Tiede, tulkinta ja ideologiat
Tieteellisen tiedon hankinta on todennäköisesti paljon monimutkaisempaa kuin tähän asti on ajateltu. Tervettä skeptisyyttä tarvitaan.
Kuva: Gerdt Altmann / Pixabay
Niin kutsuttu toistettavuuskriisi on noussut tiedeuutisten vakioaiheeksi. Toistettavuuskriisillä tarkoitetaan havaintoa siitä, että jopa valtaosaa empiiristen tutkimusten tuloksia ei kyetä toistamaan, kun koe tehdään uudelleen eri tutkijoiden toimesta. Usein tutkijat saavat aiemmista tutkimuksista eroavia johto päätöksiä myös silloin, kun he käyttävät täsmälleen samaa havaintodataa kuin noiden edeltävien tutkimusten tekijät.
Toistettavuuskriisi alkoi ihmistieteistä, eritoten psykologiasta, mutta on nyt laajentunut myös luonnontieteisiin. Kun uudessa paljon puhuttaneessa kokeessa 246 biologille annettiin sama datajoukko tarkasteltavaksi, he päätyivät varsin erilaisiin johtopäätöksiin. Tutkimuksen tekijöiden mukaan tutkimus osoittaa ainakin sen, että pienetkin erot analyysiä koskevissa valinnoissa tuottavat suuria eroja johtopäätöksissä.1
Tärkein johtopäätös, jonka tutkijat vetävät, on se, että minkään tutkimuksen johtopäätöstä ei tulisi pitää faktuaalisena, vaan yhtenä mahdollisena tulkintana saatavilla olevasta aineistosta.2 Kilpailevia tulkintoja on aina monia, joista useimmat ovat hyvin perusteltuja itsessään. Tutkijat ehdottavat myös, että tutkijoiden tulisi jo omissa julkaisuissaan nostaa esiin erilaisia tulkintavaihtoehtoja, jotta johtopäätösten riippuvaisuus tutkijoiden tekemistä taustaoletuksista tulisi paremmin esiin.
Toistettavuuskriisi ei siis ehkä lopulta olekaan tieteen kriisi, vaan pikemmin ilmentymä inhimillisen tiedonhankinnan monimutkaisuudesta ja rajoitteista.
Tässä kirjoituksessa nostan esiin syitä, joiden valossa meidän olisi syytä suhtautua hyvin epäluuloisesti väitteisiin siitä, että tieteellinen tieto, saati yksittäiset tutkimukset, ovat meidän tulkinnoistamme riippumattomia.
Huomautan, että mitään tässä kirjoituksessa ei pidä ottaa vahvan totuusrelativismin puolustuksena. Vaikka lopulta olisi niin, että totuus tutkimustemme kohteista on aina epämääräistä ja altis kilpaileville tulkinnoille, ei tästä seuraa, että kaikki esitetyt tulkinnat näkemykset olisivat yhtä hyvin perusteltuja. Relativismia suurempana uhkana pidän kuitenkin dogmaattista suhtautumista omaan oikeassa olemiseen, joka johtaa erimielisten mustamaalaamiseen ja tieteellisten kysymysten tarpeettomaan politisoitumiseen.
Tulkinnan epämääräisyys
Eräs 1900-luvun merkittävimmistä tieteenfilosofeista W.V.O. Quine on tunnettu erityisesti kääntämisen epämääräisyyttä koskevasta teesistään.3 Vaikka teesi koskee nimellisesti yhden kielen lauseiden kääntämistä toiselle kielelle, se on paljon syvempi tieteen filosofinen näkemys havaintojen ja tulkintojen välisestä suhteesta.
Quinen mukaan mikä tahansa havaintojoukko oikeuttaa lukemattoman määrän kilpailevia, keskenään yhteen sopimattomia tulkintoja. Mikään datajoukko ei siis tee yhtä ainoaa tulkintaa oikeaksi tai parhaaksi tulkinnaksi tuosta datasta. Aina kun data on rajallista ja tulkitsijat eivät ole kaikkitietäviä olioita, on looginen totuus, että tällainen monitulkintaisuus seuraa.
Eräs olennaisimpia Quinen väitteitä on se, että havaintodatan tulkinnan mielekkyys riippuu vahvasti niistä taustaoletuksista, joita tulkitsijalla on – tämän omaksumasta taustateoriasta. Olipa kyseessä sitten henkilökohtaiset näkemykset tai tieteellinen analyysi, saatavilla oleva informaatio pitää jäsentää ja eri tiedonsirpaleille pitää antaa erilaisia merkityksiä. Riippuen siitä, mitä seikkoja tulkinnassa painotetaan tai pidetään muita seikkoja merkittävämpänä, myös datasta seuraavat päätelmät muuttuvat.
