Selkounissa

kaikki mahdollista on

On aamuyö. Makaan sängylläni rentoutuneena ja koetan saada unta. Alan tuntea kehoni keveämmäksi, ja kohta tuntuu siltä kuin jalat leijuisivat ilmassa viistossa eteenpäin. Pian tuntuu kuin koko kehoni nousisi leijumaan ilmaan sängyn yläpuolelle. Koetan avata silmäni, en onnistu. Näen vain harmaata pimeyttä. Käännän pääni kohti kirjahyllyä ja yritän nähdä kovasti silmilläni. Kohta huone ympärilläni alkaakin hahmottua ja näkökenttä laajenee. Näen kirjoituspöytäni, tietokoneeni ja niiden takana ikkunan kuten oikeasti. Ilmassa leijuen katson sänkyyn, mutta en näe itseäni makaamassa siinä peittojen välissä. Tyttöystävänikään ei ole sängyssä, mutta kuulen hänen tulevan vessasta makuuhuonetta kohti. Alan viittoilla ilmassa. Huudan: ”Hei! Minä leijun ilmassa! Pystytkö näkemään minut?” Tyttöystäväni astelee lävitseni kuin olisin tyhjää ilmaa ja asettuu sänkyyn nukkumaan. Pakottaudun hereille innostuneena ja nousen istumaan takaisin sänkyyn palanneena. Herätän tyttöystäväni ja kysyn: ”Näitkö minut äsken ilmassa leijumassa, kun tulit vessasta?”

Pöllämystynyt kumppanini vastaa: ”En ole käynyt vessassa koko yönä.”

Selkounta markkinoidaan ihmelääkkeenä lähes kaikkeen. Tulet luovaksi neroksi, parannat traumasi hetkessä, itsetuntosi kohoaa, sielusi pääsee lentämään toisiin maailmoihin irti ruumiistasi ja tapaamaan kuolleita omaisia – kaikki tämä vain vaipumalla tietoiseen uneen. Kuinka paljon näissä lupauksissa on totta ja kuinka paljon silkkaa mielikuvituksen lentoa?

Unet ovat hyvä tutustumisväline ilmiöihin, joita on kutsuttu paranormaaleiksi. Viestien saaminen unen kautta, eli unitelepatia, on tuttu kokemuksena monille. Tuntemattomien paikkojen katselu ja tulevaisuudesta varoittavat enneunet viittaavat selvänäköön. Myös ruumiista irtautuminen, kuten oma kokemukseni edellisellä sivulla, onnistuu rentoutumistekniikoita harjoittelemalla.

Mitä tällaiset kokemukset kertovat ihmisestä ja alkuperästämme? Unet sopeutuvat hyvin herkästi odotuksiimme. Kaikki, minkä unissa näemme, ei aina kerro mitä todellisuus on. Unet ovat tavallisin muuntunut tajunnantila – jonka jokainen meistä kokee joka yö. Kun ihmismielen havaintotavat muuttuvat, on erityisen tärkeä olla antamatta omien aistien johtaa itseään harhapoluille.

Unista, selkounista ja muuntuneista tajunnantiloista sekä erikoislaatuisista kokemuksista on saatavilla paljon tietoa netissä. Nämä asiat kiinnostavat erityisesti nuoria, omaa merkitysmaailmaansa rakentavia ihmisiä. Hyvin pieni osa näistä asioista on varsinaisiin tosiasioihin ja tutkittuun tietoon perustuvaa.

Suurin osa ”informaatiosta” on kirjamyyntiä kannustamaan tehtyjä markkinointilausahduksia kuten: ”Paranna itsesi, löydä aikaisemmat elämäsi, opi unioppailta, kiihdytä henkistä kasvuasi ja tutki toisia todellisuuksia” (takakansi kirjassa ”Lucid Dreaming for Beginners”, Mark McElroy, Llevellyn Publications, 2007).

Tämä kirjoitus perustuu pitkälti Janice Brooksin ja Jay Vogelsongin kirjaan, joka on yksi harvoista unimaailmaa tarkasti arvioiden lähestyvistä teoksista (Brooks ja Vogelsong, The Conscious Exploration of Dreams, 1st- Books, 2000).

Unet on aina mielletty eri kulttuureissa ja aikakausina viesteiksi jumalilta tai viime vuosikymmeninä alitajunnalta. Esimerkiksi Raamatussa on useita unitulkintoja. Samanistiseen kansanperinteeseen kuuluvat unimatkat, joissa tietäjä lentää apuhenkiensä kanssa eri todellisuuden tasoilla. Juutalaiseen kansanperinteeseen kuuluu sanonta, jonka mukaan tulkitsematon uni on kuin avaamaton kirje. Unista voi löytää ihmeellisiä merkityksiä. Tämän kirjoituksen aikana tullaan huomaamaan, että unet vain vastaavat hyvin herkästi sellaisiin kysymyksiin, joihin kysyjä odottaa vastausta. Viestit tulevat siis uneksijan omasta mielestä.

Itse olen harrastanut selkounia teini-iästä asti. Väitöskirjaprojektiani aloittelin muutama vuosi sitten ruumiista irtautumiskokemuksista, kun Helsingissä eräs ulkomainen järjestö alkoi pitää ruumiista irtautumiskursseja. Eräs tämän kirjoituksen teemoista on selkounien ja ruumiista irtautumisten yhteiset piirteet ja erot. Molempia voi joka tapauksessa harjoitella samankaltaisilla mielenhallintamenetelmillä. Se, kokeeko ihminen oman kokemuksensa uneksi vai sielun lentämisenä todellisessa maailmassa, riippuu hyvin paljon kokijan jo valmiina olevista ajatusmalleista ja odotuksista.

Selkounet Ovat Yleisiä

Selkounet määritellään tietoisiksi uniksi, eli uniksi, joiden aikana henkilö tietää näkevänsä unta. Nämä poikkeavat tavallisista unista, joiden aikana uneksija voi kokea vaikka mitä ihmeellisyyksiä. Unta voi nähdä vaikka lentävistä ruotsinlaivoista Elviksen keittiövierailuun, tajuamatta kaikkea uneksi. Tavalliset unet vaikuttavat siis epäselkeiltä ja sekavilta verrattuna selkouniin.

Koska selkounet ovat uneksijan oman mielen tuotoksia, voi hän halutessaan ohjailla unia ja muuttaa unimaailmassa mitä tahansa. Hän voi lentää seinien läpi taivaalle Harry Potterina luudan päällä. Hän voi leikkiä suosikkielokuvansa sankaria, vaikkapa jedi-ritaria, ja tuntea valomiekan värähtelyn käsissään sekä voiman virtauksen, kun hän nostelee ajatuksen voimalla pikkuesineitä ilmaan. Vain mielikuvitus on rajana. Näissä unissa maailma koetaan useimmiten täysin samankaltaisena aistikokemuksena kuin hereillä. Ruoho näyttää yhtä vihreältä, salmiakki maistuu yhtä kirpeältä, suudelma tuntuu yhtä aidolta kuin todellisuudessa.

Suomeksi selkounista käytetään toisinaan termiä selväuni, mutta monet alan harrastajista eivät halua sekoittaa tätä selvänäköön, eli asioiden näkemiseen ilman fyysisiä aisteja. Valveuni tarkoittaa Suomessa jotain oman pään sisällä tapahtuvaa päiväunelmoinnin tapaista. Selkouni onkin vakiinnuttanut terminsä englanninkielisestä käännöksestä ”lucid dream”, jota hollantilainen psykologi Frederic van Eden käytti ensimmäistä kertaa jo vuonna 1913 (A study of dreams, Proceedings of the Society for Psychical Research).

Selkounet ovat hyvin yleisiä. Lähes jokainen ihminen on kokenut unen, jonka aikana on oivaltanut: ”Hei, tämähän on unta!” Kuitenkin harva pystyy ja jaksaa opetella unien ohjailun taidon, jolla selkouni vakautetaan ja uniseikkailujaan voi jatkaa pidempään haluamallaan tavalla. Useimmat selkounikokemukset ovat nimittäin hyvin lyhyitä, muutaman sekunnin riemastuksia, joihin uneksija herää.

Monille suurin mielenkiinnon kohde selkounissa on rajoittamaton mahdollisuus luoda omat uniseikkailunsa. Unissa kaikki on mahdollista. Voit koettaa esimerkiksi tavata itsesi tai isoisäsi nuorempana, lentää toisiin galakseihin tai hankia unelmiesi seksikumppanin. Unissa on vapaana kaikista fyysistä ja sosiaalisista kahleista, eikä ole unipoliisia, joka rajoittaisi rajuimpiakin mielenilmauksia. Unet ovat paljon todellisemman tuntuisia ja elävämpiä kuin päiväunelmointi tai asioiden kuvittelu mielessään.

Joskus selkounet saattavat tuntua jopa todellisemmilta kuin valve. Tämä johtuu luultavasti hämmästyksen ja ihmetyksen tunteesta, joka uneksijan valtaa. Hän ymmärtää, että näkemänsä todellisten aistien sumentamattomat värit, maut, tuntemukset, ja tuoksut ovat kaikki hänen oman mielensä tuottamia. Illuusio todellisuudesta voi olla täydellinen.

