Kuinka poistaa apina Darwinin selästä. Neljä yleistä myyttiä evoluutiosta (alkuperäinen englanninkielinen artikkeli)

Neljä yleistä myyttiä evoluutiosta

On Ilmaisuja, Jotka Kuvaavat Evoluutiota Huonosti, Mutta Joita Käytetään Varsin Yleisesti. Evoluution Selittäminen Edellyttää Huolellista Kielen Ja Kielikuvien Käyttöä.

Vaikka Charles Darwinin Lajien synnyn ilmestymisestä on kulunut jo lähes 150 vuotta, yhä edelleen osa suurta yleisöä ymmärtää evoluutioteoriaa väärin. Evoluutio ei ole ääriteoria eikä sitä ole vaikea ymmärtää. Tutkimusten mukaan kuitenkin noin puolet amerikkalaisista uskoo, että ihminen luotiin nykyiseen muotoonsa 10 000 vuotta sitten (Brooks 2001, CBS 2004). Yhtä moni amerikkalainen kieltää ajatuksen siitä, että ihminen olisi kehittynyt jostakin varhaisemmasta lajista (National Science Board 2000).

Selvästi on kuitenkin todistettu, ettei mikään laji, ihminenkään, ole ilmestynyt tyhjästä. Jokaisella elämän muodolla on oma historiansa, ja nämä historiat limittyvät toisiinsa hienovaraisesti. Jos emme ymmärrä tätä evoluution kokonaisuutta, teemme huonoja ratkaisuja oman ja muiden lajien tulevaisuuden suhteen. Pitäisikö ihmistä muokata geneettisesti? Entä viljeltäviä kasveja? Minkälaisia vaikutuksia ilmaston lämpenemisellä on ihmisen biologiaan? Näitä ja monia muita ihmiskunnalle ajankohtaisia kysymyksiä ei voi tarkastella perusteellisesti, jos emme ymmärrä evoluutioprosesseja.

Kun tutkimme evoluution käsittelyä joukkoviestimissä, havaitsimme useita ongelmia. Niistä olennaisin oli väärien ilmausten käyttö. Artikkelissamme tutkimme neljää yleistä fraasia: ”evoluutio on vain teoria”, ”kehityksen tikapuut”, ”puuttuvat linkit” ja ”kyvykkäimpien eloonjäänti”.

Tällaiset ilmaukset ovat vähintään harhaanjohtavia ja pahimmillaan täysin virheellisiä. Monilla niistä on pitkät historialliset juuret, ja ne kuvaavat biologiaa sellaisena kuin se ymmärrettiin vuosisatoja sitten. Ne antavat vääristyneen käsityksen siitä, mitä evo- Evoluutio on pelkkä teoria Oletko koskaan kuullut jonkun kyseenalaistavan evoluution sanomalla, että ”evoluutio on pelkkä teoria”? Niin teki amerikkalainen Cobb Countyn kouluhallitus Georgian osavaltiossa, kun se vaati, että biologian oppikirjoihin liimattaisiin päälle tarra: ”Evoluutio ei ole fakta vaan teoria, joka käsittelee elävien 1 olentojen alkuperää”. Ongelmallista väittämässä on se, että sanalle ”teoria” on kaksi erilaista määritelmää. Puhekielessä ”teoria”

luutio on ja miten se toimii.

tarkoittaa perusteetonta oletusta, kun esimerkiksi yöllistä taivasta halkovan valon arvellaan olevan avaruusalus. Kun tiedemiehet käyttävät sanaa ”teoria”, he tarkoittavat loogista, testattua ja vankoilla perusteilla tuettua selitystä monelle eri todennetulle te-

2 kijälle. Tästä näkökulmasta evoluutioteorialle on yhtä vankat todisteet kuin esimerkiksi painovoimateorialle tai eri selitysmalleille kemian tai fysiikan aloilla. Vaikka on totta, ettei suurta osaa evoluution todisteista ole hankittu laboratoriokokeiden avulla, sama pätee kuitenkin myös esimerkiksi geologiaan tai kosmologiaan.