Edellä mainittu biologien analyysejä koskeva tutkimus osoittaa vahvasti samaan suuntaan. Eri tutkijat painottavat analyyseissään erilaisia yksittäisiä tekijöitä eri tavoin, siis katsovat niiden keskinäisen merkityksen olevan erilainen. He joutuvat myös turvautumaan valistuneisiin arvauksiin sekä arvoista että eri tekijöiden vaikutuksista silloin, kun riittävää tietoa ei ole saatavilla, ja nämä oletukset saattavat erota tutkijoiden välillä merkittävästi. Kaikista eroista tutkijoiden taustaoletuksissa seuraa se, että se suuri kuva, jonka yksi tutkija muodostaa havaintoaineistosta käyttäen samoja tieteellisiä metodeja kuin muut, voi olla hyvin erilainen kuin se, johon toiset päätyvät.
Ideologia
Ideologialla on sanana nykyisin paha kaiku. Tuo negatiivinen vivahde johtuu ennen muuta Karl Marxin filosofiasta. Hänelle poliittiset ideologiat olivat kuin vääristävät linssit, joiden läpi ei voinut nähdä yhteiskunnallista todellisuutta sellaisena kuin se todella oli. On ehkä hieman ironista, että monien nykyajattelijoiden mielestä juuri Marxin oma filosofinen teoria on oppikirjaesimerkki tällaisesta havaintoja vääristävästä ideologiasta.
Politiikan teoreetikko Michael Freeden käyttää sanaa ideologia erilaisessa merkityksessä. Hänelle poliittinen ideologia on tulkintaviitekehys, jonka läpi poliittista todellisuutta tarkastellaan. Se toimii siis Freedenillekin linsseinä, joiden läpi katsottuna erilaiset politiikat ja poliittiset käsitteet – vapaus, tasa-arvo, rasismi – saavat erilaiset merkitykset.4
Olennaista Freedenin näkemyksessä on kuitenkin se, että ideologia ei ole jotain, joka vaivaa vain joitakuita, ja josta voi vapautua. Meillä kaikilla on ideologia siinä merkityksessä, jossa Freeden sanaa käyttää. Ideologia on se poliittinen taustateoria, jonka puitteissa me tulkitsemme maailman tapahtumia ja saamaamme informaatiota. Ideologia eroaa henkilökohtaisesta yksilöllisestä näkökulmasta siinä, että ideologiat ovat sosiaalisesti jaettuja tapoja tulkita asioita. Eroja esimerkiksi vasemmiston ja oikeiston välillä voidaan ymmärtää tulkintaerimielisyyksinä, jotka koskevat esimerkiksi tasa-arvon luonnetta ja kohdetta, sen yhteiskunnallisen toteutumisen ehtoja, sekä arvoja, joita tasa-arvon käsitteeseen liitetään.
Freedenin ajatus poliittisista ideologioista yhteiskunnallisessa toiminnassa on hyvin samankaltainen kuin Quinen näkemys tieteentekijöiden tarvitsemista taustateorioista. Molempien mukaan kaikki data, jota saamme – aistein, lukemalla, tai mittalaitteistolla keräämällä – ei ole faktuaalista sinänsä, vaan se edellyttää tulkintaa. Molempien mukaan tulkinnat puolestaan ovat vahvasti tulkitsijan aiempien sitoumuksien ja oletusten ohjaamia.
Poliittisissa, mutta usein tiedettäkin koskevissa kiistoissa unohtuu se, että kilpailevat tulkinnat voivat olla omista lähtökohdistaan katsottuna varsin hyvin perusteltuja. Taustateoriamme muodostavat kokonaisia verkostoja, jotka saattavat olla sisäisesti johdonmukaisia, vaikkeivät olisikaan yhteensopivia kilpailevien teorioiden kanssa. Usein käy niin, että kriittisten huomioiden esittäjä ei ota huomioon sitä, että myös hänen näkemyksensä on vain yksi taustateoriariippuvainen tapa katsoa asiaa.
Kriitikko erehtyy uskomaan, että muiden eroavat tulkinnat ovat vääristävien lasien aikaansaannosta, mutta omiin tulkintoihin vaikuttavia seikkoja aina taustaoletuksista käytettyjen käsitteiden määritelmiin ja eri asioille annettuihin painotuksiin ei reflektoida kriittisesti. Muiden silmillä olevat lasit on helppo nähdä, mutta omien olemassaolo unohdetaan.
