Uskomusten uhri

Tiikerin aivoja käytetään perinteisessä itämaisessa kansanlääkinnässä laiskuuden ja näppylöiden hoitoon.

Monet Korkeasaaren kissaeläimet ovat kotoisin Aasian kylmän ilmaston alueilta, sillä ne viihtyvät ulkona ympäri vuoden ja sopeutuvat hyvin Suomen ilmastoon. Aasianleijona, lumileopardi ja Amurin alueen suuret kissapedot ovat Korkeasaaren Kissalaakson harvinaisimpia asukkeja.

Kaukana Itä-Siperian metsissä elelee maailman pohjoisin tiikerin alalaji, amurin- eli siperiantiikeri. Amurintiikerit elävät Amurin alueella Itä-Venäjällä, Mantsuriassa ja Pohjois-Kiinassa.

Kaikki vielä olemassa olevat tiikerin alalajit ovat uhanalaisia. Perinteisen itämaisen kansanlääkinnän mukaan kaikilla tiikerin osilla on ”mahtavia parantavia voimia”, joten erilaisten tiikerituotteiden kauppa rehottaa laittomuudesta ja lääkkeiden tehottomuudesta huolimatta. Tiikereiden kohtaloksi koituu usein myös kaunis raidallinen turkki.

Amurintiikeri kuuluu EEP-lajeihin. EEP (European Endangered Species Program) tarkoittaa eurooppalaisten eläintarhojen suojeluohjelmaa, jossa lajista pidetään kantakirjaa ja sen lisääntymistä säädellään koordinaattorin antamien ohjeiden mukaan. Korkeasaari on mukana 21 lajin EEP-ohjelmissa.

Tiikerinkynsiä Unettomuuden Hoitoon

Melkein kaikkia tiikerien ruumiinosia käytetään aasialaisessa kansanlääkinnässä. Näiden lääkkeiden tehokkuutta ei ole kuitenkaan voitu osoittaa tieteellisesti. Tiikerin sappea käytetään lasten epileptisten kouristusten hoitoon. Verta käytetään juomissa antamaan voimaa. Luita käytetään reumatismin, nivel- ja pääkipujen, alaselän ja jalkojen halvausten sekä punataudin hoitoon. Silmiä käytetään pillereinä kouristusten ja kaihin hoitoon. Aivoja käytetään laiskuuden ja näppylöiden hoitoon.

Tiikerin viiksikarvoja käytetään lääkkeenä hammaskivun lievitykseen. Hampaita käytetään kuumeen hoitoon. Häntä lisätään jauhettuna voiteisiin, joita käytetään ihotautien hoitoon. Siitintä käytetään lisäämään potenssia. Rasvaa käytetään Intiassa lepran ja reumatismin hoitoon. Kynsiä käytetään unettomuuden hoitoon.

1800-luvulla taikurit ja illusionistit toivat repertuaariinsa monia uusimpia tieteen ”salaisuuksia”. Taikakuvia nähdessään yleisö saattoi vaipua polvilleen vakuuttuneina yliluonnollisen olemassaolosta tai miehet vetää miekkansa esiin valmiina huitaisemaan aaveita. Myöhemmin taikurit olivat aktiivisesti mukana myös elokuva-alan synnyssä.

Tämä artikkeli perustuu Erik Barnouwin kirjaan ”The Magician and The Cinema” (1981). Barnouwin mukaan elokuvatutkijat, joihin hän itsekin lukeutuu, ovat unohtaneet taikureiden roolin varhaisen elokuvan kehityksessä. Taikurit ovat todellakin olleet elokuva-alan pioneereja, virtuoosimaisia teknikkoja, jotka olivat aktiivisesti mukana koko alan synnyssä: sekä elokuvien kuvaamisessa että levityksessä kiertueilla.

