Pystyn hyvin eläytymään siihen, kun folkloristi Kaarina Koski kertoo artikkelissa ”Kuvitelmia kuolemanjälkeisestä”, että surevat usein näkevät edesmenneen linnuissa tai perhosissa, ja ettei tämä tarkoita sitä, että ihmiset uskoisivat kuolleiden muuttuvan eläimiksi. Kyseessä todellakin ovat vain hetkelliset ajatukset, jotka tuovat lohtua.

Oman mummoni muistan parhaiten kesämökiltä Porvoon Hinthaarassa. Mummo pesi pihalla uusia perunoita sipulipussia muistuttava verkko hiuksissaan ja Marlboro huulessaan. Mummo käski hakea piiskan metsästä, koska olin kiusannut pikkusiskoa. Minä huusin ”haista paska” ja juoksin lepikkoon piiloon. Kun ruoka oli valmista, mummo avasi ikkunan ja helisti pientä vellikelloa, jotta kasvimaalla raatanut väki tiesi tulla syömään. Mummon opetuksista muistan parhaiten sen, että saunan jälkeen yötä vasten ei saanut laittaa dödöä kainaloon.

Mummo oli erikoinen tyyppi, jonkinlainen noitakin. Helsingin Itäkeskuksen pelihallissa näin hänen taputtavan merkitsevästi hedelmäpelin näyttöä ja mumisevan loitsuja. Sormessani olevaa syylää hän koitti poistaa tekemällä sen kohdalla ilmassa silmukan kahdella erivärisellä villalangalla. Mökillä Hinthaarassa hän oli myös herkkä ja taitava oravakuiskaaja.

”Kurre, kurre, kurre”, mummo kutsui oravia hakemaan leivänpaloja kalliolta. Oravat tulivat, kesyyntyivät ja lopulta söivät kädestä, jopa minun kädestäni.

Mummon tuhkauurna laskettiin sukuhautaan Malmin hautausmaalle. Saattoväen touhua saapui ihmettelemään orava, joka pomppasi viereisen hautakiven päälle ja katsoi meitä kuin ihmetellen, miksi olemme surullisia. Vaikken mihinkään yliluonnolliseen uskonut, tuntui kauniilta ajatukselta, että mummo oli tullut paikalle lohduttamaan meitä.

Mummon kuolinilmoitukseen kirjoittamassani runossa oli luonnollisesti orava: ”Kurre pieni kalliolla / leivänmurun söi. / Katsoi silmiin, tiesimme / että hänkin ikävöi.”

Edelleenkin muistan mummoa aina, kun kohtaan oravan. Muutama vuosi sitten näin takapihallani oravanpennun. Se nökötti nurmikolla märkänä ja vapisten. Se ei lähtenyt karkuun. Se liikkui vastentahtoisesti, kun johdattelin sitä varovasti luudalla koira-aidan ulkopuolelle.

Vasta tunnin päästä, pihan vielä kerran tarkastettuani uskalsin päästää terrierit ulos. Ne näkivät oravan samaan aikaan kuin minä, se raukka oli palannut paikalle. Koirat olivat nopeampia kuin minä. ”Eiii”, huusin syvemmältä kuin koskaan, mutta se ei koiria pysäyttänyt. Muutamassa sekunnissa kurren lyhyt elämä oli ohi.

Ajatella, jos olisin tosissani luullut, että orava on mummo. Oravan kohtalo olisi satuttanut pahasti, sillä se satutti jo ilman uskomusta yliluonnolliseenkin.