Skepsis ry · Suomalaisten skeptikkojen yhdistys torstai 5.11.2026
Skepsis ry

Kohta 40 vuotta kysymyksiä

Skeptikko · Skeptikko 5/2009

Taikakuvia

Risto K. Järvinen

Stendhalin syndrooma – joidenkin

mystisten kokemusten selittäjä?

Marja, 48, kertoo Skeptikko-lehdelle:

  • Noin viisitoista vuotta sitten Kävin Hämeenlinnan parapsykologisen seuran kuvataidenäyttelyssä. Kiertelin, ihmettelin ja katselin ympärilleni. Näin puupiirroksen, jossa oli vanhan korsikalaisen naisen kasvokuva. Jähmetyin paikalleni. Katsoin kuvaa, en pystynyt liikkumaan. En päässyt pois. Säikähdin. Toivoin, että joku tulisi auttamaan. Onneksi ystäväni saapui paikalle.

Mitä tapahtui? Kokiko kuvan katsoja ns. Stendhalin syndrooman, jonka kerrotaan olevan kuvataiteen aiheuttama hurmio- tai sekavuustila, joka voi ilmetä myös kyynelehtimisenä tai taintumisena?

Sinappilaastari

Oireyhtymä sai nimensä ranskalaiselta kirjailijalta Marie-Henri Beyleltä (1783-1842), joka myöhemmin tunnettiin paremmin kirjailijanimellä Stendhal. Hän kuvasi saamansa kohtauksen päiväkirjassaan syksyllä 1811. Kertomuksen mukaan hän katseli Firenzen Santa Croce -kirkossa Il Volterranon freskoja, kun hän joutui outoon ekstaasitilaan, jossa ”taivaalliset tuntemukset kohtasivat intohimoiset tunteet”. Horjuessaan kirkosta ulos Stendhal koki sydämentykytystä ja tunsi jalkojensa pettävän.

Oireyhtymä tunnetaan edelleen sekä Firenzessä että muuallakin museomaailmassa. Ennen vanhaan tällaisia oireita pidettiin hermokohtauksena, jota lääkittiin moninaisilla tropeilla, mm. homeopatialla. Stendhalkin turvautui lääkärin kehotuksesta homeopatiaan ja sai kokea arnikki-, nux vomica- (ketunkakku) ja koirannauriskuurin (bryonia), kylmiä kylpyjä ja sinappilaastareita, mutta ei vakuuttunut homeopatian vaikutuksista.

Voimakkaimmin Stendhalille suositeltiin ennaltaehkäisyä ja varhaisen puuttumisen mallia: itsehillintää ja hiljaiseloa, mahdollisimman harvoja intohimoja nostattavia virikkeitä. Perinteisen lääketieteen silmissä Stendahl oli hermosairas.

Mistä ilmiössä todella on kysymys – se tuskin on kenellekään selvää.

Rafaelin ”sikstiiniläismadonnan” (1513- 1514) Näkeminen Omin Silmin Oli 1800-luvun Lopun Kulttuuri”touristeille” Tärkeä Rituaali. Sen Aiheuttamien Tunnetilojen Ensiapu Löytyi Seurueen Daamien Käsilaukuista: Hajusuola.

Ihmetauluja

Stendhalin syndrooma nousi esille syksyllä, kun Ateneumin taidemuseossa Helsingissä oli esillä Anna Kortelaisen kokoama fokusnäyttely, joka esitteli ihmisiä hurmioon altistaneita taideteoksia, maalauksia, veistoksia ja grafiikkaa. Näyttely perustui Kortelaisen julkaisemaan kirjaan ”Hurmio – oireet, hoito, ennaltaehkäisy” (Tammi 2009).

Kirjan mukaan syndroomalla on joukko erilaisia sukulaisilmiöitä, arkisista tyystin poikkeavia mielentiloja, joilla on jokin yhteys nähtyyn ja koettuun taiteeseen. Jerusalemin syndroomalla tarkoitetaan pyhiinvaeltajan psykoosinomaisia oireita hänen päästyään viimeinkin pyhille paikoille. Samantapaisia tapauksia tunnetaan monissa muissakin katolisissa pyhiinvaelluspaikoissa, varsinkin jos niihin liittyy näkyjen, ihmeitä tekevien taideteosten ja ihmeparannusten traditioita ja lupauksia.

Kirjassa esitellään lukuisia hurmioitumisia aiheuttaneita taideteoksia. Esimerkiksi Rafaelin maalaus ”Sikstiiniläismadonna” – 1800-luvun kulttiteos – aiheutti katsojissaan voimakasta liikutusta, itkua ja uskonnollistyyppistä hurmosta. Ateneumin näyttelyssä mukana ollut Sinebrychoffin taidemuseon omistama ajoittamaton öljymaalaus ”Turbaanipäinen nainen” esittää esittää Beatrice Cenciä (1577-1599), jonka muotokuvaa on perinteisesti pidetty Guido Renin maalaamana. Nuori Beatrice osallistui perhettä tyrannisoivan isänsä salamurhaan ja joutui mestauslavalle. Maalauksen Beatrice on lähdössä vankilasta viimeiselle matkalleen.