Näkökulmaharhat
Ongelmat, jotka vaivaavat empiirisen datan tulkintaa sekä poliittisia kiistoja, näyttävät kumpuavan lopulta yksilöllisen ajattelun luonteesta. Viime kädessä meillä jokaisella on oma ”taustateoria”, jonka puitteissa tulkitsemme kaikkea ympärillämme tapahtuvaa. Tämä on henkilökohtainen maailmantulkintamme, oletuksemme siitä, miten maailma ja ihmiset yleisesti toimivat. Maailmantulkintamme puolestaan on vahvasti riippuvainen omasta henkilöhistoriastamme, kokemuksistamme ja taipumuksistamme, mutta myös omasta tulkintatilanteestamme.5
Tutkimusten mukaan jopa oma aineenvaihdunnallinen tilamme vaikuttaa vahvasti reaktioihimme, ja myös silloin, kun yritämme tietoisesti pysyä puolueettomina. Esimerkiksi tuomarit antavat tilastojen valossa ankarampia tuomioita ennen lounasta kuin sen jälkeen, mikä ilmiönä on jo syytettyjen oikeusturvan sekä tuomioiden johdonmukaisuuden kannalta ongelmallista. Toisaalta miestuomareiden antamat tuomiot seksuaalirikoksista ovat lievempiä kuin naistuomareiden. Tätä selittänee osin se, että sukupuoli ja siihen liittyvät kokemukset ohjaavat empatiakykyämme vahvasti. Miestuomarin on helpompi kuvitella itsensä miehen asemaan kuin naisen, ja koska valtaosassa tapauksia mies on syytetty ja rikoksen uhri nainen, vaikuttaa tämä tiedostamaton näkökulmariippuvuus tapausten punnintaan silloinkin, kun tuomari yrittää tarkastella asiaa vain faktojen valossa.
Objektiivisuusharha on omaan näkökulmaamme kiinteästi liittyvä taipumuksemme kuvitella, että me havaitsemme maailman sellaisena kuin se todella on. Meidän näkökulmastamme asiat näyttäytyvät kuin itsessään ja välittömästi, ja oletamme, että oma näkökulmamme on vapaa virheistä ja vinoumista. Omat tunteemme – kuten ärtymys, joka herää, kun joku muu on eri mieltä kanssamme – käsitämme yhtä lailla luotettaviksi indikaattoreiksi siitä, miten maailma todella on.
Puolueellisuusharha on puolestaan ilmiö, jossa arvioimme muiden näkemyksiä varsin eri kriteereillä kuin omaa näkemystämme. Erimielisyyksien syntyessä etsimme syytä usein muiden uskomuksista, jotka ovat huonosti muodostettuja, tunteista johtuvia tai ideologisesti värittyneitä. Omaa käsitystämme harvoin reflektoimme, koska kärsimme objektiivisuusharhasta – mehän näemme, miten asiat todella ovat. Olemme valmiita pitämään muita typeryksinä usein, itseämme hyvin harvoin.
Yhdessä nämä kaksi harhaa tuottavat vahvan asymmetrian siihen, miten arvioimme omiamme ja muiden näkemyksiä. Vaatii ponnistelua ylittää tämä epäsuhta, ja tunnistaa se, että omat näkemykset ovat todella riippuvaisia aiemmin hyväksytyistä uskomuksista ja oletuksista sekä omasta henkilöhistoriastamme. Samoin vaivaa vaatii sen ymmärtäminen, että väärässä olijoiden meissä herättämä ärtymys kertoo todellisuudessa vain siitä, että jokin on ristiriidassa hyväksymiemme näkemysten kanssa (mikä on toki hyödyllinen tunne sinänsä). Asioiden totuuteen tuntemuksemme eivät kuitenkaan ole missään suhteessa, vaikka usein niin näytämme uskovan.
Vinoumat, ideologiat ja skeptisyys
Edellä kuvattu vinouma näyttää hyvin keskeiseltä monissa tämän hetken tunteita herättävissä kiistoissa. Kiistojen osapuolet ”kulttuurisodissa” tai tieteen kriisejä koskevissa kysymyksissä leimaavat herkästi vastapuolen näkökulman ideologiseksi (Marxin tarkoittamassa merkityksessä). (Toiminta, jota en tässä tarkastele, on kokonaisten ihmisryhmien esittäminen kuin kyse olisi ihmisten sijaan ideologiasta, joka tyypillisesti on näiden ihmisryhmien epäinhimillistämistä.)
Asetelma on ongelmallinen ainakin siksi, että tällöin näyttää jo etukäteen lukkoon lyödyltä, että vastapuoli on väärässä tai jopa tahallaan vääristelee asioita. Keskustelulle ja toisen näkökulman todelliselle ymmärtämiselle – mitä jopa muiden asiaperusteinen kritisoiminen edellyttää – jää tällöin varsin vähän tilaa.
