Hevoskouluttaja Tua Onnela otti Skeptikkoon yhteyttä ja kysyi, kiinnostaisiko lehteä lähteä tekemään juttua eläinkommunikoinnista. ”Varsinkin hevosalalla käsittämättömän moni muuten ihan järkevä ihminen uskoo, että valokuvan välityksellä voi lukea eläinten ajatuksia”, hän kirjoitti.

Onnelan mainitsema ns. henkinen tai intuatiivinen eläinkommunikointi tarkoittaa uskomusta, että ihminen voi saada eläimeltä viestejä tunteiden, mielikuvien tai energioiden kautta, myös etänä valokuvan välityksellä tai jopa eläimen kuoleman jälkeen. Kommunikoijat kertovat keskustelevansa eläimen kanssa telepaattisesti ja näin auttavansa omistajaa ymmärtämään eläintä paremmin.

Toki tuollainen kiinnosti!

Yhdeksän moniosaajaa

Päätimme tehdä testin. Tua Onnela etsi kommunikoijille lähetettävät valokuvat kolmesta omasta hevosestaan, joiden elinolot hän tuntee, mutta joita ei ole helppo kuvien perusteella jäljittää verkosta. Hän myös laati näitä hevosia koskevat saatekirjeet. Kirjeissä kerrottiin harhauttavaa tietoa, jotta kommunikoijat eivät voisi käyttää niitä tulkintojensa tukena ja jotta nähtäisiin, kertoisivatko hevoset kommunikoijille, miten asiat oikeasti ovat.

Koska nimeni paljastaisi minut Skeptikon tekijäksi, perustin gmail-sähköpostiosoitteen salanimellä. Googlen avulla löysin helposti yhdeksän eläinkommunikoijaa. Ilmeni, että he ovat henkisen alan moniosaajia. Kommunikoinnin lisäksi tarjolla olisi ollut mm. akupunktiota, animal afterlife connectionia, auratulkintaa, eläinshamanismia, enkelienergiahoitoa, henkiparannusta, luonnonhenkikatselmusta, meedioistuntoa, menneitä elämiä, selvänäkökanavointia, shamaanivalmennusta, Synergy-ravintolisiä, transsimeditaatiota ja ufokontakteja.

Ensimmäiseltä kolmelta kommunikoijalta tilasin tulkintapyynnöt ”Marasta”, seuraavilta ”Maijasta” ja viimeisiltä ”Pepestä”. Joillekin kommunikoijille piti maksaa palkkio etukäteen, useimmat laskuttivat vasta tulkinnan lähettämisen jälkeen. Hinnat olivat 35-75 euron välillä. Yhdeksään tulkintaan kului Skepsikseltä yhteensä 524 euroa.

Jopa sukupuoli meni väärin

Tua Onnela on paitsi eläintenkouluttaja myös toimittaja, viestintäkouluttaja ja kirjan Opi kuin eläin toinen kirjoittaja. Hänen tilallaan Kangasalla järjestetään monenlaisia hevosiin ja viestintään liittyviä koulutuksia, kursseja ja elämyksiä. Hän tekee myös keikkatöitä hevoskouluttajana. Hän on hämmästynyt siitä, miten huonosti kommunikoijien vastaukset osuivat kohdilleen.

”Ajatelin, että he pelaisivat enemmän varman päälle: välttäisivät tarkkoja yksityiskohtia ja kertoisivat lähinnä asioita, joita voi sanoa useimmista hevosista. Tällaisia varmoja nakkeja oli tulkinnoissa kuitenkin melko vähän: hammaspiikit ja epäsymmetriat, joita on jossain vaiheessa elämää lähes kaikilla hevosilla, sekä jokaisen kavioeläimen lempiasiat eli omenat, porkkanat, laidun ja vapaus.”

