KIRJAT

Pseudohistoriaa

Dosentti Johan Bäckmanin hämmentävä kirja ”Pronssisoturi – Viron patsaskiistan tausta ja sisältö” (Tarbeinfo 2008) kertoo parin vuoden takaisesta kriisistä, joka liittyi neuvostoaikaisen muistomerkin siirtämiseen Tallinnassa. Teos on yliopistodosentin kirjoittamaksi äärimmäisen omituinen.

Tekijällä näyttää olevan kirjan kirjoittamisen motiivina poliittinen agenda ja ideologia sumentaa hänen arvostelukykynsä täysin. Väitteet ovat suureksi osaksi täyttä huuhaata ja suosittelenkin Bäckmanin lukemista huumorimielessä. Tietenkään virolaiset eivät välttämättä näe mitään hauskaa siinä, että heitä haukutaan apartheid-järjestelmää kannattaviksi fasisteiksi ja natsimielisiksi holokaustin kieltäjäksi. Viimeksi mainittuihin lukeutuu Bäckmanin mukaan myös Viron entinen presidentti Lennart Meri, mikä antaa totuudenmukaisen kuvan teoksen tasosta.

Erkki Haapaniemen oivallinen arvio (Humanisti 3/2008) dosentti Bäckmanin kirjasta on itse asiassa paljon parempi kuin itse kirja. Haapaniemi on myös paljon parempi kirjoittaja ja terävämpi ajattelija kuin Bäckman. Ihmettelenkin syvästi, miksei Haapaniemellä ole akateemista virkaa, koska Bäckmanilla on sentään dosentuuri. Tämä kertoo jotakin yliopiston eräiden laitosten tilasta.

Huuhaa-palkinnon juuri saanut professori

Tapio Puolimatkan kirjaparivaljakko ei siis ole poikkeus akateemisen, pseudotieteellisen ja ideologisesti motivoituneen huuhaan saralla. Vaikka dosentti Bäckman ei ole historian tutkija, opettaa hän Viron ja Venäjän oikeussosiologiaa Helsingin yliopistolla ja toimii lisäksi kriminologian dosenttina Turun ja Joensuun yliopistoilla. Tämä on suoranainen skandaali, ottaen huomioon ”Pronssisoturissa” esitetyt räikeät valheet ja propagandistiset vääristelyt.

Miehittikö Neuvostoliitto Viron?

Tekijän yksi poskettomimmista väitteistä ja samalla kirjan kantava teema on se, ettei Neuvostoliitto koskaan miehittänyt Viroa. Sen sijaan Neuvostoliitto kuulemma vapautti Viron ja miehitys on pelkkä natsimyytti. Bäckman toistaa läpi kirjan, miten virolaiset ovat fasisteja ja natsimielisiä holokaustin kieltäjiä. Historiaa käsitellään siten, että muutama virolaisnatsi mainitaan ja heitä sitten solvataan. Tästä yleistetään rankasti koko kansaan ja myös suomalaiset saavat osansa. Natseja on joka nurkan takana. Kirjailija Mika Waltarikin paljastuu natsiksi. Mielenkiintoista.

Tosiasiat ovat tietenkin tosiasioita, eikä Bäckman niitä propagandallaan muuksi voi muuttaa. Historiankirjoitus ei toimi neuvostomielisten, ”russofobiasta” tai ”sovietofobiasta” vaahtoavien dosenttien ja toimittajien ehdoilla, onneksi. Mutta jos ja kun historiaa tarkastellaan neuvostomielisten silmälasien läpi, näyttäytyy johtoinen nukkehallinto. Sen johdossa oli vapaussoturien liikkeen (vapsien) johtohahmoihin kuulunut Hjalmar Mäe.

Saksan miehityksen aikana Viro oli ensimmäinen maa, josta juutalaiset (noin 950–1000 henkilöä) poistettiin kokonaan vuoden 1941 aikana, mikä todettiin Wannseen pöytäkirjoissa 20. tammikuuta1942. Tätä dosentti Bäckman kutsuu holokaustiksi ja juuri tämä on hänelle todiste virolaisten ”fasismista”. Kansallissosialismi ja antisemitismi oli kuitenkin vuonna 1933 Viron tasavallassa julistettu rikolliseksi toiminnaksi ja kotirauhaa rikkovaksi ideologiaksi. Neuvostoliitto otti Viron haltuunsa uudelleen syyskuussa 1944, kun Suomi solmi aselevon itänaapurinsa kanssa syyskuun alkupuolella.

Neuvostojärjestelmä pystytettiin Viroon todenteolla vasta II maailmansodan jälkeen 1940-luvun lopussa. Kymmeniä tuhansia virolaisia karkotettiin Siperiaan, kuten Stalinilla oli tapana, ja virolaisten maatilat muutettiin neuvostokollektiiveiksi. Vielä 1980-luvulla Moskovan keskushallinto pyrki aggressiivisesti pyyhkimään Viron neuvostotasavallasta ei-venäläiset eli virolaiset kulttuuripiirteet kokonaan pois.

