Viestejä puheenjohtajalle ja puheenjohtajalta

Ensimmäiseksi haluan kiittää sekä asiantuntijoita että kenttäväkeä osallistumisesta yhdistyksen tarkoituksesta käytyyn keskusteluun. Erityisen tarpeellinen oli syyskuun alussa käyty paneelikeskustelu, jota edelsi aktiivien ja asiantuntijoiden välinen neuvonpito. Hyviä ideoita on esitetty paljon, ja ryhdymme toimiin niiden toteuttamiseksi.

aluksi muutama sananen tästä lehdestämme. Edellisissä numeroissa on käyty vilkasta mielipiteen vaihtoa feminismistä, erityisesti sen suhteesta tiedeyhteisöön. Lehden tarkoitus on nostaa kiinnostavia asioita esille, mutta Skeptikko ei ole foorumi, jolla näistä asioista vedetään lopulliset johtopäätökset. Tästä syystä julkaisemme kyllä Putte Wilhemssonin vastauksen Jussi K. Niemelälle sekä vastakommentin, mutta emme asiasta enempää. Jo lehden kiinnostavuuden kannalta on järkevää siirtyä aiheessa eteenpäin ja palata asiaan vasta, kun jotain oleellisesti uutta ilmenee.

Syyskuun yleisötilaisuuden tärkein anti oli se, että uusia ideoita ei laajamittaisesti vastusteta, vaan yhdistyksen julkisuuskuvan ja toiminnan nykymuotojen tunnustaminen säännöissäkin on järkevää ja hyväksyttävää. Kuten useimmilla muilla yhdistyksillä, Skepsiksen suurimman haasteen muodostavat nuoret, joiden aktivoiminen on toiminnan jatkuvuuden kannalta välttämätöntä. Se edellyttää sekä tavoitteiden että menetelmien uudelleenarviointia ja kehittämistä. Nykyiset säännöt eivät estä yhdistyksen toimintaa, mutta niiden muuttaminen läpinäkyvämmiksi ja nykyhetkeä vastaavaksi olisi paikallaan.

Yleisötilaisuudet puolustavat paikkaansa, mutta yhdistyksen on pyrittävä välittämään viestiään myös uusia kanavia pitkin. Valistusta pitää kohdistaa erityisesti nuoriin, koska tuolloin opitut kriittisen ajattelun taidot helpottavat elämää myöhemminkin. Onkin selvitettävä mahdollisuudet uuden materiaalin tekemiseen, ja kouluyhteistyötä on tiivistettävä esimerkiksi tiettyjen aineiden tunneilla tehtävien vierailujen muodossa. Rauni Tiaisen muistutus erityisestä Skeptikon nuorisonumerosta on erittäin aiheellinen. Sopivia artikkeleja kerätään jo varastoon, jotta toteutus onnistuisi ensi vuoden aikana.

Uusien keinojen käyttöönotto edellyttää välineitä tuntevia ja niiden hyödyntämisen osaavia aktiiveja. Jos olet skeptikko, joka voisi avustaa verkkosivujen kehittämisessä tai skeptisen materiaalin tuottamisesta verkkopalveluihin (irc, myspace jne.), ota yhteyttä hallitukseen, sillä pienikin panos voi tuottaa suuren tuloksen, kun kuulija-/katsojakunta on laaja. Juttuvinkit Skeptikkoon ja omat artikkelit kiinnostuksesi kohteesta voivat herättää laajaakin huomiota tai saada aikaan muutoksia.

Sääntömuutoksen tarpeellisuus on yleisellä tasolla näytetty toteen, joten seuraavan hallituksen tehtäväksi jää sopivien sanamuotojen ja toimikentän rajojen tarkka määrittäminen. Jo käydyn keskustelun perusteella voidaan todeta, että skeptikot voivat jatkossa kritisoida virheellisten väittämien hyödyntämistä aiempaa laajemmin.

Uskontojen suorasta kritisoinnista joudutaan vielä vääntämään kättä, enkä itse usko helppoon sopuun, vaan sääntöpykälien lopullinen ratkaisu lienee kompromissi jyrkän kritiikin ja nykyhyssyttelyn välillä. Uskonnon käyttämistä reaalimaailmaan vaikuttavissa päätöksissä tai vipuna mielipiteiden muokkaamisessa on voitava kritisoida. Edellä mainituista asioista riippumatta sitoutumattomuus politiikkaan, yksittäiseen uskontoon tai aatteisiin säilytetään.

Kriittinen ajattelu ja tieteellisen prosessin kunnioittaminen ovat myös tärkeitä asioita. Yhdyn tieteellisen neuvottelukunnan puheenjohtajan Jukka Maalammen näkemykseen, jonka mukaan Skepsis ei itse tee tiedettä, vaan luottaa siihen, että tiede korjaa virheensä. Luonnollisesti selviin väärinkäytöksiin ja erittäin kiistanalaisiin asioihin voidaan kohdistaa Skepsiksen suurennuslasi, mutta Skepsis ei ratkaise kiistoja.

Luonnollisesti yhdistyksessä mukana olevia asiantuntijoita ja muita eksperttejä käytetään asioiden saattamisessa oikeaan mittakaavaan. Lisäksi yhdistys liputtaa avoimesti järjen ja tiedon puolesta, koska pidämme tiedettä parhaana menetelmänä tuottaa uutta ja paikkansa pitävää tietoa. Erityisesti arvostamme tieteessä sen intersubjektiivisuutta eli riippumattomuutta yksittäisistä henkilöistä ja heidän mielipiteistään.

Tulevissa säännöissä valistustehtävää korostetaan. Parailmiöiden tieteellinen tutkimus rajattaneen nimenomaan haasteeseen liittyvään toimintaan. Verkostoituminen ja tiedon jakaminen sekä oma osallistuminen julkiseenkin keskusteluun ovat tärkeitä tavoitteita. Eräs keino parantaa mahdollisuuksiamme tällä saralla on muodosta Skepsiksen ”nopean toiminnan joukot”. Vielä nimeämätön porukka tulee koostumaan eri aihealueisiin keskittyvistä ryhmistä, jotka voivat tuottaa nopeasti tiedotusvälineille tarkoitettuja kommentteja ja perusteltuja näkemyksiä asioiden oikeasta tilasta. Esimerkiksi homeopatian tai energiahoitojen saadessa palstatilaa tai näkyvyyttä televisiossa alaryhmät kirjoittavat vastineen erittäin nopeasti.

Useita asiantuntijoita on jo lupautunut toimintaan mukaan, mistä heille kiitos. Nykymaailmassa vasteaika on hyvin tärkeä tekijä, joten uusia sanavalmiita henkilöitä tarvitaan. Kiinnostuneet voivat ottaa yhteyttä hallitukseen, koska järjestäytyminen on vielä menossa.

Mediacouncil-ryhmä on erittäin tärkeässä roolissa tässäkin toiminnassa. Ensi vuonna julkaisemme nopean toiminnan yhteyshenkilön nimen, jonka välityksellä ryhmältä ohi menneet ylilyönnit ja huuhaajutut voi ilmoittaa alaryhmille.