Kaikille Ei Yhtä Helppoa

Vaikka selkounia markkinoidaan ehtymättömänä seikkailujen lähteenä, omien uniensa tiedostaminen ja varsinkin ohjailu voi olla hyvin vaikeaa tai työlästä. Unien luontaisa epävakaus saattaa pilata kokemuksen. Vaikka kuinka olisi valmistellut ennakkoon mielessään oman suosikkielokuvansa kohtauksen ja haluaisi esittää sankaria, uni voi muuttua täysin toisenlaiseksi. Myöskään muut unihahmot eivät ehkä noudata vuorosanojaan tai tekevät jotain muuta typerää. Lisäksi uniseikkailut katkaiseva herääminen tapahtuu selkounesta nopeasti. Onhan kyseessä tila, jossa mieli on jo hieman herännyt tavallisen unen tokkuraisuudesta. Kynnys täydelliseen heräämiseen on pieni.

Unien ohjailu vaatii edistynyttä taitoa ja harjoitusta. Unia ohjataan omilla odotuksilla eikä niinkään tietoisella ja puhuvalla mielellä. Vaikka käskisi unimaailmaansa muuttumaan millaiseksi tahansa tai unihahmojaan tekemään mitä tahansa, näin ei välttämättä tapahdu, jos uneksijalta puuttuu vakaumus ja itsevarmuus omien mieltymystensä täyttöönpanossa.

Vaatii myös työtä tehdä selkounet mielenkiintoisiksi. Suurin osa tavallisista unista käsittelee arkisia, tylsiä asioita – vaatii vaivaa keksiä omat selkouniseikkailunsa. Unimaailma ei muutu mielenkiintoiseksi itsestään. Jotkut voivat myös jättää tietoisuuden nauttiakseen unien odottamattomista juonenkäänteistä, tapahtumista ja tuntemuksista. Myös selkounista voi loppua inspiraatio.

Jos jo oma valvetodellisuus on tylsää, ei kannata etsiä jännitystä selkounista. Samalla vaivalla, jolla tekee unistaan mielenkiintoisia, tekee mielenkiintoista myös valve-elämästään. Samalla vaivalla, millä opettelee ohjaamaan tunnereaktioitaan selkounen vakauttamiseksi, pystyy myös muuttamaan omia asenteitaan ja ajatuksiaan valveilla. Unia ei kannata käyttää pakopaikkana, vaan antaa unielämänsä täydentää jo muutenkin ainutlaatuista persoonallisuuttaan valvemaailmassa.

Luovuuden Lähde

Jos uskoisi selkounikirjojen takakansia, kaikki maailman ongelmat olisi ratkaistu jo useasti. Selkounista pitäisi niiden mukaan saada tieteellisiä ja taiteellisia oivalluksia siihen tahtiin, että tavallisilta tieteilijöiltä ja taiteilijoilta olisi loppunut elanto jo kauan aikaa sitten.

On totta, että jotkut tunnetut taiteilijat ovat joskus saaneet inspiraationsa unista tai nähneet kokonaisia teoksia unissaan. Esimerkiksi Paul McCartney kertoo kuulleensa ”Yesterday”-laulunsa sävelmän unessa 1965, ja ihmetelleensä ensin, kenen sävellys se oli, ennen kuin uskalsi omia unituotoksensa. 1800-luvun loppupuolella elänyt kirjailija Robert Louis Stevenson kertoi rahapulassa pohtineensa kuumeisesti hyvän tarinan juonta ihmisen kaksinaisuudesta. Hän näki unen, jossa takaa-ajettu otti pulveria ja muutti muotoaan hurjaksi olennoksi. Tämän oivalluksen perusteella hän kirjoitti nyt kaikkien tunteman tarinan tohtori Jekylistä ja Mr. Hydestä.

Myös joitakin tärkeitä tieteellisiä keksintöjä on tehty unen aikana. Unikirjallisuudessa kerrotaan usein esimerkiksi, miten Friedrich Kekule, saksalainen kemisti, oli pohtinut bentseenimolekyylin rakennetta 1860-luvulla. Mietittyään asiaa pitkään Kekule torkahteli eräänä päivänä bussimatkalla. Hän näki unen, jossa käärmeet kiemurtelivat tarttuen itseään hännänpäästä ja muodostivat pyöriviä renkaita. Hän oivalsi, että toisin kuin muut tunnetut orgaaniset yhdisteet, jotka olivat suoria, bentseeni muodostuikin itseensä kiinni kiertyneestä renkaasta.

Elias Howe taas koetti pohtia 1884, kuinka kutomokoneen neula voisi toimia. Hän näki unta, jossa oli alkuasukasheimon piirittämänä. Heimon soturit uhkasivat häntä keihäillä, joissa oli reikä kärjessä. Herättyään hän tajusi, että neula, jossa on reikä kärjessä, ratkaisee hänen kutomokoneensa ongelman.

Unet voivat toimia luovuuden lähteenä, koska niiden aikana ongelmaa lähestytään täysin uudesta näkökulmasta. Kuitenkin myös mikä tahansa muu katkos jämähtäneen ajatteluprosessin sopivassa vaiheessa, kuten vaikkapa kävelylenkki, lämmin sauna tai kahvitauko, saat-

Ompelukoneen patentoija Elias Howe (1819- 1867) näki unta, jossa oli alkuasukasheimon piirittämänä. Heimon soturit uhkasivat häntä keihäillä, joissa oli reikä kärjessä. Herättyään hän tajusi, että neula, jossa on reikä kärjessä, ratkaisee hänen kutomokoneensa ongelman.

tavat johtaa täysin uusiin oivalluksiin. On hyvä huomata, että edellä kuvatut luovat ihmiset olivat hankkineet taitonsa jo hereillä olleessaan. Unitila siis antoi heille uuden purkautumistien hereillä jo opituille taidolle ja luovuudelle. Unitila ei sinänsä tuo mitään taianomaista luovuuden kykyä. Eli mikäli haluaa tulla luovaksi millä tahansa elämän alueella, ensimmäisenä ei kannata panostaa sinänsä kiehtovaan selkounien maailmaan. Tarvittavat taidot oppii helpommin hereillä.

Unien ihmeelliset sattumat vaikuttavat uutta luovalta. Kuitenkin unioivallukset ja taideteokset ovat harvoin hereillä yhtä vakuuttavia kuin unen aikana. Itse muistan erään uneni opiskeluajoilta, kun fysiikan luentojen jälkeen olin pohtinut Einsteinin suhteellisuusteoriaa ja aikamatkustuksen mahdollisuutta. Mitä tapahtuisi, jos matkustaisin aikakoneella ajassa taaksepäin ja estäisin oman syntymäni? Selkounessa aloin ratkaista ongelmaa ja pääsin kuin pääsinkin täysin selkeään tulokseen neliulotteisen aikaavaruuden hahmottamisessa. Heräsin tyytyväisenä ja aloin kirjoittaa oivallustani ylös. Huomasin kuitenkin, että se, mikä oli unessa näyttänyt selkeältä ratkaisulta ongelmaan, oli täysin mahdotonta pukea sanoiksi ja aikajanoiksi hereillä. Tajusin, että olin muka ymmärtänyt asian jollakin unen ihmeellisellä logiikalla, mutta valvemaailmassa ratkaisusta ei ollut mitään hyötyä.

Unen aikana ei siis automaattisesti saada yhteyttä implisiittiseen eikä muuhunkaan tietoon, joka meillä on käytössämme valveilla. Esimerkiksi oman syntymäajan, asuinpaikan tai päivän uutisten muistaminen unessa voi olla hyvin vaikeaa. Jonkin itse suunnittelemansa unitehtävän suorittaminen voi olla vaivalloista, jos tehtävää ei ole painanut hereillä mieleensä voimakkaasti. Vaikka olisi hereillä päättänyt kokeilla esimerkiksi seiniä pitkin ylöspäin kävelyä hämähäkkimiehenä, tätä ei välttämättä muista unessa, vaikka tulisi siitä tietoiseksi.

Unien muistivaikeudet johtuvat ihmisen pitkäkestoisen muistin toiminnan rajautumisesta aivojen kemian tasolla. Asiat, tiedot ja taidot, jotka ovat itsestään selviä hereillä, saattavat olla täysin mahdottomia palauttaa mieleen unessa. Miksi unien sekamelska olisi lähempänä intuition lähdettä kuin valvetietoisuus? Myös unitaiteilijat ja -tieteilijät joutuvat kamppailemaan unen fysiologisia rajoituksia vastaan. Asioiden luominen ja uusien ajatusten keksiminen hereillä on paljon helpompaa kuin unessa.

Asioiden Harjoittelu

Unimaailma tarjoaa turvallisen, täysin todentuntuisen ympäristön harjoitella eri asioita. Unissa on harjoiteltu muun muassa urheilusuorituksia, tanssia ja monia kehon liikkeisiin liittyviä toimintoja. Myös sosiaalisia tilanteita voi harjoitella unissa.

Esimerkiksi nuori mies kertoo näkevänsä selkounta lumilautailusta: ”Olin harjoituspuistossa ja tein useita temppuja laudallani. En osannut tehdä noita hyppyjä hereillä ollessani, mutta harjoittelu unessa auttoi minut paremmaksi” (Do REM (lucid) dreamed and executed actions share the same neural substrate? D. Erlacher ja M. Schredl, International Journal of Dream Research Volume 1, No. 1, 2008).

