Tieteen itseäänkorjaavuus, replikaatiokriisi ja sensuuri
Olennaisin piirre, joka erottaa tieteen pseudotieteestä, on tieteen itseäänkorjaavuus. Se ei ole kuitenkaan mikään termostaatin tavoin toimiva automaatti, vaan edellyttää aktiivista toimintaa sekä tutkijoilta että lehtien ja muiden julkaisualustojen toimittajilta.
Tutkimustulosten replikaatiokriisi
John Ioannidisin kuuluisa artikkeli ”Why Most Published Research Findings Are False” julkaistiin arvovaltaisessa julkaisussa PLOS Medicine vuonna 2005. Muistan itse pitäneeni otsikkoa liioittelevana. Se olikin tarkoituksellisen yliampuva, ja siten auttoi käynnistämään pohdinnan siitä, miksi julkaistaan vain vähän aiempien tulosten luotettavuutta tarkastelevia toistotutkimuksia samalla tai uudella aineistolla.
Tunnetun psykologian professori Daryl Bemin tutkimuksesta ”Feeling the Future” tuli kuuluisa esimerkki tieteen replikaatiokriisistä. Se käsitteli parapsykologista aihetta prekognitio eli ennaltatietäminen. Tutkimus julkaistiin 2011 arvostetussa Journal of Personality and Social Psychology -lehdessä. Koehenkilöiden tuli arvata kumman kahdesta esiripusta takana oli eroottinen kuva. Vasta koehenkilön tehtyä oman arvauksensa tietokone arpoi kuvan jommankumman esiripun taakse. 53,1 % arvauksista oli oikein. Koehenkilöitä oli noin 1000.
Sattuman mukainen odotusarvo 50 % ylittyi niukasti, mutta kuitenkin tilastollisesti merkitsevästi (p alle 0,05). Myös seksuaalitutkijana tunnetuksi tullut Bem arveli, että mahdollisuus nähdä eroottisia kuvia oli stimuloinut esiin ennaltatietämisen kykyjä. Tämä merkitsi sitä, että tulevaisuuden tapahtuma (tietokoneen arpoma kuva) olisi vaikuttanut taaksepäin, siis jo menneeseen tapahtumaan (koehenkilön arvaukseen).
Tutkimus herätti suuren kohun. Useat tutkijat replikoivat tutkimuksen, eivätkä saaneet vastaavia tuloksia. Lehti kieltäytyi julkaisemasta tuloksia sillä perusteella, ettei se julkaise replikaatiotutkimuksia.
Skeptical Inquirer (SI) -lehdessä julkaistiin jo vuonna 2011 James Alcockin kirjoitus Bemin kokeesta. SI:n arkistosta löysin ainakin neljä Bemin koetta käsitelevää kirjoitusta Alcokilta, Stuart Vyseltä ja Susan Blackmorelta.
Viime vuosina on julkaistu useita Bemin tutkimuksen replikaatioita, eivätkä ne ole vahvistaneet hänen tuloksiaan. Niistä uusimmassa, ”Transparent Psi Projectin” tutkimuksessa (PLOS One 5.11.2025) oli 26 483 osallistujaa ja 420 472 kriittistä koetta.
Selvää on, että tieteen itseäänkorjaavuus hidastuu, mikäli tieteen tuloksia ei haasteta replikaatiotutkimuksilla.
Bemin tapausta ja repilikaatiotutkimuksia käsitellään psykologi Petri Paavilaisen erinomaisissa kirjoissa ”Tieteen replikaatiokriisi” (2026) ja ”Tieteen valepuvussa” (2023) sekä professori (emeritus) Pertti Tötön kirjassa ”Tilastomenetelmiä yhteiskuntatieteilijöille” (2023).
Replikaatiokriisiä on tutkittu eniten kvantitatiivisten, määrälliseen numeeriseen aineistoon tukeutuvien tieteenalojen osalta. Varovaisena yleistyksenä tuloksista voidaan sanoa, että mitä eksaktimpi tieteenala, sitä luotettavampia määrällisten tutkimusten havainnot ovat.
Tieteenalojen erilaisen luonteen vuoksi eri alojen väliset rankingit tässä asiassa voivat olla harhaanjohtavia. Kvalitatiivisia, ei-numeeriseen aineistoja käyttävissä tieteissä, kuten monilla humanistisilla aloilla, ei useimmiten voida tehdä laskelmia. Humanistisilla aloilla voidaan kuitenkin tutkimusten luotettavuutta parantaa monin tavoin, esimerkiksi niin, että eri tutkijat tarkastelevat pääsevätkö he samoihin tuloksiin samoilla aineistoilla (Paavilainen 2026, s.46-49).
