”kinesiologiaa” ja aivojumppaa

Pedagogiikkaa ei ole perinteisesti pidetty kovinkaan mediaseksikkäänä alana, mutta sekin on hiljattain saanut bestsellerinsä. Esimerkiksi havaijilaisen Carla Hannafordin kirjoja luetaan meilläkin. Vaikka kirjoittajan kerrotaan olevan neurofysiologian tohtori, biologian professori ja kouluttaja, kirjojen vetovoimaksi paljastuu pikemminkin maaginen kuin rationaalinen ajattelu.

annafordin kirjaa Viisaita liik- keitä voi suositella kenelle tahansa pseudotieteestä kiinnostuneelle, koska se on yhdenlainen malliesimerkki siitä, miten kirjailija hukuttaa lukijan todennäköisesti aivan asialliseen tietoon ennen kuin alkaa ujuttaa sekaan hatusta vedettyjä väitteitään.

Jopa puolet kirjasta on omistettu aivojen eri osien ja toimintojen selostamiseen. Tuskin monellakaan lukijoista on valmiuksia lähteä arvioimaan tietoa, jota kirja antaa cortexeista ja corpuksista. Asia liittyy nähdäkseni opetusalalla mukaan aivojen tulevaisuudessa opetuksen pitäisi

Hannafordin vallitsevaan myyttiin, jonka rakenteesta voidaan nyt tai katsoa, millaista käytännön olla.

mielestä ennen oli paremmin: nykyajan lapsilta puuttuu tv:n töllöttämisen vuoksi ajatusleikkiin ja luovuuteen vaadittavat neuraaliset verkostot. Kirja viittaa lukuisiin tieteellisiin tutkimuksiin, mutta tästä kohden viittaus puuttuu. Hieman myöhemmin Hannaford luettelee ”loogisen” vasemman aivopuoliskon ominaisuuksia, joita ovat kieli, analyysi, tekniikka ym., sekä oikean ”gestalt”-aivopuoliskon ominaisuuksia: tunne, ymmärtäminen, kuva, intuitio ja spontaanius.

Tässä kohdassa lähteitä kyllä on, mutta ne eivät enää johdakaan nykyajan aivotutkimuksiin vaan 70- ja 80-luvun populaaripsykologiaan.

Hannaford alkaa valmistella tietä aivojum-

Aivojumppa On Ylivoimaisesti Tunnetuin Suomen Kinesiologiayhdistyksen Tarjoamista Menetelmistä.

Kirjat

Petri Harju Skeptikko 4/007 

pan tulolle. Hänen mukaansa ADHD johtuu siitä, etteivät nykyajan vauvat saa kontata tarpeeksi. Konttaamisen kerrotaan olevan kehon keskilinjan ylittävää ristikkäisliikettä, joka kehittää silmien, korvien, käsien, jalkojen ja aivopuoliskojen yhteistyötä. Aivojumpan ristikäynti-liikkeen tehtävänä on kehittää varhaislapsuudessa vaillinaisiksi jääneitä hermoratoja jäljittelemällä konttaamista pystyasennossa.

Hannaford kertoo, miten lapsen motoriset taidot kehittyvät, aivan oikein, mutta jatkaa, että konttaaminen aktivoi vasenta ja oikeaa aivopuoliskoa yhdistävän aivokurkiaisen kehitystä. Tähän kohtaan ei ole löytynyt viitteitä. Vauvaiässä hermoston ja motoristen kykyjen kehityksellä lienee toki yhteys, mutta Hannafordin väite, jonka mukaan nykyinen vauvaistuimien liikakäyttö aiheuttaa tarkkaavaisuushäiriöitä, on pelkkä ilmaan heitetty ajatus.

Hannaford selittää oppimisvaikeuksien johtuvan monista eri syistä. Näitä ovat tv, tietokone ja videopelit, aististimulaation puute, konttaamattomuus, stressi, liikunnan puute, vääränlainen opetus, kilpailu, luovan leikkimisen puute, kotiväkivalta, liian vähäinen veden juominen ja puutteellinen hapensaanti, voimakkaat sähkömagneettiset kentät, proteiinin sekä amino- ja rasvahappojen puute, liika hiilihydraattien ja sokerin kulutus, korvatulehdukset, allergiat, antibioottien käyttö, hiiva, toksiinit, alkoholi jne. jne. Hänellä ei ole ilmeisesti aikomuksenakaan selittää, miten nämä liittyvät toisiinsa vai liittyvätkö lainkaan: yhteistä kaikille ongelmille on, että ne ovat ratkaistavissa aivojumpan (Brain

TM Gym ) avulla. Eikä tässä vielä kaikki, vaan aivojumppa auttaa myös Sinua parantamaan suorituskykyäsi ja lisäämään luovuuttasi.