Barnouwin mukaan taikurit ovat ”unohtaneet” koko asian siitä syystä, että elokuvien kehittyminen osoittautui katastrofiksi taikateattereille ja ylipäänsä kaikelle esittävälle taiteelle: valkokankaalla pystyttiin näyttämään monenlaisia ihmeitä, joihin ei enää tarvittu taikureita.

Millaisia elokuvan pioneerien näyttämät filmit sitten olivat silloin, kun elokuvia itsessään pidettiin melkeinpä taikuutena? Ironista kyllä suurin osa elokuvista oli varsin proosallisia: ihmisiä poistumassa tehtaasta, väkijoukkoa, pumassa asemalle jne. väksyttiin kuitenkin oitis tyi eläviä kuvia! Tämä vauvan ruokintaa, juna saa- Nämä lyhyet filminpätkät hytaikuudeksi – seinälle ilmesylitti taikurienkin illuusiot.

Sksssssssekkkkkkpeeetikikkkkkkkkokkkkkkkkkkkkkkkkiitpeeptkkiiiiitttptttpppkkkkk O O O O O O O O O O O O O O O O 2/20210011/2 2/2022100011111110000022222/////////22222 0 0 0 0 0 0 0

Risto K. Järvinen Lähteet: Www.korkeasaari.fi, Eläintarhan Opastekyltit

Skepponen Skeptikko Skeptikko 2/2010 2/2010 13 13

Taikurit Tiedemiehinä

Taikurit ovat varsinaisen tieteen kehittymisestä lähtien yrittäneet olla suurta yleisöä askeleen tai kaksi edellä tieteen uusimmista mahdollisuuksista. 1800luvun illusionistit toivat repertuaariinsa monia uusimpia tieteen ”salaisuuksia”. Itse asiassa tieteellisiä keksintöjä seurasi aina nopeasti sovelluksia taikurien ohjelmistoissa.

1840 itävaltalainen Ludwig Döbler aloitti ohjelmansa kävelemällä hämärästi valaistulle näyttämölle. Hän pahoitteli yleisölle valaistuksen puutteellisuuksia. Sitten hän laukaisi pistoolinsa, minkä jälkeen kymmenet näyttämön kynttilät syttyivät samanaikaisesti. Esityksen avaus oli aikoinaan sensaatiomainen.

Taikalyhty oli eräänlainen projektori, Kircherin kirjassa ”Ars Magna Lucis et

Myös modernin taikuuden isä, ranskalainen Robert Houdin käytti sähköä hyväkseen, kun se oli vielä suhteellisen tuntematon ilmiö. Tunnettu tarina kertoo kuinka Houdin lähettiin Algeriaan rauhoittamaan sikäläisiä uskonnollisia fundamentalisteja, ja kuinka hän käytti sähkömagneettiin perustuvaa illuusioita osoittaakseen voimansa verrattuna Algerian omiin velhoihin. Mekaanisten ja tieteellisten keksintöjen tunteminen oli avainasemassa Robert Houdinin uran kehityksessä.

Elokuvan tekninen kehitys ei tapahtunut yhdessä yössä. Itse asiassa sen lähtökohdat olivat alkaneet muodostua vähintään sata vuotta aikaisemmin ns. taikalyhdyn muodossa. Taikalyhty oli eräänlainen projektori, joka tunnettiin jo 1600-luvulla. Jesuiitta ja aikansa oppinut Athanasius Kircher kuvaili lamppua kirjassaan ”Ars Magna Lucis et Umbrae” (1645). Samaten hollantilainen tiedemies Christian Huygens teki kokeita lampulla vuonna 1659. Tanskalainen Thomas Rasmussen Walgersten esitteli joka tunnettiin jo 1600-luvulla. Jesuiitta Athanasius Umbrae” (1645) oli piirros lyhdyn toimintaperiaatteesta.

samaa ihmelaitetta Euroopassa pienille luentopiireille. Vuodelta 1666 löytyy myös maininta englantilaisen optikon ja teleskoopin tekijän Richard Reevesin tekemistä kokeista taikalyhdyllä. Lyhtyä ei ilmeisesti kuitenkaan käytetty suuremmin viihdetarkoituksiin kuin vasta 1790-luvulla, jolloin belgialainen optikko Etienne Gaspard Robert aloitti show-miehen uransa taiteilijanimellä Robertson.