Geologi ei voi matkata ajassa taaksepäin havainnoimaan itse maankuoren muodostumista eikä kosmologi pääse koskaan näkemään, kuinka tähti luhistuu mustaan aukkoon. Tämä ei silti tarkoita, että tieteelliset teoriat näistä ilmiöistä olisivat perusteettomia arvauksia. Jotkut tieteelliset teoriat on kytketty faktoihin tiiviimmin kuin toiset, mutta biologiassa ei ole toista kilpailevaa tieteellistä teoriaa, joka syrjäyttäisi evoluutioteorian. Biologi Theodosius Dobzhansky on kiteyttänyt tämän sanomalla: ”Biologiassa missään ei ole mitään järkeä ilman evoluutiota.”

Monet sekoittavat evoluutioteorian la- marckismiin, ranskalaisen luonnontieteilijän Jean-Babtiste lamarckin (1744 - 1829) mukaan nimettyyn suuntaukseen. Lamarckia voidaan pitää evolutionistina siltä osin, että hän kannatti näkemystä lajien kehittymisestä varhaisemmista lajeista. Hän oli kuitenkin väärässä siinä, minkä mekanismien kautta lajit muuttuvat ja kuinka paljon aikaa näihin muutoksiin kuluu. Lamarck uskoi, että biologiset muutokset tapahtuvat, kun lajiyksilöt siirtävät oman elämänsä aikana hankittuja ominaisuuksia suoraan jälkeläisilleen. Lamarckin tunnetuin esimerkki on hänen hypoteesinsa kirahveista. Lamarckin mukaan kirahvien esi-isät olivat lyhytkaulaisia, ja niiden täytyi venyttää kaulaansa ylettyäkseen puiden korkeisiin oksiin. Kirahvien jälkeläisille kehittyi pidemmät kaulat, koska vanhempien venytetyt kaulat periytyivät niille suoraan. Lamarck myös uskoi, että uusien lajien kehittyminen tapahtuu vain muutaman tai jopa yhden sukupolven aikana. Hänen päätelmänsä olivat historiallisessa yhteydessään ymmärrettäviä, vaikka ne sattuivatkin olemaan vääriä. Hankitut ominaisuudet eivät ole perinnöl-

3 lisiä. Jos menettäisit toisen kätesi onnettomuudessa, lapsesi eivät syntyisi ilman toista kättä. Jos nostat painoja kasvattaaksesi lihasmassaa, lapsesi eivät peri suurempia lihaksia. Juutalaiset ovat tehneet ympärileikkauksia satojen sukupolvien ajan, mutta mikään ei viittaa siihen, että tämä hankittu ominaisuus olisi perinnöllinen. Modernin evoluutioteorian (uusdarvinis-

4 min ) mukaan joillekin kirahvien esi-isistä kehittyi pitkät kaulat satunnaisen mutaation kautta. Ne pystyivät syömään ravintoa, joihin muut lajitoverit eivät ylettäneet, ja siksi pysyivät terveempinä, elivät pidempään ja pääsivät helpommin parittelemaan, välittämään pitkäkaulaisuuden geenejä seuraavalle sukupolvelle. Uuden lajin syntyminen (tai kirahvin kaulan kehittyminen pitkäksi) edellyttää monia lisääntyviä muutoksia pitkällä aikavälillä.