Em. Erlacher tutki myös kokeellisesti selkounitaitojen kehittymistä antamalla uneksijoille tehtävän harjoitella kolikon heittoa kuppiin. Ihmiset, jotka harjoittelivat asiaa pelkästään selkounissaan, pärjäsivät paremmin kuin ihmiset, jotka eivät harjoitelleet kolikon tarkkuusheittoa lainkaan (Daniel Erlacher, Motorisches Lernen im luziden Traum, 2005).

Esiintymistaitoja voi harjoitella kuvittelemalla unessaan esimerkiksi pitävänsä spontaania puhetta urheilustadionilla ihmisille. Kun tämän on tehnyt, on taatusti helpompi astua pienemmän yleisön eteen oikeassa elämässä – uniharjoittelu on antanut mahdollisuuden kohdata esiintymispelkonsa turvallisessa ympäristössä. Jos yleisön reaktiot ovat liian pelottavia, voi unessa aina vaikka lentää stadionilta pois. Kun kiperän tilanteen on onnistunut kohtaamaan unessaan, on aina helpompi tehdä sama asia suuremmalla itsevarmuudella hereillä.

Selkounitaidon opettelu harjoitellakseen unessa jotakin asiaa on kuitenkin hyvin työläs tapa opetella esimerkiksi kitaran soittoa. Helpommalla pääsee, kun opettelee taidon suoraan hereillä. Selkouniharjoitukset toimivat parhaiten, kun asiasta osaa hereillä jo jonkin verran. Aloittelijalle minkään taidon opettelu pelkästään unessa saattaa olla turhaa. On hyvä myös muistaa, että mielikuvaharjoittelu rentoutuneessa tilassa aktivoi mielessä ja aivoissa myös samoja liikeratoja kuin nukkuessa. Eli mielikuvaharjoittelu on selkounitaidon opettelua selvästi helpompi tapa parantaa fyysistä suoritustaan.

Unien Hoivaava Voima

Selkounia voi käyttää avukseen painajaisten kohtaamisessa. Kun unen tunnistaa uneksi, voi esimerkiksi herätä, voittaa pelon aiheuttajan tai vaikka lentää pakoon. Muistan omista selkouniharjoitteluni alkuajoista, kuinka minulla oli tapana nähdä juuri nukahtaessani unia, joissa tipuin alas ja kuolin mätkähtäessäni maahan. Päätin muistaa, että unet tapahtuvat oman pääni sisällä ja makaan turvallisesti omassa sängyssäni, vaikka unessa tapahtuisi mitä tahansa. Seuraavan kerran, kun putosin unessa kalliojyrkänteeltä, en hätääntynyt, vaan ajattelin, että tämä on unta, ja antauduin pudotukselle. Kohta kykeninkin kääntämään putoamisen alaviistoon liitämiseksi ja siitä täysin hallituksi lennoksi meren aaltojen yllä.

On luonnollista, että itseluottamus ja itsetunto kohoavat, kun kohtaa pelkonsa unissa. Kaikki eivät kuitenkaan opi unien ohjailun taitoja, ja toistuvien pelottavien tilanteiden kohtaaminen unissa ilman pakoon pääsyä voi olla ylitsepääsemätöntä. Unet muokkautuvat hyvin herkästi odotuksiimme. Niinpä esimerkiksi, kun unessa kohtaa pimeällä kujalla tummia hahmoja, kääntyy uni hyvin helposti ryöstötilanteeksi vain koska olemme tottuneet ajattelemaan näin. Myös tunteet voimistavat unien odotuksiin muokkautuvuutta. Jos pelkään murskautuvani pudotuksen jälkeen rantakallioihin, näin luultavasti tapahtuu. Vaatii kohtalaista henkistä vahvuutta muuttaa omat odotuksensa ja tunteensa jossakin tietyssä unitilanteessa – erityisesti, jos tilanne on painostava.

Selkounet eivät kuitenkaan ole kaikille vain seikkailujen kiehtova aarreaitta. Jotkut ihmiset pelkäävät selkounia sinänsä, koska eivät tiedä, mitä ne ovat ja luulevat kärsivänsä esimerkiksi psyykkisestä sairaudesta. Selkounet ovat kuitenkin hyvin tavallinen ilmiö. Selkounet eivät myöskään välttämättä ratkaise painajaisongelmia. Unien taitaja ei välttämättä osaa käyttää tietoisuuttaan painajaisissa, vaikka muuten osaisi ohjata uniaan. Unien ohjailun taito vaatii pitkäjänteistä harjoittelua ja myös tietoa mielen ja tunteiden toimintatavoista.

Selkounia on käytetty myös terapeuttisissa tarkoituksissa, kuten alan legendoihin kuuluvan Stephen LaBergen seuraava oma unikuvaus kertoo: ”Olin koululuokassa, jossa oli mellakka. Joukko heitteli tuoleja ikkunan läpi, tappeli ja huusi. Joukon vastenmieliseltä barbaarilta näyttävä johtaja tarttui minusta kiinni vahvasti. Tajusin, että tämä oli unta. Lopetin taistelun, koska tiesin että ristiriita oli sisälläni. Etsin rakkauden tunnetta sisälläni. Kauniita hyväksyviä sanoja virtasi minusta ja torjumani varjo sulautui itseeni. Heräsin tuntien itseni suurenmoisen rauhalliseksi” (S. LaBerge ja H. Rheingold, Exploring the World of Lucid Dreaming, Ballantine Books, 1990).

Tällaisessa lähestymistavassa unihahmojen ajatellaan olevan osia omasta persoonallisuudesta, jotka alitajunta tuo esiin. Uhkaaviin unitilanteisiin ja -hahmoihin suhtaudutaan ystävällisesti ja rakkaudella sekä yritetään muuttaa niitä tai sulauttaa omaan uniminään. Oletuksena on, että jos tällaisen minäkuvasta irtautuneen hahmon saa sulautettua itseensä, tapahtuu eheytyminen ja jokin sisäinen psykologinen konflikti laukeaa. Kuitenkaan esimerkiksi LaBergen unessa ei ole lainkaan selvää, mikä mahdollinen sisäinen konflikti oli alun perin, tai oliko sellaista lainkaan. Myöskään se, auttoiko uni muuttamaan LaBergen käytöstä ja reaktioita jatkossa, jää hämärän peittoon.

Unet kuitenkin vaikuttavat joskus tuovan itselleen merkittävältä tuntuvia viestejä ja oivalluksia persoonallisuudestaan. Nykyinen unien tulkintaperinne perustuu tällaiselle oletukselle. Ihmisten unipäiväkirjoja keräämällä on tutkimuksissa huomattu, että unet ovat pääasiassa hyvin tylsiä ja ne käsittelevät aikaisemmin päivällä sattuneita arkisia asioita. Alitajunnan viestejä niistä ei löydy, mikäli uneksija ei itse niitä halua löytää.

Se, miksi unitulkinnat kuitenkin tuntuvat toisinaan merkittäviltä, johtuu samasta syystä kuin esimerkiksi hyvä kirja, elokuva tai koskettava musiikki tuntuu merkittävältä. Vaikka kirjaa ei ole kirjoitettu, tai biisiä sävelletty juuri sinulle, ne voivat sisältää omalta kannalta tärkeäksi koettuja asioita. Sinänsä kaoottiset unet voivat muistuttaa itselle tärkeästä asiasta, vaikka uni ei olisikaan suora viesti alitajunnalta itselle.

Psykoanalyyttisessa koulukunnassa käytetty unitulkinta toimii, koska tulkinnat asetetaan uniin jälkikäteen. Joskus kannattaa kirjoittaa jo nähdyn unen tapahtumat ja omat reaktionsa päinvastaisiksi jälkikäteen ja tulkita näin saatu uusi uni. Jos esimerkiksi oikeassa unessa olit alistuva, kirjoita uni uusiksi vahvana. Jos taas olosi tuli unessa jonkin unihahmon toiminnan vuoksi iloiseksi, kirjoita uusi uni surullisen reaktion mukaan.

Jos tulkitset tällaisen uudelleenkirjoitetun unen, saatat hämmästyä, kuinka suuria oivalluksia saat valve-elämääsi ja ongelmiisi aivan samoin kuin saat alkuperäisestä unesta. Mielemme poimii muistikuvistamme sellaiset hetket, jotka sopivat reaktioihin, eli hetket jolloin olemme reagoineet joko iloisesti tai surullisesti. Yhdistettynä elämänhistoriaamme ja nykyiseen elämäntilanteeseen voivat ajatuksemme siirtyä aivan uusille urille ja voimme saada nykyisiin ongelmiimme aivan uusia näkökulmia.

Samasta syystä myös astrologiset tulkinnat tai vaikka Tarot-kortit vaikuttavat toimivan: muistamme tulkinnasta vain hetket, jolloin olemme toimineet ja reagoineet tulkinnan mukaan. On hyvä huomata, että näin ”tulkittu” uni ei estä antamasta suuria oivalluksia valve-elämämme ongelmiin. Eli, tässä mielessä unitulkinta toimii. On vain hyvä muistaa, että tämä ei kerro suuren ja itseämme viisaamman alitajunnan tai muiden voimien olemassaolosta.