Varovaisuutta Aaveiden Valintaan

Robertson antoi uudentyyppiselle hiuksia nostattavalle esitykselleen nimen ”Fantasmagoria”. Pariisissa hän saavutti varsinaisen läpimurtonsa, eikä ole liioiteltua kutsua sitä historialliseksi menestykseksi.

Kuvitelkaa Pariisia vuonna 1797, sen laitamilta Robertsonin löytämää vanhaa luostaria ja sen hylättyä kappelia, jossa esityksiä pidettiin. Paikalle päästäkseen yleisön piti ohittaa vanha hautapaasien koristama hautausmaa. Ennen kuin saavuttiin varsinaiseen kappeliin, yleisö joutui kulkemaan

Georges Méliès toi elokuviinsa ideoita entisestä taikurin ammatistaan.

Lyhytelokuvassa ”The Living Playing Card” (1905) pelikortti herttarouva muuttuu oikeaksi naiseksi.

pitkin luolamaisia, oudoin symbolein koristeltuja käytäviä. Viimein he tulivat hämärästi valaistuun kammioon, jota koristivat pääkallot, hieroglyfit ja kabbalistiset merkit. Varsinaisen esityksen aikana taustalta kuului ääniefekteinä ukkosta, kumahtelevia kirkonkelloja ja hautajaismusiikkia. Tilan ainoa valaistus tuli hiilipannujen pienistä liekeistä.

Robertson aloitti puheensa kieltämällä erilaiset onnenonkijat ja heidän huijauskummituksensa. Hän lupasi yksinkertaisesti herättää kuolleita eloon. Sitten hän heitti hiilipannuihin mm. verta, mikä aiheutti savupilven. Ainut valonlähde sammui ja jätti salin miltei täydelliseen pimeyteen. Hiilipannuista nousevaan savuun alkoi ilmestyä kuolleiden kuvia: katsojat olivat todistamassa aaveiden ylösnousemusta. Ilmestysten ja kummitusten joukossa saattoi erottaa mm. kuolleita Ranskan vallankumouksellisia.

Esitys oli aikalaisia pelottava sensaatio. Tiedetään, että yleisö saattoi vaipua polvilleen kuvien edessä vakuuttuneina yliluonnollisen olemassaolosta tai miehet vetää miekkansa esiin valmiina huitaisemaan aaveita. Esityksen lopussa ilmestyi luuranko, joka muistutti ”meitä kaikkia odottavasta kohtalosta”.

Pian viranomaiset puuttuivat esityksiin: Robertsonin täytyi olla varovaisempi aaveiden valinnassaan, politisoituneita kuolleita henkilöitä ei saanut esittää.

Robertson tekniikka perustui taikalyhtyyn, näyttämön takaa heijastettuihin kuviin. Sen sijaan, että olisi heijastanut kuvat suoraan savuun, hän heijasti ne erityisesti tätä tarkoitusta varten valmistettuihin harsokankaisiin. Kankaat oli vahattu ja silitetty; näin saavutettiin oikea läpikuultavuus. Esityksen alussa harsokangas oli yleisöltä piilossa mustan verhon takana, joka avattiin vasta pimeydessä juuri ennen heijastusten aloittamista. Yleisö oli täysin tietämätön kankaasta, mikä peittyi vielä sen edessä kohoilevaan savuun.