Mitä kuuluu tieteelliselle neuvottelukunnalle? Sen roolia on usein ihmetelty niin jäsenten kuin ulkopuolisten suunnalta. Neuvottelukunta on kuitenkin yhdistyksen ainoa elin, joka voi todella arvovaltaisesti ottaa kantaa suuriin asioihin yhteiskunnassamme. Ryhmän koolle kutsuminen on kuitenkin haastavaa ja kaikkien paikalle saaminen ei ole helppoa. Ensi keväänä aiomme kuitenkin yrittää aloittaa vuosittaiset TNK:n kokoukset ja parin vuoden kuluttua nähdään tulosten pysyvyys. Tärkeiden kannanottojen lisäksi TNK voisi osallistua palkittavien valintaan hallituksen keräämien ehdotusten pohjalta. Katsotaan, onnistuuko tämä jo kuluvana vuonna.

Elämme yhdistyksessä muutoksen aikaa, mutta tavoitteet ja keinot eivät oleellisesti muutu. Sen sijaan tunnustamme ympäristön muuttuneen ja sovitamme toimintamme siihen. On mahdollista, että jotkut eivät voi hyväksyä uusia sääntöjä, mutta Skepsiksen olemassaolon kannalta nuorten huomioiminen, osallistuminen julkiseen keskusteluun ja uusien välineiden hyödyntäminen on välttämätöntä. Toivon myös järjen, tiedon ja valistuksen viestin tuovan yhdistykselle uusia jäseniä sekä vastakaikua myös aidan toisella puolella.

Jos voimme tuoda uusille ihmisille syyn tarkastella maailmankuvaansa tai uskomuksiaan kriittisesti, olemme askeleen lähempänä tavoitteidemme toteutumista.

Matias Aunola

Kirjat

Tärkein uskontokritiikki sataan vuoteen

Stanfordin yliopistosta valmistunut filosofi Sam Harris on kirjoittanut todennäköisesti tärkeimmän uskontokritiikin, joka on julkaistu viimeiseen sataan vuoteen. Kirja on sikäli ainutlaatuinen, että se ottaa vastustajansa vakavasti. Se ei laske argumenttejaan irvailun, sarkasmin tai huvittuneen ylimielisyyden varaan. Sen sijaan se ottaa uskonnollisen maailmankuvan ainekset kouriinsa yksi kerrallaan ja tekee niistä loogisella ja tieteellisellä täsmäpommituksella selvää.

Harrisin kirjan kantava ajatus lähtee kaikkien uskonnollisten oppien vaarallisuudesta. Hänelle ei ole olemassa maltillisia suuntauksia, jotka olisivat perusteltuja tai vähemmän haitallisia kuin fundamentalistiset näkemykset. Jokaisessa uskonnollisessa ajatuksessa piilee irrationaalisen massatuhon mahdollisuus, joka ei saa jäädä kritisoimatta. Jokainen perustelematon ajatus, joka vaatii oikeutusta ilman todisteita, tulee tyrmätä.

Harrisin armoton tyyli tuo mieleen valistusajattelijan 1700-luvulta, nimittäin skottifilosofi David Humen. Hume oli viemässä samalla innolla ei-empiiristä skolastiikkaa roviolle kuin Harris. Molemmat perustelevat näkemyksensä harvinaislaatuisella logiikalla ja rehellisyydellä. Siitä huolimatta niihin on paatuneen skeptikonkin vaikea yhtyä, koska johtopäätökset tuntuvat yksinkertaisesti liian äärimmäisiltä.

Lisäksi molemmat filosofit kirjoittavat ikään kuin poliittista korrektiutta ei olisi koskaan keksittykään – kummankin mielestä järjen ja johdonmukaisuuden on mentävä diplomatian ohi. Kuten Harris sen niin sattuvasti sanoo, ”[Nykyään] Järki pukeutuu huntuun astuessaan julkisuuteen. Kohteliaan keskustelun sääntöjen on kuitenkin muututtava.” (s. 154)

aika näyttää, jättääkö Harris samanlaisen jäljen historiaan kuin valistunut hengenheimolaisensa Hume. Yritys ainakin on hyvä. Rehellinen kannanotto Harrisin tyyli on ehdoton ja kantaaottava, ja tämän filosofi itse ensimmäisenä myöntää.

Hän ei ole objektiivinen, viileä sivustakatsoja vaan äänekäs kriitikko. Tämä ei tarkoita sitä, että Harris operoisi pelkällä tunteella – päinvastoin, jokainen väite perustellaan niin totaalisesti, että niihin on kriittisenkään lukijan äärimmäisen vaikea keksiä vastausta. Tunne ja järki paiskaavat kirjan uskontokritiikissä kättä.

Se, mikä Harrisin mielestä oikeuttaa tiukankin uskontokritiikin, on joukkotuhoaseiden mukaantulo uskonnon pelikentälle. Ensimmäistä kertaa historiassa pienikin fanaatikkoryhmittymä voi saada todellisen massatuhon aikaiseksi. Siksi uskonnollinen dogmatiikka on kitkettävä maailmasta juurineen:

Meidän on hyväksyttävä ajatus mahdollisuudesta, että miehet jotka ovat aivan yhtä innokkaita kuolemaan kuin [wTC:n] yhdeksäntoista konekaapparia, saavat jonakin päivänä käsiinsä pitkän kantaman ydinaseen. Erityisesti muslimimaailman on ennakoitava tämä mahdollisuus ja löydettävä keinot sen estämiseksi. Teknologian tasaisen leviämisen perusteella voidaan turvallisesti sanoa,

Uskontokritiikin lisäksi Harris pohtii kirjassaan laajasti tieteellisen etiikan mahdollisuutta, jälleensyntymää, kiduttamisen oikeutusta, pommi-iskua islamilaisiin maihin ja Yhdysvaltojen huumepolitiikkaa. Eikä pohdiskelu aina kulje kovin sovinnaista linjaa.

Oikeastaan ainoa tarpeeton osuus Uskon lopussa on inkvisition kidutusmenetelmien yksityiskohtainen esittely, johon uhrataan useampia sivuja. Jokainen peruskoulun käynyt lukija tietää, ainakin toivottavasti, millaisen kohtelun noitina pidetyt ovat saaneet keskiajalla ja vielä 1800-luvulla osakseen. Jos tarkoitus on herättää inhoa katolista kirkon historiaa kohtaan, niin siinä hän kyllä onnistuu.

Myös Koraanin katkelmien luetteleminen useamman sivun täydeltä tuntuu puuduttavalta. Kenellekään ei liene yllätys, että muslimien pyhä kirja vilisee käskyjä vääräuskoisten tappamisesta ja marttyyrikuoleman autuudesta. Ja tietysti – kuten uskonnollisen kirjan luonteeseen kuuluu – monille näistä kehotuksista löytyy myös täysin päinvastainen käsky.

että aika ei ole puolellamme. (s. 117)

Jo Aristoteles tiesi, että loogisesta ristiriidasta voidaan johtaa mikä väitelause tahansa. Miksi mitään ei ole opittu 2000 vuodessa? Tämä on Harrisin kirjan keskeisin kysymys.

Oli Harrisin vastaus oikea tai ei, on harvinaisen mukavaa lukea loppuun asti vietyä ajattelua – mikään uskonnollisen maailmankuvan kivi ei jää kääntämättä, yksikään epämukava johtopäätös ei jää puolitiehen. Itse argumenteissa ei liene länsimaiseen filosofiaan perehtyneille paljoakaan uutta, mutta silti Harrisin rautainen logiikka vie ja lukija vikisee.

