MICHAEL MARTIN: ATEISMI. VASTAPAINO, 2010

”TIEDEMIESTEN VIILEYDELLÄ KIRJOITETTU ‘ATEISMI’ ON PUUTTEISTAAN HUOLIMATTA HYÖDYLLINEN LISÄ SUOMENKIELISEEN USKONNOTTOMUUTTA KÄSITTELEVÄÄN KIRJALLISUUTEEN.”

Teksti Kari Enqvist

Cambridge University Press on Cambridgen yliopiston hallinnoima perinteikäs kustannusyhtiö, joka on ollut toiminnassa jo vuodesta 1584. Sen julkaisutoimintaan kuuluu opiskelijoille ja kiinnostuneelle yleisölle suunnattu kirjasarja, joka kulkee nimellä ”The Cambridge Companion”. Nämä teokset, joita viimeksi katsoessani oli jo 382, koostuvat toimitetuista esseistä. Pääpaino on filosofiassa, kirjallisuudessa ja historiassa, ja companion-kirjojen teemat ulottuvat abelardista Platoniin ja Stravinskista arthur Milleriin.

Vuonna 2007 sarjassa julkaistiin filosofi Michael Martinin toimittama ”The Cambridge Companion to atheism”, joka nyt on saatavissa Vapaa-ajattelijoiden sponsoroimana ja edesmenneen Tapani Hietaniemen sekä Jussi K. Niemelän ja Tiina Raevaaran suomentamana nimellä ”ateismi”.

KAPEAHKO NÄKÖKULMA

Kirja koostuu 15 eri kirjoittajan artikkelista (alkuperäisteoksesssa kirjoittajia ja artikkeleita on 18). Ensin luodaan katsaus ateismin historiaan ja esitetään joitakin kyselytutkimuksiin perustuvia tietoja ateismin levinneisyydestä nykymaailmassa. Tulokset ovat varsin epätarkkoja, mutta uskonnottomien ja agnostikkojen määrä näyttää olevan suuri mm. Pohjoismaissa ja Japanissa.

Erityisen kiinnostavalta tuntui englantilaisen Gavin Hymanin artikkeli ateismista Uudella ajalla. Hän kuvailee, miten 1600-luvun Ranskassa ateismi ikään kuin sikisi valtakirkosta poikkeavasta uskonnollisuudesta ja kasvoi nopeasti kiistaksi Jumalan olemassaolosta. 1700-luvun puolivälissä vaikuttanut ranskalainen Denis Diderot oli ensimmäinen tunnustuksellinen ateistifilosofi. Pitkään ateismi liitettiin kuitenkin moraalittomuuteen ja laittomuuteen. Marxin myötä sanaan tarttui myös vallankumouksellisuus.

Hymanin artikkelin fokus on ateismin aatehistoriassa pikemmin kuin yhteiskunnallisessa konkretiassa. Kirjan päärungon muodostavatkin filosofiapainotteiset esseet, joiden varsinaisena lähtölaukauksena toimii William Lane Craigin kristilliseltä pohjalta esittämä ateismin teistinen kritiikki. Häntä seuraavat kirjoittajat pyrkivät lähinnä vastaamaan tähän kritiikkiin ja laajentavat keskustelua myös mm. pahan ongelmaan. Kirjan viimeiset sata sivua käsittelevät ateismia suhteessa yhteiskuntaan ja inhimilliseen toimintaan, ja lopuksi piirretään myös ateistin psykologinen profiili.

Kirjan viidestätoista kirjoittajasta yhdeksän on filosofia, ja se näkyy heidän käsittelytavoissaan. Paljon sivuja uhrataan käsitteiden määrittelemiseen ja luokitteluun. ateismia tirkistellään pääosin anglosaksisen uskonnonfilosofisen perinteen sisältä, ja tämän vuoksi näkökulma jää kapeahkoksi. Vastapeluriksikin rajataan lähes pelkästään kristillinen teismi. Kirjoittajista tunnetuin, Daniel C. Dennett, on tästä filosofikatraasta ehkä maanläheisin puhuessaan evoluutio-opista ja sitä vastustavista älykkään suunnittelun kannattajista.