Kotitekoiset Diagnoosit

Hannaford kyseenalaistaa oppimisvaikeustutkijoiden käyttämän ADD- ja ADHD-diagnoosin ja on keksinyt oman luokituksensa ”SOSOH”: Stressed Out, Survival-Oriented Humans, joka sopinee paremmin hänen omiin kaupallisiin tarpeisiinsa kuin erityisopetuksen käyttöön.

Kovin kalliiksi Hannafordin menetelmät eivät kuitenkaan tule, sillä hän vannoo hapen ja erityisesti veden – ”oppimisen taikajuoman” – nimeen. Vettä on aivoista kuulemma 90 %. Kirjan mukaan vesi sitä paitsi suojaa aivoja syöpää ja leukemiaa aiheuttavalta sähkömagneettiselta kentältä. Hannaford luettelee eri kodinkoneista tulevien kenttien suuruuksia. Hänen mukaansa lapsiveden välityksellä sikiöön kulkeutuva sähkömagnetismi häiritsee tämän luontaisen rytmitajun kehittymistä, mikä tekee lapsista jo syntymästään häiriintyneitä. Kirja väittää, että nykyisin rakennetaan ikkunattomia kouluja, joten lapsilla on kova työ oppia loisteputkista tulevan sähkömagneettisen säteilyn vaikutuksessa.

Sattumoisin myös Skeptic’s Dictionary käsittelee sähkömagneettisia kenttiä, koska niihin kohdistuu modernia taikauskoa. On mielestäni paradoksaalista, että samalla kun vaihtoehtolääkitystä suosiva väki suojautuu sähkömagnetismilta, alalle on ilmestynyt sähkömagneettiterapia. Erona on tietenkin, että jos ensin mainittu aiheuttaa kaikenlaisia vaivoja, jälkimmäinen parantaa kaikenlaisia vaivoja.

Hannafordilla on myös sanansa sanottavana ADHD-lääkitykseen. Hänen mukaansa Ritalinilla on samat vaikutukset, sivuvaikutukset ja riskit kuin kokaiinilla ja amfetamiinilla, ja hän väittää sen käytön vaikeuttavan koulunkäyntiä. Oikeasti kyseessä olisikin stressi, joka hoituu päivittäisellä aivojumpalla, ”eikä Ritalinia tule antaa ADHD-potilaille”.

ADHD-luokitus ja siihen määrättävä stimulanttilääkitys ovat melko uusia ja siksi jotkut tutkijatkin ovat olleet kriittisiä niiden suhteen. Silti kenen tahansa ei mielestäni pitäisi puuttua erityisoppilaiden diagnosointiin.

Tohtori Hannafordin Väitöskirja

Toisessa kirjassaan, Oppimisen palapeli, Hannaford esittelee tutkimaansa oppilasprofiilijärjestelmää. Hänen väitöskirjansa käsittelee aivojen lateraalisuuteen perustuvia dominanssiprofiileja. Niitä varten selvitettiin yli 200 oppilaan käden, jalan, silmän, korvan ja aivojen dominanssi (oikea- vai vasenkätinen jne.). Koska Hannaford näyttää olevan kiinnostunut aivokuvauksien tuloksista, voisi kuvitella, että dominanssit olisi selvitetty näiden avulla. Näin ei kuitenkaan ole. Hannaford kertoo käyttäneensä diagnostisena menetelmänään ”lihasreaktioiden tarkastelua” samanaikaisesti, kun oppilaiden ”huomio” kiinnitettiin kuhunkin käteen, silmään, korvaan ja aivopuoliskoon. Hänen mukaansa kyseessä on ”lääkäreiden, kinesiologien, kiropraktikoiden ja muiden terveysalan ammatinharjoittajien” käyttämä menetelmä. Siinä oppilaat laittavat oikean kätensä diagnosoitavan asian päälle (oikea ja vasen puoli vuorollaan) ja ojentavat diagnoosin tekijälle vasemman kätensä, josta tämä kokeilee ”lihasvastuksen” eli miten hyvin lihas tuntuu vastaavan kevyeen alaspäin painamiseen.

