Raevaara

Jokinen Ismo

VUOSIA SITTEN, kun alakouluikäiset lapseni saivat älypuhelimet ja alkoivat surffata verkossa omin nokkinensa, kävin heidän kanssaan jatkuvia keskusteluja siitä, mikä on totta ja mikä ei. Onko kauhuhahmo Slenderman totta, jos siitä on olemassa kuvia ja videoita? Onko anonyymin kirjoittajan todeksi vakuuttama tarina tytöstä, joka sai tekstiviestejä lähestyvästä kuolemastaan ja lopulta kuoli viestien ilmoittamana hetkenä, oikeasti totta? Kertooko totuuden video, jossa venäläinen tyttö lentää metsässä puiden seassa?

Kuopukseni, tuolloin ehkä tokaluokkalainen, epäili verkon todistusvoimaa, mutta pari vuotta vanhempi esikoinen taas tuntui mielellään uskovan kaikkeen ihmeelliseen. Kävimme pitkiä keskusteluja esimerkiksi siitä, että jos kerran yliluonnollisia voimia on, miksi ne tuhlaavat energiaansa esimerkiksi kynien liikuttamiseen yllättävinä hetkinä (esimerkki peräisin jälleen yhdeltä videolta).

Vaikka slendermanit ja muut verkkoyhteisöjen taruhahmot eivät enää vakuuta lastani olemassaolostaan yhtä helposti kuin ennen, yritän yhä kuunnella tarkalla korvalla, millaisten epävarmuuksien äärellä jälkikasvuni digimaailmassa elää. Kaikille toden ja epätoden raja ei ole pysynyt selvänä. Pari vuotta sitten kaksi 12-vuotiasta yhdysvaltalaistyttöä yritti tappaa ystävänsä miellyttääkseen Slendermania.

Nykylapsen tai -nuoren asemaan asettautuminen on hankaa. Me heitä vanhemmat olemme tutkailleet omaa herkkäuskoisuuttamme paljon vähemmän. Esimerkiksi hirviöiden olemassaoloa yrittivät minun lapsuudessani todistaa kuvilla lähinnä Hullu maailma -lehti ja kirjaston rajatietohylly.

Nykylapsen pitää sen sijaan epäillä jokaista kuvaa, videota, uutista ja uutisen kertojaa. Lapseni ja heidän ikätoverinsa ovat syntyneet suoraan maailmaan, jossa Slendermanista on saatavilla kuvamateriaalia siinä missä saimaannorpistakin, tai jossa kuvan todistusvoimaa ei voi arvioida sen rakeisuuden, varjojen, ääriviivojen terävyyden tai valon heijastumisen perusteella, tai jossa väitteen tieteellisyyttä ei voi päätellä kielen akateemisuuden, väitteen esittäjän oppiarvon tai verkkosivun layoutin perusteella. Mikä tahansa valhe on mahdollista rakentaa täysin aidon näköiseksi.

Eikä tämä hetki (tietenkään!) ole mikään päätepiste: tiedon ja pseudotiedon, kuvien ja reippaasti käsiteltyjen kuvien, toden ja valheen määrä kasvaa yhä ja löytää aina uusia kanavia.

Kahdenkymmenen vuoden päästä ihmisen pitää epäillä vielä paljon enemmän kuin nyt. Lisäksi tieteellisen tiedon määrä kasvaa valtavasti, eikä yksittäinen ihminen kykene muodostamaan kattavaa kuvaa edes siitä, mitä kullakin tieteenalalla on juuri saavutettu. Renesanssi-ihmisestä tulee mahdottomuus.

Pitää epäillä, mutta samaan aikaan huijauksia vastaan ei voi aseistautua pelkästään tietomääräänsä kasvattamalla.

Kun tieto pirstaloituu ja toden ja valheen rajasta tulee entistä vaikeampi hallittava, tärkeää ei enää olekaan suuren tietomäärän kerääminen vaan tiedon rakentumisen ymmärtäminen. Pitää ymmärtää prosesseja, ei osata yksityiskohtia. Tieteellinen yleissivistys ei ole faktojen ulkolukua vaan tieteenteon ja tiedon rakentumisen ymmärtämistä.

Miten aseistaa lapsi kuvamanipulaatioita tai valeuutissivustoja vastaan? Helposti sormi tulee käännettyä koulumaailman suuntaan: itsekin olen monessa yhteydessä korostanut mediakasvatuksen ja tieteellisen lukutaidon tärkeyttä. Olennaisia ne tietenkin ovat, mutta ei opettajille voi sälyttää kaikkea taakkaa tai asettaa aina uusia tehtäviä. Vanhemman pitää itsekin olla ahkera.

Eivätkä nykyajan lapset ja nuoret ole mitään uhreja. Loppujen lopuksi he sopeutuvat digimaailmaansa paljon luontevammin kuin me muut. Ehkä me ennen vuosituhannen vaihdetta syntyneet sukupolvet korostamme verkkoympäristöä ja somekanavia vähän turhan itsetarkoituksellisesti – meillehän ne ovat yhä uusia ja jänniä juttuja. Lapset ovat eläneet koko elämänsä niiden kanssa, ja ehkä osaavat olla ottamatta niitä liian vakavasti.