Koetun

KAIKKI TIEDÄN, MIN INEHMOT, KAIKKI TAIDAN, MIN JUMALAT, EN SITOA SINISTÄ TULTA, MANATA MENNYTTÄ TAKAISIN. LAPINTIETÄJÄ KOUTA EINO LEINON HELKAVIRSISSÄ

Teksti Ilpo V. Salmi Kuva Risto K. Järvinen

Eräänä kesäaamuna vuosikymmen sitten lähdin veneellä Porvoon huvivenesatamasta heti auringon noustua. Koin elämyksen, jota en unohda. Meri oli täysin tyyni ja vedenpinta, jota ei edes näkynyt, heijasti valtavana peilinä rantametsän, pilvet ja taivaan. Vedenpinta heijasti myös ylöspäin kasvavat puut, joiden tiesin olevan kolmiulotteisia, ja niiden alaspäin sojottavat peilikuvat, jotka olivat kaksiulotteisia. Molemmat näyttivät yhtä todentuntuisilta. Alus näytti lentävän sinisen syvyyden yllä. Ainut varma realiteetti oli edessä näkyvä meriviitta, joka oli sivuutettava vasemmalta puolelta, vaikka punainen olikin.

Kosmologian harrastajalle tuli kokemuksesta mieleen olevaisuuden kaikkein järein kuvaus, M-teoria. Sen mukaan kokemamme maailma on todellisuudessa vain kolmiulotteinen hologrammi, seurausta neliulotteisten braanien kymmenulotteisella maailman merellä tapahtuneesta yhteentörmäyksestä.

Koetun todellisuuden luonnetta ja tosiolevaista kannattaa siis jatkuvasti pohtia – vieläpä selvin päin ja Galilein juhlavuoden rääppiäisinä.

Näin sen omin silmin Ihmiselle – tutkijallekin – on ominaista yliarvioida omien aistiensa todistusvoima. Meidän savanniapinoiden jälkeläisten viisi aistia ja niihin liittyvä hermojärjestelmä ovat kuitenkin vain evolutiivinen henkiinjäämispakkaus – varsin riisuttu sellainen – eikä mikään totuuskone.

Eniten yliarvostettu on näkökyky. Olemmehan miltei sokeita. Havaitsemme sähkömagneettisesta spektristä vain kapean viipaleen ja silloinkin ärsykkeen energiamäärän on oltava yöeläimiin verrattuna hyvin suuri. Silmämme erottaa vaivoin nuppineulan nupin, kärjestä puhumattakaan. Teologien enkelit jäävät laskematta.

Meillä ei ole sisäsyntyistä kompassia eikä sähkökenttien havaintokykyä, vaikka jotkut muuta väittävät. Radiotaajuuksien aistinvarainen vastaanottokin onnistuu vain poikkeustapauksissa, huonosti amalgaamipaikatun hampaan avulla.

Aistimisemme on myös toivottoman hidasta niin, että todellisuuden pahnanpohjimmainen – kvanttimaailman tapahtuminen – jää lyhytaikaisuutensa vuoksi kauas kokemuksemme ulkopuolelle.

Ilpo V. Salmi luennoi Tieteiden talolla huhtikuussa. Kommenttipuheenvuoron käytti akatemiaprofessori Kari Enqvist.

Kvanttitodellisuuden löytyminen Luonnontieteen ensimmäisen suuren vallankumouksen työkalu oli Galilein kaukoputki. Samanlainen koetun todellisuuden mullistus tapahtui, kun ensin Max Planck v. 1900 tulkitsi ristiriitaisen mittaustuloksen termodynamiikasta ja sitten Albert Einstein ratkaisi ongelman v. 1905 elegantilla valosähköisen ilmiön kaavallaan. Sen mukaan valo on paitsi aaltoja myös hiukkasia, kvantteja eli erkaleita. Valon kaksinainen luonne – dualismi – aaltoja ja partikkeleita, oli keksijälle itselleenkin häkellyttävä ja vallankumouksellinen. Einstein ei tätä sanaa käyttänyt töittensä yhteydessä koskaan muualla, vain tässä.

