RAEVAARA

Kuva: Teos / Heini Lehväslaiho

Skepsiksen hallituksen uuden jäsenen Tiina Raevaaran on vaikea ymmärtää, miten biologian opettaja voi olla kreationisti.

Synnyin Keravalla maaliskuussa 1979. Vanhempani ovat arkkitehtejä, kiinnostuneita tieteestä ja taiteesta. Opin kuulemma lukemaan jo 3-vuotiaana – itse en tätä muista, muistini mukaan olen osannut lukea aina. Meillä oli kotona paljon kirjoja, ja lisäksi raahasin Keravan kirjastosta viikonloppuisin kotiin repullisen luettavaa.

Luin aina ja kaikkialla: kerran unohduin lukemaan sarjakuvia naapurieni varastohuoneeseen, eivätkä he muistaneet minun olevan siellä, vaan lähtivät vierailulle. Olin yhä lukemassa, kun he palasivat, enkä ollut edes huomannut jääneeni yksin.

Maailmankuvani on varmaankin muodostunut pitkälti lukemisen kautta. Isäni kertoi veljelleni ja minulle paljon esimerkiksi planeetoista ja avaruudesta. Kaikkein eniten minua kiinnostivat kuitenkin eläimet. Vanhempani korostivat koulunkäynnin tärkeyttä – tärkeimpinä kouluaineina he pitivät luonnontieteitä ja matematiikkaa. Sukuni onkin täynnä insinöörejä.

Horoskooppeihin, uskomushoitoihin ja muuhun sellaiseen kotonani suhtauduttiin varsin epäilevästi. Muistan joskus kouluikäisenä tutkineeni innostuneena kirjaston rajatieto- ja parapsykologiaopuksia, jotka oli luontevasti sijoitettu filosofian ja psykologian viereen. En kuitenkaan koskaan hurahtanut rajatietoon, en edes astrologiaan. Minulla oli kyllä vilkas mielikuvitus ja pidin suuresti esimerkiksi science fictionista ja fantasiakirjallisuudesta, mutta jostain syystä kaunokirjallisuuden ulkopuolella huuhaa ei minuun tarttunut.

Kiltin Lapsen Syndrooma

Kotonani ei puhuttu uskonnollisista asioista. Kävin kuitenkin lapsena pyhäkoulussa ja seurakunnan kerhossa – luultavasti siksi, että naapurinkin lapset kävivät ja asuimme aivan seurakuntakeskuksen vieressä. Koko lapsuusikäni, oikeastaan lukioon saakka, uskoin Jumalaan jollain hyvin pinnallisella tasolla. Luultavasti uskossani oli kyse eräänlaisesta ”kiltin lapsen” syndroomasta: kun uskonasioita opettivat mukavat opettajat ja kerhotädit, totta kai halusin heitä uskollani miellyttää.

Aikuisiän kynnyksellä jumalusko (vai jumalharha?) sammui itsestään pois ilman suurta draamaa. Kirkosta erosin heti muutettuani pois lapsuudenkodistani.

Lapsilla ei mielestäni voi olla todellista uskonnollisuutta, vaan heidän ”uskonsa” riippuu paljon vanhempien ja ympäristön opetuksista ja käyttäytymisestä, lapsen omasta temperamentista ja suhteesta muihin ihmisiin. Siksi uskonnon opettamisessa lapsille tulisi olla todella varovainen. Lapsen kiltteyttä ja velvollisuudentuntoa ei saa käyttää hyväksi.

Nykyään koko ”usko” on minulle terminä vaikea. Voin sanoa, etten usko jumaliin, ho roskooppeihin tai tonttuihin, mutta jos joku vaikkapa kysyy, uskonko elämään Maan ulkopuolella, asia menee hankalaksi. En tiedä, onko jossain muualla elämää vai ei, eikä tietämiseni taso muutu, uskon tai en.

Mihin sitten uskon? Uskon, että ihminen voi elää toisia kunnioittaen ilman uskonnon asettamia sääntöjä – uskon, että kun kykenen asettautumaan muiden asemaan, kykenen myös tietämään, mikä on ”hyvää” ja ”oikeaa” toimintaa ja mikä ei. Uskon siihen, että luonnontieteet ovat luotettavin tapa hankkia tietoa maailmasta. Uskon, että ihmisen tulisi pitää parempaa huolta planeetastaan.