Viestit Tämän- Ja Tuonpuoleisesta

Enneunia ja unitelepatiaa on koetettu tutkia tieteellisesti. Tiedon saanti muusta maailmasta unen aikana on myös monille tuttu kokemuksena arkielämästä. Luultavasti jokaisella on ainakin joku tuttu, joka on joskus kertonut toteutuneesta unesta. Hieman yllättäen, useimmista unitelepatia- ja muista vastaavista kokeista on saatu positiivisia tuloksia. Näitä tuloksia ovat netin keskustelupalstat pullollaan ja useimmat lukijat tuntuvat pitävän unitelepatiaa tieteellisesti todistettuna ilmiönä. Ikävä kyllä, näin ei ole. Kokeista, joita on järjestetty, pystytään löytämään useita puutteita, joilla tulokset selitetään ilman yliluonnollista tekijää.

Tunnetuimpia unitelepatiakokeita lienee Montague Ullmanin ja Stanley Krippnerin järjestämä testisarja 1960-luvulla Maimonidesin sairaalassa New Yorkissa. Kokeita tehtiin lähes vuosikymmen ja tulokset olivat loistavia – ikävä kyllä vain paperilla. Tavallisessa koeasetelmassa kohdekuvaa ”lähetettiin” läpi yön, eli lähettäjä istui tuijottamassa kuvaa ajatellen ”lähettää” se nukkujan uneen. Nukkuja kirjoitti unensa ylös, ja myöhemmin arvioija tarkisti, löytyikö unikuvauksesta elementtejä, jotka sopisivat lähetettyyn kuvaan.

Ongelmana kokeissa oli se, että tämä arvioija uskoi itse telepatiaan. Kokeen järjestäjänä hän tiesi, mikä oikea kohdekuva oli ja pystyi sovittamaan unikertomuksia kuvaan jälkikäteen. Tällä menetelmällä mikä tahansa uni saadaan sopimaan mihin tahansa kuvaan, kun käytetään tarpeeksi laveaa ja symbolista tulkintaa.

Esimerkiksi seuraavasta unitelepatia-arviosta käy hyvin ilmi, kuinka mielivaltaisia olivat onnistuneeksi kokeeksi julistetut arviointikriteerit. Yhdessä kokeessa kohteena oli Max Beckmannin maalaus Descent from the Cross, joka kuvaa Jeesuksen laskemista alas ristiltä. Yksi nukkujista näki unen Winston Churchillista pitämässä puhetta ja toinen primitiivisen heimon uhriseremoniasta. Unissa mainittiin ”kaksi uhria”, jotakin ”sivistyksen tuhosta” ja ”jumalan idean kunnioituksesta”. Kokeen arvioija kiinnittää huomion ”church-hill”-nimen symboliseen merkitykseen. Uhrattiinhan Jeesus kukkulalla (hill) ja tuona hetkenä voidaan ajatella kristillisen kirkon (church) syntyneen; Kristus on molemmat, sekä ihminen ja Jumala (kaksi uhria).

Toisessa unessa mainittiin myös jonkinlainen jumala. Kummassakaan unessa ei ole mitään Jeesuksen ristiinnaulitsemiseen viittaavaa, mutta silti kokeen arvioija tulkitsi unitelepatian onnistuneeksi (Robert Carroll, A Short History of Psi Research, http://skepdic.com/essays/ psihistory.html, 23.3.2009).

Onnistuneen unitelepatian sijaan kyse on arvioijan toiveajattelusta. Arvioija halusi väen väkisin etsiä unesta vaikka kuinka monen mutkan kautta viittauksia kohdekuvaan. Mikäli koetuloksia arvioidaan näin lavealla kädellä, ei ole ihme, että lähes mikä uni tahansa saadaan sopimaan kohdekuvaan. Koetuloksia ei myöskään pystytty toistamaan, kun koeasetelmaa tiukennettiin. Maimonidesin unitelepatiakokeista löytyy useita huonoihin koeasetelmiin viittaavia asioita, ja voidaan sanoa varmuudella, että kokeet olivat epäonnistuneita. Tästä huolimatta netti on nykyään täynnä näitä unitelepatiakokeita ylistäviä artikkeleja ja lausuntoja. Kaikkeen, mitä netistä löytyy, ei kuitenkaan kannata uskoa.

Ruumiista Irti

Ruumiista irtautumiskokemuksessa, kuten kirjoituksen alussa mainitussa omassa kokemuksessani, ihminen tuntee havainnoivansa maailmaa fyysisen kehonsa ulkopuolelta. Joskus hän näkee oman kehonsa makaamassa sängyssä, mutta ei läheskään aina, kuten omassa kokemuksessani. Suurin osa kokemuksista tapahtuu, kun irtautuja on lepäämässä, nukkumassa tai näkee unta. Kuitenkin myös täysin valveilla oleva voi huomata äkisti tarkkailevan itseään kuin takaviistosta yläpuolelta.

Näin käy joskus esimerkiksi pitkän matkan juoksijoille tai painostavaan tai hengenvaaralliseen tilanteeseen joutuneille. Kun selkounia on nähnyt lähes jokainen, niin ruumiista irtautumisen on kokenut kyselytutkimusten mukaan joka kymmenes ihminen. Eli ruumiista irtautuminenkaan ei ole kovin harvinainen ilmiö.

Onko ilmiössä kyse todisteesta sielun olemassaolosta vai vain tavallista mielikuvitusrikkaammasta selkounesta? Tavallisesti selkounissa ei koeta irtautuvan ruumiista, joten tässä mielessä ruumiista irtautumiskokemukset ovat erikoisia. Ruumiista irtautumisen tunne on hyvin toden tuntuinen. Ihminen menee omaan sänkyynsä nukkumaan ja hetken päästä leijuu sänkynsä yläpuolella omaa huonettaan katsomassa. Todellisuuden vaikutelma on monesti hyvin vakuuttava. Luontainen reaktio on, että ihminen todella kokee irtautuneensa ruumiistaan. Omia ”silmiään” on vaikea olla uskomatta.

Ruumiista irtautumisia on tutkittu parapsykologian historiassa. Ideana on ollut todistaa, että ihminen pystyy saamaan tietoa ruumiista irtautuneena tavalla, joka olisi mahdotonta fyysisin aistein. Kokeista on saatu, kuten unitelepatiassakin, hyvin positiivisia tuloksia. Jälleen kerran, koeasetelmat eivät kuitenkaan vakuuta tarkkasilmäistä katsojaa.

Netin keskustelupalstoilla tulee vastaan yhä uudestaan Charles Tartin 1968 järjestämät ruumiista irtautumiskokeet todisteena onnistuneesta tiedon hankinnasta muilla kuin fyysisin keinoin (Charles Tart, A Psychophysiological Study of Out-of-the-Body Experiences in a Selected Subject, Journal of the American Society for Psychical Research, 1968, vol. 62, no. 1, s. 3-27).

Tart tutki Miss Z:ksi kutsuttua henkilöä, jonka hän myöhemmin kertoi olevan omien lastensa hoitaja. Neiti Z kertoi irtautuvansa ruumiistaan lähes joka yö ja leijuvansa huoneessaan tietämättä mitä tehdä. Tart järjesti hänelle neljä yötä laboratoriossa, joiden aikana neiti Z saattoi koittaa irtautumistaan. Häneen oli kiinnitetty aivosähkökäyrää mittaavat anturit sekä muita fysiologisia mittareita. Tart asetti hyllylle sängyn yläpuolelle satunnaisen viiden numeron sarjan paperilapulle isoilla viiden senttimetrin kirjaimilla kirjoitettuna. Neiti Z nukkui yksin huoneessa ja vain ääniyhteys mikrofonin kautta kulki kokeen tekijän luo, joka istui käytävän päässä toisessa huoneessa.

Kolmena ensimmäisenä yönä neiti Z onnistui kyllä irtautumaan ruumiistaan pari kertaa, mutta vasta viimeisenä yönä hän pystyi kertomaan hyllyllä olevan oikean numeron (numero vaihdettiin joka yö). Muutama minuutti ennen kuin neiti Z kertoi mikrofonissa oikean numeron, häneen kiinnitetyt mittarit näyttivät toistuvaa fyysisen kehon liikettä, ja aivosähkökäyrässä oli hyvin paljon virheitä.

Tart tulkitsi liikkumisen kyljen kääntämiseksi lyhyen heräämisen jälkeen ja ruumiista irtautumisen tapahtuneen tämän jälkeen. Kokeen Tart julisti onnistuneeksi tiedon hankkimiseksi muilla kuin fyysisin aistein. Vaikuttaa kuitenkin vahvasti siltä, että mittareiden näyttämä kehon liike ja aivosähkökäyrän muuta yötä runsaammat virheet aiheutuivat neiti Z:n nousemisesta ylös sängyllään katsomaan paperille kirjoitettua numerosarja hyllyllä. Neiti Z:hän oli yksin valvomatta huoneessa ja olisi pystynyt tekemään mitä vain kenenkään huomaamatta.

Tart väittää, että johtojen pituus olisi riittänyt vain istumiseen sängyllä alle metrin korkeudessa. Hyllyn reuna oli hieman ylempänä, yli metrin sängyn yläpuolella. Tart kyllä myöntää, että lapun isot numerot saattoivat heijastua hyllyn päällä olleesta seinäkellon kirkkaasta kupolista tietyssä valaistuksessa, mutta ei uskonut neiti Z:lla olleen taskulamppua. Luultavasti neiti Z nosti tai kallisti käsillään vieressä olevaa aivosähkökäyrälaitetta ja näin ylettyi kurkistamaan hyllyn päällä olevan numerolapun. Tart itse ei koskaan pystynyt toistamaan tuloksiaan useasta yrityksestä huolimatta eri vuosina toisten koehenkilöiden kanssa.