Jokainen uskomus on perusteltava Kirjan tärkeimmät argumentit seisovat pitkälti Harrisin tietoteorian varassa: jokaiselle todellisuutta koskevalle väitteelle on oltava selvät kriteerit, joilla niiden totuutta voi arvioida. Uskomus tietystä kellonajasta on täsmälleen samalla viivalla uskomuksen Jumalasta kanssa. Kumpikin seisoo ja kaatuu samoilla kriteereillä. Jos terve järki ja johdonmukaisuus ovat ristiriidassa, filosofi valitsee johdonmukaisuuden.

Eräs kirjan keskeinen teesi nojautuu Platonin objektivistiseen tietoteoriaan, jonka mukaan tietoa on vain sellainen uskomus, johon väitteen esittäjä uskoo, joka on tosi ja jolle löytyy perustelu. Koska ”totuus” ei ole enää nykyisin suuressa huudossa, Harris tyytyy korvaamaan sen ”todennäköisellä”. Ja väite on todennäköinen silloin, kun aivotilamme sen esittäessämme on yhtäpitävä maailman kanssa – mitä tämä sitten täsmällisesti ottaen tarkoittaakaan.

Siksi jokaisella järkevällä väitelauseella on oltava kausaalinen suhde objektiiviseen todellisuuteen, johon se voi nojata. Muussa tapauksessa ajatus tulee hylätä. Harris sivuuttaa kausaalisuuden ajatukseen sisältyvät käsitteelliset ongelmat, mutta esittää silti teesinsä hyvin vakuuttavasti.

Filosofi hyödyntää kritiikissään myös uudempaa epistemologiaa – pelkkä empiirinen todennäköisyys ei riitä. Jokaisen uskomuksen on oltava johdonmukainen sekä empiiristen todisteiden että muiden maailmaa koskevien uskomustemme kanssa:

Ensimmäinen uskomuksia koskeva havainto on, että ne joutuvat sietämään naapureidensa seuraa. Uskomukset liittyvät toisiinsa sekä loogisesti että semanttisesti. […] Esimerkiksi uskomus, että Boeing 747 on maailman paras lentokone, edellyttää loogisesti monia muita uskomuksia, jotka ovat sekä perustavampia (esimerkiksi lentoko- neita on olemassa) ja johdetumpia (esimerkiksi

Perusajatus on hyvin tervejärkinen: ihminen, jonka uskomusjärjestelmässä on avoimen ristiriitaisia väitteitä, joko toistensa tai havaittavan todellisuuden kanssa, ei voi olla oikeassa kuin korkeintaan vahingossa.

Harrisin armottomiin sääntöihin ei ole olemassa mitään poikkeuksia, kuten uskonnollisia vakaumuksia – sellaisia kuin esimerkiksi Sören Kierkegaard esitti – joihin pitäisi uskoa itse uskomisen takia, vailla mitään todisteita. Se, että suurempi joukko ihmisiä uskoo jumaliin kuin joulupukkiin, ei millään tavalla tee jumalista todennäköisempiä olioita. Tässä asiassa enemmistö seisoo tiedollisen tyhjyyden päällä, tukeutuen toinen toistensa harhoihin.

Pahimmillaan todisteiden puuttuminen ja taikausko johtavat täydelliseen järjettömyyteen. Tällaisessa tilanteessa maailmankuvien törmäys ratkeaa kaikkein vanhimmalla argumentoinnin muodolla, sodalla ja terrorilla:

Tulevaisuus, jossa islam ja länsimaat eivät seiso yhteisen tuhon partaalla, on tulevaisuus jossa useimmat muslimit ovat oppineet jättämään huomiotta suurimman osan kaanonistaan, kuten useimmat kristityt ovat jo oppineet tekemään. Islamin opinkappaleiden perusteella ei kuitenkaan ole mitenkään taattua, että tällainen muutos tapahtuu (s. 99).

Harris ei ole optimisti tulevaisuuden suhteen. Neuvotteluyhteyden saaminen muslimimaailmaan on yhtä toivotonta kuin yrittäisi viedä nykyajan liberaaleja aatteita 1300-luvun kristityille. Harrisin pessimismi tuntuu perustellulta; tätä tekstiä kirjoittaessani jälleen yhdestä Mohammed-pilakuvasta on seurannut veristä mellakointia ja tappouhkauksia.

Kuten sanottu, Harrisin päättely on ehdotonta ja mustavalkoista. Mutta myös äärimmäisen uskottavaa.

Harris ja islam Harris iskee tiukimmin hampaansa islamiin, mikä on piristävän rohkea veto. Poliittisesti korrektissa ilmapiirissä ei ole suotavaa sanoa ääneen, että islam on tällä hetkellä de facto suurin uskonnollinen ongelma maailmassa. Harris kyllä käsittelee myös kristinuskon ja varsinkin katolilaisuuden nurjia puolia, mutta pääpaino on islamissa ja päivänpolitiikassa. Ja erityisesti siinä tosiasiassa, että monissa islamilaisissa maissa uskonoppi kävelee maallisen etiikan ja politiikan yli.

Harris tekee heti kättelyssä selvää siitä kliseestä, että islam olisi rauhanuskonto. Sen lisäksi, että islamilaisuus kurjistaa vähemmistöjen ja naisten asemaa monissa arabimaissa, se on vastuullinen viime vuosien kaikkein raaimpiin terrori-iskuihin, joita länsimaissa on tehty. Ja terrorin syynä ei ole politiikka, köyhyys tai lännen imperialismi. Terrorin syynä on siihen kannustava uskonto.

Tämän väitteen tueksi filosofi kaivaa suvereenisti Koraanista toistasataa katkelmaa, joilla voidaan oikeuttaa minkälainen teurastus tahansa. Kun tähän lisätään pyhien tekstien kirjaimellinen tulkinta, niin tappava yhtälö on valmis:

Miltei jokaisella sivulla Koraani neuvoo hurskaita muslimeja halveksimaan uskottomia. Miltei jokaisella sivulla se valmistelee maaperää uskonnolliselle konfliktille. Jokaisen, joka lukee äskeisen kaltaisia säkeitä, mutta ei näe yhteyttä muslimien uskon ja muslimien väkivallan välillä, tulisi varmaankin keskustella neurologin kanssa. (s. 111)

Eikä kannata ajatella, että kyseessä olisi mikään pienten ja sorrettujen ääriryhmien hätähuuto. Länsimaihin kohdistuvilla terroriiskuilla on laaja kannatus: monessa maltilliseksikin luokiteltavassa islamilaisessa maassa kannatus ylittää 50 % rajan. Harris esittää väitteen tueksi laajan haastattelututkimuksen vuodelta 2002, jonka otos on 38 000 ihmistä ja virheraja 2-4 %.

esittää luontevan kymaltillisten muslimien länsimainen lehdistö piileskelee?

Loppuun kirjailija symyksen: missä se enemmistö – johon aina vetoaa – oikein

sam Harris: Uskonto, Terrori Ja Järjen Tulevaisuus* *(suom. Kimmo Pietiläinen; Terra Cognita 2007).

747 On Parempi Kuin 757).* (s. 50)

Terrorismin Ymmärtäminen

Harrisin tykitys länsimaita vastaan alkaa, kun päästään islamilaisen terrorin syihin ja niiden yliymmärtämiseen. Hän ottaa tähtäimeensä erityisesti vasemmistolaisen intellektualismin edustajia, kuten kielitieteilijä Noam Chomskyn ja filosofi Jean Baudrillardin. Näiden tyypillisimmät argumentit Harris osoittaa vakuuttavasti virheellisiksi.