NEUVOTTOMUUDEN TILA

Heti ensimmäiseksi kysytään kuitenkin, mitä ateistilla oikeastaan tarkoitetaan. Tässä Michael Martin tekee jaottelun positiivisen ja negatiivisen ateismin välille. Positiivinen ateisti tarkoittaa henkilöä, jolla ei ole uskomusta Jumalaan. Negatiivinen ateisti taas uskoo, että Jumalaa tai jumalia ei ole olemassa. Tässä katsannossa ateismilla viitataan siis joko tietyn uskomuksen puutteeseen tai sen aktiiviseen kieltämiseen. ateismi itsessään ei ole uskonto, mutta Martinin mielestä voidaan kyllä ajatella ateistisia uskontoja, ja esimerkeiksi hän esittää jainalaisuutta ja buddhalaisuutta.

ajatus ateistisista uskonnoista kuulostaa hieman oudolta ja on kenties seurausta kirjassa omaksutusta ateismin kapeasta määrittelystä. Sen mukaan ateismia ei olisi olemassa ilman teismiä. Puhdas, reaalielämästä irrallinen käsiteanalyysi joutuu kuitenkin todellisuuden kohdatessaan helposti neuvottomuuden tilaan. Miten meidän tulisi esimerkiksi luonnehtia henkilöä, joka sanoo ettei usko persoonalliseen Jumalaan mutta arvelee kuitenkin, että jokin korkeampi voima on olemassa? Hänellä on selvästikin uskonnollisia uskomuksia eikä hän tuskin suostuisi tunnustautumaan ateistiksi.

Entä henkilö, joka ilmoittautuu kulttuurikristityksi mutta sanoo ettei tiedä, onko Jumala olemassa? Itse olen käyttänyt termiä ”uskonnoton”, joka kattaa sekä negatiiviset ateistit että ihmiset, joiden uskonnolliset uskomukset eivät ole vakaumuksellisia tai jotka ovat vain yksinkertaisesti välinpitämättömiä. Uskonnottomuuden kentässä en usko kaksijakoiseen logiikkaan vaan pikemmin harmaan eri sävyihin. Niinpä vaikka teismi kuihtuisi maailmasta koko-

Kirjat

naan pois, luulen että uskonnottomuutta varmasti esiintyisi edelleen.

Tässä yhteydessä sopii mainita, että on sekä kiinnostavaa että myös järkyttävää kun William Lane Craig esittää, että ateismin määrittely jumalauskon puutteeksi trivialisoi käsitteen, ”koska tämän määritelmän mukaan ateismi lakkaa olemasta katsomus, ja jopa pikkulapset voidaan lukea ateisteiksi”. Ei kuitenkaan selviä, mikä tässä asiaintilassa olisi niin kauheaa. Hän myös vaatii, että ateistin tulisi todistaa, että ”jos Jumala olisi olemassa, hän tarjoaisi enemmän todisteita olemassaolostaan kuin meillä tällä hetkellä on”. Tässäkin ilmenevä logiikka on minulle ennestään tuntematonta lajia.

MISSÄ KVANTTIFYSIIKKA?

Usein on huomautettu, että Jumalan olemassaoloa puoltavilla tai vastustavilla filosofisilla argumenteilla on hyvin vähän merkitystä käytännön uskonelämässä. Tämä on myös oma kantani. Kirkkokansan piirissä Jumalan olemassaoloa ei punnita logiikalla eikä uskonnollisuus ole itseensä sulkeutuva rationaalinen oppijärjestelmä. Siksi myös filosofinen ateismi ampuu tavallisesti ohi maalin. Kirjan laaja toinen osa, ”Teismin kritiikki”, antaa kyllä kattavan kuvan ateismiin sitoutuneesta (anglosaksisesta) uskonnonfilosofiasta, mutta sopii siis kysyä, miten relevanttia se on?

Esimerkiksi Richard M. Gale käy artikkelissaan läpi klassisia teistisiä argumentteja. Näistä minulle tutuimman ns. kosmologisen argumentin William Lane Craig muotoilee seuraavasti: 1) Kaikella, mikä alkaa olla olemassa, on syy; 2) maailmankaikkeus alkoi olla olemassa; 3) siksi maailmankaikkeudella on syy. Minun täytyy tunnustaa, etten oikein ymmärtänyt, mikä Galen vastaus kosmologiseen argumenttiin on. Hänen tekstinsä vilisee logiikan merkintöjä, toisensa poissulkevan lakeja, ei-samanaikaista kausaalisuutta sekä puhetta äärettömyydestä.

Mutta missään kohtaa kukaan ei mainitse kvanttifysiikkaa; ei sitä, että havaintojen mukaan maailmassa syntyy asioita ilman syytä; että ”alkaminen” liittyy kiinteästi ajan käsitteeseen, jonka jokainen fyysikko tietää ja uskoo murenevan aivan alkuräjähdyksen ensi ”hetkillä”; ja että havaintojen mukaan luonto ei noudata klassista todennäköisyyslaskentaa eli klassista logiikkaa ja että toisensa poissulkevan laki, joka meidän ajattelussamme tuntuu niin ilmeiseltä, ei siten ole voimassa luonnossa.