Objektilasit tai kuvat, joita laseihin oli tehty, oli tummennettu ympäristöstään, mikä korosti heijastuksen illusorisuutta: heijastukset näyttivät yksinkertaisesti leijuvan ilmassa savun ympäröimänä. Robertsonilla oli siis käytössään alkeellinen diaheitin tai projektori. Kuvia saatiin joko pienenemään tai kasvamaan (katsojan näkökulmasta henget liikkuivat) siirtämällä lyhtyä eteen tai taaksepäin. Robertsonin Fantasmagoria oli niin suuri menestys, että sitä esitettiin yhtäjaksoisesti kuusi vuotta. Oli vääjäämätöntä, että ohjelmaa alettiin pian kopioida, ja uusia ”fantasmagorioita” nousi kuin sieniä sateella. Vasta 1831 ilmestyneissä muistelmissaan Robertson paljasti yksityiskohtaisesti heijastustekniikkansa salaisuudet.

Eläviä Kummituksia

Robertson oli käyttänyt lampuissaan öljyä. Kuitenkin jo 1820 keksittiin uusi paljon voimakkaampi valonlähde, ns. parrasvalot. Taikureille se aukaisi mahdollisuuksia uudentyyppisiin illuusioihin.

Taikuri Robin (H.J. Donckele) avasi nimeään mukailevan ”Théâtre Robinin”. Siitä tuli haastaja ”Théâtre Robert Houdinille”. Lontoossa taas perustettiin 1838 ”London’s Royal Polytechnic Institution”. Nämä kolme teatteria olivat kehityksen kärjessä mukana tuottamassa tuohon aikaan merkittäviä ja edistyksellisiä illuusioita ja ylipäänsä kehittämässä näyttämötekniikkaa, valaistusta yms.

Lontoon ”Polytekninen” teatteri saavutti suuren suosion vuonna 1860 teatterin uuden johtajan John Henry Pepperin ansiosta. Niin sanottu ”Pepper’s Ghost” -illuusio kantaa hänen nimeään. Aiemmin taikalyhty oli heijastettu lavan takaa, koska heikot valonlähteet tarvitsivat lyhyen heijastusmatkan. Voimakkaat parrasvalot saatettiin nyt heijastaa päinvastaisesti yleisön takaa heidän sitä huomaamattaan. Pepper’s Ghost -illuusiossa ei heijastettu enää yhtä kuvaa, vaan ”elävää kuvaa” 45 asteen kulmassa näyttämön edessä olevalle lasilevylle. Yleisö ei ollut lasilevystä tietoinen, vaan luuli esim. kummituksen hahmon olevan näyttämöllä.

Lasilevylle heijastettu hahmo oli sekin jossakin piilossa, yleensä. ns. orkesterikuopassa.

Tämän uuden illuusion oli kehittänyt insinööri Henry Dircks, joka kuvaili tekniikkaa yksityiskohtaisesti vuonna 1864 ilmestyneessä kirjassaan ”Ghost!” Hän kutsui keksintöään ”dirscksinialaiseksi fantasmagoriaksi”, mikä kertoo siitä, että hän piti itseään Robertsonin perinteen jatkajana. Myös taikuri Robin kutsui Pariisin teatterin vastaavia illuusioitaan ”eläväksi fantasmagoriaksi”. Lontoon Polyteknisessä teatterissa saatettiin käyttää yhden esityksen aikana jopa viittätoista erilaista lyhtyä tehosteina tai illuusioiden apuna. Lontoossa 1873 perustettu ”Egyptian Hall” -teatterin esityksissä käytettiin samaten heijastettuja kuvia eri tarkoituksiin.

Taikalyhdystä filmikoneeseen

Ennen elokuvakameran keksimistä oli siis olemassa jo joukko erilaisia kuvan heijastamiseen tarkoitettuja projektoreita. Jopa varjokuvien esittäminen näyttämöllä, mikä sinänsä on ikivanha taitolaji, on yksi monista moderniin elokuvaan johtaneista ammoisista kehitysvaiheista.