Harrisille eivät kelpaa väsyneet fraasit siitä, että ”tavallaan länsimaat ovat itse syyllisiä pommi-iskuihin” tai että ”terrorismin syyt ovat köyhyydessä”. Maailmassa on kymmeniä kolonialismista ja köyhyydestä kärsineitä maita, jotka eivät kuitenkaan synnytä itsemurhapommittajia liukuhihnalta.

Todellisuudessa terrorin syyt ovat viime kädessä uskonnossa itsessään, ja terrorin ainoa tarkoitus on tappaa vääräuskoisia siviilejä. Tämä mekanismi ei poistu, vaikka läntinen maailma suhtautuisi islamiin kuinka suvaitsevaisesti tahansa tai syytäisi kaiken rahansa kehitysapuun.

Harris ei kuitenkaan ole niin naiivi, että pitäisi länsimaiden omaa toimintaa aina oikeutettuna. Varsinkin Yhdysvallat on tehnyt paljon pahaa taloudellisilla pakotteillaan ja iskuillaan siviilikohteisiin, kuten sairaaloihin ja asutuskeskuksiin. Tässä kohtaa Uskon loppu ei säästele kritiikkiä.

Harris ei silti niele Chomskyn väitettä, että Yhdysvaltain toiminta olisi terrorismia samassa mielessä kuin islamilainen terrori. Eräs olennainen ero länsimaiden aiheuttamien siviiliuhrien välillä ja islamilaisen terrorin välillä on se, että islamismi kohdistaa väkivaltansa systemaattisesti ja tietoisesti siviiliväestöön:

Mikään Chomskyn kuauksessa ei totea, että on eri asia suunnitella lapsen tappamista, koska sillä halutaan tehdä vaikutus hänen vanhempiinsa (sanomme tätä ”terrorismiksi”), kuin tappaa lapsi vahingossa yrityksessä ottaa kiinni tai surmata vannoutunut lapsenmurhaaja (sanomme tätä

”oheisvahingoksi”). Molemmissa tapauksissa lapsi kuolee ja se on molemmissa tapauksissa tragedia. Kuitenkin syyllisten eettinen asema, olivat ne yksilöitä tai valtioita, voi tuskin olla erilaisempi. (s. 133)

Länsimaisillekin joukoille toki tulee siviiliuhreja, mutta yleensä niitä pyritään välttämään. Ja jos se ei onnistu, tapaus selvitetään oikeudessa ja tuomitaan moraalisesti mediassa. Islamilaisessa maailmassa itsemurhapommittajia sen sijaan juhlitaan marttyyreina.

Edellisen kappaleen perusteella voisi kuvitella, että Harrisin suurin ongelma on islam. Luultavasti onkin, mutta kritiikiltä eivät säästy periamerikkalainen kristillisyys tai juutalaisuuskaan. Mielenkiintoinen on esimerkiksi tilasto, jonka mukaan 72 % amerikkalaisista uskoo enkeleihin, mutta ainoastaan 28 % evoluutioon. Luvut ovat järkyttäviä, kun huomioidaan se, millä tavoin tällaiset uskomukset voivat purkautua politiikkaan maailman suurimman asevallan käsissä.

Lisäksi kirja esittää hyvin raadollisella tavalla amerikkalaiseen kantasolututkimukseen sisältyvän kaksinaismoralismin ja seksuaalisten vähemmistöjen oikeuksien sortamisen. USa:n kongressin päätökset ja lait ovat täynnä loogisia reikiä, joita on paikkailtu epämääräisillä, irrationaalisilla Raamatunkohdilla. Juuri tällaisessa argumentoinnissa Harrisin lahjomaton johdonmukaisuus operoi kauneimmillaan.

Huumepolitiikkaa käsittelevässä luvussa Harrisin logiikka alkaa hiukan harhautua. Hän on liberaalin politiikan kannattaja, ja myös perustelee näkökantansa erittäin hyvin, mitä tulee asian taloudelliseen puoleen. On aivan varmasti totta, että vapaampi huu-

Lipsahduksia Logiikassa

mepolitiikka varsinkin mietojen huumeiden kohdalla säästäisi valtiolta ainakin lyhyellä tähtäimellä valtavan määrän poliisin resursseja. Lisäksi monet huumeiden käyttörikokset jäävät todellisuudessa ns. uhrittomiksi rikoksiksi, jolloin laille ei ole muuta perustetta kuin laki itse.

Sen sijaan kirjan oletus siitä, että useimmat huumeet ovat kiellettyjä ensisijaisesti uskonnollisin syin, tuntuu aika kaukaa haetulta. Villi väite pyritään perustelemaan sillä, että hallusinogeenit (kuten LSD) kilpailevat uskonnollisten kokemusten kanssa. En ole kuitenkaan koskaan kuullut, että amfetamiini, heroiini tai kokaiini aiheuttaisi uskonnollisia hallusinaatioita – siitä huolimatta nekin ovat useimmissa länsimaissa kiellettyjen aineiden Kirjan loppuun on mahdutettu mukaan puolustuspuhe itämaiselle viisaudelle. Harris perustelee, miksi mystiikka ja syvät, hengelliset kokemukset voivat luoda objektiivisia tulkintoja todellisuudesta. Viimeinen luku puhaltaa reaalipolitiikan synkät pilvet pois, sillä kirja tuntuu vilpittömästi uskovan itämaisen viisauden pelastavaan voimaan; siihen, että mystiikka voi ajaa ihmiskunnan egon sellaiselle uralle, jossa se enää uhkaa muita ihmisiä.

Tässä kohtaa Harrisin perustelu osoittaa jälleen vahvasti David Humen suuntaan. Myös skottifilosofi kritisoi 1700-luvulla sitä, että pyrimme kohtelemaan minuutta ehjänä, yhtenäisenä substanssina, jota se ei selvästikään ole. Buddha, Hume ja Harris löytävät listalla.

Dekonstruktiosta Joogalentäjiin

Skepsis toimii

Helsinki

13.-14. LOKaKUUTa: Skepsis osallistuu Hengen ja Tiedon messuihin. Helsingin Suomalainen Yhteiskoulu, Isonnevantie 8, Etelä-Haaga.

7. MaRRaSKUUTa: Voiko skeptikko luottaa muistiinsa: muistin ja ajattelun virheitä, PsT Virpi Kalakoski. Luennon jälkeen yhdistyksen syyskokous. Tieteiden talo, Kirkkokatu 6, Helsinki, klo 18-20.

viimeisessä luvussa yllättäen yhteisen sävelen.

Harrisin väitteet meditaation objektiivista tietoa lisäävästä vaikutuksesta ovat tietenkin uskonnollisuutta parhaimmillaan. Hän ei itse varmaan hyväksyisi väitettä, mutta tosiasia on, että monet kirjan mystiikkaan ja jälleensyntymään liittyvät oletukset nojaavat enemmän toiveajatteluun kuin tieteeseen. Tästä on James Randikin julkisesti huomauttanut kitkerään sävyyn www-sivullaan. Harrisin villi visio on kuitenkin mielenkiintoinen, vaikka ei tieteelliseksi hypoteesiksi kelpaisikaan.

Kaikesta ristiriitaisuudestaan ja subjektiivisuudestaan huolimatta Uskon loppu ansaitsee ehdottoman suosituksen. Harvoin pääsee lukemaan populaaritiedettä, jonka jokainen käänne on yhtä yllättävä, radikaali ja jännittävä. Ja silti omalla tavallaan niin looginen.