Mitään näistä historiallisista faktoista ei Bäckmanin kirjasta löydy. Sen sijaan propagandaa natseista ja fasismista sekä sankarillisten neuvostoliittolaisten ”vapauttajien” toiminnasta riittää. On päivänselvää, että kirjoittajalla on poliittinen agenda, jolloin historiallinen totuus asiasta saa väistyä.

kaikki tietenkin aivan uudessa valossa. Jälki on karmeaa, paikoitellen lukukelvotonta paasausta. En muista koskaan kärsineeni niin paljon lukemisesta kuin ”Pronssisoturia” viikkotolkulla iltapuhteena pakertaessani. Kärsivällisyys oli jatkuvasti koetuksella, mutta taistelin ja sain roskan vihdoin viikkojen tankkaamisen jälkeen väkisin luettua. Se oli kirjan paras anti – lukemisen lopettaminen. Oli äärimmäisen mukavaa palata laatukirjallisuuden pariin dosentti Bäckmanin ala-arvoisen hengentuotteen jälkeen.

Historiallinen fakta asiassa on se, että II maailmansodan alkaessa Viro tahtoi pysytellä puolueettomana, mutta joutui pakon edessä solmimaan Neuvostoliiton kanssa yhteistyö- ja tukikohtasopimuksen vuonna 1939. Neuvostoliitto & marssittikin Viroon 25 000 sotilasta suljettuihin tukikohtiin 18. lokakuuta 1939 alkaen. Todettakoon vielä se, että Virolla oli tuolloin rauhanaikaisena vahvuutena jatkuvasti palveluksessa vain 15 000 sotilasta, joten voimatasapainosta ei todellakaan voida puhua.

Kesäkuussa 1940 suomalaisten varsin hyvin muistama herra Molotov esitti Virolle uhkavaatimuksen, jossa naapurivaltiota syytettiin yhteistyösopimuksen rikkomisesta ja vaadittiin vielä lisäneuvostojoukkojen sijoittamista Viroon. Maan hallitus totesi vastarinnan mahdottomaksi ja Neuvostoliiton vaatimus hyväksyttiin. Muuta vaihtoehtoa ei yksinkertaisesti virolaisilla ollut.

Näin ollen 17.-21. kesäkuuta 1940 Viroon saapui noin 90 000 neuvostosotilasta lisää. Tämän myötä Virossa olevien puna-armeijan joukkojen määrä oli jo yli 100 000 sotilasta eli maa oli miehitetty.

Elokuussa 1940 Virosta tuli neuvostotasavalta. Puna-armeijan ja Neuvostoliiton salaisen poliisin toimesta aloitettiin välittömästi laajamittaiset puhdistukset. Koko Viron tasavallan poliittinen ja taloudellinen eliitti ammuttiin tai vietiin Siperiaan; heidän joukossaan 400 juutalaista, joita syytettiin sionismista ja neuvostovaltion pettämisestä. Valtiorakenteet ja oikeusjärjestelmä tuhottiin. Presidentti Konstantin Päts perheineen vietiin Venäjälle vankilaan. Päts kuoli myöhemmin Venäjällä Neuvostoliiton salaisessa mielisairaalassa.

Viron neuvostoliittolaistaminen keskeytyi kolmeksi vuodeksi Saksan vallattua Baltian kesällä 1941. Saksalaismiehityksen aikana Virossa toimi saksalaisten alaisuudessa virolais-

Eljas Erkon Sodat

Sivulla 155 dosentti kirjoittaa Eljas Erkon sodista. Näitä varten on kirjaan tehty oikea tietolaatikko. Bäckmanin kirja sisältää runsaasti tällaisia huuhaaväitteitä, joten niitä on syytä tarkastella hieman lähemmin.

Tekijä on jättänyt luettelostaan pois ne sodat, jotka ”Erkko aiheutti ennen vuotta 1924”. Mutta tämän jälkeen Erkko vaikutti maailmanhistoriaan merkittävällä tavalla, mikäli Bäckmania on uskominen.

Tekijä väittää, että Erkko käynnisti Leningradin piirityksen toimiessaan Tallinnan lähetystösihteerinä vuonna 1924. Toimiessaan Helsingin Sanomien päätoimittajana 1927-1938 ”Erkko teki lehdestään maailman neuvostovastaisimman ja natsimielisimmän julkaisun”. Tämän myötä Suomen aivopesty kansa oli ”helppo saada natsien liittolaisiksi piirittämään Leningradia”.

Ulkoministerikaudellaan (1938-1939) Erkko kuulemma aiheutti Talvisodan, koska oli ilkeä Stalinille. Aloittamansa Talvisodan jälkeen, toimiessaan Tukholman lähetystössä, ”Erkko ei osoittanut katumusta”. Mitä tästä seurasi? Toinen maailmansota. Eljas Erkko siis aiheutti Toisen maailmansodan, väittää Bäckman. Hitler näet tuli vasta ”Erkon aloittaman” Talvisodan ansiosta vakuuttuneeksi siitä, että Natsi-Saksa voisi voittaa Neuvostoliiton.

Erkko toimi myös sotavankitoimiston päällikkönä 1941-1942. Bäckmanin mukaan Erkko murhautti tuhansia neuvostoliittolaisia sotavankeja ”näännyttämällä nälkään, ampumalla tai luovuttamalla edelleen Saksan natseille murhattavaksi”.

Niin, Erkko on jatkanut sotaansa vielä kuolemansa jälkeenkin, haudasta käsin, toteaa arvon dosenttimme. ”Erkon sodista puhuminen on kiellettyä Helsingin Sanomien täsmäiskun uhalla ... HS:n pääkirjoitustoimitus on Erkon sodan viimeinen linnake, niin kuin Kuurinmaan natsimotti oli fasismin viimeinen linnake”.