Kun valokuvaus tuli mahdolliseksi, ei ollut kuin enää ajan kysymys, kuka keksisi laitteen, joka näyttäisi ”eläviä kuvia”. Jo vuonna 1894 yleisölle oli esitelty Thomas Edisonin ”kinestokooppi”. Kyseisen laitteen eläviä kuvia pystyi näkemään vain yksi ihminen kerrallaan katsomalla erityiseen kurkistuskaappiin. Varsinaisen kilpailun voitti ranskalainen Louis Lumiére keksimällä eräänä unettomana yönä ratkaisun kaikkiin elokuvaprojektoriin liittyviin teknisiin ongelmiin. Kamera patentoitiin nimellä ”cinématographe”.

Joulukuun 28. päivä 1895 Lumiére esitteli keksintöään pienelle piirille pariisilaisessa kahvilassa. Tässä koko elokuva-alan todellisessa maailmanensiillassa oli mukana myös taikureita: mm. alun perin Algeriasta Ranskaan kulkeutuneet Émile ja Vincent Isola, jotka jo omistivat taikuuteen keskittyvän teatterin ja myöhemmin elokuva-teatterin. Elokuvaesitystä olivat todistamassa samaten taikurit Georges Méliès sekä englantilainen Félicien Trewey.

Miksi elokuvan ensimmäisten vuosien aikana sen

Taikalyhtyä ei käytetty belgialainen optikko Robertson. Hän pelotti suuremmin viihdetarkoituksiin kuin vasta 1790-luvulla, jolloin Etienne Gaspard Robert aloitti show-miehen uransa taiteilijanimellä

aikalaisiaan esityksissä ilmestyvillä aaveilla.

levityksessä ja tuotannossa oli mukana suhteettoman paljon taikureita? Syynä oli se, että taikuus itsessään on visuaalinen taiteen laji, jolla oli kuvien heijastamiseen jo sadan vuoden perinteet. Kun huhut elokuvasta, ”uudenlaisesta taikalyhdystä” levisivät, ei ole kovinkaan yllättävää, että nimenomaan taikurit, erilaiset show-miehet sekä teattereiden ja tivolien omistajat olivat valppaina. Kun elokuvien esittäminen tuli mahdolliseksi, taikateatterit olivat ensimmäisinä tarjoamassa niitä yleisölle.

Nykyajan yltiövisuaalisuuden keskellä on ehkä vaikea ymmärtää sitä, kuinka hämmästyttävä asia elokuva sen keksimisen aikoihin oli. Vaikka varhaiset elokuvat sisälsivät muutamien minuuttien tai jopa sekuntien välähdyksiä, ne olivat silti katsojille melkein kuin taikuutta.

Elokuvatutkija Barnouw epäilee, että Lumière ei oikeastaan heti ymmärtänyt keksintönsä mullistavuutta ihmiskunnan kommunikaation tai median kehittymisen merkityksen kannalta. Hän oli kyllä patentoinut laitteensa, mutta antoi silti esitysoikeudet Lontoossa taikuri Félicien Treweyn hoidettavaksi. On mahdollista, että Lumière näki elokuvan uutena taikateattereijonakin mikä saattaisi teattereissa ja tivoleissa

suosio häviäisi uutuumahdollisuudet pelkästään den tai tivolien vetonaulana, hämmästyttää ihmisiä muutaman vuoden, kunnes den viehätyksen lakattua.

Illuusioista Suurin

Trewey, joka toi elokuvan Lontooseen, oli eläkepäivilleen siirtynyt taikuri. Hän oli tullut tunnetuksi myös taitavana varjokuvien tekijänä. Kun Trewey sitten vuorostaan esitteli Lontoossa elokuvaa ensimmäistä kertaa, myös tässä tilaisuudessa oli paljon taikureita ja teattereiden omistajia, jotka olivat tulleet katsomaan uusinta ja siihen mennessä täydellisintä ”illuusiota”.