Löydös sai osakseen aluksi tiedeyhteisön raivokkaan vastarinnan. Nils Bohr (Nobel 1922) piti sitä naurettavana ja Max Planck (Nobel 1918) puhui nuorekkaasta ylilyönnistä. Einsteinin kaikista oivalluksista ehkä tämä on poikinut eniten käytännön sovelluksia. Tunnetuin on aurinkokenno. Nobel-komitea oli v. 1919 suhteellisuusteorioiden jälkeen tiukilla: Nobel Einsteinille vai ei? Kovan tiedepoliittisen paineen alla komitean ratkaisu oli diplomaattinen kompromissi. Albert Einsteinille myönnettiin vuoden 1921 fysiikan Nobel ”ansioistaan teoreettisen fysiikan alalla ja valosähköisen ilmiön lain keksimisestä”.

Komitea iski kuitenkin ehkä tietämättään naulan kantaan valosähköisen ilmiön tapauksessa. Siitähän alkoi uuden mullistavan todellisuuden kuvaustavan – kvanttifysiikan – voittokulku, johon ensimmäisen tirkistysluukun oli avannut Albert Einstein.

Arkijärjen vastaista Ensin muutama sana suhteellisuuksista eli invariansseista, kuten Einstein olisi alun perin halunnut ajatuksiaan nimitettävän. Matematiikaltaan varsin yksinkertainen suppea suhteellisuusteoria v. 1905 on teoria ajasta ja vetää jakkaran sinistä tulta lietsovan (Eino Leinon) Ankaran Ajattaren alta.

Kollektiivista aikaa ei oikeastaan ole. Jokaisella on oma kellonsa (ja sekin usein kanissa, opiskelijavitsin mukaan). Todella liukkaasti liikkuva säilyy nuorekkaampana, eli ei pidä jäädä päätteen ääreen löhöämään.

Tutkijat puhuvat ajan dilaatiosta. Samalla hetkellä syntyneet kaksoset voivat olla vanhoina eri ikäisiä todella, eikä vain seurapiirijuoruissa. Laajempi suhteellisuusteoria (1915) suisti sitten järkkymättömän jähmeän avaruudenkin purukumiksi, joka venyy ja paukkuu. Aikakonekin voi todentua ihan oikeasti. Ei niinkään aikakausien pasaatien läpi purjehtivien krononauttien ihmealuksena, vaan avaruusajan kudelmassa olevina madonreikinä, tähtiportteina joista voi oikaista toiseen aikaan ja paikkaan.

Kvanttifysiikan outoudet ylittävät huikeasti suhteellisuusteorioidenkin paradoksit. Kaikella aineella on sekä hiukkas- että aaltoluonne. Radioaktiivisen atomin hajoamista ei voi ennustaa, se on aidosti satunnainen ja akausaalinen ilmiö. Vain suurten hiukkasmäärien käyttäytymistä voidaan tilastollisesti määrittää.

Vapaasti liikkuvan hiukkasen paikka ja nopeus (liikemäärä) ovat epämääräisiä ja sumeita. Näiden arvoa kuvaa todennäköisyysaaltofunktio. Esim. yksittäinen elektroni voi mennä kaksoisrakokokeessa kahdesta raosta yhtä aikaa. Paikasta paikkaan kulkevan kappaleen kulkutie ei ole yksikäsitteinen, vaan miltei kaikki ”polut” ovat tietyllä todennäköisyydellä mahdollisia.

Älä kesytä villiä hevosta Fotonin, elektronin ja muiden hiukkasaaltoluonteeseen liittyy mittaamisen paradoksi. Niin kauan, kun hiukkasta ei yritetä havaita ja mitata, se on villi ja vapaa todennäköisyysaalto, mutta jos sitä yritetään mitata, aaltofunktio ”romahtaa”. Perhosesta tulee hiukkaskotilo.