Tärkein syy epäluotettaviin tuloksiin on julkaisuvinouma, joka puolestaan johtuu siitä, että lehdet eivät halua mielellään julkaista uusintatutkimuksia, eivätkä myöskään tutkimuksia, joissa ei löydetä vaikuttavia tekijöitä, eli nollahypoteesi jää voimaan.
Tutkijat itse jättävät myös pöytälaatikkoon nollatuloksia ja muuten epäonnistuneita tutkimuksia. Tieteen itseäänkorjaavuuden takia olisikin tärkeää julkaista myös tuloksia, joista ilmenee, jos jollakin tekijällä ei olekaan odotettuja vaikutuksia vastemuuttujaan. Kun tutkimuksia kootaan yhteen metatutkimuksia varten, niin metatutkimuksesta tulee harhainen, jos siinä on mukana vain ne tutkimukset, joissa ilmiö on havaittu, eikä niitä, joissa ilmiötä ei havaittu.
P-hakkerointi eli tilastollisen merkitsevyyden (p alle 0,05) etsiminen tarkoittaa sitä, että yritetään epätoivoisesti etsiä aineiston pienistäkin osaryhmistä tilastollisesti merkitseviä p-arvoja vaikka niillä ei olisi varsinaista sisällöllistä merkitystä.
Harhaa aiheuttaa myös ilmiö nimeltä HARKing. Siinä tulosten saamisen jälkeen jälkiviisaasti ”korjataan” alkuperäistä tutkimushypoteesia tuloksiin sopivaksi, mutta jätetään raportissa kertomatta alkuperäisestä hypoteesista, joka ei saanut tukea.
Tavat ovat kuitenkin parantumassa. ”Avoin tiede” -projektit vaativat, että aineistot ovat muidenkin käytettävissä. Menetelmien ja tutkimusproseduurien raportointi tulee olla yksityiskohtaista ja huolellisesta jo ennen tutkimusta sekä tutkimuksen jälkeen.
Ideologinen sensuuri
Tieteen itsekorjaavuutta haittaa myös tiedelehtien mahdollisesti harjoittama ideologinen sensuuri.
Aihetta käsittelee matematiikan ja fysiikan professori Alan Sokal artikkelissaan ”How ideology threatens to corrupt science” Critic-lehdessä (22.5.2024). Kirjoitus on uudelleenjulkaistuna ”War on Science” -kirjassa (2025, s. 36-45, ks. myös kirjan arvostelu Skeptikosta 1/2026).
Sokal tuli tunnetuksi vuonna 1996 saadessaan julkaistua Social Text -lehdessä postmodernistiseen tyyliin kirjoitetun järjettömän artikkelin, jossa väitettiin kvanttigravitaation olevan sosiaalinen konstruktio. Eurozinen haastattelussa (8.8.2022) Sokal sanoo puolustavansa ”fundamentaaleja liberaaleja arvoja” sekä niin sanotun woke-vasemmiston että pseudo-populistisen oikeiston hyökkäyksiltä. Samassa yhteydessä hän sanoo, että suuri osa nykyisestä woke-vasemmistosta on kaukana siitä, mitä hän tarkoitti vasemmistolla 25-30 vuotta aiemmin, ”kun pidin itseäni vasemmistolaisena – kuten yhä pidän”.
Sokalin mukaan tieteen tulee olla totuutta etsivä hanke. Tutkijan kiinnostuksen kohteet ja arvot vaikuttavat tutkimuskohteen valintaan. Sen sijaan tutkimustulosten julkaisemiseen ei pidä vaikuttaa se, tuottavatko tulokset toivottavia vai ei-toivottavia johtopäätöksiä.
Sokal arvostelee erityisesti Nature Human Behaviour -lehden vuoden 2022 uutta eettistä ohjetta, jonka mukaan tutkimuksen tulosten tulee kunnioittaa ihmisten arvokkuutta ja oikeuksia. Naturen käyttämät käsitteet ”stigmatisointi”, ”syrjivyys”, ”rasismi”, ”seksismi”, ”ableismi”, ”homofobia” ja ryhmän ”oikeuksien ja arvokkuuden heikentäminen” voivat Sokalin mukaan taipua hyvin subjektiivisiksi ja ideologisesti venyviksi kriteereiksi toimittajien käsissä. Niiden avulla lehden toimittajat ottavat itselleen oikeuden sensuroida epämiellyttävät tutkimustulokset riippumatta niiden totuusarvosta.