Eräs Lontoon elokuvan ensi-illan näkijöistä oli David Devant (D. Wighton). Koska Lumière pyysi patentoidusta projektorista ja filmeistä liian kovaa hintaa, Devant osti englantilaisen Robert W. Paulin tekemiä laittomia kopioversioita. Paul filmasi neljä lyhytelokuvaa, joissa David Devant esitti taikatemput ”The Mysterious Rabbit”, ”The Egg-Laying Man” sekä käsin tehtyjä varjoheijastuksia ja nykyisin origamien tekemiseksi kutsuttua taitoa.

Harry Houdini (Erich Weiss, 1874- 1926) koki urallaan monia vaiheita. Hän toimi näyttelijänä, käärmemiehenä ja trapetsitaiteilijana ennen kuin siirtyi taikuuteen. Taikurinakin hän koki erilaisia vaiheita, kunnes saavutti maailmanmenestyksen kahlekuninkaana. Kun hän esiintyi Euroopan kiertueellaan 1901 Théâtre Robert Houdinissa, häntä häiritsi se, että iltaohjelmissa ei enää ollut taikureita, vaan nyt esitettiin elokuvia. Tämä mietitytti Houdinia niin, että uransa lopulla hän päätti siirtyä elokuva-alalle.

Vuonna 1919 hän aloitti viiden elokuvan sarjan tekemisen: ”The Grim Game” (1919), ”Terror Island” (1920), ”The Soul of Bronze” (1921), ”The Man from Beyond” (1922) ja ”Haldane of the Secret Service” (1923). Elokuvat eivät olleet kuitenkaan suuria menestyksiä. Jokaisessa näistä filmeistä yliluonnolliset ja vaaralliset temput, joista hän oli niin tunnettu, tulivat nyt fiktiivisen melodraaman huippuhetkiksi.

Esimerkiksi elokuvassa Haldane of the Secret Service gangsterit sitoivat ja viskasivat Houdinin kahlehdittuna jokeen. Selviydyttyään mahdottomasta pakotempusta hän toimitti roistot oikeuteen. Samanlaisia juonenkäänteitä oli lukemattomissa muissakin sen ajan elokuvissa. Ongelmana oli, että Houdini esitti ihmeitä, joita tekivät kaikki muutkin näyttelijät ja sankarittaret. Alaotsikko Terror Island -elokuvan mainosjulisteessa vakuutti, että ”Houdini esittää oikeasti kaikki elokuvassa nähdyt ihmeet”, mutta vakuuttelu oli turhaa. Elokuvissa Houdinin ainutlaatuisuus kutistui melkein merkityksettömyydeksi.

Vuosikymmeniä myöhemmin elokuvassa ”Houdini” (1953) Tony Curtis pystyi tekemään elokuvan keinoin kaikki Houdinin esittämät ihmeet.

Houdini kuoli vuonna 1926. Elämänsä loppuaikoina hän suunnitteli avaavansa taikateatterin Yhdysvaltoihin, mutta koko taikateatterin perinne alkoi jo olla sukupuuttoon kuollut. Théâtre Robert Houdin, joka oli ollut viimeiset vuotensa elokuvateatteri, purettiin 1923.

Amerikkalainen illusionisti Carl Hertz oli uransa aiemmassa vaiheessa esittänyt fantasmagorian perinteeseen kuulunutta Phoenix-illuusiota. Taikalyhtyjä käytettiin melko yleisesti taikurien illuusioissa, joissa avustaja vaihdettiin sopivalla hetkellä heijastettuun kuvaan. Avustaja, tai hänen kuvansa ”hävitettiin” polttamalla savuna ilmaan. Myöhemmin tuhkasta nousi uusi ehompi avustaja. Nähtyään Devantin elokuvaesityksen 1896 Hertz osti tältä puoliväkisin projektorin. Hänkin piti elokuvaa ”illuusioista suurimpana”.

Lähdettyään taikakiertueelle ympäri maailmaa Hertz teki elokuvan historiaa näyttämällä elokuvaa ensimmäisenä Afrikassa, Aasiassa ja Australiassa.