Näin saadaan oppilaan ominaisuuksia kartoittava oppijaprofiili, johon liittyvät ominaisuudet ja tarpeet ovat katsottavissa Op- pimisen palapelistä. Ongelmallisina pidetään profiileja, jotka eivät ole oikealla tavalla ristikkäisiä. Koska esim. vasemman aivopuoliskon tiedetään ohjaavan kehon oikeaa puolta, ”vasenaivoisen” oppijan pitäisi olla oikeakätinen, -jalkainen, -silmäinen ja -korvainen. Niin ei kuulemma ole erityisoppilaiden kohdalla.

Mikä yliopisto hyväksyy näin erikoista menetelmää käyttäneen tutkimuksen? Hannaford sai neurofysiologian tohtorin arvonimen Columbia Pacific Universitysta vuonna 1993. Kyseessä oli vuonna 2000 viranomaisten sulkema ns. postimyyntiyliopisto. Se oli menettänyt toimilupansa jo 1997, koska sen katsottiin myöntävän akateemisia oppiarvoja rahaa vastaan tarjoamatta opiskelijoille alkeellisintakaan ammattitaitoa. Toimiluvan menetystä edeltävät tutkinnot ovat oikeuden päätöksellä laillisesti päteviä Kalifornian osavaltiossa. Käytännössä Hannafordin tohtorinarvon käypyys vaihtelee osavaltioittain.

Oppimisen palapelin suomalainen kustantaja väittää Hannafordin toimineen lisäksi 20 vuotta biologian professorina. Internetissä olevien soveltavan kinesiologian lähteiden mukaan työnantajana olisi ollut Havaijin yliopisto. Otin yhteyttä Havaijin yliopistoon, jonka henkilökuntarekisteristä Hannafordia ei kuitenkaan löydy. Selvittääkseni, voisiko asia johtua avioitumiseen liittyvästä sukunimen vaihdosta, otin yhteyttä Hannafordiin sähköpostitse. Hän suostuikin haastatteluun, mutta kun lähetin kysymykset, jotka koskivat hänen tutkijanuraansa, ei vastauksia sitten tullutkaan.

Yhteenveto Hannafordin ajattelutapaa voisi nimittää tieteellistämiseksi. Hän ottaa esille satunnaisilmiöitä ja keksii niille ensimmäisenä mieleen juolahtavan aivoihin liittyvän selityksen. Selityksissään hän punoo vyyhdin, jota ei enää itsekään saa auki – paitsi tietysti aivojumpan avulla. Vaikka Hannaford antaa itsestään hyvin tieteellisesti suuntautuneen tutkijan kuvan, taustaselvitys paljastaa hänen olevan soveltavaksi kinesiologiaksi kutsutun new age -liikkeen asialla. Chakrat ja meridiaanioppi on kirjoissa naamioitu neurologian termistön kaapuun.

Jos ajatellaan, että yhdessä ammattikirjassa on vaikkapa 50 epätieteellistä väitettä, se on melkoinen määrä. Jos tämän lisäksi täysin tieteellisiä väitteitä on kuitenkin 2000, niin lopputuloksena voisi ajatella, että kyseessä on suurimmilta osin melko totuudenmukainen teos. Näin ei kuitenkaan ole. Hannafordin tieteelliset väitteet on arvatenkin lainattu jostakin neurologian oppikirjasta. Ne loput 50 epätieteellistä väitettä ovat se osuus, joka kirjalla oikeasti on annettavanaan. Hannafordin teokset ovat silkkaa humpuukia tehokkaalla hämäysstrategialla, eikä niitä voi suositella opetusalan käyttöön. Hannaford, Carla: viisaat liikkeet: aivojumpalla apua oppimiseen. Helsinki: Kehitysvammaliitto. toinen painos, 2002.