Kirahvin tai muiden elämän muotojen evoluutiota ei pidä mieltää yksioikoisena prosessina. Ainakin kolme erilaista prosessia muokkaavat yhdessä evoluutiota sellaisena kuin sen tunnemme. Ne ovat replikaatio, muuntelu ja valinta. Replikaatio on lähinnä suvunjatkamista. Muuntelu tarkoittaa jälkikasvussa ilmeneviä satunnaisia muutoksia – yleensä mutaatioita – joiden takia jälkeläisistä tulee erilaisia kuin niiden vanhemmat. Sana ”valinta” viittaa prosessiin, jossa elinympäristöönsä parhaiten sopeutuvat yksilöt selviytyvät yleensä parhaiten ja pääsevät välittämään geeninsä jälkikasvulle. Nämä kolme prosessia tapahtuvat luonnossa päivittäin. Niiden kumuloituvaa vaikutusta kutsutaan evoluutioksi.

Jos joskus kehitetään uskottavampi uusi tieteellinen teoria, on uusdarvinismin astuttava syrjään samoin kuin lamarckismin aikoinaan. Kreationismi ja älykäs suunnitelma eivät kelpaa kilpailijoiksi, koska ne eivät ole tieteellisiä teorioita. Ne eivät selitä biologisia ilmiöitä luonnontieteelliseltä perustalta, vaan nojaavat ennemmin yliluonnollisiin selityksiin, joita ei voida testata tieteellisesti. Uusdarvinismi esittää evoluution faktat luonnontieteen näkökulmasta ja jättää yliluonnolliset selitykset omaan arvoonsa.

Evoluutiosta keskusteltaessa on tärkeää tietää, miksi väittämä ”evoluutio on pelkkä teoria” on harhaanjohtava. Evoluutio on kyllä teoria, mutta se on teoria, jota valtava määrä todisteita tukee ja jolla on suurempi selitysvoima kuin millään kilpailevalla biologian Sanoja ”evoluutio” tai ”kehitys” käytetään usein sanan ”edistys” sijaan. Puhutaan moraalisesta evoluutiosta, kun tarkoitetaan vaikkapa toivottavia kulttuurisia muutoksia, esimerkiksi naisten oikeuksien tunnustamista. Puhutaan tekniikan evoluutiosta, kun verrataan nykyteknologiaa ja muinaisten metsästäjä-keräilijä heimojen työkaluja. Näin käytettynä sana ”evoluutio” viittaa suotuisaan kehitykseen kohti parempia tai edistyneempiä olomuotoja. Juuri tämä ei-biologinen evoluution ulottuvuus saa monet ihmiset ajattelemaan, että biologiseen evoluutioon liittyy tikapuidenomainen edistys alemmista kehitysvaiheista ylempiin.

Käsityksellä tikapuidenomaisesta, edistävästä evoluutiosta on juuret antiikin Kreikan ja keskiajan eurooppalaisten näkemyksissä maailmankaikkeudesta. Niistä eräs yleisimpiä on ”olevaisen suuri ketju”, jota suosittiin Euroopassa 1600 - 1900 -luvuilla. ”Olevaisen suuren ketjun” perusolettamus on, että Jumala ja luomakunta muodostavat hierarkian, ketjun, jonka alimpana ovat vähiten täydelliset ja huipulla täydellisimmät asiat tai olennot. Jumala itse on tietysti ketjun huipulla. Yksinkertaistaen järjestys on seuraava: kivet ja mineraalit, kasvit, eläimet, ihminen, enkelit, Jumala. Evoluutiota ei ajateltu ”olevaisen suurta ketjua” kehiteltäessä, sillä tuolloin uskottiin, että Jumala loi aikojen alussa kaikki olemassa olevat lajit tunnettuihin muotoihinsa. Tämä näkemys alkoi menettää jalansijaa jo ennen darvinistista vallankumousta, mutta Darwinin ajatukset ja niiden kehittämistyö lopulta rikkoivat ”olevaisen suuren ketjun” liitokset.

Nykyinen biologinen evoluutiokäsitys ei miellä kehitystä luonnollisena, ylempänä 5 päämääränä, johon elämä tähtää. Geneettiteorialla.

Skeptikko 2/2006 

6 Skeptikko 2/2006

Kehityksen Tikapuut

set mutaatiot tapahtuvat satunnaisesti.