Sam Harrisin kotisivut:

www.samharris.org

James Randin kritiikkiä Uskon lopusta: http://www.randi.org/jr/2007-06/062207.html#i8

5. JOULUKUUTa: Skepsiksen 20-vuotisjuhlat ja Huuhaa- sekä Sokrates-palkintojen jako. Skepsis ry 20 vuotta – mitä toivon yhdistykseltä. alustajina kaikki Tieto-Finlandian voittaneet Skepsiksen jäsenet: prof. Kari Enqvist, dos. Hannu Karttunen, dos. Erkki Tuomioja ja prof. Esko Valtaoja. Helsingin Yliopisto, Yliopistonkatu 3, Porthania sali IV, klo 18-20.

Tapaamisia joka kuukauden toisena sunnuntaina klo 14 kahvila-ravintola Tervasoihdussa.

Mikael Nederström Kirjoittaja On Helsinkiläinen Psykologian Jatko- Opiskelija Ja Vapaa Toimittaja

Oulu

Keskustelua

Javanaiselle ja Tammisalolle

Kiitän Markku Javanaista vastauksesta moitteeseeni (Skeptikko 1/2007), joka kohdistui hänen aiempaan kirja-arvosteluunsa (Skeptikko 4/2006). Harmillista on, että Javanainen pitkähkössä kirjoituksessaan tyystin sivuuttaa varsinaisen asian, nimittäin humanistisen tieteenteon tasoa koskevien väitteidensä perustelemisen.

Kirjoituksessaan Javanainen pääosin kertaa Sokalin jäynän yksityiskohtia vuodelta 1996, tarinoi jossakin päin Suomea sattuneista terveydenhuollon kummallisuuksista ja esittää epäilyksiä yhden kirjankustantamon julkaisuohjelmaa kohtaan. aiheet ovat sinänsä mielenkiintoisia, mutta ne tuskin todistavat suomalaisen humanistisen tieteenteon piirissä ”vallalla olevasta tietorelativismista” tai samojen alojen ”järkiperäisen tiedon karsastamisesta”, joista Javanainen katsoi aiheelliseksi mainita kirja-arvostelussaan.

Vielä astetta merkillisempi on Javanaisen tapa antaa ymmärtää, että kommentissani jotenkin puolustelisin postmodernistista ”tiedettä” tai olisin väittänyt, ettei puheena olevasta Hannu lauerman teoksesta Usko, toivo ja huijaus löydy sen kritiikkiä. Näin ei toki ole. Huomautuksessani totesin vain, että en ole löytänyt Lauerman erinomaisesta teoksesta väitettä siitä, että humanistisessa tutkimuksessa olisi vallalla tietorelativismi tahi järkiperäisen ajattelun karsastaminen – ja nähdäkseni sellaista ei kirjaan tosiaankaan sisälly. Ehdottaisin siis, että Javanainen ei – ollakseen uskottava totuusrelativismin kriitikko – panisi sanoja toisten suuhun.

Jos raflaavien väitteiden tueksi ei pyynnöstä huolimatta ole esittää pitävää näyttöä, tilanteesta on skeptikkopiireissä tapana vetää aivan tietynlainen johtopäätös, eikä se ole väitteiden kannalta mairitteleva.

Saman lehden puheenjohtajan palstalla visioidaan Skepsiksen toiminta-ajatuksen laajentamista niin, että se koskisi mm. ”vääräksi osoitetun tiedon ja teoria-aineksen itsepintaista säilyttämistä”. Kannatan ajatusta lämpimästi, jos sen on tarkoitus kattaa myös tällaiset omatekoiset, joskin tekijöilleen epäilemättä rakkaat viholliskuvat – esimerkkinä vaikkapa hassunkurinen uskomus siitä, että jotakin merkillistä tietorelativismia tai ”järkiperäisen tiedon karsastamista” sakealti harjoitettaisiin siellä, missä kaksi tai kolme humanististen alojen tutkijaa kohtaa.

Niin ikään kiitän osmo Tammisaloa samassa lehdessä ilmestyneestä, useita piiruja lähemmäs osuneesta kommentista (joskin on ilmeistä, että ”maltillisen kritisoinnin” raja kulkee meillä eri paikassa). Ymmärtääkseni Tammisalon sanoman voi suurta väkivaltaa tekemättä tiivistää muotoon: ”asia ei ehkä ole näin, mutta kärjistyksen vuoksi niin sanottakoon.” Kärjistämisellä on toki käyttönsä retoriikassa, mutta siihen pakosta liittyvä epätäsmällisyys tuntuu perin oudolta välineeltä juuri tietorelativismin kritiikin välineenä – mieleen nousee ajatus roskasta sekä omassa että naapurin silmässä.

Ehkäpä vastaavat kärjistämisen keinot ovatkin tietoisessa käytössä myös Tammisalon usein moitiskeleman naistutkimuksen popularisoinnissa? (Ei niin että naistutkimuksesta järin paljon tietäisin, paitsi sen, että se vuorenvarmasti ei ole sama asia kuin ”humanistiset tieteet” kaikkiastaan.)

Loppukaneettini, jota Tammisalo pitää erouhkauksena, kertoo pikemminkin Skepsiksen pitkäaikaisen jäsenen huolesta yhdistyksen nykytilan ja tulevaisuuden suhteen. Jokaisessa tuntemassani skeptisessä yhteisössä esiintyy ristiriitaa toisaalta uteliaisuuden ja nöyrän tiedontavoittelun ja toisaalta arrogantin ”oikein tietämisen” välillä. Toivottavasti Skepsis ei mahdollisten uusien tehtävänasettelujensa myötä ole luisumassa kohti viimeksi mainittua.

Saattaahan nimittäin olla, että pätevän totuuden löytäminen ja soveltaminen mitä erilaisimmissa kiperissä kiistakysymyksissä osoittautuu kelpo yhdistyksellemme yhtä hankalaksi tehtäväksi kuin tiedemaailmalle

Jo riittää!

Jaakko Kankaanpää jankkaa jo toistamiseen vanhasta kirja-arvostelustani Skeptikossa 4/2006. Toivottavasti minun ei tarvitse enää seuraavan jälkeen vastata hänelle. arvostelussani kiinnitin kaiken muun ohella huomiota siihen, että Hannu lauerma nostaa esiin Alan Sokalin postmodernismikritiikin ja mainitsin, että ”Lauerman muistutus asiasta on paikallaan”. Muuta en väittänytkään Lauerman kirjoittaneen.

Lauerman postmodernismin käsittelyn kirvoittamana esitin huoleni sosiaalikonstruktivismin ja totuusrelativismin asemasta. Ensimmäisessä kirjoituksessaan Kankaanpää vihjaili minun kirjoittaneen arvosteluni niin, että käsitykseni eivät erottuisi käsiteltävän teoksen esittelystä. Tälle ei ole perustetta tekstissäni, mikä on lukijoiden helppo tarkistaa alkuperäisestä arvostelustani. On aivan tavanomaista, että kriitikko arvostelussaan esittää myös omia käsityksiään kirjan herättämistä kiinnostavista aiheista. Kankaanpään lukutapa on niin huolimaton ja tarkoitushakukuinen, että hänen käsittelyynsä ei näköjään voi turvallisesti antaa muuta kuin kirjareferaatteja arvostelujen sijaan.