Aaltofunktion romahdus – dekoherenssi – on suunnattoman nopea. Aaltoa ei voi sellaisenaan havaita yhtä vähän kuin tietää onko kiinni olevan jääkaapin valo palamassa tai sammunut.

Mitä siis on mittaaminen, ketä/mitä siinä tarvitaan? Miten mitata makroskooppisilla laitteilla kvanttimaailman tapahtumia? Nykyisin mittaamisongelma on muuttumassa filosofiseksi ainakin Cernissä, kun LHC-kiihdytin on jälleen startattu.

Olet tässä Makromaailmassa vallitsee lokaalisuuden

laki.

Kvanttifysikaalisen tavaratalon pohjakaavaan ei voi merkitä ”olet tässä” -tekstiä. Myöskään exit-nuolilla ei ole ehdotonta merkitystä. Useimpien uloskäytävien kohdalla on kassa, joka rahastaa energiatiliä. Mutta joissain pohjakerroksen pikatunneloitumiskassoissa on jäsenetuna valoa nopeampi ilmaispalvelu.

Kvanttitavaratalolla ei ole aukioloongelmia, koska se voi olla samalla sekä avoinna että suljettuna (ns. superpositiotila).

Einsteinin valinta Koska suhteellisuusteoriat ovat klassisen fysiikan tavoin deterministisiä ja kausaalisia, Einstein itse jäi kvanttifysiikan junasta vapaaehtoisesti. Hän piti kvanttifysiikkaa vain epätäydellisenä, joskin suunnattoman tarkkana työhypoteesina ja tutkimustyökalupakkina.

Kvanttifyysikoiden ja Einsteinin kiistaa voidaan kuvata silmälasiesimerkillä. Kun tarpeeksi suurentavilla laseilla tarkastellaan aineen pohjimmaista rakennetta mittasuhteissa, joissa atomiydinkin on vuoren kokoinen, näkymä on sumea. Einstein väitti, että sumeus johtuu huuruisista laseista eli kvanttifysiikan epätarkkuudesta. Kvanttifyysikot taas uskoivat, että lasit ovat tarkat mutta fyysisen todellisuuden syvin olemus on sumea.

Pelin lopputulos oli 1-0 kvanttifyysikoiden hyväksi.

Alkupaukku ja esileikki Tähtitieteen ja kosmologian ns. standardimallin mukaan kaikki – myös aika – jyrähti käyntiin vajaat 14 miljardia vuotta sitten. Koska meidän kaikkien synnynnäinen aika/avaruusmielikuva on ”newtonilainen” (ikuinen aika staattisessa avaruudessa), alkupaukun mainitseminen kirvoittaa usein kysymyksen: mitä oli sitä ennen? Nykyaikainen, puhdasoppinut vastakysymys kuuluu: voiko Pohjoisnavalta mennä pohjoisemmaksi? Ei voi, eli kysymys on absurdi.

Kuitenkin viime aikoina ”mitä oli ennen alkua” -pohdinnat ovat tulleet sallituiksi ja tuottaneet hyllymetreittäin teoksia, joiden tekijöinä on myös ammattitutkijoita, vieläpä kovinta kansainvälistä tasoa. Samantapainen tilanne oli aikanaan kirkkoisä Augustinuksella, joka vastauksena kysymykseen ”mitä luoja teki ennen kuin loi maailman” tokaisi, että pykäsi helvettiä tällaisia kysyville. Augustinus, joka ennen kirkollista rooliaan oli syvästi sivistynyt neoplatonisti/skeptikko ja intohimoisesti kiinnostunut ajan olemuksesta, vastasi kyllä ihan asiallisestikin – ja hämmästyttävän nykyaikaisesti – että luoja loi myös ajan ja sitten maailman. Eli aika ja olevaisuus syntyivät samalla.