Onnela oli myös ajatellut, että kommunikoijat päättelisivät enemmän heille lähetettyjen kuvien perusteella. Esimerkiksi rotu ja talviturkin mitta olisivat antaneet paljonkin sellaisia viitteitä hevosen elämästä ja elinolosuhteista, jotka olisi ollut helppo nähdä ja esittää telepaattisesti saatuina. Tällaista laskelmointia ei juurikaan esiintymyt, paitsi ”Maijalle” veikkailtu tajuton nälkä, sillä kaikki shetlanninponit ovat Onnelan mukaan ”ikuisella laihiksella”.

”Varman päälle pelaamisen ja päättelyn puutteesta tulee kuva, että nämä ihmiset todella uskovat juttuunsa. Toisin kuin etukäteen ajattelin, ei vaikuta siltä, että kommunikoinnilla pyritään vain ottamaan rahat pois hyväuskoisilta ihmisiltä.”

Tätä käsitystä vahvistaa myös se, että kommunikointiin panostettiin nähtävästi tosissaan. Tulkintoja ei heitetty lonkalta, vaan joissakin tapauksissa sopiva aika löytyi vasta useamman viikon päästä. Eräs kommunikoija ilmoitti, ettei tunne pystyyvänsä auttamaan ja antoi kollegansa yhteystiedot. Suuri osa tulkinnoista oli pitkiä ja perusteellisia. Hevosilta saadut viestit olivat puuta heinää, mutta pääosin hyväntahtoisia, eläimen omistajaa lohduttavia ja kannustavia.

Kommunikoijien ”ammattietiikasta” kertoi se, että he eivät halunneet ottaa yhteyttä ”Pepeen”, koska viestejä on soveliasta välittää vain eläimen omistajalle, jollainen kommunikoinnin pyytäjä ei tarinan mukaan ole. Yksi kolmesta suostui tekemään poikkeuksen, kaksi muuta sain puhuttua ympäri valehtelemalla, että olin löytänyt omistajan, joka pitää kommunikointia humpuukina. Hänelle on yksi ja sama, mitä hevosen valokuvan kanssa puuhataan.

”Oli miten oli, tulkinnat ovat täyttä soopaa. Kohdalleen osuvat vain muutama yksityiskohta ja asiat, joita voi sanoa jokaisesta hevosesta. ”Maija” on tosiaan kiltti ja sovitteleva, mutta liikunnallinen. ”Maralla” oli tosiaan erityinen suhde omistajaansa, joka kylläkin oli isäntä eikä emäntä. ”Pepellä” oli tumma pienempi poniystävä ja erilaisia kenkiä. Lähes kaikki muu, erityisesti olennaisin, menee metsään. Kukaan ei esimerkiksi nähnyt, että ”Mara” ja ”Pepe” ovat kuolleet ja että ”Maija” on oikeasti ruuna, eikä tamma niin kuin kirjeessä esitetään”, Tua Onnela sanoo.

Hevonen ei voi ”kuvailla asioita”

Tua Onnela kertoo, että on tärkeää erottaa kaksi asiaa: telepatia ja sanaton kommunikointi eläimen kanssa. Ensimmäinen on huuhaata, jälkimmäinen ei.

”On totta, että tunnistamme alitajuntamme ja intuitiomme avulla monia asioita niin toisista ihmisistä kuin muunlajisista olennoista ja pystymme viestimään toistemme kanssa monin muinkin tavoin kuin sanoin. Se ei ole taikauskoa, vaan kaiken kommunikaation tavallista arkea. Tunteiden siirtyminen eläinten ja ihmisten välillä on tieteellisesti todistettu tosiasia. Jokainen hevosenomistaja tietää, miten omassa vatsassa kouraisee, kun hevonen säikähtää, ja miten hevonen vastaavasti voi jännittyä, kun itseä huolestuttaa.”