Tässäkin kirjailija on epäjohdonmukainen ja sisäisesti tavattoman ristiriitainen – hänen mukaansa kun virolaiset ja suomalaiset ovat edelleen pitkälti fasisteja.

Onko Viro Apartheidvaltio?

Tekijä puhuu Pronssisoturi-kiistasta venäläisenä intifadana, ikään kuin muslimiveljiään kunnioittaen. Kieltämättä Tallinnan mellakoinneissa oli piirteitä, jotka toivat mieleen islamistien riehumisen aina kun heidän uskontoaan ”loukataan”.

Patsaan siirtäminen aiheutti venäläisvähemmistössä närkästystä ja se on ymmärrettävää. Sen sijaan Bäckman jättää tyystin huomiotta sen tosiasian, että Viron venäläisvähemmistö on tullut alun perin maahan valloittajana, miehittäjänä. Virolaiset näkevät Pronssisoturin miehitysvallan symbolina, mutta tätä näkökohtaa dosenttimme ei halua ymmärtää.

Kirjassa tekijä kutsuu Viroa toistuvasti apartheidvaltioksi ja ex-presidentti Lennart Meri on holokaustin kieltäjä sekä valehtelija. Myös muut virolaispoliitikot saavat isän kädestä. On siten hyvin outoa, että Viro hyväksyttiin EU:n ja Naton jäseneksi. Onkin selvää, että Viro on apartheidvaltio vain Bäckmanin ja hänen liittolaistensa tarkoitushakuisessa fantasiamaailmassa, jota kirjakin karmivalla tavalla ilmentää. Tosiasiassa Viro on länsimainen demokratia, oikeusvaltio, josta Suomikin voisi ottaa mallia vaikkapa sananvapaudessa.

Kuvaavaa on, että Bäckmanin valheellinen propagandakirja on julkaistu myös Virossa ja hänen haastattelujaan sekä kirjoituksiaan on julkaistu sikäläisissä lehdissä. Virolaisessa ja venäläisessä mediassa dosentti esiintyy toistuvasti Helsingin yliopiston edustajana ja hakee näin tieteen arvovaltaa pseudotieteellisen ideologiansa tueksi.

Totuusrelativismi Kukkii

Dosentti Bäckmanin tapaiset oppineet kirjoittajat tietävät, että pöyristyttävän typerien väitteiden esittäminen ei onnistu ilman historian ja kaiken tiedon suhteellistamista. Tekijä onkin blogillaan avoimesti kertonut edustavansa fantasiakirjallisuutta ja yhdistelevänsä historiaa, kaunokirjallisuutta ja ties mitä. Tässä mielessä hän on sanamagiaa harrastaville postmodernistirelativisteille tyypilliseen tapaan sisäisesti äärimmäisen epäjohdonmukainen ja subjektiivisuuden ylistyksessään vaatii, että hänet otettaisiin vakavasti. Satusetiä ei kuitenkaan voi tieteessä eikä politiikassa ottaa vakavasti, koska tämä johtaisi kaaokseen ja tieteen tuhoon.

Kirjassa on lopussa laaja lähdeluettelo, mutta viitteitä järjettömien väitteiden tueksi ei tietenkään esitetä. Kuviakin löytyy ja niitä on ihan mukava katsella lukukärsimyksen lomassa. Ensi vuoden Huuhaa-palkinto voidaan mielestäni jo nyt päättää, sillä Bäckmanin tekele on mitä karmivin esimerkki akatemiaan pesiytyneestä postmodernista totuusrelativismista, pseudotieteellisestä hapatuksesta ja historiaksi naamioidusta poliittisesta propagandasta.

Vaikka tekijä väittää, ettei hän ole tarkoittanut kirjaansa vakavasti otettavaksi historialliseksi tutkimukseksi, se kuitenkin sellaisena esitetään. Kirjailija on myös eittämättä tosissaan esittämiensä väitteiden suhteen. Kuten todettua, tämä on akateeminen skandaali, koska Johan Bäckman on dosentti ja opettaa propagandaansa välittömästi sivuavaa alaa Helsingin yliopistossa.

Jussi K. Niemelä

KESKUSTELUA

Vain yksi kulma kosmologiaan

Tänä syksynä esitettiin televisiossa Yleisradion ykköskanavalla professori Esko Valtaojan juontama keskusteluohjelmien sarja 5 kulmaa kosmologiaan. Sarjan tarkoituksena oli valistaa suurta yleisöä uudemman kosmologian tuloksista sekä keskustella siihen liittyvistä ongelmista.

Pyrkimys yleissivistykseen on kyllä arvokas, mutta valitettavasti Valtaojan johtama keskustelu lipui yhä uudelleen maallikkoja vähättelevään asenteeseen, joka pikemminkin hämärtää kuvaa tieteestä ja sen paikasta yhteiskunnassa. Osaksi tämä oli tahatonta, mutta väitän, että taustalla oli myös vahvoja tiede- ja uskontopoliittisia pyrkimyksiä. Otan pari esimerkkiä.

Sarjan ensimmäisessä osassa ”Kaikkeuden alku” Esko Valtaoja ja Kari Enqvist korostivat modernin luonnontieteen jatkuvuutta inhimillisen uteliaisuuden ja käytännön oppimisen kanssa kautta historian. Kuten Enqvist toistamiseen esitti, luonto on vain jotain, jota tiede yksinkertaisesti katselee, ja testaa teorioitaan sen avulla. Hänen tietoisen naiivi rinnastuksensa oli, että me tiedämme Tallinnan olevan olemassa, mikäli käymme lahden yli katsomassa, onko se siellä. Suhteemme kaukaisiin kosmoksen ilmiöihin on ikään kuin periaatteessa samanlainen.