Hyvä esimerkki siitä, miksi näkemys edistyksestä ei sovi evoluutioajatteluun on Darwinin tutkimus Galapagos-saarten sirkuista (Petren et al. 1999). Tutkimus osoittaa, että ensimmäiset saarille tulleet sirkut olivat kerttusirkkuja (Certhidea olivacea), joiden teräväkärkiset nokat olivat erinomaisen tehokkaita hyönteisten syömisessä. Kerttusirkuista kehittyi myöhemmin monia muita sirkkulajeja. Yksi niistä on Gesopiza-maasirkku, joka pystyy leveällä nokallaan murskaamaan siemeniä tehokkaasti. Toinen on Camarhyn- cus–puusirkku, jonka tylppä nokka soveltuu hyvin kasvien riipimiseen.

Vaikka siemeniä syövät ja kasveja syövät sirkut kehittyivät molemmat hyönteisiä syövistä sirkuista, ne eivät ole edeltäjiään ”kehittyneempiä” tai niitä korkeammalla joillakin ihmeellisillä ”kehityksen tikapuilla”. Koska sirkkujen evoluutiota Galapagos-saarilla määrittivät lähinnä ravintoon liittyvät tekijät, maasirkut sopeutuivat paremmin elämään siemenillä, puusirkut kasveilla ja laulusirkut hyönteisillä.

Jos siementen saatavuus Galapagossaarilla vähenisi, on todennäköistä, että siemeniä syövät sirkut – jotka ovat muita uudempia lajeja – kuolisivat sukupuuttoon, ja hyönteisiä syövät sirkut – jotka ovat eläneet saarella jo pitkään – kukoistaisivat edelleen. Käsitteet ”korkeampi” ja ”alempi” eivät päde Galapagos–saarten sirkkuihin sen enempää kuin muihinkaan evoluution muotoihin. Merkityksellistä on lajien sopivuus tai sopeutuminen suhteessa elinympäristöön. Lajit eivät voi ennustaa tulevaisuutta sopeutuakseen tietoisesti elinympäristön muutoksiin, ja jos ympäristö muuttuu oleellisesti, sopeutumisen seurauksena syntyneet suotuisat ominaisuudet voivat osoittautua lajille epäsuotuisiksi.

Vaikka biologit tyrmäävät ”olevaisen suuren ketjun” tai vastaavien edistyksen tikapuuteorioiden selitykset evoluutiosta, tämä ajattelumalli on populaarikulttuurissa edelleen yleinen. Tarkempi vertaus olisi näkemys useaan eri suuntaan haaroittuvasta pensaasta. Jos pohdimme evoluutiota näin, emme harhaudu yhtä helposti käsityksiin edistyksestä, sillä pensaan oksat voivat kasvaa useisiin eri suuntiin kolmessa ulottuvuudessa, ja vanhoista oksista voi versoa uusia oksia ilman, että pensaan rungosta kaukaisimmat oksat olisivat muita oksia kehittyneempiä tai ”parempia”. Uudempi haara, joka erkaantuu varhaisemmasta haaroittuneesta alkulajista kehittyneestä lajista, ei ole edistystä. Se on vain pensaan uutta ja erilaista kasvua, tai tarkemmin sanoen uusi laji, joka on sopeu-

(1707-1797), biologisten luokitusten arkkitehdit (joista kumpikaan ei uskonut evoluutioon), pyrkivät kuvaamaan olemassa olevien lajien järjestystä, jonka he uskoivat Jumalan säätäneen (Rayn mukaan Jumala oli luonut pistävät hyönteiset varta vasten kiusaamaan syntisiä). Vaikka ketjun linkit ovat irrallisia, muuttumattomia ja helposti määriteltävissä, 6 tunut ympäristöönsä tarpeeksi hyvin selviyty- eri elämän muotojen ryhmät eivät sitä ole. äkseen.