Erityisen ongelmallista on, jos muita ideologisista vinoumista syyttävä ei tunnista omien tulkintojensa riippuvuutta omista taustaoletuksistaan. Tällöin muiden tutkimuksia ei enää tarkastella esimerkiksi sen perusteella, kuinka hyvin niiden metodologia soveltuu sellaisten kysymysten ratkaisemiseen, jota ne yrittävät tutkia. Erityisesti tieteellisten teorioiden tapauksessa keskustelu muuttuu tällöin pelkäksi poliittiseksi paatokseksi, ja oma oikeassa oleminen dogmaattiseksi asenteeksi.
Tervettä skeptisyyttä tarvitaan. Kuten yllä todettiin, tieteellisen tiedon hankinta on todennäköisesti paljon monimutkaisempaa kuin tähän asti on ajateltu. Oman tietokykymme rajoituksiin on syytä suhtautua nöyrästi. Suurin kiistoihin sekä tieteessä että politiikassa – erityisesti sellaisiin, joissa esitetään kattavia, mutta epämääräisiä yleistyksiä yhden osapuolen ideologisuudesta – kannattaa suhtautua edellä esitettyjen seikkojen valossa maltillisesti.
Hyvä lähtöoletus lienee, että erimielisyyksien taustalta löytyy aina merkittäviä eroja taustateorioissa. Nuo erot on syytä pyrkiä selvittämään kunnolla ennen yritystä ratkaista kiista jommankumman osapuolen hyväksi, koska ilman tätä tietoa teemme ratkaisumme todennäköisesti lähinnä omien vinoumiemme perusteella.
Tärkeää on myös antaa kiistojen osapuolten puhua omasta puolestaan. Erityisesti yksien syytöksiin siitä, että kiistan vastapuoli on ideologisesti motivoitunut, kannattaa suhtautua vahvasti epäillen – juuri näinhän vastapuolen voi olettaakin asian esittävän, jos tämä on itse vahvasti asianosaisena. Totta se ei välttämättä silti ole, se voi olla myös läpeensä virheellinen tulkinta erimielisyyden todellisista syistä.
Lopuksi
On tärkeää huomata, että tutkijoiden tai tutkimusalojen ideologiaksi mustamaalaaminen on selkeä argumentaatiovirhe. Ideologinen motivaatiohan (Marxin näkemys ohittaen) ei sinänsä ole missään systemaattisessa suhteessa siihen, että johtopäätöksenä esitetty näkemys olisi epätosi tai huonosti perusteltu. Ei myöskään ole perusteltua olettaa, että ideologisesti motivoitunut tutkija ei noudattaisi tavallista tieteellistä metodologiaa tai että ideologinen motivaatio suoraan tekisi tutkimuksen kyseenalaiseksi.
Ideologisesti motivoitunut tutkija saattaa jopa erityisellä herkkyydellä huomioida sen, että omat sitoumukset hyvin todennäköisesti vaikuttavat tulkintoihin ja johtopäätöksiin. Tähän seikkaan tutkijayhteisö on vasta heräämässä, kuten alussa esiin nostettu biologien tulkintoja koskeva tutkimus osoittaa. Puolueettomuus on yllättävän vaikeaa, mutta sitä suuremmalla syyllä sitä on tavoiteltava.
Koska näkemyksemme välttämättä ovat riippuvaisia taustateorioistamme ja omaksumistamme maailmantulkinnoista, ja todistettavasti objektiivisuus- ja puolueellisuusharhat ovat meille luontaisia ajatusvinoumia, meidän ehkä pitäisi olla huolissamme erityisesti niistä tutkijoista ja vaikuttajista, jotka väittävät näkevänsä muita paremmin asioiden todellisen laidan, ja uskovat olevansa vapaita kaikista vinoumista, mutta kuitenkin innokkaasti syyttelevät niistä muita.
Viitteet
1. Anil Oza, ”Reproducibility Trial: 246 Biologists Get Different Results from Same Data Sets”, Nature 622, nro 7984 (12. lokakuuta 2023): 677–78, https://doi.org/10.1038/d41586-023-03177-1
2. Elliot Gould, Hannah Fraser, ja Timothy H. Parker, ”Two Questions, Hundreds of Scientists, No Easy Answers: How Small Differences in Data Analysis Make Huge Differences in Results”, The Conversation, 30. lokakuuta 2023, https://theconversation.com/two-questions-hundreds-of-scientists-noeasy-answers-how-small-differences-in-data-analysis-make-huge-differences-in-results-216177.