Salaa Vanhemmilta

En ole koskaan kokenut mitään mystistä tai yliluonnollisen tuntuista. Lapsena ja nuorena näin kuitenkin paljon painajaisia ja näin jälkeenpäin ajatellen ehkä muutamia valveuniakin. Lisäksi harrastimme parhaan ystäväni kanssa toistemme pelottelua. Nukuimme kesäisin teltassa ja kerroimme kummitusjuttuja.

Olen edelleen melko hyvä pelkäämään järjettömyyksiä, pimeää ja kolahduksia nurkissa. Pelkoa on välillä vaikea kahlita järjelläkin, ja ihmisen tajunta on mestari keksimään pelkoja ja harhoja. Mystisyys ja selittämättömyys sijaitsevat ihmisen aivoissa, ja aivojen toiminta on ehkä maailmankaikkeuden monimutkaisin ja toistaiseksi huonoimmin tunnettu systeemi.

Lukion jälkeen lähdin opiskelemaan biologiaa Helsingin yliopistoon. Opiskeluala oli minulla oikeastaan itsestäänselvyys: parhaan ystäväni kanssa olimme jo ala-asteella loukuttaneet myyriä ja vanginneet niitä ”tutkittaviksi” häkkeihin. Salaa vanhemmilta toki. Myös ystäväni aloitti biologian opinnot ja väittelee pian muurahaisten ekologiasta.

Itsekin olin aluksi kiinnostunut ekologiasta, mutta ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen tajusin, ettei se sovi minulle. Kokonaiset eliöpopulaatiot ovat minulle liian suuria käsitteitä. Halusin keskittyä pienempiin asioihin, ja siksi valitsin pääaineekseni genetiikan. Vaikka opiskelin suht’ rivakkaan tahtiin, ehdin opiskella jonkin verran myös muun muassa tähtitiedettä ja kognitiotiedettä.

Tein sekä graduni että väitöskirjani syövän molekyyligenetiikasta, tarkemmin sanoen MLH1-geenin toiminnasta. Kyseisen geenin mutaatiot aiheuttavat Suomessakin tavattavaa perinnöllistä paksusuolensyöpää. MLH1-geeni tuottaa proteiinia, joka korjaa dna:han sen monistumisen yhteydessä syntyviä pieniä virheitä.

Tutkimme, miten tällaisen korjausgeenin mutaatiot todella vaikuttavat: eikö korjaavaa proteiinia pääse lainkaan syntymään, eikö se löydä solunsisäisiä yhteistyökumppaneitaan vai eikö se kykene suorittamaan korjausta. Väittelin filosofian tohtoriksi keväällä 2005.

Rakas Missio

Väitöskirjan tekemisen sivussa sain kaksi lasta, nyt 4- ja 6-vuotiaat pojat. Äitiyslomilla minulla oli viimeinkin aikaa eräälle lapsuudesta asti takaraivossa kummitelleelle haaveelle: aloin kirjoittaa kaunokirjallisuutta.

Vähitellen kirjoittaminen söi yhä suuremman osan ajastani ja innostuksestani. Aloin tehdä post doc -tutkijan uraa hyvin mielenkiintoisessa projektissa, jossa etsittiin koirilta perinnöllisiä sairauksia aiheuttavia geenejä, mutta koska en kyennyt tästäkään tutkimuksesta enää innostumaan kunnolla, heittäydyin vapaaksi kirjoittajaksi. Yliopistossa olen yhä opettanut silloin tällöin.

Jatko-opintojen yhteydessä suoritin Helsingin yliopiston viestinnän laitoksen järjestämän tiedeviestinnän opintokokonaisuuden. Kurssilta syntyi hyviä yhteyksiä muun muassa Helsingin Sanomien tiedeosastoon, jota olen vuodesta 2005 asti silloin tällöin avustanut. Osaston tiedetoimittaja Timo Paukku on ollut minulle tärkeä ohjastaja.

Helsingin Sanomiin on mukava kirjoittaa, koska lukijakunta on niin laaja. Palautetta tulee yleensä tosin vain kreationisteilta tai uskonnonopettajilta. Lisäksi olen kirjoittanut muun muassa Tiede-, Hyvä terveys-, Koiramme-, Suomen Luonto- ja Acatiimi-lehtiin. Teen myös kirja-arvosteluja ja avustan muutamia tutkimusryhmiä tiedottamisessa.