Nykyaikaiset ”ennen alkua” -vastaukset liittyvät alkuhetken kvanttifysikaaliseen hienosäätöön ja maailman alun ns. inflaatiovaiheeseen tai olettavat erilaisia syklisiä/pulseeraavia maailmankaikkeuksia tai multiversumeja eli monimaailmamalleja. Näistä varsinkin multiversumiviritelmät mahdollisine kausaaliyhteyksineen vievät fysiikan kaikkein perimmäisten kysymysten äärelle: mitä on aika, eli Einsteinin versiona, mitä on ”nyt”? Entä mitä on ”aina”? Mitä oikeastaan on aine/energia?

Viimeisimpänä kysymysmerkkinä: mitä on tyhjiö? Tyhjiön pohdinta on ollut luonnonfilosofien leipälaji jo satoja vuosia.

Olevaisuus on tyhjää täynnä Klassisen fysiikan ongelma oli, miten ilman mystiikkaa kuvata tyhjiö-avaruuden yli ulottuvien kaukovaikutusten synty. Ratkaisu löytyi kenttä-käsitteestä: kokeellisesti havaitut, nyt jo arkiset gravitaatiokentät, magneettikentät, sähkökentät jne. Niitä tarvitaan mm. atomifysiikan neljän perusvoiman selittämisessä.

Toisaalta kenttä todentuu välittäjähiukkasten avulla eli kentät ovat välittäjähiukkasten temmellystä. Tunnetuin ja metsästetyin on gravitoni. Kun ja jos se löytyy, tuleeko siitä todellinen tähtiportti toisiin avaruusmalleihin?

Aivan nykyfysiikan alkuaikoina arkaainen tyhjyyden kammo johti hypoteettisen eetterikäsitteen omaksumiseen. Klassinen newtonilainen tyhjä avaruus oli siis täynnä olematonta väljähtynyttä eetteriä, sen sijaan kvanttifysiikan tyhjiö ei ole ollenkaan tyhjä vaan kuplii maailmoja tai ainakin virtuaalihiukkasia kuin äärimmilleen terästetty luomusamppanja.

Laske jos osaat On kuitenkin pidettävä mielessä, että fysiikassa ilman matematiikkaa valistuneimmatkin fantisoinnit ja arvaukset esim. tyhjiöstä ovat vain tyhjää puhetta. Ollakseen uskottava väitteeseen tai oletukseen on liitettävä energiayhtälö tai yhtälöryhmä lähtöväittämänä tai ratkaistuna todisteluketjuna, Kari Enqvistin sanoin ”Hamilton”. Onko fysiikassa Hamilton matemaattisen algoritmin muotoon kirjoitettu toimintaohje, jota voidaan nimittää luonnonlaiksi?

Matematiikan osuutta luonnontieteen kehityksessä voi historian esimerkein pohtia. Newton, viimeinen suuri maagikko ja uskovainen alkemisti, joutui keksimään ensin uuden matematiikan osa-alueen – differentiaalilaskennan – jotta saattoi pukea pohdiskelujensa synteesin tunnetuiksi Newtonin laeiksi. Ne pätevät tänäänkin, jos ei turhaa hosuta.

Aivan liian vähälle on jäänyt skotti James Clerck Maxwellin nerous. Hän kehitteli välillä erakkona yksin sähkömagneettisen teorian, jonka avulla hän ennusti sähkömagneettisen säteilyn olemassaolon.

Toiset tutkijat tuunasivat sitten Maxwellin vaikeaselkoiset yhtälöt ja Herz totesi laboratoriossaan säteilyn olemassaolon. Siitä poiki radio, televisio ja vaikka mitä kauheuksia. Einsteinin suppean teorian kätilönä toimi Einsteinin vanha matematiikan opettaja Minkowski, ja laajempaa teoriaa varten Einsteinin piti opiskella lisää matematiikkaa – eli tensorilaskentaa – useita vuosia tutkimustyönsä ohella.

Yhteenvetona: fysiikan ns. luonnonlakien keskeisin ominaisuus on loppujenlopuksi epälineaarisuus, jos kybernetiikka hypätään yli. Historiallisesti Newton selvitti, miten omenat putoilevat. Fyysikkovitsin mukaan Newtonin onni oli, ettei hän istuskellut kookospalmun alla. Maxwell kertoi, miksi maailma pysyy kasassa ja Einstein löysi lait poikkeusolosuhteille.