Rasistisiin ja seksistisiin ennakko-oletuksiin perustuvat tutkimukset voidaan ilman tällaisia laajennuksia sulkea pois jo vanhojen eettisten periaatteiden perusteella ja siksi, että ne ovat huonoa tiedettä. Uudet ohjeet haittaavat Sokalin mukaan tieteellistä tutkimusta, jos esimerkiksi sukupuolten välisten erojen tutkiminen on vaarana tulla leimatuksi syrjiväksi, seksistiseksi tai stigmatisoivaksi. Tämä johtaa myös tutkijoiden itsesensuuriin, ja yhteiskunnan kannalta tärkeät aiheet jäävät tutkimatta. Tieteen julkisia tuloksia voidaan väärinkäyttää, mutta väärinkäytön mahdollisuus ei ole riittävä peruste tiedon tukahduttamiselle. Sen sijaan pitää kritisoida väärinkäyttöä ja väärinkäyttäjiä.
Sokal sanoo Naturen linjan sekoittavan todellisuutta koskevat kuvailevat havainnot ja normatiiviset väitteet. Jos jokin tutkimuksessa havaittu ryhmien välinen ero ”on totta”, ei siitä voi vetää moraalista johtopäätöstä, että ”niin pitääkin olla”. Tämä on vanha tuttu naturalistinen virhepäätelmä is – ought.
Sokal ei mainitse naturalistisen virhepäätelmän käänteismuotoa moralistista virhepäätelmää, jonka mukaan jokin asia ”ei voi tai ei saa olla totta”, jos se ei ole moraalisesti oikein. Hyvää tarkoittava toiveajattelu voi johtaa tavoittelemaan sen mukaisia moraalisesti hyviä tutkimustuloksia, eikä totuutta.
Hänen mielestään Naturen ohjeistusta ei voida soveltaa johdonmukaisesti ilman, että suuri osa biologisesta, lääketieteellisestä ja sosiaalitieteellisestä tutkimuksesta joutuisi vaaraan. Hän väittää, että sitä sovelletaan väistämättä valikoivasti: ei suinkaan kaikkiin mahdollisesti loukkaaviksi koettuihin tutkimuksiin, vaan vain niihin, joiden tuloksista toimituksellinen tai kulttuurinen vallassa oleva ryhmä ei pidä.
Nature-lehti pyrki lieventämään huolta sanomalla, että ohjetta käytettäisiin varovaisesti ja harkiten sekä tarvittaessa etiikan asiantuntijoita ja etujärjestöjä konsultoiden. Sokal ei pidä tätä rauhoittavana vaan ongelmallisena. Hänen mukaansa tutkimusartikkelien julkaisemista ei pitäisi ratkaista sen perusteella, mitä aktivistiryhmät tai poliittisesti suuntautuneet ”sensitiivisyyslukijat” pitävät hyväksyttävänä.
Hänen mielestään etujärjestöillä voi olla rooli politiikassa ja julkisessa keskustelussa, mutta ei tieteellisen laadun arvioinnissa. Jos tieteellinen julkaiseminen alkaa riippua siitä, millaisen reaktion poliittiset tai identiteettiperustaiset ryhmät ennakoidusti antavat, tutkimus muuttuu varovaiseksi ja itseään sensuroivaksi.
Sokal havainnollistaa tätä kääntämällä asetelman poliittisesti toisin päin. Jos oikeistolaiset toimittajat ilmoittaisivat torjuvansa tutkimuksia, jotka voisivat edistää seksuaalista vapautta, ateismia, perhemallien muutoksia tai aborttimyönteisyyttä, moni vasemmistolainen tunnistaisi sen heti tieteen alistamiseksi ideologialle. Sama periaate pitäisi tunnustaa myös silloin, kun sensuuria perustellaan edistyksellisillä arvoilla.
Argumentti ja evidenssi ratkaiskoot
Tieteen edistymisen ja tieteen itseäänkorjaavuuden kannalta on vaarallista, jos jokin taho pystyy luomaan julkaisu- ja rahoitusorganisaatioiden sisälle tabujen ja kieltojen järjestelmän ja näin estämään totuudenmukaisten tutkimustulosten julkaisemisen.
Argumenttien johdonmukaisuuden ja todistusaineiston voiman tulee ratkaista, mitä tieteen nimissä julkaistaan.
