The Ghost of Vermeer of Delft which Can Be Used as a Table. Salvador Dali, 1934.

ään ja näki sen, mitä oli jo epäillytkin: peilistä katsoi hänen haamunsa. Ei ihme, että kadulla kulkijat olivat peljästyneet. Sekään ei ollut ihme, että kauppias oli epäillyt hänen kykyään maksaa. Kauppiaat ovat rohkeita miehiä. Tai kenties he ovat niin ahneita, että heidän ahneutensa on pelkoakin suurempi.

Mielonen koetti olla ajattelematta itseään liikaa, mutta se oli vaikeaa hänen nykyisessä olomuodossaan. aina kun hän valmistautui lähtemään kaupungille, viimeistään ovella hän tuli ajatelleeksi, mitä mahtavat hänestä tuumata vastaantulijat. Ja niin jäi lähtö siihen. Näin kului kuukausi, kaksi, kolme kuukautta. Samoissa merkeissä täyttyi vuosi, toinen ja kolmas vuosi. Mielonen totutteli syömään pölyä, mikä riitti mainiosti täyttämään hänen antimaterialistiset tarpeensa. Henkisiksi riennoiksi riittivät nykyään ajoittaiset ikkunanaukaisut ja huhuilut nukkuvan kaupungin kattojen ylle.

Jollen vielä tullut maininneeksi, niin Mielonen asui kaupungin korkeimman asuinkerrostalon ullakkokerroksessa. Siinä mielessä hänen asiansa siis olivat kohtuullisen hyvin: näköaloja riitti eikä niihin ihan heti kyllästynyt. Mutta avarinkin maisema alkaa kyllästyttää, jollei välillä pääse kokeilemaan, miltä tuntuu käyskennellä kaiken sen kes-

Mielonen meni elokuviin. Sieltä piti tulla taidetta, mutta tulikin hänen omaelämäkertansa. Mielonen pelästyi; hän oli kuullut tarinoita kuolevista, jotka viime hetkellä näkevät kaiken nopeana filminauhana.

Hän tunnusteli pulssiaan, se sykki. Mutta kun hän tuli pimeästä salista ulos, kadulla kulkijat pelästyivät ja juoksivat pois. Mielonen päätteli olemuksessaan olevan jotain vialla, meni kotiinsa ja sulkeutui sinne. Välillä hän kävi vaa’alla ja totesi painavansa nolla kiloa.

”Merkillistä, juurihan söin lautasellisen kaalipataa”, Mielonen tuumi ja päätti käydä ostamassa peilin. Sopiva löytyi kruununhakalaisesta osto- ja myyntiliikkeestä. Myyjä, vanha mies ja kaiken nähnyt, katsoi Mielosta epäillen (Mielonen huomasi sen, hän osasi tarkkailla ihmisiä), mutta epäily suli asiakkaan maksettua tunnollisesti koko summan.

Peili kainalossaan Mielonen palasi kotiinsa. Hän ripusti kuvastimen kylpyhuoneen seinälle kuten tiesi tapana olevan. Kun urakka oli ohi, hän katsoi itsekellä, mitä on ihaillut korkealta ja kaukaa. Tämä omaperustelu vakuutti Mielosen siitä, että oli vihdoin välttämätöntä käydä matkaan, sanoivat ihmiset mitä tahansa.

aluksi hän laati tarkan suunnitelman paikoista, missä hänen tulisi ehdottomasti vierailla ja millaisessa järjestyksessä. Kellonajatkin hän lukitsi etukäteen. Nopeasti kävi ilmi, että töitä (Mielonen todellakin oli alkanut käyttää hahmonsa liikkumisesta tuota sanaa) tulisi tehdä kolmessa vuorossa. Oli näet paikkoja ja tilanteita, jotka ehdottomasti olivat parhaimmillaan aamulla ja vastaavasti toisia, joiden ääreen ei tullut kysymykseenkään mennä muulloin kuin illalla tai yöllä.

