MANAAMISELLE

MODERNIA IHMISKUNTAA UHKAAVAT monet vaarat. Gluteeni ravinnossa, hiilihydraatit leivässä, väärällä tavalla manipuloidut geenit pihvissä. Nämä uhkat saavat meidät unohtamaan perinteiset vaarat, joita olemme osanneet varoa vuosituhansien ajan. Onneksi meillä on perinteiden vaalijoita katolisen kirkon riveissä. Heidän käyntikorteissaan komeilee ”eksorkisti”. Mihin heitä enää tarvitaan, kun psykiatria ja psykologia näyttäisivät tekevän pään sisällä piileskelevät pirut tarpeettomiksi? Mielisairauksien syitä ei enää haeta henkimaailmasta. Eikä parannusta etsitä rukouksilla.

Käsitykset riivauksista ovat auttamattomasti vanhentuneet. Valistuksen jälkeisessä maailmassa ihmisjärkeä ylistetään. Paholaisen juonia pilkataan taikauskoiseksi reliikiksi. Lapsia ei saisi enää pelotella piruilulla. Jopa kirkon piirissä jätetään persoonallinen Paholainen vähin äänin mainitsematta.

Paholaisten kauhuksi ja manaajien iloksi muutos on tapahtumassa. Katolinen hiippakuntalehti ”Fides” kertoo italialaisen isä Gabriele Amorthin näkökulmasta. Hän on maailman tunnetuimpia eksorkisteja. Vyön alle on kertynyt yli tuhat manausta. Viihdemaailman paheksuttavuus ei ole tällä kertaa tapetilla. Nyt jotkut papit ovat valmiita kiittelemään Hollywoodin tuotoksia. Kaikki sai alkunsa ”Manaaja”-elokuvasta 70-luvulla. Amorth suosittelee sen katsomista, ”koska ihmisten tulee saada tietää, mitä eksorkisti oikeasti tekee”. Manaaja jätti jälkensä populaarikulttuuriin. Useampi tuore kauhuelokuva on ottanut saman aiheen käsittelyynsä. Materiaalit ovat mainosten mukaan poimittu autenttisista katolisista rituaaleista.

Pientä kompastelua tapahtui Anneliese Michelin kohdalla. Aliravitsemukseen ja lääketieteellisen hoidon puutteeseen Länsi-Saksassa vuonna 1976 kuollut nuori nainen antoi pirunkarkottamiselle huonon maineen. Manausta suoritettiin kymmenen kuukautta salassa, piispan käskyjä noudattaen. Tämä tragedia on innostanut elokuvantekijöitä. Joissain elokuvissa Annelisen kuolemaa kuvaillaan dokumentaarisesti, toisissa se on lähempänä kauhumässäilyä. Kumpikin toimii manaamisen kansantajuistamisena.

Toiveikas valistaminen ei jää elokuvien katseluun. Papit ovat kirjoittaneet kirjoja kokemuksistaan. Isä Amorth on julkaissut peräti kaksi opusta Paholaisen metkuista. Tavallinen kansalainen voi oppia, miten monella tavalla piru pyörii arkielämässämme. Huolenaihe papeille on se, etteivät lääketiede, psykologia ja moderni tiede kykene auttamaan riivatuiksi joutuneita. Pyhä vesi, siunattu öljy ja suola tepsivät sitkeissäkin tapauksissa, kunhan ne valmistetaan ammattitaidolla. Amorth varoittaa myös noituuden harjoittamisesta, kirousten kanssa näpräämisesta ja vääränlaisten kauppojen tekemisestä vihtahousuisen miehen kanssa. Ne ovat porttihuumeita henkivoimien pauloihin. Yksikin musta messu on liikaa.

Isä Jose Fortea on panostanut tietokirjalliseen muotoon. ”Interview with an Exorcist – An Insider's Look at Devil, Demonic Possession and the Path to Deliverance” kirjassa esitellään katolisen demonologian perusteet. Ehkä siitä alkaa modernin demonologian akateeminen kukoistus. Onhan tukena yhä kasvava alalle koulutettujen ammattilaisten joukko. Italiassa hiippakunnat tarjoavat yhä enemmän näitä piruntorjuntapalveluita. Pyrkimyksenä on ajaa amatöörit pois markkinoilta. Eksorkismin lisääntynyt tarpeellisuus johtuu piispojen mielestä lisääntyneestä okkultismista. Vastarintaa varten isä Amorth perusti kansainvälisen eksorkistiyhdistyksen. Vatikaani hyväksyi sen osaksi sivuhaarojaan.

Tästä on hyvä kehitellä houkuttelevaa oppilinjaa. Nuoret saadaan helposti innostumaan manauksen hienouksista. Mainospuheissa täytyy vain painottaa manausrituaalien yhtäläisyyksiä videopeleistä tuttuihin tekoihin. Siinä missä digitaalinen valon pappi karkottaa demoneita fantasiapeleissä, voisi tämänpäivän nuori oppia samat taidot oikeassa elämässä. Fantasian korvaaminen aidolla taikavoimalla nostattaisi papiksi opiskelun houkuttelevaksi vaihtoehdoksi. Kädentaidot paranisivat demonikarkotteiden valmistamisessa.

Demonologian päästessä akateemisempaan maailmaan olisi edessä myös mahdollinen empiirinen testaus, ja sitä kautta skeptikoitakin kiinnostavien testien suorittaminen. Vihdoinkin voisimme erottaa aidon riivauksen pelkästä mielisairaudesta.