Ensimmäisessä kirjoituksessaan Kankaanpää jätti kokonaan kommentoimatta Lauerman postmodernismin kritiikin ja synnytti vaikutelman kuin sitä ei olisi kirjassa olemassakaan. Siksi jouduin esittämään vastauksessani (Skeptikko 2/2007) suoria lainauksia Lauerman kirjan postmodernismikriittisistä osista. Nyt, toisessa vastauksesylipäätään, ainakin jos pyrkimyksenä on uskottavuuden nimessä pysytellä kuppikuntaisuuksien, ennakkoluulojen, kulloistenkin aktivistien henkilökohtaisten agendojen ynnä muiden ahtaiden näkökulmarajoitteiden yläpuolella.

saan Kankaanpää vähättelee näiden lainausten merkitystä muka minun ”tarinointinani”. Eipä ihme, että Kankaanpään kirjoitukset käytännössä toimivat postmodernismin, sosiaalikonstruktivismin ja totuusrelativismin puolusteluna.

Toisaalla samassa vastineessaan Kankaanpää epäsuorasti kieltää puolustavansa postmodernia tiedettä. Toivottavasti kyseessä on nyt vilpitön tunnustus eikä vain taktinen veto. Niin tai näin, mutta keskustelun hedelmällisyyden kannalta se tulee hieman jälkijättöisesti – mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Tunnustus on oikeinsuuntainen mutta riittämätön, sillä epäselväksi jää, mikä on Kankaanpään todellinen käsitys postmodernismista, sosiaalikonstruktivismista ja totuusrelativismista sekä niiden asemasta tieteessä.

Kankaanpää tunnustaa lisää: ”ei niin että naistutkimuksesta järin paljon tietäisin”. Onkohan tämä piiloutumista tietämättömyyden suojakilven taakse? Luulisi esimerkiksi nimien Judith Butler, Julia Kristeva ja luce irigaray kuulostavan tutuilta. Edes pakolliset kotitehtävät olisi kannattanut tehdä, vaikka googlettamalla, ennen kuin aihepiiristä kirjoittelee. Kyseiset konstruktivistit ja postmodernistit ovat olleet jo toistakymmentä vuotta monen tieteenalan, mutta erityisesti naistutkimuksen kiintotähtiä ja loistavat yhä kirkkaasti. Jos Kankaanpää ei ole nähnyt konstruktivismia edes naistutkimuksessa, niin ei hämmästytä, ettei hän havaitse sitä muuallakaan.

Kankaanpää on takertunut arvostelussa käyttämääni ilmaisuun vallalla oleva, jolle hän tarkoitushakuisesti antaa mieleisensä erittäin voimakkaan tulkinnan. Jo yleisen kielitajun pitäisi kertoa, että ilmaisu merkitykseltään on varsin epämääräinen, mutta turvaudun tässä Nykysuomen sanakirjan auktoriteettiin. Sen mukaan ilmaisu tarkoittaa, että ”jokin on vallitsevana, yleisenä tai tavallisena tms.” Ei esimerkiksi, että jokin on enemmistönä tai peräti ehdottomassa vallassa. Kerrottakoon nyt – Kankaanpään helpotukseksi tai tuskaksi – että käytin ilmaisua sanakirjan mukaisessa merkityksessä yleisenä tai tavallisena. Yhtä hyvin olisin voinut käyttää vaikkapa sanontaa muodissa oleva.

Muistutettakoon vielä, että kyseessä oli sentään vain kirja-arvostelu, ei mikään tieteellisen artikkelin statusta, tarkkuutta ja dokumentointia tavoitteleva kirjoitus. Toisaalta tieteellisessäkin artikkelissa saatetaan käyttää esimerkiksi ilmaisua yhteiskuntatieteissä tapahtui 1980-luvulla käänne marxismista postmodernismiin, millä luonnehditaan yleistä ilmapiiriä tai ajanhenkeä pyrkimättäkään asian kaikenpuoleiseen ja määrällisen tarkkaan kuvaamiseen. Jo melko pieni, mutta uusia näkemyksiä esittävä joukko riittää oikeuttamaan tuon tyyppisten ilmaisujen käytön.

Kankaanpään kaikki laukaukset menivät ohi. Minun juttuni sijaan Kankaanpään olisi kannattanut kokeilla ruutiaan paljon suurempaan maaliin, ”valtamedia” Helsin- gin Sanomien kirja-arvosteluun (19.4.2006), jossa Johan lahdenperä kirjoittaa Francis Wheenin kirjasta Kuinka humpuuki valloitti maailman. Nykyajan harhojen lyhyt historia ”Varsinaista järjen rappiota humanistisissa ja yhteiskuntatieteissä merkitsi postmodernismi, joka oli wheenin mukaan yliopistojen vastenmielisimpiä ilmiöitä. Postmodernistit halveksivat suuria kertomuksia ja yleisiä luonnonlakeja. He käyttivät valtaa stalinistisella suvaitsemattomuudella ja alensivat opiskelijan arvosanaa, jos ’todellisuudesta’ puuttuivat lainausmerkit. Ylipapitar Luce Irigarayn mukaan Einsteinin yhtälö E = mc2 on seksuaalisesti rajaava. Michel Foucault vieraili Teheranissa ja hurmaantui Khomeinin keskiaikaisesta hallinnosta. Sananvapauden tukahduttamiseuraavasti: nen ja naisten sorto olivat ’tekstuaalista merkitysleikkiä’.”

Sosiaalikonstruktivismin, totuusrelativismin ja postmodernismin asema tieteessä on ollut kansainvälisen skeptikkoliikkeen huolenaiheena jo pitkään. Vuonna 1998 järjestettiin Second World Skeptics Congress, jossa oli oma sessio aiheesta Anti-science postmodernists, missä Jean Bricmont oli puheenjohtajana, alan Sokalin ja Jean Bricmontin kirjasta Fashionable Nonsense: Postmodern Intellectuals’ Abuse of Science, josta skeptikkojärjestöjen lehdissä julkaistiin myönteiset artikkelit.

Eikä tule mieleeni ulkomaisissa skeptikkolehdissä julkaistuja postmoderniin ja sosiaalikonstruktivismiin myönteisesti suhtautuvia juttuja. Skepsiksen 10-vuotisjuhlassa (1997) professori Antti Kupiaisen pitämä postmodernismia käsitellyt kriittisen esitelmän tulisi olla kaikkien skeptikoiden ”must read” -listalla: http://www.helsinki.fi/~jtakala/kupiainen.1997.html

Skeptikkoliikkeiden toiminnalta putoaisi pohja pois, jos luovuttaisiin tieteen objektiivisuusperiaatteesta ja hyväksyttiin totuusrelativistinen ajatus, että tiede on vain yksi uskomusjärjestelmä muiden joukossa eikä sen parempi kuin mikään muukaan. Paranormaalinkin kritiikki olisi silloin turhaa. Skeptikon lukijoille on tuttu älykkään suunnittelun (ID) opettamisesta kouluissa käyty oikeudenkäynti vuonna 2005 Pennsylvaniassa. ID:n opettamisen puolesta oli todistajana kuuluisa, Suomessakin luennoitsijana ja lausunnonantajana käytetty sosiaalikonstruktivistinen tieteensosiologi Steve Fuller. asiasta on käyty monipolvista keskustelua Suomessakin, ks. Anna Rotkirch ja J.P. Roos, Tiedesodan ojasta relativismin allikkoon: Steve Fuller ja intelligent design (Tieteessä tapahtuu 2/2006, http://www.tieteessatapahtuu.fi/0206/rotkirch%20roos.pdf).

