SKEPSIS on kovin miesvaltainen yhdistys. Sinänsä asiassa ei ole mitään pahaa – jotkut asiat vain houkuttelevat pariinsa enemmän miehiä kuin naisia (tai toisinpäin). Jompaankumpaan suuntaan kallellaan oleva sukupuolijakauma ei huononna Skepsistä eikä muitakaan yhdistyksiä. Naiset ovat olleet tervetulleita niin jäseniksi, hallitukseen, tieteelliseen neuvottelukuntaan kuin yleisöluennoille ja niiden pitäjiksi.

Usein silti pohdin, miksi jäseniksi hakeutuu jatkuvasti enemmän miehiä kuin naisia. Eikö naisten aiempaa suurempi mukanaolo toisi paitsi lisää jäseniä ja aktiivisia ihmisiä, niin kaiken kaikkiaan lisää näkökulmia, keskustelua ja osaamista? Hukkaammeko kaikenlaista kasvupotentiaalia, jos emme kykene houkuttelemaan jäseniksi yhtä lailla naisia kuin miehiä?

Ehkä tieteen julkisuudessa on seikkoja, jotka houkuttelevat Skepsiksenkin pariin nimenomaan miehiä. Jotta ihminen haluaisi liittyä johonkin yhdistykseen, hänen täytyy kyetä samaistumaan sen tekemisiin ja toimijoihin – yhdistyksen alaan ylipäätään.

Ehkä siis kriittisen ajattelun ja tieteellisen tiedon julkisuuskuvassa on joitain ongelmia.

Tuoreimmassa Tiedebarometrissä vuodelta 2013 näkyi, että naiset ovat miehiä vähemmän kiinnostuneita tieteestä. Ero oli huolestuttavan selvä: barometrin mukaan miehistä 75 prosenttia on joko ”hyvin” tai ”melko kiinnostunut” tieteestä, kun naisilla luku on vain 54 prosenttia.

Vielä hurjempi ero on, jos verrataan ”hyvin kiinnostuneiden” osuutta: miehistä sellaisia ilmoittaa olevansa 28, mutta naisista vain 12 prosenttia.

Tiedebloggarina, tietokirjoittajana ja entisenä tutkijana (sekä naisena) olen tietenkin kovin hämmentynyt tuloksesta. Pettynytkin. Minulla on lähipiirissäni paljon tiedettä tekeviä ja tieteestä kirjoittavia naisia, mutta ilmeisesti elän (tässäkin asiassa) jonkinlaisessa kuplassa.

Positiivista on, että kaikki luvut, niin miesten kuin naisten, ovat kasvussa. Kiinnostus tieteeseen siis lisääntyy koko ajan. Vuoden 2010 Tiedebarometrissa tieteestä ”hyvin” ja ”melko” kiinnostuneita oli miehistä 70 ja naisista 48 prosenttia. Kasvua on itse asiassa huomattavan paljon.

Sukupuoliero herättää monia kysymyksiä. On merkillistä, miksei naisten korkea koulutus näy heidän kiinnostuksessaan tieteeseen. Tiedebarometrissä on aina näkynyt hyvin, että koulutuksen määrä korreloi tiedekiinnostuksen kanssa. Akateemisesti koulutetuista 82 ja ammattikoulun käyneistä 52 prosenttia on kiinnostunut tieteestä.

Suomalaiset naiset ovat koulutetumpia kuin miehet, mutta suurempi edustus korkeakoulutettujen joukossa ei takaa suurempaa kiinnostusta tieteeseen. Yli 15-vuotiaista suomalaisista 25 prosentilla miehistä on korkea-asteen tutkinto, naisista 32 prosentilla.

On vaikea hahmottaa, miksi tiede ei kiinnosta naisia ja miehiä yhtä paljon. Tieteestä on moneksi, ja yhden tylsän tieteenalan vastapainoksi löytyy lukuisia mielenkiintoisia.

