(engl. false memory). Valemuistolla tarkoitetaan muistoa, joka voi kokemuksellisesti tuntua hyvinkin todelta, mutta joka todellisuudessa on osittain virheellinen tai jopa kokonaan keksitty. Valemuistot voivat olla iloisia tai surullisia.
Ilmiöstä, jossa informaatio ”saastuttaa” muiston, käytetään nimitystä interferenssi. Se voi olla joko proaktiivista tai retroaktiivista. Proaktiivinen interferenssi tarkoittaa aikaisempien tietorakenteiden vaikuttamista muistamiseen.
Esimerkiksi eräässä tutkimuksessa koehenkilöitä pyydettiin odottamaan toimistohuoneessa tutkimuksen alkamista. Kun he olivat olleet puoli minuuttia yksin, heidät vietiin toiseen huoneeseen. Siellä heidän tulikin yllättäen mainita niin monta esinettä ”odotushuoneesta” kuin he vain pystyivät. Tutkijoiden odotusten mukaisesti tutkittavat muistivat toimistohuoneeseen tyypillisesti kuuluvia esineitä (mm. tuoli, pöytä), ja vastaavasti he eivät muistaneet esineitä, joita toimistohuoneissa on vain harvoin (mm. pääkallo, ilmoitustaulu). Tämän lisäksi osa koehenkilöistä kuvitteli huoneessa olleen kirjoja, joita tässä toimistohuoneessa ei hyllyistä huolimatta ollut. Toisin sanoen aikaisemmat tietorakenteet (tässä: toimistohuoneeseen kuuluvat esineet) vaikuttavat muistamiseen.
Retroaktiivisessa interferenssissä muisto vaikuttuu myöhemmistä tietorakenteista. Esimerkiksi henkilö nauttii sosiaalisesta tapahtumasta täysin rinnoin, mutta kun tuttu jälkikäteen moittii tilaisuutta ikävystyttäväksi ja teennäiseksi, muisto voi haalistua: ”Niin, olihan se nyt ihan tyhmää…”
Myös retrospektiivistä interferenssiä on tutkittu kokeellisesti. Eräässä tutkimuksessa kahteen ryhmään jaetut koehenkilöt katsoivat lyhyen elokuvan auto-onnettomuudesta. Toisen ryhmän jäseniä pyydettin arvioimaan, kuinka nopeasti autot kulkivat, kun ne kolhaisivat toisiaan. Toista ryhmää pyydettiin puolestaan arvioimaan kuinka nopeasti autot kulkivat, kun ne murskautuivat toisiinsa. Kun kysymyksessä muutettiin vain yhtä sanaa, seurauksena oli yli 10 km/h nopeusero ryhmien välillä: kysymys rakensi aikaisempaa muistoa.
Muistista puhuttaessa on siis keskeistä ymmärtää, ettei muisti toimi videokameran tapaan; sinne ei tallennu kaikkea kokemaamme, vaan pelkkiä palasia. Psykologisen muistitutkimuksen mukaan muistaminen onkin enemmän päättelevään rakentamiseen perustuvaa toimintaa kuin objektiivisen ja tarkan muiston mieleenpalauttamista. Jos päättelemme väärin, tuotamme valemuistoja. Usein interferenssi ei ole dramaattista vaan arkipäiväisen hienovaraista; yleensä emme huomaa sitä lainkaan.
Ihmismieleen voidaan syöttää täysin valheellisiakin muistoja. Psykologit Elizabeth Loftus ja Jacqueline Pickrell esittivät koehenkilöille neljä tarinaa heidän lapsuudestaan. Yksi tarinoista oli kuitenkin valheellinen, sitä ei ollut koskaan tapahtunutkaan. Tarinan fiktiivisyys varmistettiin koehenkilöiden läheisiltä. Tutkittavat eivät tienneet, että yksi tarinoista oli keksitty.
Koehenkilöiden tehtävänä oli kirjoittaa tarinoiden herättämistä muistikuvista. Jos he eivät muistaneet tapahtumaa, heidän tuli yksinkertaisesti kirjoittaa ”en muista”. Aluksi tutkittavat täyttivät kotona kyselylomakkeen, jonka jälkeen heitä haastateltiin kaksi kertaa 1–2 viikon välein.
Suurin osa (75%) koehenkilöistä ei muistanut valheellista tapahtumaa alkukyselyssä. Kuitenkin 25% tutkittavista kykeni ”muistamaan” sen. Mielenkiintoista on, että koehenkilöiden arviot valheellisten muistojen oikeellisuudesta kasvoi ajan myötä. Mielenkiintoista on myös se, että kun tutkittavia lopuksi pyydettiin valitsemaan keksitty tarina oikeiden tapahtumien joukosta, 21% piti keksittyä tarinaa yhtenä oikeista. Tarinasta oli tullut heille täyttä totta. Muut tutkimukset ovat vahvistaneet sen, että valemuistot voivat tuntua kokemuksellisesti yhtä voimakkailta tai jopa voimakkaammilta kuin todelliset muistot.
Loftus ja Pickrell havaitsivat myös, etteivät jotkut tahdo millään luopua valemuistoistaan senkään jälkeen, kun heille on kerrottu niiden valheellisuudesta. Esimerkiksi eräs nainen totesi valemuistostaan: ”Muistan täysin, kuinka kävelin ympäri niitä pukukoppeja eikä äitini ollut sillä osastolla, millä hän oli sanonut olevansa. Ymmärrätkö?”
Loftus ja Pickrell pyrkivät tutkimuksellaan simuloimaan traumaattisen muiston ”syöttämistä”. Kaikissa keksityissä tarinoissa oli sama kaava: koehenkilö eksyi lapsena tavallista pidemmäksi aikaa tavarataloon tai kauppakeskukseen, ja hän itki, mutta iäkäs naishenkilö auttoi häntä. Lopuksi tutkittava löysi jälleen perheensä.
Tutkimus osoitti, että valemuistoja voidaan tuottaa suhteellisen helposti traumaattisistakin tilanteista. Entä kun pelkän kyselylomakkeen ja ystävällishenkisen haastattelun sijaan henkilö menee tapaamaan terapeuttia ehkä vakavienkin ongelmien vuoksi, tapaa terapeuttia mahdollisesti montakin kertaa viikossa, lukee ongelmiensa syihin paneutuvia kirjoja ja ottaa osaa ryhmäterapiaan? Millainen vaikutus henkilön omalla motivaatiolla, ajatuksellisella ympäristöllä ja sosiaalisella tuella/painostuksella on valemuistojen syntymiseen? Tästä on kyse, kun keskustellaan vuosikymmenienkin jälkeen mieleen ”palanneista” insesti- tai pedofiliamuistoista, eli niin sanotusta valemuistosyndroomasta.
Valemuistot liittyvät myös esimerkiksi kokemuksiin edellisistä elämistä, tulevista elämistä, ufosieppauksiin sekä hypnoosiin.
Katso: Déjà vu; Hypnoosi; Ufosieppaus; Valemuistosyndrooma.
Kirjallisuutta: Anderson 1995; Häkkinen 1997b; Loftus ja Ketcham 1994; Loftus ja Pickrell 1997; Schacter 1996.