Jokainen luonnontieteilijä, etenkin kosmologi, tietää oman työnsä perusteella, miten suuri merkitys tieteellisellä mallintamisella ja havaintojen teorialatautuneisuudella sekä väistämättömällä tulkinnallisuudella on tieteellisessä työssä. On yhtä lailla ilmiselvää, että vaikkapa navigaation tai viljelyn historiassa pyrkimyksenä ei ole ollut niinkään maailman tarkka mallinnus kuin käytännön taito, kun taas kosmologian tiedon intressi on hyvin erilainen.

Käytännön taitojen historiassa olennaista on ollut toimivuus, ei todellisuuden mallinnus. Toimiva ei aina ole totta. Mutta tietenkään kysymys ei ole siitä, että Valtaoja ja Enqvist ymmärtäisivät tieteen ja tietämisen noin yksinkertaisesti, vaan he pyrkivät puolustamaan luonnontieteen auktoriteettia. Tiede lukee luontoa.

Tässä puhetavassa kritiikin kohde on usein puettu ”filosofin” tai ”sosiaalisen konstruktivistin” pellenpukuun. Kritiikki suuntautuu kohti ketä tahansa, joka kyseenalaistaa tieteellisen tiedon auktoriteetin itsestäänselvyyden ja korostaa tieteen ja muun yhteiskunnan välisiä kytköksiä aina tiedon luomisen tasolle. Siksi ontologiset kysymykset (kuten ”ovatko tähdet tuolla?”) on huomaamatta sulautettava epistemologisiin kysymyksiin (kuten ”millaista tietoa voimme saada tähdistä ja miten?”). Vaikka todellisuuden mallintamisen monimutkaisuus on tieteentekijälle selviö, siitä ei tule puhua maallikoille, jotta kuva varmuudesta ei rapistu. Tai kuten Valtaoja sarjan viimeisessä osassa viittasi, maallikot eivät kuitenkaan ymmärrä sitä.

Sarjan kolmannessa jaksossa ”Missä kaikki ovat?” tiettyä tieteellistä näkemystä pönkitettiin yhtä lailla vetoamalla luonnollisuuteen, nyt sanan hieman erilaisessa merkityksessä.

Keskustelussa otettiin niin sanotun Fermin paradoksin kautta kyseenalaistamattomaksi lähtökohdaksi ajatus, että mikä tahansa älykkyys ja ennen kaikkea mikä tahansa kulttuuri pyrkii väistämättä kasvuun, laajenemiseen ja koko universumin täyttämiseen, näin myös mahdolliset ulkoavaruuden sivilisaatiot. Tämä moneen kertaan science fictionissakin kyseenalaistettu moderni oletus piilotettiin ennakko-oletuksena osaksi matemaattista kaavaa – Valtaojan sanoin luonnonlaiksi.

Toistuva viittaaminen avaruuden kokoon ja tilastolliseen todennäköisyyteen ei riitä piilottamaan sitä vahvaa oletusta, jonka kautta ”älykäs elämä” ymmärretään. Evoluutioteoreettisesta keskustelusta luulisi oppineiden ymmärtäneen sen, miten kyseenalaista tapahtuneen kehityksen yleistäminen laiksi on. Meidän planeettamme historiassa tietynlainen älykkyys ja symbolisen tilan luominen osoittautui käsittämättömän vahvaksi sopeutumisvaltiksi, mutta kuten aina evoluutiokehityksessä, hyödyllisyys ja sopivuus ovat kontekstisidonnaisia seikkoja. Tätä kuitenkin huomattavasti kyseenalaisempaa on olettaa älyllisen elämän ja laajenemispyrkimyksen lainomainen yhteys.

Tällainen puhetapa on paitsi ongelmallista myös hyvin huolestuttavaa. Mutta miksi tästä pitäisi huolestua – eikö kyse ole vain harmittomista yksinkertaistuksista, jotka palvelevat tieteellisen kasvatuksen päämäärää? Tällainen näkemys on kovin naiivi, sillä se alistaa puheeseen ja kasvatukseen liittyvät käytännön näkökulmat ”totuuden tavoittelulle”. Valitettavasti se ei riitä, että toteamme yksinkertaistamisen ja popularisoimisen välttämättömäksi. Naiivilla puheella luonnosta ja luonnollisuudesta voi olla aivan eri seurauksia kuin mihin sillä pyritään.

Näinpä vaikka itse jaankin Valtaojan kanssa pääpiirteissään saman maallistuneen ja materialistisen maailmankuvan – ja rakastan science fictionia – en voi hyväksyä tapaa, jolla tuolla tavoin kuvattu luonnontieteen luonto asetetaan vastakohdaksi niin sanotulle hörhöilylle ja ennen kaikkea uskonnolle sen kaikissa muodoissa. Luonnontieteen ja uskonnon vastakkainasettelu toistuikin läpi sarjan.

Valtaojan edustaman tiedesodan toinen ja paljon tärkeämpi päämäärä onkin tieteen puolustaminen tietämättömyyttä vastaan. Ajankohtainen ja ymmärrettävästi hämmennystä aiheuttava tausta on uskonnollisen politiikan vaikutus tieteelliseen tutkimukseen ja sen julkiseen asemaan. Hyvä esimerkki on evoluutioteoria, jonka asema on julkisessa keskustelussa alkanut rapautua ennen kaikkea Yhdysvalloissa. Kreationistisen peruskoulunopettajan pilkan kokeneena olen tästä kehityksestä äärettömän masentunut.