Virtuaalitodellisuuden Illuusio

Ruumiista irtautumiset vaikuttavat hyvin todentuntuisilta. Irtautumisen aikana havaittu maailma kuitenkin eroaa joiltakin yksityiskohdiltaan todellisuudesta. Esimerkiksi omassa huoneessa ikkuna saattaa olla hieman eri kohdalla seinää tai oven kahva voi olla toisella puolella kuin oikeasti.

Ruumiista irtautumisen maailma muistuttaa siis hyvin paljon unimaailmaa. Jos ruumiista irtautuneena tekee todellisuustestin, kuten selkouniharjoituksissa, ilmaisee kaikki, että unessa ollaan. Seinien läpi voi kävellä, taivaalle voi lentää, jos niin haluaa.

Kuitenkin jos epäilee kykyjään, niin seinä tuntuu ihan yhtä kovalta kuin oikeastikin. Maailma ruumiista irtautuneena on siis yhtä muokkautuva kuin unessa. Jos selkounia ei ole harrastanut ja kokee spontaanin ruumiistairtautumisen, on täysin luonnollista tulkita kokemus todeksi eikä uneksi. Asiaa tuntemattoman ei ole syytä epäillä aistejaan. Kuitenkin asiaan harjautuneen on helppo tehdä samoja asioita kuin selkounissa.

On myös tutkittu, että ruumiista irtautumiset ovat erityisen yleisiä selkounia näkevien keskuudessa. 35 % selkouneksijoista raportoi myös ruumiista irtautumisia. Stephen LaBerge tutki asiaa yhdessä kokeessaan ja huomasi, että selkounet alkavat ruumiista irtautumisena 28 % yrityskerroista niin sanotussa tietoisen nukahtamisen tekniikassa. Tällaisessa tietoisen nukahtamisen tekniikassa ihminen pitää sängyllä maatessaan mielensä keskittyneenä hereillä kunnes keho on nukahtanut. Vaikuttaa siis siltä, että tällaisessa nukahtamista edeltävässä rentoutuneessa tilassa, aistien sammuessa, mieli korvaa aistitiedon virtuaaliaisteilla.

Esimerkiksi kun tuntoaisti hiipuu kehon nukahtaessa, mieli luo illuusion kehon tuntemuksista. Koska nämä esiunessa mielen luomat virtuaaliaistit eivät enää ole suoraan kosketuksissa todellisen aistimaailman kanssa, voi tällaiselle virtuaalikeholle tapahtua fyysisestä maailmasta poikkeavia asioita. Keho voi tuntua kevyeltä, keinua, leijua tai esimerkiksi pyöriä. Tällaiset poikkeavat aistimukset ovat hyvin tyypillisiä ruumiistairtautumisen alkuvaiheessa ja voivat käsittää myös muita aisteja. Psykologiassa unen ja valveen rajamailla tapahtuvia kokemuksia kutsutaan hypnagogisiksi aistimuksiksi.

Kun myös näköaisti nukahtaa ja vaihtuu unen virtuaaliaistiin, alkaa näkökenttä hahmottua vähitellen. Näin kävi myös omassa ruumiista irtautumiskokemuksessani. Mieli kuvittelee ja odottaa edelleen olevansa oman huoneen sängyssä nukkumassa. Mieli ei ole huomannut mitään selkeää vaihtoa todellisten ja virtuaalisten aistien välillä. Näin näköaisti luo näkymän omasta huoneesta ehkä hieman todellisuudesta poikkeavin yksityiskohdin, koska mielellä ei ole enää fyysisten aistien vahvistavaa ja vakauttavaa tietoa maailmasta. Aivan samoin voi kokenut selkounen näkijä luoda eteensä aivan minkä tahansa näkymän vaikkapa sateisenkosteasta Eiffel-tornista, aurinkoisesta rantahietikosta tai vaikka jedi-ritarien tähtihävittäjästä. Ei mielelle sen enempää tuota vaikeuksia luoda kuva omasta tutusta huoneesta aamuhämärässä.

Virtuaalitodellisuuden illuusio on ruumiista irtautumisen aikana kuitenkin niin vakuuttava, että minun itsenikin oli herätettävä tyttöystäväni ja varmistettava, että hän ei todellakaan ollut nähnyt tai tuntenut minua leijumassa ilmassa kävellessään lävitseni. Olin nähnyt unta hänen vessassa käynnistään, ja kaikki oli tapahtunut mieleni sisäisessä virtuaalitodellisuudessa, jota kutsutaan selkouneksi.

Unet Muokkautuvat Odotuksiin

Toisin kuin valvetodellisuudessa, unitodellisuudessa aistimaailma muokkautuu voimakkaasti uneksijan odotusten mukaan. Unessa seinää ei pidä paikallaan atomien välinen vetovoima, vaan unennäkijän huomaamaton odotus, että seinillä on tapana pysyä paikallaan. Jos taitava selkouneksija muuttaa odotustaan, seinän saa sortumaan, muuttumaan läpäiseväksi tai katoamaan kokonaan. Sama pätee myös muihin unihahmoihin ja oletuksiin maailmankaikkeuden luonteesta.

Mitä kiihkeämmin odottaa viestejä unilta sitä helpommin unet muokkautuvat odotuksen kaltaisiksi. On tunnettu asia, että esimerkiksi freudilaisen terapeutin asiakkaat oppivat näkemään freudilaisia unia ja jungilaisen taas jungilaisia unia. Ihminen itse luo odotuksillaan, tunteillaan ja toiveillaan unimaailmansa toivotunlaiseksi. Tämä ei siis tarkoita sitä, että unet kertoisivat suuria viestejä jumalilta tai alitajunnalta. Tämä kertoo, että unet muokkautuvat voimakkaasti uneksijan odotuksiin.

Taitava selkounennäkijä pystyy käyttämään odotuksiaan, toiveitaan, tunteitaan ja ajatuksiaan muokkaamaan sellaisia unikokemuksia, joita haluaa nähdä. Jos uneksija haluaa tavata Jeesuksen, Buddhan, unioppaansa, jonkun merkkihenkilön, satuolennon tai henkiolennon, tämä hyvin varmasti onnistuu.

Odotuksen ei tarvitse olla sanallisesti muotoiltu, vaan pelkkä aavistus riittää. Unien ihmeelliset hahmot ovat kuitenkin omien ajatusten ja toiveiden tuotoksia, eivätkä kerro viestejä ihmeellisistä maailmoista vaan uneksijan oman mielikuvituksen sisältä. Unien tai unihahmojen viestit saattavat hereillä tarkasteltuna vaikuttaa itsestään selvyyksiltä, liian yleisiltä toteamuksilta ja niillä saattaa olla vähän käytännön arvoa.

Tietenkään massamarkkinoita varten kirjoitetuissa unioppaissa ei mainita tällaisia epäonnistuneita tyhjänpäiväisiä viestejä. Ketä sellainen kiinnostaisi? Joskus unien neuvot voivat olla myös viisaiden sanojen sijaan järjetöntä kritiikkiä tai huonoja neuvoja. Ratkaisuja omiin persoonallisuusongelmiinsa saa unia helpommin ystäviltä, sukulaisilta tai työtovereilta.

Unia Edellisistä Elämistä

Unet voivat antaa ikimuistoisia kokemuksia. Psykologi Susan Blackmore kertoo omasta ruumiista irtautumiskokemuksestaan. Kokemuksensa lopuksi hän halusi etsiä jotakin vielä syvempää. Hän alkoi laajentua ylöspäin kohti taivasta, kunnes kokemus huipentui maailmaa syleilevään mystiseen sulautumiskokemukseen, jossa havaitsijalla ja havaitulla ei tunnu olevan eroa. (Susan Blackmore, In Search of the Light, Prometheus Books, 1996). Tällaiset hyvin merkitykselliseltä tuntuvat kokemukset voivat muuttaa ihmisen elämän ja asennoitumisen itseen ja toisiin ihmisiin pysyvästi.

Toisaalta eräs toinen uneksija, kun hän halusi ”etsiä korkeinta”, ottikin ohjeet liian kirjaimellisesti ja syöksyi ylöspäin kunnes mätkähti kattoon (Brooks ja Vogelsong, The Conscious Exploration of Dreams, 1stBooks, 2000). Unissa saa olla tarkkana odotuksiensa suhteen.

Mikäli haluaa nähdä unia edellisistä elämistään, tämä onnistuu. Unissa nähdyt edelliset elämät voivat tuntua selittävän monia asioita nykyisessä elämäntilanteessa, persoonallisuudessa ja elämässään tärkeissä ihmisissä. Tietenkään tällaisia edellisiä elämiä ei pystytä vahvistamaan. Jos asiaa ajattelee tarkemmin huomaa, että edelliset elämät eivät luoneet omaa persoonallisuutta. Asia on päinvastoin: omat odotukset, toiveet ja ajatukset edellisten elämien olemassaolosta loivat unen, joka vaikutti kertovan edellisistä elämistä.