Mutta fysiikka ei tule koskaan valmiiksi. Hyvin arkinen todenkaltaisuuden kasvattaminen on luonnontieteiden tutkimisen ja kehittymisen punainen lanka. Lennokasta diskurssia tehokkaampi menetelmä ja analysointitapa siinä ponnistelussa on toimiva, tarvittaessa hyvinkin syvällinen matematiikka.

Standardoitu todellisuus Olevaisen pienimmässä päässä atomin standardimallia havainnollistettiin ennen mikroaurinkokuntana. Nykyisin kvarkkien todellisuuden löydyttyä ehkä venäläinen Babushka-nukke olisi havainnollisempi. On kuitenkin muistettava, että atomiytimen protoni ei ole kvarkkipussi. Kyse on eri luonnonlaeista, eri kuvaustavasta – Hamiltonista redusoitavuuden puitteissa.

Kvarkki-nimen valinta (termi lokkien huudolle James Joycen teoksessa Finnegan’s Wake) kuvaa fysiikan yhä pitemmälle käsittämättömyyden alueelle joutumista. Kyltymättömästi utelias kysyy: mitä tulee kvarkkien jälkeen?

Avaruuden standardimallia on elinaikanani päivitetty hyppäyksittäin usein, elämmehän tähtitieteen ja kosmologian kultakautta. Pari esimerkkiä: 1930luvulla löytyi valkoisten kääpiöiden supertiheä degeneroitunut aine, jota lusikallinen sisältää täyden rekkalastillisen. Muistan hyvin, kun 1950-luvulla ilmeni, että Andromedan galaksin – meitä lähimmän – etäisyys onkin miljoonan valovuoden sijasta kaksi miljoonaa valovuotta ja rapiat päälle. Koetun olevaisuuden koko tuplaantui kertaheitolla.

Standardimalli pimeni Kaikki tämä oli kuitenkin vain lillukan varsia pimeän aineen ja sitten pimeän energian löytymiseen verrattuna. Mitä on pimeäaine? Pimeää se ei ainakaan ole. Läpinäkyvää? Se vaikuttaa vain vetovoimansa välityksellä. Onko se WIMPPEJÄ (Weakly Interacting Massive Particle) vai MACHOJA? Helsingin Yliopistossa vitsailtiin, että wimppien ja vamppien yhtäläisyys on vetovoima. Erovaisuus on, että wimpit ovat pimeitä ja vampit valovoimaisia, ainakin elokuvissa.

Humboltin yliopistossa Itä-Berliinissä tai oikeastaan yliopiston kuppilassa arveltiin aikanaan puoliääneen, että avaruuden pimeä aine on vanhoja sanomalehti Pravdan vuosikertoja. Pravdan päiväpainoshan oli parhaimmillaan kuusi miljoonaa kappaletta ja sen infosisältö siitä huolimatta miltei nolla, eli todella pimeä.

Toivottavasti lähiaikoina tulemme tietämään, mitä pimeä aine on. Pimeän energian kohdalla tilanne taitaa olla vaikeampi. Sehän voidaan tulkita Einsteinin kertaalleen hylkäämäksi mokaksi. Pimeä energia -nimike saattaa olla perusteellinen mittaustulosten väärintulkitseminen. Ehkä koko teoriapohja ja standardimalli jälleen muuttuu.

Oli miten oli, kulttuurisena ilmiönä pimeän aineen ja energian löytyminen järkytti pahoin visuaalista korostavaa maailmankäsitystä. Olevaisuus on ennen kaikkea pimeyttä, jossa valaisevan tavallisen aineen – sen josta tähdet ja meidät on tehty – osuus on alle 5 %. Eli Enqvistin sanoin: ”Sitä on vähemmän kuin keskioluessa on alkoholia.” Ei hyvältä näytä.