Osaselitykseksi olen keksinyt tällaisen: tiede kaikessa monipuolisuudessaan ei avaudu kunnolla Tiedebarometrin sanamuodoissa.

Barometrissa ei nimittäin kysytä kiinnostusta ”tieteeseen”. Siinä puhutaan ”tieteestä ja teknologista” tai ”tieteestä ja tekniikasta”.

Moisella rinnastuksella tiede mieltyy nimenomaan teknisten tieteiden ja kovien luonnontieteiden edustajaksi. Lääketiede, ravitsemustiede, hoitotieteet, yhteiskuntatieteet, kasvatustiede tai vaikkapa psykologia eivät monen mielikuvissa tuohon joukkoon mahdu.

Silti kyseiset alat kiinnostavat kansaa kovasti. Myös naisia – tai ehkä erityisesti heitä. Terveysuutisia ja hyvinvointiosioita ilmestyy jokaisessa naistenlehdessä.

Tiedebarometrin sanavalintojen myötä kaikki barometriin vastanneet eivät siis ehkä ole ymmärtäneet olevansa kiinnostuneita tieteestä.

Barometrin muut yksityiskohdat tukevat ajatustani. Esimerkiksi eri koulutusalojen vertailussa sosiaali- ja terveysalan ihmisiä tiede kiinnostaa kaikkein vähiten. Heistä vain 54 prosenttia ilmoittaa olevansa tieteestä kiinnostunut, kun taas teknillisen ja luonnontieteellisen alan ihmisistä tiede kiinnostaa jopa 77 prosenttia.

Sosiaali- ja terveysala on naisvaltainen ala, johon luetaan esimerkiksi lääkärit, sairaanhoitajat ja kätilöt, harvinaisen tuntuiset ammatit kuten hammasteknikot ja osteopaatit, sekä kaikki sosiaalialan tutkinnon suorittaneet. Olen varma, että heitä kiinnostaa vaikkapa lääketiede tai psykologia. Juuri terveysalahan on suorassa yhteydessä tieteeseen ja tutkimukseen. Tutkimuksessa saatua tietoa otetaan alalla käyttöön varsin nopeasti.

Ehkä ongelma on, etteivät he tunnista barometrin ”tiedettä ja tekniikkaa” omaksi tieteekseen.

RAEVAARA

Tiedebarometrin outo yksityiskohta on oire laajemmasta ilmiöstä. Kannattaa aina pitää huolta siitä, että tieteestä ei puhuta yksipuolisesti. Tiede ei saa näyttäytyä vain tähtitieteenä, fysiikkana tai tietojenkäsittelytieteenä, vaan yhtä lailla pitää muistaa, että tieteeseen kuuluvat myös terveystieteet, humanistiset tieteet tai vaikkapa yhteiskuntatieteet.

Toinen tieteen julkisuuskuvassa mietityttävä seikka on tällainen: Kenen kasvoilla tiede esiintyy?

Tieteen näkyvimmät hahmot ovat Suomessa miehiä. Ylen keväisessä äänestyksessä suomalaisen tieteen ”keulakuvaksi” äänestettiin eniten Esko Valtaojaa, Ilkka Hanskia, Syksy Räsästä ja Markku Kulmalaa.

Myös tiedejulkisuuden ruohonjuuritasolla näkyy ennen kaikkea miehiä. Eduskuntatutkimuksen keskuksen tulosten mukaan yli 70 prosenttia mediassa haastatelluista asiantuntijoista on miespuolisia. Tutkijat olivat käyneet läpi muun muassa Ylen, Helsingin Sanomien ja STT:n uutisia ja tilastoineet, keitä niissä käytettiin asiantuntijoina.

Osuus on järkyttävän suuri. On tietenkin olemassa tieteenaloja, jotka ovat hyvin miesvaltaisia, mutta tutkimuksessa painottui muun muassa yhteiskuntatiede, jonka tutkijoissa on hyvin tasaisesti molempia sukupuolia. Siitä puuttuivat esimerkiksi teknilliset tieteet, jotka taas olisivat luultavasti vinouttaneet jakaumaa entisestään.