Mutta yhteiskunnallisissa kamppailuissa pitää osata ajatella myös sitä, millaista retoriikkaa käytetään, miten toisiin ihmisiin suhtaudutaan valistustyössä – eli miten tähän kysymykseen suhtaudutaan osana yhteiskuntaa eikä julistavan profeetan perspektiivistä.

Tällä hetkellä maallistuneen ajattelun ja tieteellisen sivistyksen (sen eri muodoissa) kehitys on melkoisessa vaarassa. Juuri tällaisessa tilanteessa militanttien tieteen puolustajien yksinkertaistava ja vastakohtaisuutta korostava puhetapa osuu helposti omaan nilkkaan. Esimerkiksi evoluutioteorian kuvaus ilmiselvänä ja ongelmattomana monoliittina, luonnon kertomuksena, päätyy helposti vieraannuttamaan ihmisiä luonnontieteestä. Evoluutioajattelussa on tälläkin hetkellä käynnissä monia kiintoisia ja mahdollisesti mullistavia kiistoja, joissa aiemmin selvinä pidettyjä käsityksiä joudutaan muuttamaan.

Muuntuvuus on olennainen osa mitä tahansa tiedettä. Mutta nämä kiistat herättävät tietysti epäluuloa ja epäuskoa ihmisessä, jolle on tuputettu evoluutioteorian yksinkertaistettua kuvaa ja siihen liittyvää naiivia kuvaa tieteellisestä tiedosta ”luonnon katsojana”. Aivan samalla tavalla naivistinen kuva kosmologiasta kaukaisten Tallinnojen katsojana pikemminkin vieraannuttaa esimerkiksi uskovan ihmisen tieteellisestä asenteesta, kun hän törmää tieteenalan aivan normaaleihin epävarmuuksiin ja mysteereihin.

Valtaojan sarjan viimeisessä jaksossa Kari Enqvist sentään mainitsi tieteellisen työn olennaisen epävarmuuden ja havaintojen tulkinnallisuuden. Valitettavasti tämä pieni tieteenfilosofinen ekskursio katkaistiin lyhyeen. Professori Valtaoja valitteli, että maallikot eivät ymmärrä tieteen sisäisiä sosiaalisia prosesseja, mutta samaan hengenvetoon hän kiirehti kuitenkin korostamaan tieteen kehittymisen ja uskon dogmaattisuuden vastakkainasettelua.

Kyllä, metafyysisestä näkökulmasta tieteen ja uskon näkökulmat ovat radikaalisti erilaisia, mutta tietoteoreettisesta – tietämisen ja tieteen konkretian – näkökulmasta ”edistys” on kovin yksinkertaistava kuvaus. Jokainen tieteellisen koulutuksen saanut tietää, että toimivia keksintöjä voi syntyä täysin väärien metafyysisten tai teoreettisten oletusten pohjalta, mutta ennen anomalioihin törmäämistä se ei ole suuri ongelma.

Tieteen historiassa uudet havainnot tai tulkinnat eivät ole ainoastaan testanneet ja hienostaneet olemassa olevaa hyväksyttyä tietämystä, joskus ne ovat johtaneet sen hylkäämiseen.

Jälleen voi toki sanoa, että hyvin abstraktista ylätason näkökulmasta tämä kehitys on kokonaisuudessaan tietämisen edistymistä. Mutta ”maallikoille” tieteen luonteen pakottaminen edistyksen ja luonnon lukemisen kaltaisiin ideologisiin kuviin antaa siitä väärän kuvan, sillä tällaisilla kulttuurisesti vahvoilla sanoilla (järki, luonto, kulttuuri, edistys, primitiivisyys…) on ai-

KESKUSTELUA

na jo olemassa merkityksiä. Niiden epäkriittinen käyttö sitoo tällaiset tieteen ja uskonnon kuvaukset yksinkertaistaviin oletuksiin.

On turha valittaa, että tavalliset ihmiset ymmärtävät tieteen väärin, jos sarjan 5 kulmaa kosmologiaan kaltaisella yleissivistykseen pyrkivällä foorumilla vastakkainasettelujen korostaminen kiinnostaa syvällistä tiedekasvatusta enemmän.

Ville Lähde

Kirjoitus On Lyhennelmä Lähteen 27.9.2008 Pitämästä Lectio Precursoriasta Hänen Filosofian Väitöstilaisuudessaan Tampereen Yliopistossa.

Voiko skeptikko olla kristitty?

”SINÄHÄN ET USKO MIHINKÄÄN!”, huudahti eräs ystäväni, kun kerroin, että mielestäni kreationismi on huuhaata. Kerroin myös, etten usko kirjaimellisesti Bileamin aasinkaan puhuneen, vaikka Raamatussa niin väitetään (4. Moos. 22: 28-30).

Maallikolle kyllä suvaitaan ajattelun itsenäistä vapautta, mutta jos seurakunnan pastori sanoo saman asian, väitetään pian, ettei tämä usko Jumalan sanaan eikä ole uskossa. Teologian opiskelijoiden joukossa on aina myös niitä, jotka luulevat uskon korvaavan puuttuvat tiedot, ja myöhemmin niiden puute voi olla yksi syy siihen, miksi ajattelevat ihmiset karttavat hengellisiä tilaisuuksia ja pitävät uskontoa pelkkänä moralismina, auktoriteettiuskona, taikauskona tai akkamaisena tunteiluna.