Siinä, että hevosenomistajat haluavat kehittää intuitiotaan ja oppia tunnistamaan hevosen tunteita ja kehollisia viestejä entistä paremmin, ei Onnelan mukaan ole mitään pahaa, päinvastoin. Jos eläinkommunikoijat osaavat tässä auttaa, hänellä ei ole mitään sitä vastaan. Telepatia on kuitenkin eri asia. Toisen olennon ajatuksia ja tunteita ei ole mahdollista lukea etänä. Ei ole myöskään mitään viitteitä siitä, että hevoset ajattelisivat ihmiskielellä tai ylipäätään kielellisesti niin, että ne voisivat ”hiljetä kesken lauseen” ja ”kuvailla asioita”, kuten tulkinnoissa esitetään.

”Jotta eläimen ajatuksia ja tunteita voi todella yrittää ymmärtää, täytyy unohtaa ihmiskeskeisyys ja lähestyä niitä kyseisen olennon kommunikaatiosta ja kognitiosta käsin. Hevosten tapauksessa se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että perehdytään hevosten eleisiin, ilmeisiin, ääniin ja liikkeisiin sekä seurataan, miten niitä esiintyy eri tilanteissa. Jos lisäksi halutaan tehdä tulkintoja ajatusten ja tunteiden syistä, tarvitaan myös tiedot hevosen elinoloista, terveydestä ja kaikista ympäristön tekijöistä, jotka käytökseen sillä hetkellä vaikuttavat.”

Harmitonta hömppää? Ei ole!

Eläintelepatiaa voisi Onnelan mukaan ajatella harmittomana hömppänä, jos kommunikoijat pidättäytyisivät tekemästä diagnooseja, kuten ainakin osa heistä lupaa. ”Hevonen voi hyvin” on kuitenkin diagnoosi. Sillä linjataan, että hevonen ei tarvitse hoitoa tai tutkimuksia. Pahimmillaan tällainen diagnoosi voi pitkittää kipeän hevosen avunsaantia tai jopa johtaa hevosen sairastumiseen pahemmin. Jos esimerkiksi erittäin kivuliaasta mahasairaudesta kärsinyt ”Mara” olisi saanut eläinkommunikoijalta diagnoosin ”voi mitä parhaimmin” ja omistaja olisi sen uskonut, se olisi tarkoittanut hevoselle vielä pidempää ja kovempaa kärsimystä.

Onnela on hevoskouluttajan työssään törmännyt muutaman kerran eläinkommunikoijalta saatuun diagnoosiin. Kouluttajana hänellä on ollut kova työ vakuuttaa omistaja siitä, että hevonen tarvitsee tutkimusta ja hoitoa, vaikka kommunikoija onkin väittänyt hevosen olevan elämänsä kunnossa. Onnela pitää tällaista terveeksi diagnosoimista erittäin haitallisena ja vastuuttomana.

”Kaikki on hyvin” -tyyppiset lausunnot voivat olla hevoselle iso haitta myös silloin, kun omistaja saa niistä oikeutuksen pitää hevosta puutteellisissa olosuhteissa. Esimerkiksi karsina ei ole useimmille hevosille paras pitopaikka sen paremmin fyysisen terveyden kuin lajityypillisten tarpeiden näkökulmasta. Kommunikoijien vastauksissa karsinassa pitämistä ei kuitenkaan kyseenalaisteta. Päinvastoin perinteiseen talliin viitataan jopa ”Maijan” kohdalla, vaikka tämä asuu pihatossa.

”Sinänsä ymmärrän, miksi hevosenomistajia houkuttaa turvautua hyödyttömiin lisäravinteisiin, eläinkommunikointiin ja muihin taikakonsteihin. Hevosen pitäminen on todella kallista, ja kaikki oikeasti tehokkaaksi todettu tutkimus, hoito ja kouluttaminen on kallista ja vaivalloista. Esimerkiksi mahavaivaisen hevosen yksi tavallinen klinikkakäynti maksaa helposti puolisen tuhatta euroa ja lääkkeet useita tonneja. Jos viidelläkympillä voi saada itselle olon, että kaikki on hyvin ja hevosesta on pidetty huolta, toki se vetää puoleensa. Toivoisin kuitenkin, ettei hevosia hankittaisi, jos niiden avuksi ei ole varaa hankkia oikeita ammattilaisia”, Tua Onnela sanoo.