3. Willard van Orman Quine, Word and Object (MIT Press, 1960), luku 2, https://mitpress.mit.edu/9780262670012/word-and-object/
4. Michael Freeden, Ideologies and Political Theory: A Conceptual Approach (Oxford University Press, 1998), https://doi.org/10.1093/019829414X.001.0001
5. Heidi L. Maibom, The Space Between: How Empathy Really Works (Oxford University Press, 2022), luku 2.
Kirjoittaja toimii filosofian tutkijana Turun yliopistossa. Hänen tutkimusprojektinsa ”Apes of Wrath?” tarkastelee vihaan liittyviä mielenfilosofisia kysymyksiä ja vihamielisyyteen liittyviä ajatusvinoumia ja sokeita pisteitä.
Toistettavuuskriisi alkoi ihmistieteistä, eritoten psykologiasta, mutta on nyt laajentunut myös luonnontieteisiin. Kun uudessa paljon puhuttaneessa kokeessa 246 biologille annettiin sama datajoukko tarkasteltavaksi, he päätyivät varsin erilaisiin johtopäätöksiin. Tutkimuksen tekijöiden mukaan tutkimus osoittaa ainakin sen, että pienetkin erot analyysiä koskevissa valinnoissa tuottavat suuria eroja johtopäätöksissä.1
Tärkein johtopäätös, jonka tutkijat vetävät, on se, että minkään tutkimuksen johtopäätöstä ei tulisi pitää faktuaalisena, vaan yhtenä mahdollisena tulkintana saatavilla olevasta aineistosta.2 Kilpailevia tulkintoja on aina monia, joista useimmat ovat hyvin perusteltuja itsessään. Tutkijat ehdottavat myös, että tutkijoiden tulisi jo omissa julkaisuissaan nostaa esiin erilaisia tulkintavaihtoehtoja, jotta johtopäätösten riippuvaisuus tutkijoiden tekemistä taustaoletuksista tulisi paremmin esiin.
Toistettavuuskriisi ei siis ehkä lopulta olekaan tieteen kriisi, vaan pikemmin ilmentymä inhimillisen tiedonhankinnan monimutkaisuudesta ja rajoitteista.
Tässä kirjoituksessa nostan esiin syitä, joiden valossa meidän olisi syytä suhtautua hyvin epäluuloisesti väitteisiin siitä, että tieteellinen tieto, saati yksittäiset tutkimukset, ovat meidän tulkinnoistamme riippumattomia.
Huomautan, että mitään tässä kirjoituksessa ei pidä ottaa vahvan totuusrelativismin puolustuksena. Vaikka lopulta olisi niin, että totuus tutkimustemme kohteista on aina epämääräistä ja altis kilpaileville tulkinnoille, ei tästä seuraa, että kaikki esitetyt tulkinnat näkemykset olisivat yhtä hyvin perusteltuja. Relativismia suurempana uhkana pidän kuitenkin dogmaattista suhtautumista omaan oikeassa olemiseen, joka johtaa erimielisten mustamaalaamiseen ja tieteellisten kysymysten tarpeettomaan politisoitumiseen.
Tulkinnan epämääräisyys
Eräs 1900-luvun merkittävimmistä tieteenfilosofeista W.V.O. Quine on tunnettu erityisesti kääntämisen epämääräisyyttä koskevasta teesistään.3 Vaikka teesi koskee nimellisesti yhden kielen lauseiden kääntämistä toiselle kielelle, se on paljon syvempi tieteen filosofinen näkemys havaintojen ja tulkintojen välisestä suhteesta.
Quinen mukaan mikä tahansa havaintojoukko oikeuttaa lukemattoman määrän kilpailevia, keskenään yhteen sopimattomia tulkintoja. Mikään datajoukko ei siis tee yhtä ainoaa tulkintaa oikeaksi tai parhaaksi tulkinnaksi tuosta datasta. Aina kun data on rajallista ja tulkitsijat eivät ole kaikkitietäviä olioita, on looginen totuus, että tällainen monitulkintaisuus seuraa.
Eräs olennaisimpia Quinen väitteitä on se, että havaintodatan tulkinnan mielekkyys riippuu vahvasti niistä taustaoletuksista, joita tulkitsijalla on – tämän omaksumasta taustateoriasta. Olipa kyseessä sitten henkilökohtaiset näkemykset tai tieteellinen analyysi, saatavilla oleva informaatio pitää jäsentää ja eri tiedonsirpaleille pitää antaa erilaisia merkityksiä. Riippuen siitä, mitä seikkoja tulkinnassa painotetaan tai pidetään muita seikkoja merkittävämpänä, myös datasta seuraavat päätelmät muuttuvat.