Mutta mistä me oikein puhumme, kun puhumme Jumalasta? Uskonnot ja niiden pyhät tekstit tuovat eteemme suvaitsemattomuuden ja mustavalkoisen maailmankuvan, jossa toiset ovat pimeyden lapsia saatanasta ja toiset pelastettuja valon lapsia. Tätä ideaa on käytetty usein hyvin tehokkaasti lähimmäisen nujertamiseen. Mutta ne tuovat nähtäväksemme myös pyrkimyksen kunnioittavaan vuoropuheluun uskonnottomien tai toisin uskovien kanssa, epäitsekkyyden, pyyteettömän rakkauden, oikeudenmukaisuuden kaipuun ja ehdoitta tapahtuvan auttamisen ja monipuolisen diakoniatyön kotimaassa ja ulkomailla.

Näihin viimeksi mainittuihin perinteemme arvokkaimpiin puoliin haluan liittyä. Jos kristinusko ymmärretään pelkäksi moralismiksi, tai se on vain tietämättömyyttä ja tyhmyyttä, silloin ollaan todella kaukana ihanteista.

Jos kristillinen kirkko haluaa olla kaikille mieliksi, se ei sano mistään yhtään mitään. Silloin yhteiskunnan tulisi ottaa vastuu parhaasta saatavilla olevasta tiedosta ja laadukkaasta tieteen kriteeritkin täyttävästä uskontotiedon kouluopetuksesta. Kaikkea on lupa arvioida niiden seuraamusten valossa jo Raamatunkin mukaan (1. Tess. 5:21-22, Matt. 7:15-17), ja Jeesuskin antaa hyvän tunnustuksen myös rehelliselle epäilijälle (Joh.1:47).

Puheet Jumalan armosta ja rakkaudesta tuntuvat hyvin irvokkailta, jos samaan aikaan kielletään rehellinen ihmettely kirjoitettujen tai kirjoittamattomien dogmien viidakossa, joita mukamas ei saisi epäillä tai asettaa kyseenalaisiksikin.

Todellisuudentajuisuus ja usko kuuluvat kumpikin elämään. Terveellisessä uskossa on mielestäni kysymys unelmista, joiden laatuna on käsky rakastaa lähimmäistä niin kuin itseä, mutta se ei peitä elämän realiteetteja; olisi tiedettävä, missä kulkee todellisuuden ja uskon raja. Arvioidessamme uskontoja meidän olisi kysyttävä itseltämme tulemmeko niissä hyväksytyksi kriittisinä, rehellisinä ja ajattelevina ihmisinä, joiden itsemääräämisoikeutta ja omaa omaatuntoa kunnioitetaan, vai emme. Mielestäni rakkauden kaksoiskäsky ja lukemattomat muutkin Jeesuksen vertauksista ja puheista nousevat ajatukset puhuvat juuri tästä.

Psyykkisesti sairaat kokevat usein tuntuvammin sen sydämettömyyden ja ajattelemattomuuden – uskonnollisella kielellä armottomuuden – mikä vallitsee fundamentalistisissa erityisesti ns. karismaattisissa liikkeissä. Jos paranemista ei tapahdukaan ihmeellisesti, seuraa usein monenlainen syyllistäminen uskon puutteesta; voidaan jopa antaa ymmärtää, että avunhakijassa on riivaaja, ja samalla ”maallinen” apu leimataan jumalattomaksi.

Uskonnot, niin kuin myös uskomushoidot, voivat viedä ihmisen äärimmäisiin ratkaisuihin, ja kuolleethan eivät enää tule todistamaan mistään. Jälkimmäiset, kuten psykoanalyysiin perustuvat terapiat, voivat viedä uskovansa yhtä hyvin vuosikymmeniksi riippuvuuteen, jossa kuluvat vain aika, rahat ja kenties viimeinenkin pisara mielenterveydestä.

Jos ihminen ei johda itse itseään, häntä todella johtavat ”riivaajat”. Tämä tuli mieleeni, kun seurasin erään evankelioimisliikkeen kokousta. Kehotus antaa itsensä Jumalalle merkitsi käytännössä oman tahdon antamista hengellisten johtajien käsiin. Mielestäni arvokkainta ihmisessä on kuitenkin oma tahto, itsemääräämisoikeus, omatunto, rehellisyys ja ajattelun itsenäinen vapaus. Kun ihminen luopuu näistä, hän menettää arvokkainta, mitä hänellä on, nimittäin ihmisyytensä. Hänestä tulee toisten tahtoa noudattava ja ulkoapäin ohjautuva epäihminen. Silloin hän voi olla valmis myös hyvin epäinhimillisiin tekoihin, jopa vääryyteen ja väkivaltaan, joita hän perustelee oikealla uskollaan. Hänhän tottelee vain jumalansa käskyjä, josta ei tarvitse kokea aitoa syyllisyyttä.

Koska uskosta on tullut tiettyjen herätys- ja evankelioimisliikkeiden ansiosta suoritus, joka vaatii ainakin omatunnon ja järjen itsemurhaa, voisimmeko luterilaisen uskonpuhdistuksen hengessä alkaa puhua nyt myös niiden vanhurskauttamisesta, jotka epäilevät tai jotka eivät usko? Myös kristityn ominaisuuksiin voi ja pitäisikin kuulua skeptisyys, ja kulttuurikristityn tehtävä onkin toimia ”huutavan äänenä korvessa” ja haastaa ihmiset yhä uudestaan älylliseen ja moraaliseen pohdiskeluun.