Mielonen päätti aloittaa keskipäivästä. Se oli sikäli turvallista, ettei hänen havaitsemisensa todennäköisesti johtaisi kauhureaktioihin, poliisitoimista puhumattakaan. Niinpä hän otti raitiovaunun, jäi pois aleksanterinkadulla ja poikkesi Fazerin kahvilaan. Hän jonotti siinä kuin kuka tahansa, maksoi kaakaonsa ja leivoksensa, luki urbaania ilmaislehteä ja vilkuili vähän väliä kelloaan. Hän hukkui laumaan, joka nähtävästi oli tottunut siihen, että heidän keskellään liikkui valkeita painottomia olioita.

Iltapäivällä hän sattui kulkemaan intialaisen teehuoneen ohi. Hän livahti sisään. Sariin pukeutunut neito nyökkäsi hänelle ja hymyili. Kaikesta päätellen haamut olivat täälläkin jokapäiväinen näky. Mielonen joi teensä, hitaasti, sillä se oli sangen kuumaa hänen suulleen ottaen huomioon, että suu oli sentään varsin olematon – tai jos suoraan sanotaan: suu oli tyhjä.

Tämä oli yksi niistä tosiseikoista, joita Mielosen oli vaikea hyväksyä. Ja kuitenkin hän tiesi, että elämä kummituksena oli muun muassa tätä. Mitä kaikkea se lisäksi oli, siitä hänellä oli pelkkä kalpea aavistus. ”Kun olen tämän tieni valinnut – tai tie on valinnut minut, kuinka vain – aion käydä sen loppuun ja vasta sitten sanoa syvimmällä rintaäänelläni mielipiteeni kummituksen elämästä.” Tämän Mielonen kirjoitti muistiin, kursivoi sen ja ripusti vuoteensa yläpuolelle. Tällaisen joka-aamuisen muistutuksen voimasta hän arveli jaksavansa hahmoaan päivittäin, aina päivän kerrallaan.

Samalla hän piti kirjaa vaiheistaan ja niin sanotuista seikkailuistaan; niin sanotuista oli Mielosesta pakko lisätä, sillä mikään ei loppujen lopuksi ollut tavanomaisempaa kuin olo kummi-

tuksena. Näin Mielosesta tuntui, kunnes hän eräänä iltana päätyi kummittelemaan Suomalaiselle Klubille.

Siellä oli käynnissä salainen kabinettikokous, jonka aiheena näytti tällä kertaa olevan jotakin erityisen salaista. Herrasmiehet istuivat pitkän pähkinäpuisen pöydän äärellä. Oikeastaan he eivät istuneet, vaan nojasivat käsiensä varassa pöytään kummalliseen etunojaan kurottautuneina, nähtävästi kuullakseen toisiaan paremmin. Vaikka herrasmiehet olivat vanhoja, kenelläkään ei ollut kuulolaitetta. Kyse oli selvästikin salaisuudesta, jota kukaan ulkopuolinen ei saisi kuulla eikä nauhoittaa. Ennenkin oli seinillä ollut tiedustelupalvelun korvat.

Mielonen leijaili kattoon, mutta se oli liian kaukana ja hän laskeutui vaivihkaa lampunvarjostimen tasalle, joka tarkemmin katsoen oli kristallikruunu. Tämä ei tietenkään ollut pääasia vaan se, mitä herrasmiehet puhuivat. Kristallikruunun tasalta Mielonen ei vieläkään kuullut mitään; hän päätti rohkaista mielensä ja liittyä joukkoon. Yllättäen hänet toivotettiin tervetulleeksi, minkä jälkeen salainen keskustelu jatkui. aivan kuin hän, Mielonen, olisi ollut vanha virkatoveri, joka sai mennä ja tulla miten halusi; johon kaikki kylläkin suhtautuivat hyväntahtoisesti, mutta joka samaan aikaan oli jokaiselle täysin yhdentekevä ilmestys.