Tuskinpa nämä huomiot käännyttäisivät William Lane Craigin tai ketään muutakaan uskovaa ateistiksi. Uskonnottomalle ne toki voivat tarjota uskon vahvistusta. Mutta Daniel C. Dennetiä peesaten filosofisia pohdintoja kiintoisampi kysymys on: kun uskomus Jumalaan ”kuitenkin on melkein kaikkialla osa inhimillistä sivilisaatiota, niin mikä silloin selittää kyseisen uskomuksen säilymisen?” Tässä kentälle astuvat evoluutiobiologia ja uskontoa koskevat antropologiset teoriat, joita Stewart E. Guthrie käsittelee luvussa 14. Hän päättelee, että uskonto on evoluution tulosta ja sivuaa myös viime aikoina huomiota saanutta kognitiivista uskontotiedettä, jonka tunnetuimpia edustajia ovat Pascal boyer ja Suomessa Ilkka Pyysiäinen.

Uskontotieteen osuuden olisi kirjassa kaiken kaikkiaan toivonut olevan suuremman. Tätä laiminlyöntiä paikataan toki Jussi K. Niemelän ja Tiina Raevaaran kirjoittamissa Jälkisanoissa.

Tiedemiesten viileydellä kirjoitettu ”ateismi” on puutteistaan huolimatta hyödyllinen lisä suomenkieliseen uskonnottomuutta käsittelevään kirjallisuuteen. ateisteja hivelee luultavasti myös benjamin beit-Hallahmin luvussa 15 hahmottama psykologinen profiili, jonka mukaan ateistit ovat suvaitsevaisia, lainkuuliaisia, myötätuntoisia, tunnollisia ja korkeasti koulutettuja; ”lyhyesti sanottuna he ovat hyviä lähimmäisiä”.

Hyppää homo voltti!

City-lehdessä 1/2011 toimittaja Mirja Wuokko kirjoittaa, kuinka kämppikset Katja ja Paula päättivät selvittiää, miten homoja eheytetään. Jutussa kerrotaan, kuinka yliopistossa psykologiaa opiskeleva Katja ja kemianopiskelija Paula osallistuivat kristillisen aslan ry:n kurssille, jossa tuetaan ”raamatulliselta pohjalta niitä, jotka haluavat kasvaa ihmissuhteiden, tunne- ja seksuaalielämän alueilla.”

aluksi osallistujat johdateltiin teekupit kädessä lukemaan eheyttäjä andy Chambersin tarinaa vapautumisesta pornosta, naisvihasta ja homoudesta. Hartaushetken jälkeen omaa eheytymisprosessiaan pohdiskeleva mies puhui pari tuntia seksuaalisuudesta. ”Suuntautuminen on oma turmeltunut, eksynyt valinta, jonka vääristä muodoista voi oppia pois.”

Iltapäivällä rukoiltiin. Jotkut alkoivat puhua kielillä. ”Useat itkivät hysteerisinä ja rajattomasti. Tilanne oli ahdistava. Minun toivottiin luopuvan kovuudestani ja sallivan muutoksen elämääni", Katja kertoo.

Paulan mukaan yksikään ihminen ei vaikuttanut oikeasti eheytyneeltä tai hyvinvoivalta. ”Sisälläni heräsi halu sanoa heille, että on vaihtoehto: hyväksyä itsensä”, Paula kuvailee.

”Ei hetero voi päättää muuttua homoksi tai vice versa. ajatus siitä, että pitäisi, on väärä, ihmisarvoa alentava, ihmisoikeuksia polkeva ja nöyryyttävä", Katja arvioi.

The Telegraph -lehden mukaan psykoterapeutti Lesley Pilkington erotettiin britannian psykoterapeuttiliitosta tammikuussa, koska hän oli yrittänyt parantaa raamatullisin menetelmin homoseksuaalista miestä, Patrick Strudwickia. Tämä on homojen oikeuksia ajava toimittaja, joka äänitti käydyt keskustelut. Myöhemmin Pilkington puolusti itseään kertomalla, että hänen oma poikansa on hetero, mutta hänelläkin on mielenterveydellinen, homoseksuaalinen ongelma, josta hän ei vieläkään ole parantunut.

Risto K. Järvinen