Skeptikko 2/2006 

Puuttuva Linkki

”Fossiilit ihmisen puuttuva linkki?”, raportoi Washington Post 22.4.1999. Artikkelissa todettiin, että Etiopiasta löytyneet fossiilit ”… saattavat hyvinkin olla ihmisen kauan etsitty edeltäjä”. Lähes viisikymmentä vuotta aikaisemmin paleontologi Robert Broom oli julkaissut teoksen nimeltä Finding the Missing Link (Kadonneen linkin löytyminen) (1950), jossa hän kuvailee eteläafrikkalaisista luolista löytämiään ihmisapinoiden fossiileja. Siitä lähtien ”kadonneita linkkejä” kuvaavia julkaisuja on ilmestynyt jatkuvasti. Mitä se merkitsee? Kuinka on mahdollista, että kadonnut linkki löydetään uudelleen ja uudelleen?

Kyseessä on väärä metafora. Kun puhumme ”puuttuvasta linkistä” ajattelemme kuvaa ketjusta, linkkien sarjasta, joka ulottuu pitkälle menneisyyteen. Jokainen linkki edustaa yhtä lajia, yhtä elämän muotoa. Koska jokainen linkki kytkeytyy kahteen muuhun linkkiin, ne ovat samalla kytkeytyneet läheisesti myös menneisiin ja tuleviin olomuotoihin. Jos yksi linkki katkeaa, ketjun eri osat voivat irrota toisistaan ja linkkien väliset suhteet katkeavat. Jos toisaalta löydämme puuttuvan linkin, voimme rakentaa ketjun uudelleen, liittää sen tuntemattomat osuudet yhteen. Osa tämän metaforan viehätystä on se, että se synnyttää mielikuvan eräänlaisesta ”kadonneen aarteen” etsinnästä.

Puuttuvan linkin metafora on yhtä harhaanjohtava kuin kiehtova. Ajatus lajeista linkkeinä eri elämän muotojen suuressa ketjussa kehittyi typologisen biologian aikakaudella, jolloin käsite lajien ”muuttumattomuudesta” (fixity) vallitsi tieteessä. Sekä John Ray (1627-1705) ja Carl linnaeus

Laji määritellään yleisesti tarkoittamaan keskenään lisääntyvää ryhmää, johon kuuluvat eivät lisäänny tai voi lisääntyä toiseen ryhmän kuuluvien kanssa. Mutta koska lajit eivät ole pysyviä (vaan muuttuvat ajan myötä) on vaikea todeta varmasti, mistä jokin laji alkaa ja toinen loppuu. Näistä syistä monet nykyiset biologit suosivat vertausta jatkumosta, jossa eri elämän muodot sulautuvat toisiinsa 7 sävy sävyltä. Elämä ei ole järjestäytynyt linkkien vaan sävyjen muotoon. Metaforinen ketju on paljon väljempi kuin miltä se kuulostaa.

Ketjumetafora on siis väärä. Se ei perustu nykyiseen biologiankäsitykseen vaan siihen, miten biologiaa ymmärrettiin yli neljäsataa vuotta sitten. Myytti säilyy hengissä mukavuussyistä: lajit on helpompi mieltää tarkkaan rajattuina tyyppeinä, joilla on tiettyjä ominaisuuksia, kuin asteittain vaihtelevina elämän sävyinä. Koulussa opimme tunnistamaan kasveja ja eläimiä niiden ominaisuuksien mukaan. Hyvä niin, mutta eräs evoluution perusseuraus jää kouluopetuksessa usein huomaamatta: lajeille tyypilliset omi- naisuudet muuttuvat ajan myötä.