Juuri tähänhän Mielonen oli kyllästynyt elämässään, joka toistaiseksi päättyi elokuvissakäyntiin ja jonka paluuseen vanhassa tympeässä muodossaan Mielonen oli jo kadottanut uskonsa – ja hyvä hänestä niin. Ja nyt kävikin tämä sama; hän oli ilmaa, kuten oli ollut aina ennenkin. Mikään ei ollut muuttunut, koska kaikki oli.

Mielonen päätti valmistella seuraavan näyttäytymisensä huolellisemmin. Ennen kaikkea hänen tulisi kiinnittää huomio ajoitukseen; siis siihen, että hänet havaittaisiin juuri sillä hetkellä, kun olisi muutenkin tapahtumassa jotakin dramaattista.

Kotiinsa Mielonen palasi syvästi pettyneenä Suomalaisen Klubin tapahtumista, jotka lupaavasta alusta huolimatta olivat paljastuneet epätapahtumiksi. Hän söi sämpylän, joi lasin kefiiriä ja ryhtyi laatimaan listaa tapahtumista, jotka tiesi dramaattisiksi luonteeltaan. Syntyi seuraava luettelo: syntymät, kuolemat, tulipalot, häät, hautajaiset, varkaudet väentungoksessa, kolarit, pommiuhat, kalan syönnit koskessa, koskenlaskut, jalan luiskahdukset kesken vuorikiipeilyn, lumivyöryt, mutavyöryt, maanjäristykset, tulvaaallot, äkilliset kodittomuudet, nälänhädät, malariaepidemiat, aviopuolisoiden havahtumiset siihen että toinen meistä kantaa vaarallista tautia, dementian puhkeamiset, sähkökitaran rikkomiset kesken konsertin ja säpäleiden heittämiset keskelle onnellista yleisöä, päätökset tehdä elämässään jotakin suurta tai edes pientä ja niin edelleen.

Mielonen lopetti vasta, kun hänen kynäkätensä väsyi. Hän piti hetken tauon, jaloitteli huoneessaan ja uppoutui laatimaan luetteloa tapahtumista, jotka päinvastoin olisivat mahdollisimman epädramaattisia. ”Tässä ei ole mitään järkeä”, hän onnekseen päätteli ennen kuin oli tuskin edes aloittanut. Edelleen hän päätteli olevan täysin turhanpäiväistä kertoa kenellekään yhtään mitään sellaista, joka sen sijaan että herättäisi uinuvan mielikuvituksen hautaisi sen entistä syvemmälle arkisten yhdentekevyyksien alle. Ei, enemmän: sellainen ei olisi pelkästään turhanpäiväistä, se olisi rikos.

Mielonen nukkui yön ja nukkui toisen. Kolmantena yönä hän nukkui kevyesti ja nousi varhain, tarmoa täynnä. Hän päätti säikyttää lempeästi ensimmäisen kapakasta palaajan, mahdollisesti myös postinkantajan, jos sellainen osuisi matkan varrelle. Kävi niin, että

Mielonen yhytti tiellään molemmat; postinkantaja ei ollut moksiskaan, mutta kapakasta palaaja peljästyi, luuli joutuneensa juoppohulluuskohtauksen kouriin ja pakeni mereen. Mielonen näki tapahtuneen, ehtimättä edes yrittää pelastaa miesparkaa, ja syytti hukkumisesta itseään. Hän palasi kotiinsa ja seurasi ilmaislehtiä viikon ajan. Niissä ei lukenut riviäkään kenestäkään, joka olisi hukkunut Pohjoisrannan tietämissä. Mielonen rauhoittui, mutta vain hieman. Se, että tapaus näköjään oli painettu villaisella, ei tehnyt hänestä vapaata. Tästä lähtien hän päätti toimia varovaisemmin ja välttää hetkiä, jolloin väijyisi ilmiselvä vaara hänen näyttäytymisensä virheellisistä tulkinnoista.