Kvanttifysiikan happotesti: lomittuminen Klassisen fysiikan ja suhteellisuusteorioiden todellisuuteen liittyy Einsteinin tunnetuin löytö: valon nopeus on suurin sallittu ainehitusen nopeus. Se on fyysisen todellisuuden pohjakallio. Valo on olevaisuuden nopein kirjekyyhky, ”valon kello seisoo”. Vieläpä syyn ja seurauksen laki edellyttää nopeusrajoituksen olemassaoloa.

Kuitenkin kvanttifysiikan laboratoriotutkimuksissa ammuttaessa koherentteja (samoin värähteleviä) hiukkasia selät vastakkain (ne lensivät siis päinvastaisiin suuntiin) ilmeni, että toinen hiukkanen jotenkin tiesi koko ajan reaaliajassa, mitä toiselle tapahtui. Tämä yhteisen kohtalon ilmiö, lomittuminen (entanglement), jota Einstein sanoi kummitteluksi (”spooky”) ilmeni ensin laboratorion koepöydän yli ja sittemmin yhä kauemmas ja kauemmas. Nykyisin suurin etäisyys on jo Kanariansaarilla puolitoista sataa kilometriä vuorenhuipusta huipulle.

Ilmeisesti edes valovuosien etäisyys ei ole este. Näiden hiukkasten avaruudessa ei ole välimatkoja eikä aikaakaan meidän kokemassamme mielessä. Jotkut koetulokset voidaan tulkita mahdollisuudeksi muuttaa jo tapahtunutta, eli toteuttaa se Leinon sinisen tulen sitominen.

Tässä jos missä lisätutkimusta ja Hamiltoneja odotetaan.

Alussa oli hupsis, mitä lopussa? Viimeisin häkellyttävä kosmologian löydös on, että olevaisuus, joka alkupaukusta alkoi ja koki inflaatiovaiheensa (hupsis), laajenee kiihtyvästi, ehkä exponentiaalisen kiihtyvästi. Seuraako siitä, että jollain tulevaisuuden hetkellä laajenemisnopeus nousee äärettömäksi?

Silloin kaikki loppuu – ei pamahtaen eikä vingahtaen kuten T.S. Eliotin runossa – vaan kuin sadun sammakko joka söi saippuaa, halkesi ja (hupsis) hävisi.

Astronörttien suosikkihirviö Musta aukko on astronörttien Tyrannosaurus, suosikkihirviö.

Siihen liittyvässä kirjallisuudessa esim. aukon vinhasta pyörimisestä johtuvat ilmiöt ovat jääneet turhan vähälle. Samoin mustan aukon energiasisällön riippuvuus pinta-alasta eikä tilavuudesta on jäänyt miltei huomiotta.

Liittyisikö tämä mustan aukon hologrammisuuteen? Hologrammin odottamaton ominaisuus on informaation epälokaalisuus. Valokuvamuseossa Kleopatran kuvan nenä sijaitsee koko hologrammin alueella. Hologrammilevyyn ei voi tehdä nenänreikää.

Tästä joudumme informaation käsitteeseen, joka aiheuttaa fyysikoille lisähankaluuksia. Mitä se oikeastaan on? Mikä on energian ja informaa-

tion suhde?

Nanomaailman välikerrokset Tietämisen intressin lisäksi luonnontieteellisellä tutkimuksella on monen mielestä tärkein keittokirjaintressi eli hyötymotiivi. Tämä näkökulma on esillä kvanttifysiikan ja makroskooppisen, käsin kosketeltavan todellisuuden kymmenien kertaluokkien kokoisella harmaalla vyöhykkeellä eli nanotekniikassa.

Nimitys on oikeastaan myyntinimike, jota insinöörit ja kauppamiehet innokkaasti vaalivat.

Kuinka suuriin kappaleisiin ulottuvat kvanttioutoudet? Missä vanhat klassiset luonnonlait alkavat purra? Tämä on fyysikko-Hamletin kysymys.