Hannaford, Carla: oppimisen palapeli. Yksilölliset aivoprofiilit. Helsinki: Kehitysvammaliitto, 2003. Hannafordista, soveltavasta kinesiologiasta, aivojumpasta ja on kirjoittanut suomeksi myös teol. yo. Riikka seppälä (http://www.evl.fi/kkh/kuo/klk/uu/aivojumppajakinesiologia.htm).

Patrik Austin Kirjoittaja (huk) On Opettaja Ja Vapaa Toimittaja

Keskustelua

skepsismin ja tieteen ongelmat ovat yhteisiä

Skepsiksen kunniapuheenjohtaja ilpo V. Salmen (Skeptikko 3/2007) mukaan skeptikot tulevat aina astumaan ”jonkun spesiaalitutkijan varpaille”, jos he ryhtyvät arvostelemaan tiedettä. Olen asiasta täysin samaa mieltä. Ja jos skeptikko hommaan ryhtyy, hän huomaa pian astuneensa kokonaisten laitosten ja jopa tiedekuntien varpaille – tai vähintäänkin herättäneensä kateutta ja mustasukkaista oman reviirin puolustamista.

Mutta onko tässä mitään uutta? Ovathan skeptikot talloneet jo monien kaivonkatsojien ja ufojen tarkkailijoiden varpaille – he vasta spesiaalitutkijoita ovatkin. Ymmärrän ja jaan huolen siitä, että yhdistyksenä Skepsiksen resurssit ovat rajallisia. Mutta jos skeptikon väitteet ovat perusteltuja, hänen tulee voida esittää niitä kohteesta tai omasta taustastaan riippumatta – ja sääntöjen sitä estämättä. On esimerkiksi runsaasti merkkejä siitä, että totuusrelativismi ja biologianpelko ovat akatemian sisällä suosiossa. Tätä pitää tieteellistä valistusajattelua kannattavassa yhdistyksessä mielestäni käsitellä.

Tieteellisen neuvottelukunnan puheenjohtaja Jukka Maalampi esittää, että tiedemaailman tulisi hoitaa tieteen oppiriidat ”omassa keskuudessaan”. Näin todellakin pitäisi tapahtua. Valitettavasti tieteen itseään korjaavuus toimii joskus huonosti – sitä huonommin, mitä kauemmas eksakteista tieteistä mennään. On lähes itsestäänselvyys, että vaikkapa filosofiassa (jossa edelleen kiistellään samoista, ratkaisemattomista kysymyksistä kuin Platonin aikaan) voidaan esittää huomattavasti löyhemmin perusteltuja väitteitä kuin luonnontieteissä. Siksi ne jäävät toisinaan elämään muotivirtauksina ja hedelmättöminä uudelleentulkintoina.

Yhtenä syynä korjaavuusongelmiin saattaa olla tieteenkentän pirstoutuminen. Harvat luonnontieteilijät esimerkiksi tietävät, millaisia väitteitä uusilla humanistisilla aloilla esitetään. Tai ehkä kyse on yksinkertaisesti kovasta kiireestä ja kilpailusta: kenellä on kaiken byrokratian keskellä aikaa seurata muuta kuin omaa alaansa? Niinpä koska skeptikko ei tee varsinaista tutkimustyötä tai esitä uusia teorioita/tulkintoja, hän jos joku soveltuu yleisempään tiedekritiikkiin. Lienee myös paikallaan muistaa, minkälainen merkitys ”ulkopuolisilla” on tieteenhistoriassa. albert Einstein oli patenttivirkailija, fyysikko Max Delbrück oli synnyttämässä molekyylibiologiaa, Darwin oli itseoppinut jne.

Tiede ja etenkin valistus tarvitsevat nähdäkseni jatkossa entistä enemmän ”ulkopuolisia”. Lisäksi, jos olemme rehellisiä, huomaamme, että Skepsiksen ongelmat ovat tieteenkin ongelmia: liikaa laiskuutta ja liian vähän kompetenssia.