Sekä Washington Postin artikkeli että Broomin kirja kuvaavat löytöjä Australopithe- cus hominideista, afrikkalaisista apinaihmi-

8 sistä , jotka elivät yli kolme miljoonaa vuotta sitten. Australopithecus käveli pystyasennossa kuten ihminenkin, mutta sillä oli suuret hampaat kuin simpanssilla ja simpanssin pienehköt aivot. Australopithecus valmisti työkaluja, jotka olivat monimutkaisempia kuin kepit, joilla simpanssit kaivavat termiittikekoja, mutta paljon yksinkertaisempia kuin ne työkalut, joita oman Homo-sukumme varhaiset edustajat käyttivät. Anatomisesti ja käyttäytymiseltään jotkut Australopithecussuvun hominidit todellakin saattoivat vaikuttaa ”puoli-ihmisiltä”. Yleisesti uskotaan, että varhainen Homo-suku kehittyikin jostakin myöhäisen Australopithecus-hominidin muodosta.

Broom oli sittenkin oikeassa, mutta niin oli myös Washington Post. ”Kadonnut linkki” on löytynyt. Se on Australopithecus. Mutta Australopithecus-hominidista oli useita eri muotoja, kuten oli myös Homo-suvusta, eikä ole mitään selvää kohtaa, johon voitaisiin vetää myöhäisen Australopithecuksen ja varhaisen ihmisen välinen raja. Siksi on parempi puhua löydetystä ”asteesta” tai ”sävystä” kuin ”ka- 9 donneesta linkistä” .

Voimme korjata tätä väärää metaforaa muuttamalla ilmaisuamme. Oppitunneilla, koulukirjoissa, opiskelijoiden kanssa käydyissä keskusteluissa ja lehdistötiedotteissa (jotka ovat tärkeä kytkös akateemisen yhteisön ja suuren yleisön välillä), olisi parempi sanoa, että olemme löytäneet yhden puuttuvista linkeistä. Vielä parempi olisi yksinkertaisesti korvata koko ”puuttuva linkki” sanonta jollakin oikeammalla termillä.

 Skeptikko 2/2006

Vain Vahvimmat Selviytyvät

Noin miljoona vuotta sitten eteläisen Aasian bambumetsissä vaelteli apina, joka oli niin suuri, että siitä käytetään nimeä Giganto- pithecus. Kolme metriä pitkä ja viisisataakiloinen apina, jolla oli postilaatikon kokoiset bambua murskaavat leuat, oli arvatenkin melkoinen voimapesä. Nykyään siitä ei ole jäljellä muuta kuin pari hassua fossiilihammasta ja leukaluuta, jotka lepäävät museoiden holvien hiljaisuudessa.

Jos vain vahvimmat selviytyvät, miksi varhaiset, kahdella jalalla kävelevät varhaiset Homo-ihmiset, jotka elivät samoilla alueilla kuin Gigantopithecus ja olivat sitä puolet pienempiä, selviytyivät toisin kuin kilpakumppaninsa? Eikö luulisi, että taistelu näiden kahden lajin edustajien välillä päätyisi jättimäisen ”yliapinan” voittoon?

Eilen jättiläinen, tänään museoesine. Miten tämä on mahdollista, jos vain vahvimmat selviytyvät? Miten ihminen voi olla maapallolla valta-asemassa, vaikka ilman työkaluja tai kulttuuria olisimme käsittämättömän avuttomia eläimiä?

Vastaus on tietenkin se, että vahvuutta voidaan mitata usealla eri tavalla. Lihasvoima on niistä yksi, aivokapasiteetti toinen. Populaarikulttuurissa tämä ero jää usein huomaamatta. Kun sanomme ”vahva” tai ”kyvykkäimmät” moni ajattelee heti kilpailua yksilöiden välillä. Kuvittelemme nämä yksilöt taistelemassa toisiaan vastaan jollakin evoluution areenalla, kamppailemassa selviytymisestä ja mahdollisuudesta päästä pariutumaan. Vahvimmat voittavat kamppailun, välittävät geeninsä jälkeläisilleen ja pitävät sukua yllä. Häviäjät kuolevat sukuineen päivineen sukupuuttoon.

