural Selection and Social Theory. Oxford University Press. New York.

Tähkä, Veikko (1997): Mielen rakentuminen ja psykoanalyyttinen hoitaminen. 3. p. WSOY. Helsinki.

Westermarck, Edvard (1932): Avioliiton historia. WSOY. Porvoo.

Osmo Tammisalo