Missä vika? Suurin osa yliopisto-opiskelijoista on jo naisia, ja naisten osuus yliopistoviroista kasvaa koko ajan. Mihin naisten kompetenssi katoaa matkan varrella?

Helsingin Sanomien talouden ja politiikan toimituksen esimies Marko Junkkari on esittänyt ilmiölle yhdeksi syyksi sitä, että ”naisasiantuntijoita on usein vaikeampi saada suostumaan kommentaattoreiksi. Naiset ovat jostain syystä tarkempia siitä, että vastaavat kysymyksiin, jotka ovat heidän omaa tutkimusalaansa. Miehet kommentoivat ronskimmin – vaikka eivät välttämättä olisikaan kysyttävän asian spesialisteja”.

Junkkarin mukaan naiset siis epäilevät miehiä enemmän omaa osaamistaan. Tähän arvioon voin yhtyä. Naiset ovat usein turhan epävarmoja pätevyydestään ja mahdollisuuksistaan.

Marko Junkkari on korostanut myös toimittajien omien verkostojen merkitystä asiantuntijan valinnassa: toimittaja ottaa mielellään yhteyttä jo ennestään tuttuun, sanavalmiiksi tietämäänsä tutkijaan. Jos se tuttu sattuu olemaan mies, uuden naisasiantuntijan on vaikea päästä kuvioihin.

Toimittajilta tilanne vaatii omien tottumusten tarkastelua. Miksi aina sama asiantuntija? Tuleeko huomaamatta valittua aina mies? Millaiset seikat ohjaavat valintaa? Onko mies yksinkertaisesti naista uskottavampi?

Naispuolisten tutkijoiden kannattaa tarkastella omaa suhdettaan julkisuuteen. Onko omaa tietämystä vaikea tuoda näkyviin? Onko oma osaamisala turhankin kapea ja rajoittava?

Ehkä me naiset viihdymme liikaa mukavuusalueella. Pitäisi suhtautua maailmaan rohkeasti, laajentaa omaa osaamistaan pienin askelin.

Mies-nais-keskustelut ovat aina hankalia. Tulee olo kuin miehissä olisi jotain vikaa – tai että miehiä kiinnostavissa asioissa olisi jotain vikaa. Mutta kuten jo alussa totesin: esimerkiksi Skepsiksen arvoa ei tietenkään vähennä se, että jostain syystä jäseneksi hakeutuu ennen kaikkea miehiä.

Seikka harmittaa silti. Jos meillä olisi yhtä paljon naiskuin miesjäseniä, jäsenmääräkin olisi huomattavasti suurempi.

Tasa-arvokeskustelujen myötä olen usein törmännyt tällaisen lauseeseen: Mitä väliä sukupuolella on?

Se mietityttää minuakin. Virkkeellä ei kuitenkaan yleensä ihmetellä esimerkiksi asiantuntijamiesten yliedustusta vaan siitä syntynyttä keskustelua. Kun sukupuolella ei ole väliä, ei siis pitäisi välittää, vaikka seitsemän kymmenestä julkisuudessa näkyvästä asiantuntijasta on miehiä.

Jos kerran sukupuolella ei pitäisi olla mitään väliä, ja silti luvut ovat 7–3 miehille, jotain miettimisen arvoista asiassa selvästi on. Entä mitä väliä asialla on minulle – tai Skepsikselle? Jos tiede esitetään vain miesten alana, naiset eivät koe sitä omakseen. He eivät löydä Skepsistäkään. Naisille syötetään jatkuvasti kaikenlaista humpuukia, kuten horoskooppeja, julkkisten enkelikokemuksia ja epämääräisiä terveystuotteita. Kriittiselle ajattelulle ja tiedon lukutaidolle on kysyntää.

Siksi on tärkeää, että tieteestä puhutaan sellaisin sanoin ja sellaisin kasvoin, että entistä suurempi joukko naisiakin kokee sen luontevasti omakseen.

Ismo Jokinen