Eräänä aamuna Mielonen sai mielestään nerokkaan idean. Hän päätti ottaa selvää paikoista, joissa oli totuttu hänenkaltaisiinsa; joissa siis oli tähänkin asti kummitellut, vieläpä niin, että suhtautuminen haamuihin oli liudentunut hyväntahtoisiksi kertomuksiksi milloin minkäkinlaisten ilmestysten näyttäytymisen milloin minkäkinlaisissa hahmoissa. Niin, Mielonen halusi kiilata osaksi kansanperinnettä, jossa enää ei olisi väliä sillä kuka tekee, vaan sillä mitä tekee ja mitä varten. Totta kai ihmisillä on taipumuksensa väittää jokaista haamua sen ja sen haamuksi, mutta kelläpä meistä ei olisi rajoituksemme. Tosiasia nyt vain on se, että haamu on haamu ja että jokin sellainen kuin henkilöllisyys on haamujen maailmassa tuntematon tai jollei tuntematon, niin ainakin unohdettu käsite.

Ennen pitkää Mielonen kuitenkin huomasi päätöksensä virheelliseksi tai vähintäänkin ennenaikaiseksi; miten hän olisi voinut muuttua osaksi kansanperinnettä ilman, että olisi ennen tätä muutostaan ollut ensin jotakin? Niinpä hän palasi ajassaan taaksepäin ja otti tähtäimeensä Kansallisteatterin. Hän oli kuullut, että juuri siellä ja oikeastaan vain siellä kummituksilla oli edes teoreettinen mahdollisuus tulla huomatuiksi eikä ainoastaan tulla huomatuiksi, vaan peräti arvostetuiksi. Sillä, perustuiko tämä arvostus erehdykseen vai siihen, että Kansallisteatterissa nähty kummitus

”mikään ei ollut tavanomaisempaa kuin olo kummituksena.”

Pian huhuttiin, että Joel Rinteenä teatterin lehtereillä esiintynyt kummitus ei olisikaan ollut aito vaan naurettava, pyrkyrimäinen kopio. Mielonen häpesi ja tekeytyi niin pieneksi kuin valkealta viitaltaan kykeni. Hän vaihtoi puhelinnumeronsa salaiseksi ja poistatti ovestaan nimikilven. Hän kielsi pudottamasta luukustaan mainoksia ja muuta ilmaisjakelua. Hän lopetti tiskaamisen ja kynsien leikkuun. Parturissakaan hän ei käynyt yli kuukauteen. Sekään ei olisi enää ollut tarpeen, sillä hänen itsensä huomaamatta hiukset olivat hiljattain lakanneet kasvamasta, miksipä eivät olisi.

Vähitellen skandaalinkäryinen kohu teatterissa laantui. Sen jälkeen siellä ei tapahtunut hetkeen mitään, ja alkoi kuulua katumuksen ääniä: entä jos Joel Rinteenä esiintynyt ja ties keneksi muuntautuva kummitus sittenkin oli ollut aito? Ja jollei hän ollut aito, niin ehkä ainakin vilpitön kopio. Mitä sitä paitsi tarkoittaa sellainen, että joku tai jokin on aito; mitä muuta on kuin matkimista ja mikä onkaan helpompaa matkimista kuin matkia esikuvaa? Sen sijaan jos joku matkii sellaista, mitä ei ole edes olemassa, se vasta matkimisen taitoa vaatiikin. Mutta sellaiset matkijat vajoavat herkästi väärinymmärrettyjen matkijoiden pohjattomaan kuiluun, josta he eivät nouse kuin Sattuman tai Jumalan avaralla kämmenellä.