Kirjoittaja on Skepsiksen hallituksen jäsen ja sihteeri.
Olennaisin piirre, joka erottaa tieteen pseudotieteestä, on tieteen itseäänkorjaavuus. Se ei ole kuitenkaan mikään termostaatin tavoin toimiva automaatti, vaan edellyttää aktiivista toimintaa sekä tutkijoilta että lehtien ja muiden julkaisualustojen toimittajilta.
Tutkimustulosten replikaatiokriisi
John Ioannidisin kuuluisa artikkeli ”Why Most Published Research Findings Are False” julkaistiin arvovaltaisessa julkaisussa PLOS Medicine vuonna 2005. Muistan itse pitäneeni otsikkoa liioittelevana. Se olikin tarkoituksellisen yliampuva, ja siten auttoi käynnistämään pohdinnan siitä, miksi julkaistaan vain vähän aiempien tulosten luotettavuutta tarkastelevia toistotutkimuksia samalla tai uudella aineistolla.
Tunnetun psykologian professori Daryl Bemin tutkimuksesta ”Feeling the Future” tuli kuuluisa esimerkki tieteen replikaatiokriisistä. Se käsitteli parapsykologista aihetta prekognitio eli ennaltatietäminen. Tutkimus julkaistiin 2011 arvostetussa Journal of Personality and Social Psychology -lehdessä. Koehenkilöiden tuli arvata kumman kahdesta esiripusta takana oli eroottinen kuva. Vasta koehenkilön tehtyä oman arvauksensa tietokone arpoi kuvan jommankumman esiripun taakse. 53,1 % arvauksista oli oikein. Koehenkilöitä oli noin 1000.
Sattuman mukainen odotusarvo 50 % ylittyi niukasti, mutta kuitenkin tilastollisesti merkitsevästi (p alle 0,05). Myös seksuaalitutkijana tunnetuksi tullut Bem arveli, että mahdollisuus nähdä eroottisia kuvia oli stimuloinut esiin ennaltatietämisen kykyjä. Tämä merkitsi sitä, että tulevaisuuden tapahtuma (tietokoneen arpoma kuva) olisi vaikuttanut taaksepäin, siis jo menneeseen tapahtumaan (koehenkilön arvaukseen).
Tutkimus herätti suuren kohun. Useat tutkijat replikoivat tutkimuksen, eivätkä saaneet vastaavia tuloksia. Lehti kieltäytyi julkaisemasta tuloksia sillä perusteella, ettei se julkaise replikaatiotutkimuksia.
Skeptical Inquirer (SI) -lehdessä julkaistiin jo vuonna 2011 James Alcockin kirjoitus Bemin kokeesta. SI:n arkistosta löysin ainakin neljä Bemin koetta käsitelevää kirjoitusta Alcokilta, Stuart Vyseltä ja Susan Blackmorelta.
Viime vuosina on julkaistu useita Bemin tutkimuksen replikaatioita, eivätkä ne ole vahvistaneet hänen tuloksiaan. Niistä uusimmassa, ”Transparent Psi Projectin” tutkimuksessa (PLOS One 5.11.2025) oli 26 483 osallistujaa ja 420 472 kriittistä koetta.
Selvää on, että tieteen itseäänkorjaavuus hidastuu, mikäli tieteen tuloksia ei haasteta replikaatiotutkimuksilla.
Bemin tapausta ja repilikaatiotutkimuksia käsitellään psykologi Petri Paavilaisen erinomaisissa kirjoissa ”Tieteen replikaatiokriisi” (2026) ja ”Tieteen valepuvussa” (2023) sekä professori (emeritus) Pertti Tötön kirjassa ”Tilastomenetelmiä yhteiskuntatieteilijöille” (2023).
Replikaatiokriisiä on tutkittu eniten kvantitatiivisten, määrälliseen numeeriseen aineistoon tukeutuvien tieteenalojen osalta. Varovaisena yleistyksenä tuloksista voidaan sanoa, että mitä eksaktimpi tieteenala, sitä luotettavampia määrällisten tutkimusten havainnot ovat.
Tieteenalojen erilaisen luonteen vuoksi eri alojen väliset rankingit tässä asiassa voivat olla harhaanjohtavia. Kvalitatiivisia, ei-numeeriseen aineistoja käyttävissä tieteissä, kuten monilla humanistisilla aloilla, ei useimmiten voida tehdä laskelmia. Humanistisilla aloilla voidaan kuitenkin tutkimusten luotettavuutta parantaa monin tavoin, esimerkiksi niin, että eri tutkijat tarkastelevat pääsevätkö he samoihin tuloksiin samoilla aineistoilla (Paavilainen 2026, s.46-49).