Tämä näkemys yksittäisistä taisteluista yksittäisillä kilpa-areenoilla on kuitenkin liian yksinkertainen. Oikeasti kilpakenttiä on kymmeniä, ja elävät organismit kohtaavat kymmeniä ongelmia elämänsä aikana. Niistä yksi voi olla suora kilpailu toisten yksilöiden kanssa, mutta yksilöitä myös sysätään jatkuvasti kilpakentältä toiselle. Jos joki kuivuu, kilpakenttä keskittyy vedensaantiin.

Jos ilmasto viilenee nopeasti, kilpakenttä keskittyy lämmön turvaamiseen. Jos syötävien kasvien ominaisuudet alkavat muuttua, kilpakenttä keskittyy aineenvaihdunnan joustavuuteen.

Tiivistäen: selviytyminen on paljon monimutkaisempi asia kuin mielikuva yksilöiden välisestä kamppailusta yhdellä ainokaisella areenalla. Eri elämän muodot kamppailevat lukuisia eri tekijöitä vastaan, jotka usein ilmenevät yhtäaikaisesti. Biologiassa näitä tekijöitä kutsutaan ”valikoiviksi paineiksi”. Myös valikoivat paineet muuttuvat. Jokin valikoiva paine voi olla erityisen voimakas tietyn aikaa ja muuttaa osaltaan evoluution kulkua, mutta kun se myöhemmin heikkenee, jokin muu paine nousee ensisijaiseksi. Ja koska ympäristö muuttuu kaiken aikaa, mikään laji ei voi tietää minkälaisten valikoivien paineiden kanssa se joutuu tulevaisuudessa kamppailemaan. Useimmille lajeille tällainen tietoinen tulevaisuuden ennakointi on mahdotonta (osasivatko hirvet ennakoida, että ihminen keksisi kiväärin?), ja evoluutio on puhtaasti reaktiivista toimintaa, lajien muokkaamista nykyisten ja entisten elinympäristöjen mukaan, mutta ei koskaan tulevaisuuden 10

”ennustamista”.

Me ihmiset, kuten muutkin elämän muodot, elämme ja kamppailemme, ei yhdellä areenalla vaan suuressa valikoivien paineiden verkossa, joka on erittäin monimutkainen ja alati muuttuva. Selviytyminen edellyttää paljon muuta kuin kanssaeläjien hakkaamista hengiltä.

Miksi sitten tämä yksilöiden yhden kamppailukentän myytti vallitsee edelleen? Syyt luultavasti kytkeytyvät voimakkaasti individualististen arvojen elpymiseen, monimutkaiseen ilmiöön, jota ei tässä kannata lähteä käsittelemään 11 . Toteamme kuitenkin, että tämän ilmiön ja 1800-luvun sosiaalidarvinismin välillä on selkeä yhteys. Sosiaalidarvinistit siirsivät Darwinin perusolettamukset evoluutiosta suoraan yhteiskunnan ja talouden analyysiin. He uskoivat, ettei edistystä voi tapahtua, ellei ihmiskunnan heikoimpia aineksia poisteta. Paras tapa tämän saavuttamiseen on kilpailu. Tuon kilpailun, jonka Herbert spencer tiivisti termiin ”kyvykkäimpien eloonjäänti”, katsottiin tarkoittavan yksilöiden välistä kilpailua. On merkillepantavaa, että myös nykyiset tosi-tv-ohjelmat perustuvat tähän käsitekuvastoon, jossa tärkeintä on se kuka selviytyy häikäilemättömästä yksilöiden välisestä kilpailusta.