Osmo Tammisalo

Keskustelua

ilmastonmuutos todellisen skeptikon silmin

On totta, että ilmasto muuttuu. Onhan se vaihdellut koko maapallon olemassaolon aikana ajoittain hyvinkin rajusti. Vaikka aurinko on kiistatta suurin tekijä, syitä löytyy esim. geologisesti aktiivisen maapallon omista sisäisistä tapahtumista (esim. mantereiden liikkeet, muuttuvat merivirrat). Myös aurinkokuntamme muilla taivaankappaleilla on oma vaikutuksensa, mutta suuria mullistuksia syntyy myös ulkoavaruuden tapahtumista. On myös totta, että ihminen on muuttanut merkittävästi ympäristöään niin maalla, merellä kuin myös ilmassa. Vaikka saastumista pidetään merkittävänä uhkana, niin maankäyttöön liittyvät toimenpiteet (vesistömuutokset, metsien raivaukset, asvalttiviidakoiden kasvu, jne.) aiheuttavat todellisia, usein lähes peruuttamattomia, ympäristömuutoksia. Ihmisen vaikutus globaaliin ilmastoon on sen sijaan huomattavasti vähäisempi kuin mitä tuomiopäivänjulistajat väittävät eikä muutosta torjuta päästörajoituksilla eikä muillakaan toimilla. Sen sijaan järkevillä toimenpiteillä voidaan varmistaa puhtaan veden ja hengitysilman saanti maapallon kasvavalle väestölle.

Ilpo V. Salmen filosofinen kirjoitus ”Skepsis, ilmastonmuutos ja Kopernikus”, Skeptikko lehdessä 2/2007, on mielenkiintoinen sekoitus ilmastonmuutokseen liittyviä uhkakuvia, Rooman klubin ennustuksia ja maapallon rajallista sietokykyä. Kirjoitustaan Salmi pitää uutena suunnan avauksena Skepsiksen toimintaan; pois entisestä huuhaahaamujahdista yleisempään tieteelliseen pohdiskeluun. Itse olin aiemmin Skepsiksen jäsen, mutta erosin, koska nimenomaan tämä huuhaakeskeinen linja ei vastannut yleistä tieteellistä mielenkiintoani. Tervehdin innolla tätä uutta linjausehdotusta. Salmen kirjoituksen ilmastonmuutosta koskeviin näkemyksiin en sen sijaan ole valmis yhtymään.

Voisi luonnollisesti ensiksi pohdiskella onko Salmen esille ottama kolmas vallankumous nähtävä todella kestävään kehitykseen siirtymisenä. Ajatus on kyllä houkutteleva, sillä kyllähän monet luonnonvarat ovat kovalla koetuksella. Haluaisin kuitenkin kuulla, miten Salmi jakaisi rajalliset hyödykkeet tasapuolisesti niin kolmannen maailman kasvavan väestön kuin länsimaiden hyvin toimeentulevien kesken. Onneksi maapallomme ei ole vain Pääsiäissaaret Salmen terminologiaa lainatakseni vaan huomattavan dynaaminen, olosuhteiltaan vaihteleva ja luontonsa puolesta huomattavasti kestävämpi kuin tuhoa ennustavat pessimistit antavat uskoa. Gro-Haarlem Brundtlandin komitean esittämä kestävän kehityksen ajatus kuulostaa hyvältä, mutta, kun siihen yhdistetään varovaisuusperiaatteen käsite (= kielletään kaikki sellainen toiminta, jonka vaarattomuutta ei voida todistaa), ollaan jo tekemisissä todella mahdottoman yhtälön kanssa.

Salmi toteaa juttunsa loppupuolella, että maapallo on rajallinen. Tämähän on itsestäänselvyys, mutta sen sijaan väite, että kasvun rajat on saavutettu, onkin eri asia. Muistan, miten 60-70 -luvun vaihteessa hoettiin raaka-aineiden loppuvan ja taidettiin jopa kirjoittaa, että viimeiset öljytipat tyrehtyvät ennen seuraavalle vuosituhannelle siirtymistä. Näinhän ei ole käynyt vaikka niukkuutta ja hintojen nousua kohti ollaan menossa. Kysyntä ja tarjonta hakevat toisiaan. Esimerkkinä voidaan mainita, että Irakin nykyinen öljyntuotanto, 2 miljoonaa barrelia/vrk, on suunnitelmien mukaan tarkoitus nelinkertaistaa vuoteen 2030 mennessä. Itse luotan ihmisen kekseliäisyyteen uusien parempien ratkaisujen esille tuojana. Emme todellakaan elä Pääsiäissaarten suppeassa maailmassa, sillä meillä ei yleisesti ottaen ole puutetta raaka-aineista, vaan ne ovat korkeintaan epätasaisesti jakautuneet maapallolla. Olen siis optimisti.