Mikäli toivoo näkevänsä unessa kuolleen omaisen, läheinen saattaa ilmestyä uniin kertomaan, että kaikki on hyvin. Kohtaaminen voi olla uneksijalle hyvinkin helpottava, kun saa ehkä sanottua kesken jääneitä asioita, joita ei koskaan pystynyt sanomaan toisen eläessä. Aivan yhtä hyvin tällainen unihahmo saattaa kuitenkin tehdä jotain täysin odottamatonta ja paheksuttavaa, josta näkijä pahoittaa mielensä. Tällöin kannattaa muistaa, että unihahmo on hahmo, jonka näkijän oma mieli on luonut odotustensa kaltaiseksi. Tämä hahmo voi näyttää kuinka tutulta tahansa ja käyttäytyä samoin kuin läheinen ihminen oikeasti eläessään. Itselleen voi olla tärkeää sanoa mieltään painavat asiat kuolleelta omaiselta näyttävälle unihahmolle. Unien täysin todellisuutta vastaava aistimaailma tekee tämän helpoksi ja vakuuttavaksi.

Jotkut kokeneet selkouneksijat ovat yrittäneet, ja näennäisesti onnistuneetkin, näkemään yhteisiä selkounia. Eli unia, joissa he näkisivät täysin samaa unta samaan aikaan. Esimerkiksi Robert Waggoner kertoo kirjassaan unesta, jonka näki samana yönä pitkäaikaisen ystävänsä kanssa. Unessa he olivat samankaltaisessa New Englandin tapaisessa kaupungissa. He näkivät Robertin tulevan samantapaisella pakettiautolla talon pihaan. Molempien unessa Robert vielä kertoi koodisanan ”ruuvimeisseli”, joka oli valittu satunnaisesti ennen unta.

Ikävä kyllä ystävä ei muistanut kuulemaansa koodisanaa herättyään, joten ei-fyysinen tiedon vaihto jäi jälleen todistamatta. (Robert Waggoner, Lucid Dreaming, Moment Point Press Inc. 2009/2008).

Vaikka kaverusten unissa on hämmästyttävän paljon samankaltaisia piirteitä, ei tämä silti kerro, että kaverukset olisivat nähneet yhteistä unta. On hyvä muistaa, että he tunsivat toisensa ja toistensa unielämän ja tavoitteet erittäin hyvin. He varmasti tiesivät, minkälaisista paikoista ja millaisilla kulkuneuvoilla toinen kulki hereillä tai unissa. Ei ole myöskään ihme, jos he koettivat vaihtaa ennalta sovitusti koodisanoja, jos olivat tähän valmistautuneet viikkoja ennen varsinaista unta. Yhteisen unen sijaan molempien unet selittyvät yksinkertaisesti sillä, että molemmat odottivat innokkaasti näkevän unta toisistaan. Yhteiseltä vaikuttava uni vain toteutti tuon odotuksen. He näkivät samana yönä unta samantapaisista asioista, eivät samaa unta.

Miksei Tyytyä Unen Ihmeelliseen Maailmaan?

Yksi hyvä esimerkki odotusten voimasta unissa ovat omat nuoruuteni kokeilut seinän läpi lentämisestä. Joskus onnistuin lentämään seinän läpi aineettomana tuulahduksena. Toisella kertaa satutin nenäni törmäämällä kiviseinään. Ihmettelin asiaa ja aloin tutkia seinän läpi kävelemistä unissani. Huomasin, että lopputulos riippui pelkästään odotuksestani. Läpäisy epäonnistui, jos pelkäsin tai epäröin hetkenkin.

Unet toteuttivat epäilyksen muodossa olevan odotukseni.

Huomasin, että jos ajattelin vain esteen takaseinää, eli seinän takana olevaa huonetta ja yritin tarttua tuon huoneen seinästä kiinni, sain vietyä käteni seinän läpi. Tässä vaiheessa loppukin mielestäni vakuuttui, että läpäisy onnistuu, ja pystyin astumaan seinän läpi koko kehollani pelkästään odotukseni voimalla.

Selkounissa on tarkoituksena herätä unien vakuuttavasta illuusiosta. Eli tunnistaa unen todellinen luonne uniharhan takaa. Janice Brooks ja Jay Vogelsong toteavat nasevasti kirjassaan, että jos emme pysty luotettavasti tunnistamaan unissamme herätyskellon soittoa, vaan se tulee uniimme esimerkiksi ambulanssin äänenä, niin kuinka voisimme tunnistaa unissa jonkin korkeamman totuuden (Brooks ja Vogelsong, The Conscious Exploration of Dreams, 1stBooks, 2000).

Miksi tähän kaikki mielikuvituksen leikit mahdollistavaan ihmeelliseen unimaailmaan pitäisi tuoda lisää harhakuvia odottamalla unien kertovan jostakin yliluonnolliselta vaikuttavalta asialta? Unet kyllä muokkautuvat odotusten mukaisiksi, mutta eikö olisi parempi huomata tuo odotusten luova voima unimaailmassa? Unimaailma ei käyttäydy kuten valvemaailma, vaikka ne näyttävätkin toisiltaan. Vaikka aisteihinsa voi luottaa valvemaailmassa, näin ei voi tehdä unimaailmassa.

Odotusten voimaa kannattaa enemmin käyttää hyväkseen luomaan toivomansa unimaailmat, unihahmot ja unitapahtumat sekä oppia näistä jotakin valvemaailmassaan. Ei kannata johtaa itseään harhaan oletuksin, joita unimaailma ei voi täyttää. Selkouniseikkailut ovat nautittavia sinänsä ilman ylimääräisiä oletuksia.

Niitä voi nähdä ja ne voivat aiheuttaa ääniä, vaikka ne eivät ole ainetta. Ne voivat jopa koskea ihmiseen ja heitellä esineitä ympäri taloa. Niistä on puhuttu vuosituhansia, mutta yhtään varmaa havaintoa niistä ei ole. Niistä on kirjoitettu kirjoja, tarinoita, satuja ja tehty elokuvia. Mitä ne oikein ovat?

Skepsikselle toimitetaan viime syksynä Nauvosta. tahansa pellolle pystytetty kyseessä voi olla kameran silloin tällöin kuvia, joissa esiintyy ”aave”. Tämä kuva lähetettiin Mystisen ”naisen” ilmiö jäi selvittämättä. Kyseessä voi olla mikä variksenpelätin, joka on tarkoituksellisesi kuvattu epäselvästi tai linssien aiheuttama outo heijastus. Kyseessä saattaa myös olla yritys huijata Skepsistä.

Kummitukset, haamut ja aaveet ovat keskeinen osa ihmisen tarinaperinnettä. Tarkastelkaamme hieman kummitusten hämmästyttäviä ominaisuuksia, jotta näkisimme, onko niiden olemassaolo ylipäätään mahdollista.

Tiede perustuu teorioihin, oletuksiin ja näiden oletusten kokeelliseen testaamiseen. Tiede on järkiperäistä, kriittistä ja se pyrkii puolueettomuuteen ja itsenäisyyteen. Tieteen ulkopuoliset seikat eivät saa vaikuttaa tieteellisten tutkimustulosten arviointiin. Arviointi on tiedeyhteisön asia.

Tieteen tulokset kertovat tieteen edistyvän, koska vanhat, virheelliset teoriat ja oletukset hylätään uusien tutkimusten valossa. Totuutta lähestytään koko ajan, määrätietoisella tieteellisellä asenteella sekä metodilla. Tätä on skeptisismi, tieteellisen metodin selitysvoimaan luottamista.

Huonot selitykset eivät skeptikolle kelpaa. Hänelle kelpaa vain paras.

Fm Olli Erjanti

Kirjoitus Perustuu 4.3.2009 Tieteiden Talolla Helsingissä Pidettyyn Skepsiksen Yleisöluentoon.

Selitysten Tarve

Ihmisellä on luontainen tarve hakea selityksiä ilmiöille ja asioille. Kaikelle pitäisi löytyä syy, ajattelee ihminen. Muinoin luonnonilmiöille ja onnettomuuksille ei ollut tieteellisiä selityksiä, jolloin pelokkaat ja surulliset ihmiset hakivat syytä luonnosta. Tai sen yläpuolelta, yliluonnollisen maailmasta. Salama oli rangaistus Jumalan vihasta, ukkonen Odinin vasaran pauketta. Sairaus oli noidan tai esi-isän langettama kirous. Mielisairaus oli demonin tai paholaisen riivausta.

Jokin näissä selityksissä sai ihmiset uskomaan niihin ja kertomaan ne edelleen jälkipolville. Vasta vähitellen ne korvautuivat uusilla, paremmilla selityksillä.

Ihmisolento näkee unia ja joskus ne ovat pelottavia. Usein nukkuva ei edes tajua nukkuvansa, jolloin unen ja valveen raja hämärtyy ja ihminen luulee näkevänsä sekä kuulevansa oikeasti, vaikka uneksii valveilla. Tällaiseen on alttius erityisesti juuri kun olemme nukahtamassa tai vasta heränneet ja vielä unenpöpperöisiä.

Myös erilaiset harhoja aiheuttavat aineet, kuten myrkyt, alkoholi ja huumeet, voivat saada ihmisen näkemään outoja asioita. Shamaanit ja poppamiehet ovat kautta aikain syöneet sieniä, jotka aiheuttavat hallusinaatioita. Näin he ovat voineet ”langeta loveen” eli matkustaa henkimaailmassa. Heitä on pelätty ja kunnioitettu, he ovat selittäneet heimon jäsenille asioita ja parantaneet sairauksia sekä antaneet neuvoja.