Timo Teinikivi Turku

Havaintoja sulasta teräksestä

Vastauksenamme Eerik Mantereen kirjoituksiin Skeptikko-lehden numerossa 3/2008 esitämme esimerkin silminnäkijöiden kertomuksista (Lähde: D. Griffinin kirja ”9/11 Contradictions”, sivu 266), jotka koskevat havaintoja sulasta teräksestä WTC-tornien kellareissa.

”Kun laskeuduin kellarikerroksiin, näin sulaa terästä. Sulaa terästä valumassa käytäviä pitkin! Näky oli kuin valimossa. Kuin laavaa olisi valunut…” Vastaavanlaisia kertomuksia sulasta teräksestä on useita (http://911research.wtc7. net/wtc/evidence/moltensteel.html). Virallisissa raporteissa näitä havaintoja ei selitetä millään lailla. Niitä ei edes mainita.

Mikään dieselöljyn tai lentokonepetrolin palaminen ei aiheuta teräksen sulamista. Sitä eivät tee myöskään toimistopalot. Havainnot sulasta teräksestä olivat mm. syy, joka sai fysiikan professori Steven Jonesille aiheen kehitellä WTC-tornien räjähdyspurkuteoriaansa.

Kiinnostuneille suosittelemme Steven Jonesin ja kumppanien artikkelia ”Fourteen Points of Agreement with Official Government Reports on the World Trade Centre Destruction” (http:// www.bentham.org/open/tociej/openaccess2. htm), joka löytyy myös suomeksi (http://www. saunalahti.fi/wtc2001/journal08.htm). On syytä huomauttaa, että Jonesin ja kumppanien artikkeli ja myös kaikki heidän siihen liittyvät viitteensä on julkaistu vertaisarvioiduissa julkaisuissa. Ne ovat siis paremmin tieteellisesti perusteltuja kuin Mantereen kommentit, jotka ovat lähinnä hänen löysiä arvelujaan.

Tärkein ero Mantereen ja meidän välillämme näyttää olevan se, että meidän lähtökohtanamme ovat luonnontieteiden lait, jotka olemme oppineet koulussa ja yliopistossa. Tästä syystä meille on todellakin tärkeää selvittää mm. WTC-7 -rakennuksen romahdukseen kulunut aika. Mantere puolestaan vähättelee tätä asiaa tarpeettomana. Oman pohdiskelumme tuloksena olemme päätyneet vaatimaan tapahtuman uutta tutkimusta, joka olisi nykyistä parempi ja luotettavampi. Olisi hyvä, että tutkimukseen osallistuisi ulkomaisia asiantuntijoita tarkkailijoina. Tarvittaessa voitaisiin käyttää valheenpaljastuskonetta tms.

KESKUSTELUA

Manteretta puolestaan näyttää ajavan hyvin henkilökohtainen halu välttää joutumasta uudestaan salaliittoteorioiden pauloihin. Oman kirjoituksensa mukaan hänelle miltei kävi näin, kun hän kiinnostui USA:n presidentti Kennedyn murhamysteeristä. Nyt Mantere yrittää lujasti puolustaa virallista selitystä, mikä johtuu jossain määrin henkilökohtaisista syistä. Hän ei pyri pelkästään vähättelemään näkemyksiämme, vaan esittää asiat ennen kaikkea yksipuolisesti.

Ajatustakaan ei ole uhrattu siihen, millaisten oletusten, uskomusten ja paineiden alaisina virallisen tutkimuskomission jäsenet ovat olleet tutkimusraporttia tehdessään. On totta, että ”olemme kaikki vain ihmisiä”, mutta sama koskee myös virallisen tutkimusryhmän jäseniä. Lyhyesti sanoen: ”Sodassa totuus on ensimmäinen uhri”. Tämä koskee myös virallisia julistuksia ja selvityksiä, myös sodassa terrorismia vastaan.

Ernst Mecke Heikki Kurttila

Virheellinen kuva

Eerik Mantereen kommentit kirjoitukseeni Skeptikko-lehdessä 3/2008 antoivat virheellisen kuvan Yhdysvaltain hallituksen teknologialaitoksen (NIST) 21.8. julkistamasta 47-kerroksisen WTC-7:n alustavasta tuhoselvityksestä samoin kuin 20.11. julkaistusta lopullisesta raportista. Niissä NIST todellakin esittää, että tavalliset toimistopalot johtivat pylvään numero 79 pettämiseen teräspalkkien lämpölaajenemisen seurauksena, mikä aiheutti ketjureaktion, joka toi tuon kolmannen WTC-iskuissa tuhoutuneen pilvenpiirtäjän sekunneissa perustuksilleen. Vuosia kestänyt spekulaatio dieselpolttoaineesta ja toteen näyttämättömät väitteet rakennuksen eteläpuolen valtavista vaurioista tuhon selittäjänä on nyt hylätty.

Taidokasta hallittua purkua vastannutta tasaista luhistumista kerros kerrokselta olisikin ollut erityisen vaikea selittää toispuoleisilla vaurioilla. NIST korostaa nyt, että pelkästään pylvään 79 pettäminen olisi kaikissa olosuhteissa tuhonnut pilvenpiirtäjän.[1] Rakennuksessa oli 81 tukipylvästä, mutta NISTin mukaan tuo yksi tukipylväs oli ”kriittinen” tornitalon pystyssä pysymiselle.