Tärkein syy epäluotettaviin tuloksiin on julkaisuvinouma, joka puolestaan johtuu siitä, että lehdet eivät halua mielellään julkaista uusintatutkimuksia, eivätkä myöskään tutkimuksia, joissa ei löydetä vaikuttavia tekijöitä, eli nollahypoteesi jää voimaan.
Tutkijat itse jättävät myös pöytälaatikkoon nollatuloksia ja muuten epäonnistuneita tutkimuksia. Tieteen itseäänkorjaavuuden takia olisikin tärkeää julkaista myös tuloksia, joista ilmenee, jos jollakin tekijällä ei olekaan odotettuja vaikutuksia vastemuuttujaan. Kun tutkimuksia kootaan yhteen metatutkimuksia varten, niin metatutkimuksesta tulee harhainen, jos siinä on mukana vain ne tutkimukset, joissa ilmiö on havaittu, eikä niitä, joissa ilmiötä ei havaittu.
P-hakkerointi eli tilastollisen merkitsevyyden (p alle 0,05) etsiminen tarkoittaa sitä, että yritetään epätoivoisesti etsiä aineiston pienistäkin osaryhmistä tilastollisesti merkitseviä p-arvoja vaikka niillä ei olisi varsinaista sisällöllistä merkitystä.
Harhaa aiheuttaa myös ilmiö nimeltä HARKing. Siinä tulosten saamisen jälkeen jälkiviisaasti ”korjataan” alkuperäistä tutkimushypoteesia tuloksiin sopivaksi, mutta jätetään raportissa kertomatta alkuperäisestä hypoteesista, joka ei saanut tukea.
Tavat ovat kuitenkin parantumassa. ”Avoin tiede” -projektit vaativat, että aineistot ovat muidenkin käytettävissä. Menetelmien ja tutkimusproseduurien raportointi tulee olla yksityiskohtaista ja huolellisesta jo ennen tutkimusta sekä tutkimuksen jälkeen.
Ideologinen sensuuri
Tieteen itsekorjaavuutta haittaa myös tiedelehtien mahdollisesti harjoittama ideologinen sensuuri.
Aihetta käsittelee matematiikan ja fysiikan professori Alan Sokal artikkelissaan ”How ideology threatens to corrupt science” Critic-lehdessä (22.5.2024). Kirjoitus on uudelleenjulkaistuna ”War on Science” -kirjassa (2025, s. 36-45, ks. myös kirjan arvostelu Skeptikosta 1/2026).
Sokal tuli tunnetuksi vuonna 1996 saadessaan julkaistua Social Text -lehdessä postmodernistiseen tyyliin kirjoitetun järjettömän artikkelin, jossa väitettiin kvanttigravitaation olevan sosiaalinen konstruktio. Eurozinen haastattelussa (8.8.2022) Sokal sanoo puolustavansa ”fundamentaaleja liberaaleja arvoja” sekä niin sanotun woke-vasemmiston että pseudo-populistisen oikeiston hyökkäyksiltä. Samassa yhteydessä hän sanoo, että suuri osa nykyisestä woke-vasemmistosta on kaukana siitä, mitä hän tarkoitti vasemmistolla 25-30 vuotta aiemmin, ”kun pidin itseäni vasemmistolaisena – kuten yhä pidän”.
Sokalin mukaan tieteen tulee olla totuutta etsivä hanke. Tutkijan kiinnostuksen kohteet ja arvot vaikuttavat tutkimuskohteen valintaan. Sen sijaan tutkimustulosten julkaisemiseen ei pidä vaikuttaa se, tuottavatko tulokset toivottavia vai ei-toivottavia johtopäätöksiä.
Sokal arvostelee erityisesti Nature Human Behaviour -lehden vuoden 2022 uutta eettistä ohjetta, jonka mukaan tutkimuksen tulosten tulee kunnioittaa ihmisten arvokkuutta ja oikeuksia. Naturen käyttämät käsitteet ”stigmatisointi”, ”syrjivyys”, ”rasismi”, ”seksismi”, ”ableismi”, ”homofobia” ja ryhmän ”oikeuksien ja arvokkuuden heikentäminen” voivat Sokalin mukaan taipua hyvin subjektiivisiksi ja ideologisesti venyviksi kriteereiksi toimittajien käsissä. Niiden avulla lehden toimittajat ottavat itselleen oikeuden sensuroida epämiellyttävät tutkimustulokset riippumatta niiden totuusarvosta.