Ilpo Salmen olen oppinut vuosikymmenien saatossa tuntemaan avarakatseisena ja eri tieteenaloihin erinomaisesti perehtyneenä sukeltajakollegana. Olemme usein keskustelleet myös tämän hetken poliittisesti kuumasta aiheesta eli ilmastonmuutoksesta ja olin kuvitellut, että hän piti ilmastoskeptisiä näkemyksiäni perusteltuina. Tulkitsen Salmen kirjoituksen myötäilevän tarkoituksellisesti poliittista uskomusta joko laajemman keskustelun virittämiseksi tai sitten perusteluni eivät ole Ilpoa vakuuttaneet.

Kuten Salmen kirjoituksessa mainitaan, suhtaudun todella hyvin kriittisesti ajatukseen, että ihminen toimillaan olisi nostamassa maapallon keskilämpötilaa huolestuttavalle tasolle ja sitä kautta vaarantamassa ekologista tasapainoa. Vielä vähemmän uskon ihmisen kykyyn pysäyttää luonnon prosessien hallitsemaa globaalia ilmastonmuutosta. Päästörajoituksilla voidaan toki vaikuttaa suurkaupunkien ilmanlaatuun ja ehkä myös turvata puhtaan juomaveden saantia siellä missä sitä ei ole. Mutta ihmisen harkitsemattomat toimet maankäytössä ja ennen kaikkea näkyvissä oleva väestönräjähdys voivat kyllä aiheuttaa luonnon tasapainon järkkymistä.

MAAPALLON ILMASTON YLIN VARTIJA - IPCC Kirjoituksessaan Salmi paneutuu ilmastonmuutoksesta käytävään keskusteluun paljolti ns. YK:n asettaman hallitusten välisen ilmastonmuutospaneelin (IPCC - Intergovernmental Panel on Climate Change) arviointiraporttien antaman viestin pohjalta. Tänä vuonna julkistetussa, 4. arviointiraportin 1. työryhmän (WG1) päättäjille suunnatussa yhteenvedossa ja sen tieteellisissä perusteluissa IPCC toteaa: ”Most of the observed increase in global average temperatures since the mid-20th century is very likely due to the observed increase in anthropogenic greenhouse gas concentrations.” Vapaasti käännettynä: 1900-luvun puolivälin jälkeen havaittu maapallon keskilämpötilan nousu johtuu hyvin todennäköisesti antropogeenisten (ihmisen toiminnasta syntyvien) kasvihuonekaasujen määrän havaitusta lisääntymisestä.

IPCC:n 4. Arviointiraportti löytyy kokonaisuudessaan IPCC:n kotisivuilta http://ipccwg1.ucar.edu/wg1/wg1-report.html ja päättäjille suunnatun yhteenvedon suomennos osoitteesta http://www.fmi.fi/kuvat/ipcc_ar4_ spm_suomennos.pdf

Jotta IPCC säilyttäisi pelottelu-uskottavuutensa on luonnollista, että perättäisissä ilmaston tilaa koskevissa raporteissa on uhkan vakavuutta nostettava. Ensimmäisissä raporteissa 1990-luvulta puhuttiin ihmisen mahdollisesta vaikutuksesta; edellisessä käytettiin jo termiä todennäköisesti ja nyt uusimmassa vuodelta 2007 tarjotaan jo hyvin todennäköisesti. Tieteelliset perusteet puuttuvat edelleen, eikä tietokonesimulaatioilla asiaa todisteta.

Poliittiseksi konsensukseksi muodostunut ihmistä syyllistävä näkemys ei kuitenkaan ole niin itsestään selvä kuin IPCC-uskovaiset antavat ymmärtää. Vaikka Salmi pyrkii valottamaan myös IPCC:n väittämiä ja uhkakuvia kritisoivien ”ilmastoskeptikkojen” näkemyksiä, hän valitettavasti sortuu vähättelyyn. Hän on varmaan oikeassa, että osa vastustavista mielenilmauksista on epäasiallista, jopa ilkkumista, mutta tämä pätee kyllä yhtä lailla vastapuolen toimintaan.