Yksi rakkaimmista projekteistani tiedeviestinnän saralla on Kirjallisuus- ja kulttuurilehti Särö, jonka toimituskuntaan kuulun. Rakas missioni on tuoda tiedettä kulttuurilehtiin – kulttuurilehtiähän usein lukevat ihmiset, jotka eivät lue vaikkapa Tiede-lehteä (ja toisinpäin). Särössä on nyt kohta jo kaksi vuotta ollut pieni tiedeosasto, ”Tiedeviilto”, jossa on ilmestynyt juttuja niin muurahaisten sosiaalisesta elämästä, Mars-tutkimuksesta, aivojen fysiologiasta kuin evoluutiostakin. Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta on ystävällisesti tukenut tätä työtä apurahalla.

Puhuvia Lintuja

Kaunokirjallisuuden puolella aloitin novelleilla, ja vuonna 2006 onnistuin voittamaan arvostetun Martti Joenpolven novellikilpailun ja saamaan rutkasti lisää itseluottamusta. Esikoisteokseni, romaani ”Eräänä päivänä tyhjä taivas” ilmestyi syksyllä 2008 Kustannusosakeyhtiö Teoksen kustantamana. Kakkonen, novellikokoelma ”En tunne sinua vierelläni” ilmestyy maaliskuussa 2010. Parhaillaan kirjoitan tietokirjaa ja suunnittelen uutta romaania.

Jos olen muualla rationalisti ja ”tiedeuskovainen”, kaunoirjallisuudessa en sitä ole. Ihmisen kuvittelukyvyllä ei ole rajoja, eikä minulla ole suunnitelmia rajoittaa omaani. Kaunokirjalliset tekstini pullistelevat puhuvia lintuja, lajienvälisiä muodonmuutoksia ja jälleensyntymisiä. Esikoisromaanini oli jonkinlainen dystopia tulevaisuudesta ydinsodan jälkeen ja samalla allegoria ihmisten välisistä valtasuhteista.

Biologi-minääni en voi kirjoittaessani karkottaa, ja luonnolla ja eläimillä on siksi suuri rooli kirjoissani. Nautin kirjoittamisesta, vaikka joskus asioiden repiminen tajunnasta on ahdistavaakin. Mutta on hämmästyttävää, millaisia yhteyksiä aivomme tulevat tiedostamattamme asioiden välille luoneeksi.

Luultavasti tärkeimmät lukemani kirjat ovat sellaisia, joita en kunnolla muista. Avaruusaiheiset tietokirjat kiinnostivat minua kovasti lapsena, ja pitkään unelma-ammattini olikin astronautti. Stanislav Lemin ja Isaac Asimovin kirjat olivat minulle kouluiässä hyvin tärkeitä. Luin aivan kaikenlaista: lasten seikkailukirjoja, Agatha Christietä, Burroughsin Tarzan-, Mars- ja Pellucidar -kirjoja, klassikkoromaaneja.

Koska kirjoitan jonkin verran kirja-arvioita, tulen nykyään seuranneeksi jo työn puolesta tuoretta kauno- ja tietokirjallisuutta. Viime vuosina olen nauttinut kovasti ainakin Esko Valtaojan, Kari Enqvistin, Leena Krohnin ja Monika Fagerholmin kirjoista. Suomalaisesta tietokirjallisuudesta olen melko huolestunut: syvällistä, suurelle yleisölle sopivaa tiedekirjallisuutta ilmestyy meillä liian vähän suurilta kustantamoilta, eikä pienten kustantamoiden kirjoja nosteta tarpeeksi esille mediassa.

Vyöhyketerapiaa Neuvolassa

En muista, milloin ensimmäisen kerran kuulin Skepsiksestä. Luultavasti Skepsis on ollut minulle aina olemassa. Yhdistykseen liityin, kun muutin omaan kotiin ja mietin, mitä lehtiä haluaisin sinne tulevan.

En ole aiemmin ollut aktiivinen yhdistyksessä muutoin kuin yleisötilaisuuksiin osallistumalla. Hallitukseen tulin, kun pyydettiin. Vaikka aikani on välillä kortilla kirjoittamisen ja pienten lasten takia, uhraan mielelläni aikaa ja energiaa minulle tärkeiden asioiden edistämiseen.