Tällaista keskustelua kahviloissa käytiin, ei tietenkään kaikissa kahviloissa, vaan niissä joissa oli odotettua kuulla syvällisiä kannanottoja siitä, mitä ajassa juuri nyt liikkuu ja miten tämä juuri nyt liikkuva poikkeaa siitä, mitä entisessä ajassa ja ennen liikkui, kenties jopa sitä, mitä tulevassa ajassa liikkuu ja millaisin miettein nämä tulevat kummitukset työhönsä suhtautuvat. Jollei muuta, niin tahtomattaan Mielonen oli nostattanut melkoisen debattien aallon kaupungin lukuisissa sivistyneissä pöydissä.

oli todellakin ollut Tauno Palo, Joel Rinne tai Kaarlo Bergbom, Elli Castren tai Ida aalberg – kuka kummitus nyt kulloinkin sattui olemaan liikkumatuulella – oli havaitsijalle yhdentekevää ja ajan pitkään myös kummitukselle itselleen. Kukapa ei alkaisi vähin erin itsekin uskoa olevansa joku mainituista nimihenkilöistä tai joku heidän yhtä tunnettu kaltaisensa, jos kerran kaikki hänet nähneet väittävät niin.

Kansallisteatteri oli Mielosesta hyvä idea, vieläpä niin hyvä, ettei hän halunnut pilata sitä ryntäämällä lehtereille heti. Hän koetteli ja tunnusteli mielessään: entä jos, entä jos ei? Vasta kun hän oli täysin varma siitä että kelpaisi, hän pukeutui tai ainakin kuvitteli pukeutuvansa, ja riensi parahiksi paikalle. ajankohta oli sikäli sopiva, että paikalla ei ollut yleisöä, ainoastaan alan senhetkiset ammattilaiset, jotka kyllä tiesivät keitä haamuja talossa liikkui.

Mielonen käytti tilaisuutta hyväkseen, muisteli miltä Joel Rinne näytti ja miten hän puhui. Tämän jälkeen hän valitsi nimikkotuolin siinä harjoitushuoneessa, jota esikuva oli käyttänyt ja oli sytyttää samanlaisen sikarinkin, kunnes muisti ettei hänellä ollut sikareja. Onni oli siinä, että sikarikauppa löytyi rautatieasemalta, vieläpä hyvillä valikoimilla siunattu. Kauppias oli asiallinen, puhutteli Mielosta Herra Rinteeksi, otti maksun vastaan, kätteli jopa.

Mielonen tunsi tällä kertaa onnistuvansa. Hän palasi tuolilleen ja otti siitä vastaan elävien kollegojen tervehdyksiä. Hänen itsetuntonsa nousi kohisten. Hän palasi kotiinsa ja tunsi lepäävänsä onnensa kukkuloilla. Sieltä oli vain yksi suunta alas.

”henkilöllisyys on haamujen maailmassa tuntematon käsite.”

Tämä oli sitäkin suurempi ihme, jos ottaa huomioon sen, että Mielonen itse, omimmassa persoonassaan (siinä joka painaa huomattavasti enemmän kuin nolla kiloa ja joka pukeutuu huomattavasti vaihtelevammin jos kohta mauttomammin kuin siihen iänikuiseen valkeaan viittaan, jossa hänet oli viime kuukausina totuttu näkemään) olisi herättänyt samoihin pöytiin pyrkivänä

Stockmannin kahvilaan, jossa hänelle ei kuitenkaan tarjoiltu. Syy oli selvä: mutainen ja viemärinhajuinen viitta. Mielonen sanoi ymmärtävänsä asian, pyysi anteeksi ja häipyi kotiinsa, kunnes muisti ettei hänellä enää ollut sellaista.

muuta kuin korkeintaan nenänvartista närää ja ylimielisiä tuhahduksia. Kun Mielonen ajatteli tätä, hän ei voinut olla hymyilemättä sille pienuudelle, jonka osoittamisessa ihmissuku oli mestari. Mutta hänen hymyssään oli ylpeän hymyilijän elkeet; se, että hän oli omassa olomuodonmuutoksessaan onnistunut edes tämän pikkuriikkisen verran, siis onnistunut herättämään lyhyen mutta kiihkeän keskustelun, ei suinkaan ollut hänen oma ansionsa.