Voiko kvanteilla selittää esim. aivojen toiminnan ja ajattelun välistä mind-body -ongelmaa? Monet tutkijat ovat varoittaneet (mm. suomalaiset) nanohiukkasten vaarallisuudesta. On helppo ennustaa, että lähiaikoina nanoalueen tutkimus tulee kasvamaan räjähdysmäisesti.

Emergenssistä ”Kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa” on sotahuuto, jolla fysiikan maailmankuvan rajoittuneisuutta julistetaan. Kyseessä on uskominen ns. vahvaan emergenssiin, jonka vastakohta – se mistä fyysikoita syytetään – on kaiken redusointi fyysisiin tapahtumiin ja siis loppujen lopuksi kvanttien maailmaan. Todellisuuden kuvaustason asteittainen laajentaminen merkitsee aina kuitenkin yksityiskohtien hukkaamista, kuvauksen karkeistamista ja vieläpä siirtymistä toisenlaisiin luonnonlakeihin.

Esimerkiksi yksittäisten kaasumolekyylien tasolla ei voida puhua kuin värähtelemisestä ja liikenopeudesta. Saita avaruusturisti, joka pahanpäivän varalle on tallettanut tyhjään tulitikkulaatikkoon 20 happiatomia eli 10 happimolekyyliä, voi puhua vain vähässä hapessa olosta. Vasta kun kaasumolekyylejä ja atomeja on hyvin suuri määrä, kaasun lämpötilan ja paineen määrittävät luonnonlait ovat käyttökelpoisia ja astuneet voimaan. Kokonaisuus on siis tässä heikon emergenssin mielessä – vaikkakin sama – muuta kuin osiensa summa. Vahva emergenssi vaatisi aina uuden

TOSIOLEVAINEN ON TUSKIN SE ON PUUN MUOTOINEN JA SE LÖYTYY PISTEESTÄ JA KUN SITÄ KOSKETTAA MARKKU

metafyysisen todellisuuden ad-hoc -hyväksymisen ilman matemaattista perustelua. Heikon emergenssin eli redusoitavuuden katkeamaton ketju vie ”fundamentaalisista” kvanteista ”efektiiviseen” klassiseen fysiikkaan, edelleen kemiaan, biologisiin tieteisiin ja lopuksi ihmiseen ja merkitysten maailmaan.

Aistimamme maailman ja todellisuuden välinen näkymätön raja on kuin artikkelin alun Porvoon episodissa: veden pinta, jota ei erikoisten valaistusolosuhteiden vuoksi näkynyt. Se punainen meriviitta, joka nimelliskulkusuuntaa vastaan kuljettaessa oli jätettävä styyrpuuriin, voidaan tulkita eräänlaiseksi efektiiviseksi luonnonlaiksi, jonka huomiotta jättäminen olisi vienyt kiville.

Vahvan emergenssin hylkääminen ei siis merkitse muiden luonnontieteiden älyllisten pilvenpiirtäjien rakennuskieltoa, vain kivijalan tunnustamista.

Olevaisen antrooppisuus Mind-body -ongelma on kokenut renesanssin avaruuden antrooppisuus- eli biofiilisyyspohdinnoissa. Onko kaikkeus ei vain tietoisuuden salliva, vaan suorastaan tietoisuutta varten virittynyt? Tämä on fyysikolle henkeäsalpaava ajatus.

Enqvistin mukaan mopoja voi viritellä, maailmankaikkeuksia ei. Ehkä kyseessä on kuitenkin kehämääritelmä. Ilkka Niiniluodon mukaan käsityksemme todellisuudesta ei ole itse todellisuus, vaan aivojen järjestelmän ja todellisuuden välisen suhteen kuvaus.

Toisin sanoin: emme koe todellisuutta niin kuin se on, vaan niin kuin me olemme? TEKSTI PERUSTUU SKEPSIKSEN YLEISÖTILAISUUTEEN 7.4. TIETEIDEN TALOLLA HELSINGISSÄ.

KOTTARAISEN KOKOINEN, TAVOILTAAN LAHNAMAINEN, X = 3, Y = 5, Z = -7 SE SANOO: BING LING. LAHTELA