Skepsiksen toimialalta minulle läheisimpiä voisivat olla kreationismin ja ID-uskon sekä toisaalta terveydenhoidossa markkinoitavan huuhaan vastustaminen. Näihin liittyy tietenkin myös koulutukseni.

Olen järkyttynyt, miten kreationismi ja ”älykäs suunnittelu” ovat ottaneet jalansijaa Suomesta. Minun on vaikea ymmärtää, miten esimerkiksi biologian opettaja tai luonnontieteellisen alan tutkija voi olla kreationisti. Evankelis-luterilaisuus ei perinteisesti ole halunnut ristiriitoja itsensä ja tieteen välille, mutta ilmeisesti suomalainen uskonnollisuuskin on kovenemassa ja luomassa sisäänsä erilaisia ääriryhmiä.

Vuoden 2007 Tiedebarometrin mukaan vain kaksi kolmasosaa suomalaisista uskoo evoluutioon, ja tuoreen Tieteessä tapahtuu -lehden artikkelissa kerrottiin, että peräti 18 prosenttia yhteiskuntatieteiden opiskelijoista uskoo ”älykkään suunnittelun” teoriaan.

Varsinkin lasten myötä olen saanut tutustua arkielämässä vellovaan huuhaaseen. ”Mikä sen horoskooppi on?” oli todella monen ensimmäinen kysymys, kun kiertelin aikoinaan näyttämässä esikoistani tuttaville. En osannut vastata.

Nykyään lapsia tulisi hoitaa homeopatialla, vyöhyketerapialla, jättämällä rokotukset ottamatta ja hiilihydraatit syöttämättä. Huuhaa on pesiytynyt julkisenkin vallan alle: synnytyssairaalassa tarjotaan kipuihin akupunktiota, neuvolassa lapsen koliikkiin vyöhyketerapiaa, verorahoilla tuetuissa kansanopistoissa enkelienergiakursseja.

Yksittäinen ihminen saa toki valita käyttöönsä mitä vain. Jos hermostunut synnyttäjä onnistuu rentoutumaan homeopaattisilla tipoilla, niin sehän on hyvä asia. Mutta ei ole eettistä, että terveydenhuoltohenkilöstö tarjoaa tutkitusti tehokkaiden keinojen tilalle huuhaata.

”Tiina was here”

Ylipäätään minua harmittaa se, että tutkijoita ja tieteen asiantuntijoita kuullaan liian vähän päätöksenteossa. Esimerkiksi suotutkijat ovat varsin yksimielisiä siitä, että turpeen nostaminen ja polttaminen on haitallista sekä soille että ilmastolle ja että jäljellä olevat luonnontilaiset suot tulisi välittömästi suojella. Hallitus ja liikemaailma sulkevat korvansa tällaiselta tiedolta.

Skepsis voisi mielestäni parantaa tiedotustaan ja olla ärhäkämpi yhteiskunnallinen keskustelija. Sokrates- ja Huuhaa-palkinnot ovat hyviä, mutta ne täytyy saada paremmin esille mediaan. Hyviä keskustelijoita tulee värvätä Skepsiksen edustajiksi julkisuuteen: esimerkiksi Hannu Lauerma ja Kari Enqvist ovat esimerkkejä todella asiantuntevista ja vakuuttavista puhujista.

En tiedä, olenko itse kovinkaan hyvä keskustelija. Mitä enemmän kirjoitan sitä vaikeammalta tuntuu argumentoida ilman ajatusten ulkoistamista tietokoneen näytölle. Mutta kirjallisesti keskustelen mielellään, ja kirjoittamalla voi todella vaikuttaa. Ainakin minuun on niin vaikutettu.

Toivon, että Skepsis uskaltaisi myös entistä rohkeammin ottaa uskonnot tarkastelunsa alle. On esimerkiksi aika kammottavaa, että peruskoulussa uskontoa tulee opetettua enemmän kuin biologiaa. Uskonnon pakkosyöttö lapsille alkaa jo päiväkodeissa, jotka tulisi mitä pikimmin julistaa uskonnollisesti neutraaleiksi alueiksi.

Elämällä ei ole tarkoitusta, on vain syitä, joiden takia elämää on. Itse aion käyttää ainoan elämäni maailman tutkimiseen kirjoittamalla ja ajattelemalla. Jätän mielelläni myös maailmaan jälkiä itsestäni tekstin, tekojen ja lasten muodossa. ”Tiina was here” – kunnes lopulta mitään ei enää ole.