Jos NISTin uusin raportti pitää paikkansa, tornitalojen purkamiseksi perustuksilleen voi riittää jopa se, että niissä sytytetään tulipaloja. Miten tämä mahtaa vaikuttaa kalliisiin räjähdepurkuihin erikoistuneiden yritysten toimintaan?

Toisin kuin Mantere esittää, 9/11-komission raportti sivuuttaa iskujen kanssa samanaikaiset harjoitukset yhdellä loppuviitteellä, jossa ei mainita niihin kuulunutta lentokonekaappausten vastaista harjoitusta. Ja totta kai epäonnistumisella on tekemistä nimenomaan ”laitosten henkilöstön kanssa”! Monien ratkaisevissa asemissa olleiden ylennyksiä on vaikea ymmärtää, semminkin kun kaksi komissaaria itse epäilee kirjassaan Pentagonin valehdelleen komissiolle.[2]

Mantere käyttää erilaisia argumentum ad populum (”enemmistö tutkijoista”) ja ad hominem (”harkintakyvyn puute”) -väitteitä 9/11-teorioiden kritiikissään. Hänen mukaansa teoriat, jotka edellyttävät laajaa ja pitkään salassa pysynyttä salaliittoa, eivät ylipäätään ole uskottavia. Tällainen ajattelutapa on kuitenkin epähistoriallinen. Esimerkiksi kylmän sodan aikaisen operaatio ”Gladion” perustajiin kuulunut Italian edellinen presidentti Francesco Cossiga kertoi olevansa jopa ylpeä siitä, että Naton salaiset armeijat pysyivät salassa 45 vuotta.[3] Cossiga on muuten yksi mainitsemistani tiedusteluasiantuntijoista, joiden mukaan 9/11 oli lavastettu operaatio.

Ihmiskunnan historiassa on ollut paljonkin erikokoisia ja toki myös epäonnistuneita salaliittoja, kuten Israelin tiedustelupalvelu Mossadin yritys vuonna 1954 lavastaa brittiläisiä kohteita vastaan tekemänsä pommi-iskut arabien syyksi (”the Lavon Affair”). Toisaalta salaliitto voi myös paljastua pian ja silti onnistua, kuten Venäjän ”terrorismin vastaisen sodan” laukaisseet kerrostaloräjäytykset vuonna 1999. Iskujen nojalla valloitettiin Tsetsenia ja pohjustettiin Putinin presidenttitaival, vaikka miliisi löysi ja purki yhden pommeista, joka seuranneessa terroristijahdissa jäljitettiin Venäjän tiedustelupalveluun.[4] Ylipäätään ajatus salaliitoista jotenkin hyvin harvinaisena ilmiönä on erikoinen.

Syyskuun 11. ja käytännön fysiikka

Ehkä tähän liittyy ”pirulle pikkusormi” -ajattelua: jos hyväksyy (vuonna 1979 julkaistun edustajainhuoneen teettämän selonteon tavoin[5]), että presidentti Kennedyn murhan taustalla oli todennäköinen salaliitto tai (italialaisten tuomioistuinten tavoin), että läntiset tiedustelupalvelut sotkeutuivat poliittisista syistä siviilejä vastaan tehtyihin terrori-iskuihin kylmän sodan Euroopassa[6], saattaa päätyä siihen, ettei virallisiin selityksiin merkittävistä tapahtumista voikaan aina luottaa. Ja se ei tietenkään ole miellyttävää. Sen välttämiseksi joku voi olla halukas turvautumaan jopa Noam Chomskyn harjoittamaan mentaaliakrobatiaan tämän mm. todetessa 9/11:stä sisäpiirin rikoksena: ”Ja vaikka se olisikin totta… ketä se kiinnostaisi? Sillä ei ole mitään merkitystä.”[7]

Jos totuudella 9/11 -iskuista ja niillä perustellusta ”terrorismin vastaisesta sodasta” kaikkine seuraamuksineen ei ole mitään merkitystä, millä sitten on?

Skeptikko-lehden numerossa 1/2008 oli Erik Mantereen kirjoittama artikkeli ”Syyskuun 11. ja oudot salaliittoteoriat”. Lehdessä 2/2008 Ernst Mecke ja Heikki Kurttila kommentoivat Mantereen juttua otsikolla ”Syyskuun 11. ja koulufysiikan perusteet”. He ottivat varsin voimakkaasti kantaa salaliittoteorioiden puolesta. Itse otan tässä kantaa vain minulle tuttuihin asi-

Vesa Raiskila

[1] Http://nist.gov/public_affairs/techbeat/ Tbx2008_1120_wtc7.htm [2] Http://www.msnbc.msn.com/id/14191255/ [3] Http://www.historycommons.org/context. Jsp?item=complete_911_timeline_4812 [4] Tämän Jälkeen Tiedustelupalvelun Johtaja Julisti Tuon Pommin Terrorismin Vastaiseksi Harjoitukseksi. Ks. Esim. Http://en.wikipedia.org/wiki/ Russian_apartment_bombings [5] Http://en.wikipedia.org/wiki/ House_select_committee_on_assassinations [6] Daniele Ganser, Naton Salaiset Armeijat: Operaatio Gladio Ja Terrorismi Länsi-euroopassa (like 2008) [7] Http://tinyurl.com/5ek7js