Edellä mainittu biologien analyysejä koskeva tutkimus osoittaa vahvasti samaan suuntaan. Eri tutkijat painottavat analyyseissään erilaisia yksittäisiä tekijöitä eri tavoin, siis katsovat niiden keskinäisen merkityksen olevan erilainen. He joutuvat myös turvautumaan valistuneisiin arvauksiin sekä arvoista että eri tekijöiden vaikutuksista silloin, kun riittävää tietoa ei ole saatavilla, ja nämä oletukset saattavat erota tutkijoiden välillä merkittävästi. Kaikista eroista tutkijoiden taustaoletuksissa seuraa se, että se suuri kuva, jonka yksi tutkija muodostaa havaintoaineistosta käyttäen samoja tieteellisiä metodeja kuin muut, voi olla hyvin erilainen kuin se, johon toiset päätyvät.
Ideologia
Ideologialla on sanana nykyisin paha kaiku. Tuo negatiivinen vivahde johtuu ennen muuta Karl Marxin filosofiasta. Hänelle poliittiset ideologiat olivat kuin vääristävät linssit, joiden läpi ei voinut nähdä yhteiskunnallista todellisuutta sellaisena kuin se todella oli. On ehkä hieman ironista, että monien nykyajattelijoiden mielestä juuri Marxin oma filosofinen teoria on oppikirjaesimerkki tällaisesta havaintoja vääristävästä ideologiasta.
Politiikan teoreetikko Michael Freeden käyttää sanaa ideologia erilaisessa merkityksessä. Hänelle poliittinen ideologia on tulkintaviitekehys, jonka läpi poliittista todellisuutta tarkastellaan. Se toimii siis Freedenillekin linsseinä, joiden läpi katsottuna erilaiset politiikat ja poliittiset käsitteet – vapaus, tasa-arvo, rasismi – saavat erilaiset merkitykset.4
Olennaista Freedenin näkemyksessä on kuitenkin se, että ideologia ei ole jotain, joka vaivaa vain joitakuita, ja josta voi vapautua. Meillä kaikilla on ideologia siinä merkityksessä, jossa Freeden sanaa käyttää. Ideologia on se poliittinen taustateoria, jonka puitteissa me tulkitsemme maailman tapahtumia ja saamaamme informaatiota. Ideologia eroaa henkilökohtaisesta yksilöllisestä näkökulmasta siinä, että ideologiat ovat sosiaalisesti jaettuja tapoja tulkita asioita. Eroja esimerkiksi vasemmiston ja oikeiston välillä voidaan ymmärtää tulkintaerimielisyyksinä, jotka koskevat esimerkiksi tasa-arvon luonnetta ja kohdetta, sen yhteiskunnallisen toteutumisen ehtoja, sekä arvoja, joita tasa-arvon käsitteeseen liitetään.
Freedenin ajatus poliittisista ideologioista yhteiskunnallisessa toiminnassa on hyvin samankaltainen kuin Quinen näkemys tieteentekijöiden tarvitsemista taustateorioista. Molempien mukaan kaikki data, jota saamme – aistein, lukemalla, tai mittalaitteistolla keräämällä – ei ole faktuaalista sinänsä, vaan se edellyttää tulkintaa. Molempien mukaan tulkinnat puolestaan ovat vahvasti tulkitsijan aiempien sitoumuksien ja oletusten ohjaamia.
Poliittisissa, mutta usein tiedettäkin koskevissa kiistoissa unohtuu se, että kilpailevat tulkinnat voivat olla omista lähtökohdistaan katsottuna varsin hyvin perusteltuja. Taustateoriamme muodostavat kokonaisia verkostoja, jotka saattavat olla sisäisesti johdonmukaisia, vaikkeivät olisikaan yhteensopivia kilpailevien teorioiden kanssa. Usein käy niin, että kriittisten huomioiden esittäjä ei ota huomioon sitä, että myös hänen näkemyksensä on vain yksi taustateoriariippuvainen tapa katsoa asiaa.
Kriitikko erehtyy uskomaan, että muiden eroavat tulkinnat ovat vääristävien lasien aikaansaannosta, mutta omiin tulkintoihin vaikuttavia seikkoja aina taustaoletuksista käytettyjen käsitteiden määritelmiin ja eri asioille annettuihin painotuksiin ei reflektoida kriittisesti. Muiden silmillä olevat lasit on helppo nähdä, mutta omien olemassaolo unohdetaan.