Tässä onnettomassa tilanteessa hän tapasi katusoittajan, torimuijan sormikkaissa balalaikkaa soittavan tytön. He olivat ihastuvinaan ja alkoivat kulkea yhdessä yösijasta toiseen: tunneleissa, vetoisilla asemilla, hyväosaisten rappukäytävissä, yömajoissa, aina kunnes nämä kaikki lakkautettiin. Mieloselle ja hänen vaimolleen (leikisti he kutsuivat toisiaan puolisoikseen) ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin muuttaa maan alle. Sieltä löytyi samanlaisten kadotettujen vireä yhteisö.

Päämaja sijaitsi syvällä rautatieaseman alla; sitä sanottiin Swiitiksi ja sitä se todella oli. Yhteisöä johti Luciano Pavarottin näköinen mies, joka saattoi kukaties ollakin hän. Vaikutti siltä, että elämä syvällä rautatieaseman alla ei ollut lainkaan hassumpaa. Mielonenkin sai uuden viitan vanhan viemärinhajuisensa tilalle ja balalaikkaa soittava tyttö (Mielonen ei vieläkään tiennyt hänen nimeään eikä sillä suoraan sanoen ollut niin väliäkään) uudet torimuijan sormikkaat, siitä huolimatta ettei hän enää olisi välttämättä sellaisia tarvinnut; mutta sattui löytämään ylimääräiset eikä niistä suoranaista haittaakaan ollut.

Näin Mielonen vietti uuden haamuelämänsä ensimmäiset, tuskin sentään viimeiset päivät. Oliko hän onnellinen, kannattaa käydä kysymässä häneltä itseltään. Jos uskaltaa. Miksei uskaltaisi?

”joel rinteenä esiintynyt kummitus ei ollutkaan aito vaan kopio.”

Tämä Mielosen olisi pitänyt nähdä, mutta otsikot joita hän muutaman päivän ajan sai lehtikioskeja ohittaessaan ihailla, sokaisivat hänen kummituksensilmänsä joita ei edes ollut sellaisina, joina me silmät yleensä ymmärrämme. Hänen silmänsä olivat pupillittomat viirut, aivan kuin pieni lapsi olisi piirtänyt ne lyijykynää niin lujasti paperia vasten painaen, että terä oli koko ajan vaarassa katketa: tuloksena oli silmää esittävä paksu musta viiva, kuin poliitikolla, joka jo tietää olevansa vanhuudensairas, mutta pitää lujasti vallankahvasta kiinni ja määrää lääkärit vaikenemaan.

Kaikki tämä häly, olkoonkin että häly vaimeni nopeasti, sai Mielosen mietteisiinsä. Entä jos oli tämäkin ollut turhaa, vaikkakin mielenkiintoista? Tällaisten aatosten vallassa hän kyllästyi asuntoonsa, siihen jossa oli asunut paitsi lyhyet kummituskautensa ajat, myös kaikki virkavuotensa Väestörekisterikeskuksen vahtimestarina, ja myi sen, vieläpä hyvään hintaan. Kauppahinnan hän otti vastaan käteisenä ja kätki sen Suomenlinnan yhteiskäyttötunnelin tiettyyn mutkaan, jonka sijainnin hän painoi mieleensä niin tarkoin kuin kykeni.

Juuri kun hän oli kätkemisestä ja kätköpaikan muistiin kätkemisestä selvinnyt, valot syttyivät. Tunnelin toisessa päässä seisoi puuskuttava yövartija, joka tarkkoihin havaintoihin tottuneena keksi Mielosen heti ja raportoi asiasta saman tien. Mielosella oli suurin piirtein viisi minuuttia aikaa paeta ennen kuin vartijan hälyttämä poliisipartio ehtisi koirineen paikalle.

Hän arvasi suunnan, joka onneksi oli oikea, ja päätyi Kalevankadun alle. Siellä oli käynnissä parkkihallityömaa, minkä ansiosta kulku kadulle oli esteetön. Mielonen sulautui massaan ja livahti kahville, tällä kertaa

Vesa Tompuri