Myös tämä kuva oli 1800-luvun suuria kulttimaalauksia, jonka lumo on lähtökohtana myös Stendhalin novellissa ”Les Cenci”. Il Bronzinon ”Kristuksen laskeutuminen taivaan esikartanoihin sai Stendhalin kyynelkanavat erittämään ”salaperäistä suolaista nestettä”.

Tämän Sivun Kuva: Caravaggio: Narkissos (1608-1610). Kun Eräs Amerikkalainen Nuorukainen Saapui ”narkissoksen Eteen, Hän Alkoi Voida Pahoin. Maalauksessa Näkyvä Polven Hahmo Työntyi Kammottavasti Ulos Maalauksesta Ja Hän Sai Rajun Sairauskohtauksen.

Seuraavan Sivun Kuva: Giorgione: Nukkuva Venus (1510). Niko Kazantsakis Kuvailee Stendhalin Syndroomaa Romaanissaan ”tilinteko El Grecolle” (1961): ”ja Kun Minä Näin Ne Kuuluisat Maalaukset Ensimmäisen Kerran, Tunsin Kyltymättömän Sydämeni Vapisevan, Seisoin Pitkän Tovin Polvet Notkuen Kynnyksellä, Kunnes Sydämentykytys Oli Asettunut Ja Minä Kykenin Kestämään Näin Suuren Määrän Kauneutta.”

Sokea Piste

Uskomattomimman tarinan Stendahlin syndroomasta kertoo Kortelaisen kirjassa vuonna 1956 syntynyt suomalainen mies, IT-ammattilainen:

”Vuoden 2009 alkusyksystä olin Amsterdamissa. Minä ja ystäväni menimme Rijksmuseumiin. Minkäänlaisia ennakko-odotuksia ei minulla ollut. En edes tiennyt museon kokelmista muuta kuin että siellä on varmasti van Goghia.

Kiertelimme museon annista nauttien kunnes saavuimme saliin, jossa pysähdyin erään taulun eteen. Koin jonkinlaisen säikähdyksen ruumiissani yht’äkkisesti alkavien tuntemusten viedessä minut aivan outoon maailmaan. Näitä tuntemuksia on vaikea sanallisesti kuvata. Lähinnä tunne oli energian siirtymistä teoksesta ruumiiseen – vuorovaikutusta. Sanallisesti tuntemus oli lämpöä, värinää, pistelyä koko ruumiin alueella ja miellyttävää kokonaisvaltaista olemisen tunnetta. Pelko hävisi. Sitä suorastaan naulautui paikalleen, ajantaju kadoten.

Olisin voinut kai jäädä teoksen eteen määräämättömäksi ajaksi. Ystäväni kehottelun voimalla jatkoimme kierrosta museossa. Merkillistä kokemassani on se, että mitään näkemiseen perustuvaa visuaalista kokemista taulun ja minun välilläni ei voinut olla. Olenhan täysin sokea. Muistini mukaan en edes tiennyt ennen kokemustani taulun maalaajaa tai taulun nimeä. Teos oli Rembrandtin ’Yövartio’.”

Kortelainen kertoo kirjassaan, että jos suomalaisilta museoammattilaislta kysyy, kuinka usein suomalaismuseoissa sairastutaan hurmostiloihin, saa vastauksen ”äärimmäisen harvoin”. Suurten sielunmyrskyjen näkymättömyyteen on Kortelaisen mukaan monia syitä. Tärkein niistä on oma kulttuurimme, joka hillitsee ja hallitsee intohimoja, tukahduttaa, peittää, häpeää niitä.

Marjan tapaus Hämeenlinnassa saattaa siis olla harvinaisuus – siis jos kyseessä oli Stendhalin syndrooma, mitä se lienee tarkoittaakaan.

Risto K. Järvinen

Julkaistu Skeptikko-lehdessä 5/2009. Lehden sisällysluettelo » · Lue koko numero Digi-Skeptikkona »

Muut vapaasti luettavat jutut samasta numerosta:
Pääkirjoitus
Skitsofreenikko soitti Rajatiedon auttavaan puhelimeen ”Et sinä hulluksi ole tulossa”
Huuhaapalkinto Rokotusinfolle
Skepsiksen hallitukseen uusi jäseniä
Minä, skeptikko: Tiina Raevaara
Vaihtoehtoinen turvallisuus
Hei, meitä vedätetään!
Näin teet paranormaalin ilmiön: Materian siirtäminen
Selvänäkijäksi kymmenessä oppitunnissa
Pelottava sekoitus ”tiedettä” ja huuhaata
Skeptikko 20 v. sitten
Summary

« Kaikki vapaasti luettavat artikkelit