Ranskan tunnetuin astrologi Elisabeth Teissier väitteli vuonna 2001 Pariisin Sorbonnen yliopistossa sosiologian laitoksella Suomessakin vierailleen arvostetun postmodernin sosiologin Michel Maffesolin ohjauksessa teoksella La situation épistémo- logique de l’astrologie, liée à l’ambivalence

fascination /rejet dans les sociétés postmo- dernes (astrologian epistemologinen asema postmoderneissa yhteiskunnissa kiehtovuus/ hylkääminen ambivalenssin kautta tarkasteltuna). Postmodernin sanapuuron hyväksyminen väitöskirjana nostatti protesteja tiedepiireissä Ranskassa (ks. antti Kupiainen: Astrologia palasi Sorbonneen. Skeptikko 4/2001).

Toiveikkuuteen on hyvä lopettaa. Postmodernisteihin viittailu on menossa vähitellen pois muodista. Sosiaalitieteiden ikioman

”kaiken teorian”, sosiaalikonstruktivismin, asemat ovat sen sijaan yhä vahvat. Bruno latour, tunnetuin sosiaalikonstruktivistisen tieteenteorian kehittelijä, on kuitenkin äskettäin ryhtynyt tarkistamaan kantojaan: ”Olikohan väärin osallistua tieteentutkimuksen alan keksimiseen? Riittääkö, jos sanomme, ettemme oikeasti tarkoittaneet mitä tarkoitimme?” (http://criticalinquiry.uchicago.edu/ issues/v30/30n2.Latour.html).

Jaakko Kankaanpää, Turku

Markku Javanainen

Se on vain kärjistystä?

Jaakko Kankaanpää toteaa, että asioiden kärjistäminen tuo aina mukanaan jonkinlaista ”epätäsmällisyyttä”. asiasta voidaan olla monta mieltä, mutta tämän keskustelun kannalta kärjistämisen tai kärkevän kirjoittamisen edut ja haitat eivät ole kovin kiinnostavia. Kyse on edelleen siitä, missä määrin humanistisilla aloilla on omaksuttu epätieteellisiä ja epärationaalisia oppeja ja miten Skepsiksen tulee suhtautua näihin.

Jos asiaa katsotaan tapauskohtaisesti – kuten nähdäkseni on viisainta – Kankaanpään uusimman kommentin perusteella olemme paljon yksimielisempiä kuin käyty vuoropuhelu antaa ymmärtää.

Kankaanpää myöntää, ettei hän juuri tunne naistutkimusta. Hän myös ehdottaa, että alan popularisoinneissa harjoitettaisiin ”tietoista kärjistämistä”. Vaikka tämä pitäisi paikkansa eli vaikka naistutkimuksen – tai minkä tahansa alan, populaarin tai tieteellisen – parissa esitetyt väitteet olisivatkin kärjistyksiä, väitteitä tulee silti tarkastella kriittisesti.

Voitaneen kuitenkin olla varmoja, etteivät esimerkiksi queer-teoreetikko Annamari Vänskän tai psykoanalyysia soveltaneen Markus långin tuoreiden väitöskirjojen pääväittämät (ainakaan kirjoittajien mielestä) perustu kärjistämiseen.

Lopuksi Kankaanpää sanoo olevansa huolissaan Skepsiksen tulevaisuudesta.

Skeptikko-lehden perusteella siihen ei ole syytä. Skeptikothan osaavat entistä terävämmin ja ennen kaikkea julkisesti epäillä myös oman lehtensä kirjoitusten tietoteoreettista pätevyyttä. Naistutkijoiden tai psykoanalyytikoiden parissa sellainen on äärimmäisen harvinaista.

Tosin tieteen edistymisen kannalta lie kuitenkin huomattavasti ongelmallisempaa, että harva humanisti tai yhteiskuntatieteilijä on ymmärtänyt evoluutioteorian merkitystä alalleen. Lisäksi opiskelijaelämää seuranneena on todettava, että jokin yliopisto-opetuksessa on nurjallaan, koska niin moni loppuvaiheen opiskelija näyttää pitävän totuusrelativismia tai jonkinlaista subjektiivisuutta ihmistieteiden perusominaisuutena (ja tämä ei ole mikään kärjistys vaan aito havainto ja siihen liittyvä mielipide).

Kommenttien terävyys ja ajoittainen tiukka sävy eivät joka tapauksessa ole ”arroganttia oikeassa olemista”, vaan Skepsiksen kaltaiselta yhdistykseltä vaadittavaa suoraselkäisyyttä, aktiivisuutta ja avoimuutta. Se ei tee skeptikoista katkeria tai huumorintajuttomia sieluja, jotka haluavat rikkoa muiden vaalimia illuusioita – asia on pikemminkin päinvastoin.

Osmo Tammisalo Tietokirjailija Helsinki

Keskustelu Annamari Vänskän Kanssa: Http://keisarinna.blogspot.com/2006/09/tyttk- Naistutkimus-tieteen-vaatimukset.html)

Saatavana Kaikista Skepsiksen Tilaisuuksista Hintaan 29 Euroa Tai Tilaamalla Osoitteesta: Secretary@skepsis.fi Skeptikko 3/2007 33

Keskustelua

Skeptikolle huuhaa-palkinto?

Skepsis ry:ssä pähkäillään näköjään sääntömuutosta. Puheenjohtaja Matias Aunola epäröi vielä, pitäisikö yhdistyksen tutkia paranormaalien väitteiden lisäksi myös akateemista keskustelua.

Sen sijaan Skeptikko-lehden päätoimittaja Risto K. Järvinen pitää jo selvänä, että nyt skeptisyys siirtyy ”pelkästä huuhaahaamujahdista yleisempään tiedepohjaisen rationaalisen ajattelun suuntaan”. Mikä tietysti edellyttäisi lehden avustajilta rationaalista ajattelua ja tieteen tuntemusta. Pahalta näyttää.

Sääntömuutosta pontevasti ajava Skepsiksen jäsen Jussi K. Niemelä soimaa tuoreimmassa numerossa feminismiä (2/2007). Esimerkiksi kelpaa naistenlehtikolumnisti Kaarina Hazard, josta keksitään seuraavat määritelmät: kiihkoilija, fundamentalisti, traumatisoitunut, militantti ja ajatollah.

Se siitä rationaalisuudesta, seuraavaksi hukkuu tieteen punainen lanka.

Kolumnisti Hazardin lisäksi myös satunnainen graduntekijä leimataan ”pseudotieteen” edustajaksi, vaikka ainoat perustelut ovat Niemelän itsensä sepittämiä.

Valitettavasti tilan puute estää tässä vastaamasta kysymykseen, johon Niemelä vastasi väärin (miksi prostituutiota esiintyy?), sekä toiseen kysymykseen, jota Niemelä ei älynnyt esittää (miksi Niemeläkään ”ei pidä” prostituutiosta, vaikkei ole Hazardin tavoin feministi?). Tieto on kuitenkin annettu Skeptikko-lehdelle, käytettäväksi tarpeen ja mahdollisuuksien mukaan. Näin fysikaalinen maailma asettaa toimittamistyölle rajat, mutta ei Niemelän totuusrelativismille, jossa jopa Elon laskuoppi muuttuu mielipidekysymykseksi.

Niemelän virheet johtuvat yleensä siitä, ettei hän ymmärrä miten biologien tai evoluutiopsykologien argumentit voisivat liittyä häntä askarruttaviin kysymyksiin. Toisinaan ne johtuvat siitä, ettei hän ymmärrä omia argumenttejaan.