Luultavasti muinaiset shamaanit oikeasti uskoivat harhoihinsa. Samoin moni nykypäivän ihminen uskoo kummituksiin.

Kummituksen Näkemisen Ja Kuulemisen Ongelma

Näköhavainto syntyy, kun fotonit eli valohiukkaset suuntautuvat havaitusta kohteesta ihmisen silmän näköhermoon ja sieltä aivoihin. Ihminen ei siis tieteen osoittamien tosiasioiden valossa voi nähdä aineetonta olentoa, koska aineeton ei voi lähettää fotoneja silmään.

Kummitukset, joita ihmiset kertovat nähneensä, eivät ole alasti. Heillä on yleensä vaatteet. Miten tämä voi olla mahdollista? Jos kummitus ja hänen vaatteensa ovat aineettomia, miten ne voi nähdä? Millä perusteella kummitus valitsee asunsa? Pukeutuuko hän kenties vaatteisiin, jotka hänellä oli yllään kuollessaan? Vai ovatko vaatekappaleet jotenkin sulautuneet haamuun ja kulkevat aina hänen mukanaan?

Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä ja tuskin kukaan haamuja nähnyt on niitä vakavasti miettinyt. Järkiperäinen ja skeptinen ajattelu on kuitenkin juuri tällaisten kysymysten esittämistä. On oltava kriittinen ja vaadittava uskottavia selityksiä sekä ennen kaikkea todisteita.

Vanheneeko aave? Jos ihminen kuolee vaikka 14 vuoden ikäisenä, miksi biologinen ikä jää aineettoman haamun ominaisuudeksi? Ihminen koostuu materiasta, aineesta. Kun syömme ja juomme, elimistömme muuttaa ravinteet vartalomme rakennusaineiksi sekä energiaksi. Vartalomme muuttuu koko ajan, vanhoja soluja kuolee ja rapisee pois, uusia syntyy.

Miten on laita kummituksilla? Miten voi olla mahdollista, että niillä on vartalo, kasvot, silmät, korvat, suu ja nenä? Haistavatko ne? Jos haamu on kuolleessaan ollut pahasti sairas, jääkö sairaus haamulle? Jos jää, miten sairaus etenee, vai eteneekö se?

Tarinoiden mukaan kummitukset voivat ainakin kuulla puhetta ja puhua. Mutta miten ihmeessä? Kuulohavainto syntyy ääniaaltojen kulkemisesta ilman halki korvaan ja korvakäytävää pitkin aivoihin. Kyse on molekyylien ja hermojemme sähköimpulssien liikkeestä sekä aivojen tuottamasta kuulohavainnosta.

Puheen tuottamiseen tarvitaan äänihuulia ja äänten, kuten kilahdusten, pamausten ja tömähdysten, tuottamiseen aineellisia kappaleita. Aineeton ei tunnettujen tosiasioiden valossa voi vaikuttaa aineettomaan. Miten aave siis voi aiheuttaa pelottavia ääniä?

Jos aave voi puhua, sillä on oltava aivot, äänihuulet, suu ja muu tarvittava fyysinen varustus. Ilman keuhkoja ja hengittämistä puheen tuottaminen on mahdotonta. Vai käyttävätkö haamut tietokonetta ja äänigeneraattoria?

Tällaisista haamuista skeptikot eivät ole kuulleet. Haamut ovat ihmisiä, joilla on ruumis, joskin aineeton sellainen. Hyvin kummallista.

Kummitusten Tieteellinen Selitys

Nykyaikainen psykologia ja kognitiotiede ovat selittäneet kummitukset. Aavetarinat, kummitusjutut, syntyvät ihmislajille kehittyneistä ominaisuuksista ja tarinoiden tietyistä piirteistä. Nämä piirteet saavat tarinat tuntumaan erityisen tenhoavilta.

Kognitiivinen uskontotiede on selittänyt osin ns. ”mentaalisen representaation” käsitteen pohjalta, miten sopivasti intuitionvastaiset käsitykset jäävät helposti ihmisten mieliin ja kiehtovat heitä. Toisin sanoen nykytiede on melko hyvin selittänyt, miksi yliluonnollisia uskomuksia on ja miten ne säilyvät sekä leviävät.

Sen ohella, että tiedämme paljon uskomusten taustalla olevista ihmismielen ominaisuuksista, tiedämme luonnontieteen ansiosta paljon maailmankaikkeuden synnystä ja elämän kehityksestä.

Haamuja voidaan tarkastella monitieteisesti, mutta päärooliin nousevat nykyaikainen kognitiotiede ja psykologia. Nämä tieteenalat ovat viime vuosina osoittautuneet todella hedelmällisiksi uskontojen ja uskomusten tieteellisessä selittämisessä.

Kuten erilaiset jumalat ja enkelit, myös aaveet ovat tärkeä osa yliluonnollisen valtakuntaa. Kaikki nämä olennot pystyvät tekemään ihmeitä ja vaikuttamaan aineelliseen todellisuuteen. Miten ihmeessä, kun aineeton ei voi vaikuttaa aineeseen?

Pascal Boyer kirjoittaa teoksessaan ”Ja ihminen loi jumalat – Miten uskonto selitetään” (WSOY 2007, s. 25), miten uskonnon alkuperän selitykset ovat skenaarioita. Kukin niistä kuvaa tapahtumasarjan, joka tapahtuu joko ihmisten mielessä tai heidän yhteiskunnassaan, toisinaan pitkien ajanjaksojen aikana, päätyäkseen lopulta uskonnoksi sellaisena kuin me sen tunnemme.

Nämä kertomukset voivat kuitenkin olla harhaanjohtavia. Tarinoiden edetessä ihmiset näet unohtavat tarkistaa, onko kukin kohtaus todella tapahtunut niin kuin tarina sen kuvaa.

Tutkija lisää, että tarina ilmiön selittämisen asemesta usein johtaa meidät umpikujaan, ”vaikka kiinnostavampi ja helpompi tie voi löytyä aivan vierestä”.

Boyer kritisoi teorioita uskonnon alkuperästä, mikäli ne ovat vaikkapa seuraavanlaisia: ”Ihmismieli janoaa selityksiä; ihmissielu kaipaa lohdutusta; inhimillinen yhteiskunta tarvitsee järjestystä; ihmisen järki on altis harhakuvitelmille” (s. 19).

Kaikki nämä selitykset vaikuttavat ensisilmäyksellä uskottavilla, mutta tarkemmin ajatellen mikään niistä ei pidä paikkaansa. Ne ovat vain osaselityksiä tai tyystin virheellisiä. Todellinen selitys piilee jossain aivan muualla.

Todellinen selitys on ymmärrettävä, looginen, järkiperäinen eli tieteellinen ja sen tueksi on todisteita. Juuri tällainen selitys tyydyttää skeptikkoa.

Haamujen Näkeminen Ei Ole Tyhmää

Vastoin usein kuultua selitystä, uskominen yliluonnollisiin olentoihin ei ole järjen tai ajattelun puutetta. Pascal Boyer kritisoi erittäin terävästi tällaista ”pitkää ja kunnianarvoisaa” skenaariota edustavaa perinnettä.

Yliluonnollisiin olentoihin uskomisessa on kuitenkin jotain, joka saa uskomukset välittymään sukupolvelta toiselle. Kyse on elinkelpoisten ideoiden siirrosta, biologi Richard Dawkinsin keksimästä ”memetiikasta”.

Meemi on kulttuurinen vastine biologian geenille. Dawkinsin mielestä jotkut ”meemit” tarttuvat ihmisaivoihin muita herkemmin. Mutta mikä tekee uskonnollisista ja yliluonnollisista ideoista sellaisia, että ne kiehtovat meitä ja jäävät eloon kulttuuristen ideoiden olemassaolokamppailussa?

Boyer kritisoi Dawkinsin meemi-geeni -rinnastusta:

”Jos kulttuurin siirtymistä tutkii tarkemmin, lopputulos ei millään tavoin muistuta meemien monistumista äärettömiin identtisinä. Täysin päinvastoin, siirtymisprosessi näyttää kuin itsestään synnyttävän poikkeuksellisen runsaasti outoja muunnelmia” (s. 53).

Boyer osoittaa, että ”inhimillisen viestinnän saralla onnistunut tiedonsiirto edellyttää sekä työstämistä että vääristymistä” (s. 55). Tämän jälkeen hän siirtyy tarkastelemaan sitä, miksi jotkin ajatukset ja ideat säilyvät ihmismielessä melko samanlaisena, työstämisestä ja vääristymisestä huolimatta. Tässä yhteydessä hän kirjoittaa ajatusten ”hyvyydestä” niiden evolutiivisessa eloonjäämismielessä.

Ihmismieli ei suinkaan ole tyhjä taulu, johon voisi upottaa mitä tahansa. Nykyaikainen kognitiotiede on osoittanut, että mieli päinvastoin sisältää lukuisia sisäsyntyisiä eli ns. kovakoodattuja valmiuksia omaksua käsitteitä ja käsitteellisiä skeemoja. Muokkaus puolestaan edellyttää inferenssejä eli päätelmiä. Boyer kirjoittaa:

”Vaikka aivot vääristävät ja muovaavat jatkuvasti kulttuurista ainesta uudelleen, ihmismieli ei silti ole satunnaisten mielleyhtymien sekasotku. Siihen sisältyy mentaalisia taipumuksia, jotka ohjaavat sitä järjestämään käsitteellisen aineksen tietyllä tavalla pikemmin kuin jollakin toisella” (s. 58).