Onneton Retki

Kun ensimmäiset projektorit olivat mahdollistaneet elokuvien esittämisen, halusivat taikurit ikuistaa esityksensä filmille. Aluksi he näyttivät näitä lyhyitä ja alkeellisia filmejä varsinaisen taikaohjelman lomassa. Paulin ja Devantin yhteistyönä tekemä ”The Hindoo Juggler” (1900) oli tyypillinen tämän luokan filmi. Kyseisessä filmissä ”Juggler” lävistää miekkoja korin läpi, jonka sisällä on poika.

Varsin pian kuitenkin ymmärrettiin, että taikatemput menettivät elokuvissa lumovoimaansa. Seuraavassa vaiheessa siirryttiinkin temppuilemaan itse elokuvan kanssa. Syntyi kokonaan uusi illusorinen maailma: elokuvien erikoistehosteet.

Ensimmäiset elokuvat olivat usein eräänlainen sekamuoto taikurin esitystä ja erilaisia kameratrikkejä: Tuntemattomien tekijöiden filmeissä ”The Magician” (1900), ”Allabad the Arabian Wizard” (1902), ”The Hindoo Fakir” (1902) ja ”The Necromancer” (1903) esiintyi “taikuri”, joka saattoi olla oikea taikuri tai sitten ei. Elokuvissa voidaan nähdä lähemmin tarkasteltuna se tosiseikka, että kamerat pysäytettiin olennaisissa kohdissa muodonmuutoksen tai muun trikin mahdollistamiseksi. Toisin sanoen elokuva ei enää tarvinnut oikeita taikureita esittämään taikuria. Taikurit olivat alun perin innolla kehittämässä elokuvatrikkejä – samalla he tekivät omat taitonsa tarpeettomiksi.

Tämä onkin Barnouwin kirjan eräs teesi. Taikurien omat filmatut esitykset olivat ehkä heidän onnettomin retkensä elokuvan alalla. Vuodesta 1905 eteenpäin he alkoivatkin vaikuttaa elokuvateollisuudessa enemmän trikkifilmien efektien suunnittelijoina, eivätkä enää niinkään itse esiintyneet. He olivat illuusioiden asiantuntijoita, jotka alkoivat kokeilla uuden taidemuodon rajoja.

Trikkifilmit menivät kuitenkin jo 1905 pois muodista. Elokuvista oli tulossa pidempiä, vakavampia ja romanttisempia. Komeat sankarit ja kauniit naiset ilmestyivät selluloidille. Alasta alkoi myös tulla suurten tuotantoyhtiöiden hallitsemaa bisnestä. 1920-luvun puolivälissä suuret taikateatterit olivat menneisyyttä.

Luulen, että en tule lukeneeksi Tapio Puolimatkan uutta kirjaa ”Tiedekeskustelun avoimuuskoe”, (Uusi Tie, 2010). Olen tosin kuullut, että siinä muistetaan Skepsistäkin oikein nimeltä mainiten. Kyse on kuulemma siitä, että me ja Esko Valtaoja pidimme ateistifilosofi Thomas Nagelin ajatuksia Tapio Puolimatkan ajatuksina. Huuhaa-palkinto kuulemma lankesi Puolimatkan Helsingin Sanomiin kirjoittaman artikkelin perusteella. Muistini saattaa pettää, mutta olen melko varma, että allekirjoitin palkinnon Uusi Tie kustantamolle parin kirjan julkaisusta kiittäen.

Professori Puolimatka erehtyy hieman. Ensinnäkin minulle on aivan samantekevää, kenen ajatuksista on kyse. Jos filosofi Nagel ilmoittautuu ateistiksi, en ymmärrä, miksi Puolimatka olettaa, että hänestä tulisi siitä syystä joku auktoriteetti vaikkapa Skepsikselle. Jos Nagel puolustaa esim. ”älykkään suunnittelun” tutkimusta, kuten hän on tehnytkin, niin en edelleenkään pidä sitä tieteenä. Puolimatkan kokeen lopputulos on, että koska professorit Kari Enqvist ja Esko Valtaoja ovat olleet julkisesti eri mieltä professori Puolimatkan kanssa, siitä seuraa, että suomalainen tiedekeskustelu ei ole avointa, vaan dogmaattisen sulkeutunutta.