Näkökulmaharhat
Ongelmat, jotka vaivaavat empiirisen datan tulkintaa sekä poliittisia kiistoja, näyttävät kumpuavan lopulta yksilöllisen ajattelun luonteesta. Viime kädessä meillä jokaisella on oma ”taustateoria”, jonka puitteissa tulkitsemme kaikkea ympärillämme tapahtuvaa. Tämä on henkilökohtainen maailmantulkintamme, oletuksemme siitä, miten maailma ja ihmiset yleisesti toimivat. Maailmantulkintamme puolestaan on vahvasti riippuvainen omasta henkilöhistoriastamme, kokemuksistamme ja taipumuksistamme, mutta myös omasta tulkintatilanteestamme.5
Tutkimusten mukaan jopa oma aineenvaihdunnallinen tilamme vaikuttaa vahvasti reaktioihimme, ja myös silloin, kun yritämme tietoisesti pysyä puolueettomina. Esimerkiksi tuomarit antavat tilastojen valossa ankarampia tuomioita ennen lounasta kuin sen jälkeen, mikä ilmiönä on jo syytettyjen oikeusturvan sekä tuomioiden johdonmukaisuuden kannalta ongelmallista. Toisaalta miestuomareiden antamat tuomiot seksuaalirikoksista ovat lievempiä kuin naistuomareiden. Tätä selittänee osin se, että sukupuoli ja siihen liittyvät kokemukset ohjaavat empatiakykyämme vahvasti. Miestuomarin on helpompi kuvitella itsensä miehen asemaan kuin naisen, ja koska valtaosassa tapauksia mies on syytetty ja rikoksen uhri nainen, vaikuttaa tämä tiedostamaton näkökulmariippuvuus tapausten punnintaan silloinkin, kun tuomari yrittää tarkastella asiaa vain faktojen valossa.
Objektiivisuusharha on omaan näkökulmaamme kiinteästi liittyvä taipumuksemme kuvitella, että me havaitsemme maailman sellaisena kuin se todella on. Meidän näkökulmastamme asiat näyttäytyvät kuin itsessään ja välittömästi, ja oletamme, että oma näkökulmamme on vapaa virheistä ja vinoumista. Omat tunteemme – kuten ärtymys, joka herää, kun joku muu on eri mieltä kanssamme – käsitämme yhtä lailla luotettaviksi indikaattoreiksi siitä, miten maailma todella on.
Puolueellisuusharha on puolestaan ilmiö, jossa arvioimme muiden näkemyksiä varsin eri kriteereillä kuin omaa näkemystämme. Erimielisyyksien syntyessä etsimme syytä usein muiden uskomuksista, jotka ovat huonosti muodostettuja, tunteista johtuvia tai ideologisesti värittyneitä. Omaa käsitystämme harvoin reflektoimme, koska kärsimme objektiivisuusharhasta – mehän näemme, miten asiat todella ovat. Olemme valmiita pitämään muita typeryksinä usein, itseämme hyvin harvoin.
Yhdessä nämä kaksi harhaa tuottavat vahvan asymmetrian siihen, miten arvioimme omiamme ja muiden näkemyksiä. Vaatii ponnistelua ylittää tämä epäsuhta, ja tunnistaa se, että omat näkemykset ovat todella riippuvaisia aiemmin hyväksytyistä uskomuksista ja oletuksista sekä omasta henkilöhistoriastamme. Samoin vaivaa vaatii sen ymmärtäminen, että väärässä olijoiden meissä herättämä ärtymys kertoo todellisuudessa vain siitä, että jokin on ristiriidassa hyväksymiemme näkemysten kanssa (mikä on toki hyödyllinen tunne sinänsä). Asioiden totuuteen tuntemuksemme eivät kuitenkaan ole missään suhteessa, vaikka usein niin näytämme uskovan.
Vinoumat, ideologiat ja skeptisyys
Edellä kuvattu vinouma näyttää hyvin keskeiseltä monissa tämän hetken tunteita herättävissä kiistoissa. Kiistojen osapuolet ”kulttuurisodissa” tai tieteen kriisejä koskevissa kysymyksissä leimaavat herkästi vastapuolen näkökulman ideologiseksi (Marxin tarkoittamassa merkityksessä). (Toiminta, jota en tässä tarkastele, on kokonaisten ihmisryhmien esittäminen kuin kyse olisi ihmisten sijaan ideologiasta, joka tyypillisesti on näiden ihmisryhmien epäinhimillistämistä.)
Asetelma on ongelmallinen ainakin siksi, että tällöin näyttää jo etukäteen lukkoon lyödyltä, että vastapuoli on väärässä tai jopa tahallaan vääristelee asioita. Keskustelulle ja toisen näkökulman todelliselle ymmärtämiselle – mitä jopa muiden asiaperusteinen kritisoiminen edellyttää – jää tällöin varsin vähän tilaa.
Erityisen ongelmallista on, jos muita ideologisista vinoumista syyttävä ei tunnista omien tulkintojensa riippuvuutta omista taustaoletuksistaan. Tällöin muiden tutkimuksia ei enää tarkastella esimerkiksi sen perusteella, kuinka hyvin niiden metodologia soveltuu sellaisten kysymysten ratkaisemiseen, jota ne yrittävät tutkia. Erityisesti tieteellisten teorioiden tapauksessa keskustelu muuttuu tällöin pelkäksi poliittiseksi paatokseksi, ja oma oikeassa oleminen dogmaattiseksi asenteeksi.