Rasistisiin ja seksistisiin ennakko-oletuksiin perustuvat tutkimukset voidaan ilman tällaisia laajennuksia sulkea pois jo vanhojen eettisten periaatteiden perusteella ja siksi, että ne ovat huonoa tiedettä. Uudet ohjeet haittaavat Sokalin mukaan tieteellistä tutkimusta, jos esimerkiksi sukupuolten välisten erojen tutkiminen on vaarana tulla leimatuksi syrjiväksi, seksistiseksi tai stigmatisoivaksi. Tämä johtaa myös tutkijoiden itsesensuuriin, ja yhteiskunnan kannalta tärkeät aiheet jäävät tutkimatta. Tieteen julkisia tuloksia voidaan väärinkäyttää, mutta väärinkäytön mahdollisuus ei ole riittävä peruste tiedon tukahduttamiselle. Sen sijaan pitää kritisoida väärinkäyttöä ja väärinkäyttäjiä.
Sokal sanoo Naturen linjan sekoittavan todellisuutta koskevat kuvailevat havainnot ja normatiiviset väitteet. Jos jokin tutkimuksessa havaittu ryhmien välinen ero ”on totta”, ei siitä voi vetää moraalista johtopäätöstä, että ”niin pitääkin olla”. Tämä on vanha tuttu naturalistinen virhepäätelmä is – ought.
Sokal ei mainitse naturalistisen virhepäätelmän käänteismuotoa moralistista virhepäätelmää, jonka mukaan jokin asia ”ei voi tai ei saa olla totta”, jos se ei ole moraalisesti oikein. Hyvää tarkoittava toiveajattelu voi johtaa tavoittelemaan sen mukaisia moraalisesti hyviä tutkimustuloksia, eikä totuutta.
Hänen mielestään Naturen ohjeistusta ei voida soveltaa johdonmukaisesti ilman, että suuri osa biologisesta, lääketieteellisestä ja sosiaalitieteellisestä tutkimuksesta joutuisi vaaraan. Hän väittää, että sitä sovelletaan väistämättä valikoivasti: ei suinkaan kaikkiin mahdollisesti loukkaaviksi koettuihin tutkimuksiin, vaan vain niihin, joiden tuloksista toimituksellinen tai kulttuurinen vallassa oleva ryhmä ei pidä.
Nature-lehti pyrki lieventämään huolta sanomalla, että ohjetta käytettäisiin varovaisesti ja harkiten sekä tarvittaessa etiikan asiantuntijoita ja etujärjestöjä konsultoiden. Sokal ei pidä tätä rauhoittavana vaan ongelmallisena. Hänen mukaansa tutkimusartikkelien julkaisemista ei pitäisi ratkaista sen perusteella, mitä aktivistiryhmät tai poliittisesti suuntautuneet ”sensitiivisyyslukijat” pitävät hyväksyttävänä.
Hänen mielestään etujärjestöillä voi olla rooli politiikassa ja julkisessa keskustelussa, mutta ei tieteellisen laadun arvioinnissa. Jos tieteellinen julkaiseminen alkaa riippua siitä, millaisen reaktion poliittiset tai identiteettiperustaiset ryhmät ennakoidusti antavat, tutkimus muuttuu varovaiseksi ja itseään sensuroivaksi.
Sokal havainnollistaa tätä kääntämällä asetelman poliittisesti toisin päin. Jos oikeistolaiset toimittajat ilmoittaisivat torjuvansa tutkimuksia, jotka voisivat edistää seksuaalista vapautta, ateismia, perhemallien muutoksia tai aborttimyönteisyyttä, moni vasemmistolainen tunnistaisi sen heti tieteen alistamiseksi ideologialle. Sama periaate pitäisi tunnustaa myös silloin, kun sensuuria perustellaan edistyksellisillä arvoilla.
Argumentti ja evidenssi ratkaiskoot
Tieteen edistymisen ja tieteen itseäänkorjaavuuden kannalta on vaarallista, jos jokin taho pystyy luomaan julkaisu- ja rahoitusorganisaatioiden sisälle tabujen ja kieltojen järjestelmän ja näin estämään totuudenmukaisten tutkimustulosten julkaisemisen.
Argumenttien johdonmukaisuuden ja todistusaineiston voiman tulee ratkaista, mitä tieteen nimissä julkaistaan.
Kirjoittaja on Skepsiksen hallituksen jäsen ja sihteeri.