Paras tapa korjata tämä myytti on opettaa ihmisille, ettei raaka voima takaa menestystä pitkällä aikavälillä, ei sen enempää kuin mikään muukaan yksittäinen ominaisuus. Tärkeämpää vielä - meidän on selitettävä miksi pitkän aikavälin menestykseen ei ole yhtä ainoaa avainta: koska emme koskaan voi tietää kuinka valikoiva ympäristömme muuttuu. Ihmiskunnan ainoa toivo menestyä ja selviytyä on säilyttää kykymme joustaa ja sopeutua. Todellista voimaa on sopeutuminen, joka syntyy geneettisestä ja kognitiivisesta vaihtelusta.

Skeptikko 2/2006 9

Loppupäätelmät

Yhteisiin myytteihin perustuva kuva, jonka olemme piirtäneet evoluutiosta, on yhtä hämmentävää mosaiikkia. Palaset kannattaisi laittaa kohdalleen, sillä se kuinka me näemme itsemme ja muut maapallon lajit on suorassa yhteydessä siihen, kuinka ymmärrämme evoluutiota. Voimme joko erottaa itsemme luonnosta ja pitää sitä vain oman evoluutiomme näyttämönä tai sitten nähdä itsemme yhtenä monista planeettamme elämän muodoista, jotka ovat kehittyneet rinnakkain evoluution kautta. Ensin mainittu näkemys säilyy luultavasti vallassa niin kauan kuin kuvaamme evoluutiota vanhentuneilla ja virheellisillä termeillä. Jälkimmäistä, oikeaa näkemystä, voidaan edistää parhaiten käyttämällä parempia termejä ja hyödyntämällä sitä, mitä olemme oppineet biologiasta menneen 150 vuoden aikana 13 . Se on näkemys, jonka voimme juurruttaa vain tarkentamalla kieltämme ja kielikuviamme pohtiessamme mitä täsmälleen evoluutio on ja miten se tapahtuu.

10 Skeptikko 2/2006

12

Charles Sullivan Ja Cameron Mcpherson Smith

Lähteet

Brooks, D.j. 2001. Substantial Numbers Of Americans Continue To Doubt Evolution As Explanation For Origin Of Humans. The Gallup Organization. Broom, R, 1950. finding The Missing Link. Lontoo: Watts & Company. Butterfield, H. 1965. the Origins Of Modern Science. New York: Macmillan. Cbs News Polls. 2004. Creationism Trumps Evolution. Cbsnews.com. Commanger, H.s. 1965. the Nature And Study Of history. Columbus, Ohio: Charles E. Merrill Books. Dobzhansky, Theodosius. 1973. Nothing In Biology Makes Sense Except In The Light Of Evolution. the american Biology Teacher 35:125-129. Jackson, J., M. Kirby, W. Berger, K. Bjorndal, L. Botsford, Et Al. 2001. Historical Overfishing And The Recent Collapse Of Coastal Ecosystems. Science 297:629-637. Lin Q., Chen, L. Lin Ja J. Zhou. 2004. The Promoter Targeting Sequence Mediates Epigenetically Heritable Transcription Memory. genes & Development 18: 2639- 2651. Mallet, J. 1995. A Species Definition For The Modern Synthesis. trends In Ecology And Evolution 10:294-299. National Science Board. 2000. Science And Engineering Indicators. Washington, D.c. Us Government Printing Office. Petren K., B.r. Grant Ja P.r. Grant. 1999. A Phylogeny Of Darwin’s Flinches Based On Microsatellite Dna Length Variation. Proceedings Of The Royal Society Of London B266: 321-329. Shanahan, T. 2004. The Evolution Of Darwinism: Selection, Adaptation And Progress In Evolutionary Biology. New York: Cambridge University Press. Strickberger, M.w. 1985. Genetics. New York: Macmillan. Suplee, C. 1999. Fossil Find May Be That Of Humans’ Immediate Predecessor. The Wahington Post, 23.4. Ss. A3, A11. Wilson, E.o. 1977. sociobiology. Harvard, Massachusetts: The Belknap Press Of Harvard University Press.