Tervettä skeptisyyttä tarvitaan. Kuten yllä todettiin, tieteellisen tiedon hankinta on todennäköisesti paljon monimutkaisempaa kuin tähän asti on ajateltu. Oman tietokykymme rajoituksiin on syytä suhtautua nöyrästi. Suurin kiistoihin sekä tieteessä että politiikassa – erityisesti sellaisiin, joissa esitetään kattavia, mutta epämääräisiä yleistyksiä yhden osapuolen ideologisuudesta – kannattaa suhtautua edellä esitettyjen seikkojen valossa maltillisesti.
Hyvä lähtöoletus lienee, että erimielisyyksien taustalta löytyy aina merkittäviä eroja taustateorioissa. Nuo erot on syytä pyrkiä selvittämään kunnolla ennen yritystä ratkaista kiista jommankumman osapuolen hyväksi, koska ilman tätä tietoa teemme ratkaisumme todennäköisesti lähinnä omien vinoumiemme perusteella.
Tärkeää on myös antaa kiistojen osapuolten puhua omasta puolestaan. Erityisesti yksien syytöksiin siitä, että kiistan vastapuoli on ideologisesti motivoitunut, kannattaa suhtautua vahvasti epäillen – juuri näinhän vastapuolen voi olettaakin asian esittävän, jos tämä on itse vahvasti asianosaisena. Totta se ei välttämättä silti ole, se voi olla myös läpeensä virheellinen tulkinta erimielisyyden todellisista syistä.
Lopuksi
On tärkeää huomata, että tutkijoiden tai tutkimusalojen ideologiaksi mustamaalaaminen on selkeä argumentaatiovirhe. Ideologinen motivaatiohan (Marxin näkemys ohittaen) ei sinänsä ole missään systemaattisessa suhteessa siihen, että johtopäätöksenä esitetty näkemys olisi epätosi tai huonosti perusteltu. Ei myöskään ole perusteltua olettaa, että ideologisesti motivoitunut tutkija ei noudattaisi tavallista tieteellistä metodologiaa tai että ideologinen motivaatio suoraan tekisi tutkimuksen kyseenalaiseksi.
Ideologisesti motivoitunut tutkija saattaa jopa erityisellä herkkyydellä huomioida sen, että omat sitoumukset hyvin todennäköisesti vaikuttavat tulkintoihin ja johtopäätöksiin. Tähän seikkaan tutkijayhteisö on vasta heräämässä, kuten alussa esiin nostettu biologien tulkintoja koskeva tutkimus osoittaa. Puolueettomuus on yllättävän vaikeaa, mutta sitä suuremmalla syyllä sitä on tavoiteltava.
Koska näkemyksemme välttämättä ovat riippuvaisia taustateorioistamme ja omaksumistamme maailmantulkinnoista, ja todistettavasti objektiivisuus- ja puolueellisuusharhat ovat meille luontaisia ajatusvinoumia, meidän ehkä pitäisi olla huolissamme erityisesti niistä tutkijoista ja vaikuttajista, jotka väittävät näkevänsä muita paremmin asioiden todellisen laidan, ja uskovat olevansa vapaita kaikista vinoumista, mutta kuitenkin innokkaasti syyttelevät niistä muita.
Viitteet
1. Anil Oza, ”Reproducibility Trial: 246 Biologists Get Different Results from Same Data Sets”, Nature 622, nro 7984 (12. lokakuuta 2023): 677–78, https://doi.org/10.1038/d41586-023-03177-1
2. Elliot Gould, Hannah Fraser, ja Timothy H. Parker, ”Two Questions, Hundreds of Scientists, No Easy Answers: How Small Differences in Data Analysis Make Huge Differences in Results”, The Conversation, 30. lokakuuta 2023, https://theconversation.com/two-questions-hundreds-of-scientists-noeasy-answers-how-small-differences-in-data-analysis-make-huge-differences-in-results-216177.
3. Willard van Orman Quine, Word and Object (MIT Press, 1960), luku 2, https://mitpress.mit.edu/9780262670012/word-and-object/
4. Michael Freeden, Ideologies and Political Theory: A Conceptual Approach (Oxford University Press, 1998), https://doi.org/10.1093/019829414X.001.0001
5. Heidi L. Maibom, The Space Between: How Empathy Really Works (Oxford University Press, 2022), luku 2.
Kirjoittaja toimii filosofian tutkijana Turun yliopistossa. Hänen tutkimusprojektinsa ”Apes of Wrath?” tarkastelee vihaan liittyviä mielenfilosofisia kysymyksiä ja vihamielisyyteen liittyviä ajatusvinoumia ja sokeita pisteitä.