Jo hyvin pienet lapset osaavat intuitiivisesti päätellä yksittäistapauksista yleiseen, ja ilman myötäsyntyisiä mielenvalmiuksia tätä on mahdoton selittää.

Evoluutio On Tuottanut Ihmismielen

Uskontojen ja yliluonnollisten olentojen tieteellisen selittämisen työkalupakkiin kuuluu myös evoluutiopsykologia, jonka avulla mainittujen mielenominaisuuksien evoluutiohistoria voidaan selvittää. Ihmiset jakavat oliot intuitiivisesti ontologisiin kategorioihin, kuten luonnonesineisiin, kasveihin, eläimiin, henkilöihin ja artefakteihin.

Ihmiselle on niin itsestään selvää jakaa asiat automaattisesti eri ontologisiin kategorioihin, että on suorastaan outoa, miten vasta viime vuosikymmeninä tähän on alettu kiinnittää tieteellistä huomiota. Kun taipumusta tarkastellaan evoluution näkökulmasta, selviää, että jako on evoluutioympäristössä edistänyt ihmisen eloonjäämistä ja lisääntymistä.

Liikkuva petoeläin on ollut pakko havaita ja tunnistaa salamannopeasti, muuten on käynyt huonosti. Myöskään artefaktia eli ihmisen valmistamaa esinettä ei ole kannattanut pelätä kuten vaikkapa leijonaa, ellei se sitten ole ollut ase. Kasvit on pitänyt oppia tunnistamaan, koska joukossa on myrkyllisiä ja jopa tappavia lajeja. Henkilöt on syytä tunnistaa, jotta muistaa, mitä he ovat tehneet ja ovatko he kenties sinulle velkaa. Tai sinä heille.

Evoluutiopsykologian ympärillä on käyty kiistaa siitä, muodostuuko ihmismieli moduuleista, eri sopeutumisongelmia ratkaisemaan kehittyneistä evolutiivisista adaptaatioista. Boyer osoittaa teoksessaan, että aivoissa todellakin on erilaisia neuronijärjestelmiä, jotka huolehtivat eri tehtävistä.

Lapset Osaavat Laskea Ilman Opettamista

Tutkija kirjoittaa, miten kaikkein kiehtovimmat esimerkit mielen tietosanakirjasta – tai täsmällisemmin ilmaistuna niistä järjestelmistä, jotka muodostavat meistä ensyklopedialta näyttävän kokonaisuuden – ovat peräisin kehityspsykologiasta. ”Tämä ei ole sattumaa. Lasten tutkiminen herättää kaikkein perustavimpia filosofisia kysymyksiä. Mistä tieto on peräisin? Kuinka on mahdollista oppia mitään?” (s. 127).

Pikkulapsi todellakin ymmärtää intuitiivisesti, että jos yhden krokotiilin sisältä löytyy elimiä, luita ja lihaksia, löytyy niitä kaikkien krokotiilien sisältä. Tätä ei tarvitse lapselle erikseen opettaa. Samoin lapsi ymmärtää, että jos yksi kissa synnyttää eläviä poikasia, synnyttävät niitä kaikki muutkin (naaras)kissat.

Boyer kertoo myös, miten pikkuvauvat alkavat melkein heti syntymänsä jälkeen suhtautua kasvoihin aivan erityslaatuisena visuaalisena ärsykkeenä. ”Kyse ei ole pelkästään siitä, että he havaitsisivat eron kasvojen ja muiden ympäristönsä objektien välillä. He kiinnittävät myös paljon enemmän huomiota kasvojen välisiin eroihin kuin muiden visuaalisten ärsykkeiden eroihin” (s. 131).

Vauva siis ”muodostaa nopeasti eräänlaisen tietokannan itselleen tärkeistä henkilöistä”. Tämä on tietenkin sosiaaliselle lajille elintärkeää.

Pikkulapset osaavat myös laskentoa – ilman opettamista. Jo puolivuotias imeväinen ymmärtää, ettei kaksi kohdetta voi muuttua yhdeksi. Vastaavia kykyjä on sylilapsilla vaikka kuinka paljon.

Kummitukset Salamatkustavat Ihmisten Aivoissa Ja Kulttuuriperinnössä

Boyerin selitys uskonnollisille ja yliluonnollisille käsitteille on yksinkertaistaen se, että eräät niiden ”intuitionvastaiset” piirteet loukkaavat ontologisten kategorioidemme jäsenten ominaisuuksia. Intuitionvastaisuus tarkoittaa sitä, että piirre ei vastaa arkiajatteluamme, esim. kuollut esi-isä, joka vaeltaa näkymättömänä keskuudessamme.

Samalla tällaiset piirteet tekevät käsitteistä erityisen mielenkiintoisia. Intuitionvastaisuutta ei kuitenkaan saa olla liikaa, vaan juuri sopivassa määrin. Jos näet käsitykset ovat liian intuitionvastaisia, niitä ei enää ole helppo käsitellä mielessä ja ne unohtuvat nopeasti. Jos ne sen sijaan ovat juuri sopivasti intuitionvastaisia, ne ikään kuin loisivat tai salamatkustavat aivoissamme myötäsyntyisten ontologisten kategorioiden loukkauksina.

Uskonnollisille ja yliluonnollisille käsitteille on myös tärkeää, että ne ovat ihmiselle sosiaalisesti tärkeässä roolissa ja vetoavat tunteisiin. Taustalla vaikuttaa mm. yhteisön toiminnan säätely, eritoten moraali. Usein moraaliperiaatteet ajatellaan intuitionvastaisten toimijoiden, esi-isien henkien tai jumalten, määräyksiksi. Boyer esittelee kirjassaan antropologiasta paljon hauskempiakin tapauksia, mm. vuoren, jolle eräs heimo tarjoilee lepyttäviä ruokauhreja.

Kummitukset viehättävät ihmisiä ja vetoavat tunteisiin. Niitä pelätään ja niillä pelotellaan lapsia sekä nuoria. Leirinuotiolla kerrotut kummitusjutut ovat varmasti vuosituhansia varmistaneet heimon jäsenten pysymisen lähipiirissä turvaamassa muita ja niillä on peloteltu tottelemattomia lapsia sekä aikuisia. Esi-isän tai kuolleen mummon moitetta tai vihaa on pelätty ja pelätään edelleen. Pappa tai mummo eivät pidä siitä, että käyttäydytään tuhmasti. Ja talon vanha omistaja valvoo kodissaan edelleen, kenties ikuisesti, koska ei halua uusien asukkaiden tekevän pahaa asunnossaan.

Myös pahaa tehneet ihmiset jäävät tarinoihin ja paikkoihin kummittelemaan. Ihmiset tekevät tekoja, jotka ovat niin hirveitä, ettei niitä oikein voi järjellä ymmärtää. Tällaiset teot – jotka voivat kauhun ja pelon ohella herättää sääliä sekä myötätuntoa – on mukava sijoittaa henkimaailmaan, jossa hirmuteon tekijä ikään kuin ikuisesti kantaa rangaistusta tai kärsii katumusta. Aave on usein traaginen hahmo. On selvää, että tällaisella haamulla pelotteleminen on ollut aina tehokas tapa hallita tai kiusata lapsia ja aikuisia.

Kummitukset täyttävät kaikki sopivasti intuitionvastaisen olennon tuntomerkit. Ne voivat kävellä seinien läpi, ne voivat puhua, kuulla ja nähdä, vaikka eivät olekaan aineellisia. Ne voivat kuitenkin myös heitellä esineitä eli samalla, kun niillä on kyky läpäistä aine, ne voivat jollakin omituisella tavalla tahtoessaan vaikuttaa aineeseen. Niillä on moraalisia tunteita, ne voivat myös uhkailla, pelotella, sääliä ja varoittaa eläviä. Lisäksi ne tietävät asioita ja osaavat jopa ennustaa.

Hyvin kummallista, mutta äärimmäisen kiehtovaa. Samalla tietenkin mahdotonta uskoa, jos on skeptikko ja haluaa järkiperäisiä, loogisia ja ennen muuta todistettuja selityksiä oudoille ilmiöille.

Kumpi selitys on vakuuttavampi, se että haamuja oikeasti on vai tässä kuvattu tieteellinen selitys? Itse valitsen tietenkin tieteellisen selityksen.

Haamut ovat juuri sopivasti intuitionvastaisia aivoissamme ja kulttuurissamme salamatkustavia käsitekummajaisia. Ilmankos kauhu- ja kummitustarinat ovat niin vetovoimaisia, että skeptikkokin niitä rakastaa!

Jussi K. Niemelä

Kirjoittaja On Tietokirjailija, Vapaa-ajattelijain Liitto Ry:n Puheenjohtaja, Päätoimittaja Ja Skepsis Ry:n Hallituksen Jäsen.

Http://jussikniemela.blogspot.com

Kirjoitus On Osittain Muokattu Pascal Boyerin Kirjan Arviosta, Joka Ilmestyi Vapaa Ajattelijan Numerossa 1/2008.