Perusteeton hyökkäys Tiia Aarnipuun gradua vastaan alkaakin aarnipuun käyttämällä lainauksella. Siinä SETa:n tiedottaja Maarit Huuska (FM) arvioi varovasti, ettei lääketiede ”periaatteessa” sisällä sukupuolten ”tosiasiallista” ja ”jäännöksetöntä” jakoa kahteen sukupuoleen ”edes biologian perusteella”: ”Neljästä kuuteen lasta 10 0000 syntyvää kohti on intersukupuolisia”, Huuska jatkaa, minkä lisäksi on olemassa ”selvinä sukupuolen tunnusmerkkeinä pidettyjen anatomisten muotojen” epätasaista jakautumista miesten ja naisten kesken.

Niemelä sivuuttaa sitaatin ensimmäisen osan, koska ei ilmeisesti osaa laskea, ja torjuu jälkimmäisen vetoamalla frekvenssijakautumaan, koska luulee sitä vastaväitteeksi (monilla miehillä on tosiaan suuremmat rinnat kuin monilla naisilla, mutta ylivoimaisesti suurimmalla osalla naisista on isommat kuin suurimmalla osalla miehistä).

Jos siis sukupuoli ei ole biologiaa (mitä sukusoluja kukin tuottaa) vaan tilastotiedettä (mitä ominaisuuksia päätetään keskiarvon laskemisessa ottaa huomioon ja mihin rajaarvot päätetään asettaa), päädymme suoraan takaisin graduntekijän alkuperäiseen ajatusmalliin (mies ja nainen ovat myös yhteiskuntatieteille avoimia käsitteitä).

Tästä biologi ei edes hätkähdä, sillä tarkasti ottaen mies ja nainen eivät ole biologian käsitteitä, ainoastaan uros ja naaras ovat. Eikä biologiselle ajattelulle ole vierasta sekään, että kaikki meistä ovat miehiä ja naisia vain ikään kuin tietyllä todennäköisyydellä. Niemelän venkoilu näin yksinkertaisessa asiassa on outoa, mutta seuraavaksi tulee uskomattoman vuoro.

Niemelä leimaa graduntekijän käsitykset intersukupuolisten ihmisten lukumäärästä ”lapsukseksi”, ”räikeäksi virheeksi”, ”tilastosaivarteluksi” ja ”epäkriittiseksi auktoriteettiuskoksi”, ja päättelee, että naistutkimus on ”pseudotiedettä”, joka ”ei korjaa virheitään” eikä ”välitä vastakkaisesta evidenssistä”, vaan perustaa päätelmänsä omaan poliittiseen agendaan. Niemelä on taas väärässä, ja kuten tavallista, useammalla kuin yhdellä tavalla.

Niemelän mukaan aarnipuun gradun lähde on Anne Fausto-Sterlingin kirja Se- xing the Body, joten gradusta pitäisi löytyä luku 1,7% väestöstä. Niemelän luku on pienempi, vain 0,018%. Mistä luvut ovat peräisin?

Fausto-Sterlingin tieto perustuu Brownin yliopiston molekyyli- ja solubiologian sekä biokemian laitoksen laajaan selvitykseen, jossa tutkittiin tuhansia potilaskertomuksia viiden vuosikymmenen ajalta. (Blackless, Melanie, anthony Charuvastra, amanda Derryck, anne Fausto-Sterling, Karl Lauzanne, and Ellen Lee. 2000. How sexually dimorphic are we? Review and synthesis. american Journal of Human Biology 12).

Niemelän parempi tieto perustuu Wikipe- diaan, jossa amerikkalaisen perhelääkärin kuuden rivin eriävä mielipide on ”intersex”hakusanan ensimmäinen alaviite. Brownin yliopiston tutkimuksen standardina käytetty intersukupuolisuuden laajempi määritelmä olisi löytynyt toisesta alaviitteestä (Diamond, Milton; H. Keith Sigmundson (1997). ”Management of intersexuality: Guidelines for dealing with individuals with ambiguous genitalia.”. archives of Pediatrics and adolescent Medicine June).

Mutta ihan niin pitkälle Niemelä ei ole asiaan perehtynyt.

Tästä päätellen aarnipuun lähdekritiikki on moitteetonta (hän on tutustunut ainoaan intersukupuolisuuden esiintymistä pohtivaan selvitykseen, joka on tehty kovan luonnontieteen ytimessä). Sen sijaan Niemelä sivuuttaa olennaisen, ja sepittää omasta päästään jopa sen, mikä on lopulta merkityksetöntä. Itse asiassa mikään edes Niemelän lähteessä (Sax) ei tue hänen johtopäätöksiään: a) Leonard Saxin kirje ei ole uutta ”evidenssiä”, vaan Brownin yliopiston vanhoihin lukuihin perustuva laskelma.

b) Laskelma ei kumoa mitään muuta tietoa, vaan myöntää erimielisyyden olemassaolon. Saxin mukaan ”useimmat” kliinistä työtä tekevät lääkärit ovat eri mieltä laboratoriotutkijoiden valinnoista (mitkä kehityshäiriöt ansaitsevat nimen ”intersukupuolinen”), eivät kaikki.

c) Sax ei kerro ketkä enemmistön muodostavat, sillä mitään kartoitusta lääkäreiden mielipiteistä ei ole tehty. Ehkä kyse on Saxin sököringistä? d) Saxilla on ehkä monia syitä ehdottaa suppeaa määritelmää. Yksikään niistä ei ole ”queer-tutkimus”, todennäköisin on medikalisaatio.

Saxin mielestä lääketieteen ei pitäisi sopeuttaa erilaisia ihmisiä yhteiskuntaan, vaan yhteiskunnan tulisi sopeutua erilaisuuteen. Niinpä esimerkiksi aDHD-tapauksia ei hänestä ole edes olemassa, on vain vilkkaita poikia, joiden fysiologinen kehitys istuu huonommin koulumaailman vaatimuksiin kuin tyttöjen. Eriävän mielipiteen voi löytää vaikkapa Markku Mutasen kotisivuilta www.lennokas.fi.

MUTASELLE ADHD-DIAGNOOSI toi helpotusta. Samalla tavoin ajattelevat ne ihmiset, jotka ovat saaneet apua sukupuolen kehityshäiriöihin, mutta jotka Saxin hoitoideologia rajaisi lääketieteellisen vastuun ulkopuolelle. e) Lääketieteen tehtäviin ei edes kuulu ihmisten luokittelu, vaan kunkin potilaan oman hoitotarpeen arvioiminen siitä riippumatta, minkä prosenttiluvun sisään jokin kromosomien, geenien tai hormonien tasolla tapahtuva vaihtelu osuu.

Helsingin Sanomien haastattelussa ranskalainen geneetikko arveli, että ne jättävät noin prosentin ihmisistä selkeän sukupuolimääritelmän ulkopuolelle. alan johtava suomalainen asiantuntija Mika Venhola ei suostu sanomaan erikoislääkärin arviota lainkaan, koska ”oikea sukupuolta ei voi tietää kukaan muu kuin ihminen itse” (”Tulikohan tyttö vai poika”, HS 1.3.2005). f) Naistutkimus on tässä täysin lääketieteen linjoilla, eikä sen tarvitse vedota mihinkään erityiseen numeroon ”poliittisista” syistä. Siksi