Tässä vaiheessa kai pitää tunnustaa, että selasin tätä ”avoimuuskoetta” ainakin vähäsen. En löytänyt sitä kohtaa, missä esitetään todellinen vaihtoehto tieteen naturalismille.

NATURALISTISET TUTKIMUKSET pääsevät uutisiin myös vähän elämää pienemmillä uutisilla, kuten että ”24 Themis” -nimisen asteroidin pinnalla on havaittu ohut jääkerros, joka sisältää orgaanisia molekyylejä. Älykäs suunnittelija on näköjään sutiessaan vähän roiskinut elämän perusaineita sinne sun tänne muuallekin aurinkokuntaan?

Hiljattain oli muuten eräs toinen uutinen, joka todisti vahvasti älykkään suunnittelun puolesta. Suunnittelijoita oli jopa useita ja he loivat, elleivät nyt ihan keinotekoista elämää, niin elämänosista aivan itse koodatun DNA:n. Niinpä meillä on nyt bakteeri, joka on ohjelmoitu olemaan juuri sellainen, kuin tutkijat halusivat. Nyt hallitsevat tahot miettivät kuumeissaan, millaista hyötyä tästä ihmiskunnalle onkaan, ehkä saamme kehitettyä vaikkapa aivan uudenlaisen joukkotuhoaseen! Pitäisikö avaruuteen lähettää epäkohtelias ja vihamielinen viesti, jottei tänne kannata oikeastaan tulla?

VAIHTOEHDOSTA TOISEEN ja puoskarilakiin, joka nytkähti eteenpäin muistaakseni viimeksi tasan vuosi sitten. No, onhan toki edustajillamme paljon muutakin puuhaa, kun vaalitkin ovat tulossa. Tässä lakia odotellessa olen ihmetellyt, miksi juuri itämaisista vaihtoehtohoidoista on tullut niin suosittuja. Meillä on selvä huuhaahoitojen vaihtoehtojen puute. Missä ovat perinteistä afrikkalaista tai intiaanien lääketiedettä harjoittavat terapeutit? No, onneksi meillä on magiaa markkinoilla ihan tarpeeksi, ja yli neljän vuoden koulutuksella homeopaatit osaavat ravistella vesiä vaivaan kuin vaivaan. Verrattakoon, että taikurilta voi vaikean ja sorminäppäryyttä vaativan korttitempun harjoitteluun mennä hyvinkin 20 vuotta!

Heikki Nevala Kirjoittaja On Fm, Taikuri Ja Skepsiksen Hallituksen Jäsen.

Artikkeli Perustuu Nevalan Kirjoitukseen ”taikurit Elokuvan Maailmanensi-illassa”, Joka On Luettavissa Kokonaisuudes- Saan Osoitteessa Www.kolumbus.fi/heikki.harha/juttu1.html Artikkelin Kaksi Ensimmäistä Kuvaa On Lainattu Teoksesta ”magic 1400s-1950s”, Mike Caveney, Jim Steinmeyer, Ricky Jay, Noel Daniel, 2009. Kolmas Kuva On Kirjasta ”the Magician And The Cinema”, Erik Barnow, 1981.

Lähteet: Barnouw, Erik: The Magician And The Cinema, 1981 Devant, David: Secrets Of My Magic, 1977 Hopkins, Albert (toim.): Magic, Stage Illu- Sions, Special Effects And Trick Photo- Graphy (1898), 1976 Hirn, Sven: Kuvat Kulkevat: Kuvallisten Esitysten Perinne Ja Elävien Kuvien 12 Ensimmäistä Vuotta Suomessa, 1981 Sharpe, S, H: Devant’s Delightful Delusions, 1990

Pertti Laine