MIRRORS OF THE BRAIN – HOW OUR GIACOMO RIZZOLATTI JA CORRADO

MINDS SHARE ACTIONS AND EMOTIONS. SINIGAGLIA, OXFORD UNIVERSITY PRESS, 2008.

Teksti Minna Poutanen

Kanssaihmisten tunnetilat tarttuvat meihin eleiden ja ilmeiden kautta. Nauru tarttuu, myös itku saa aikaan mielenliikkeitä. Katsoessamme näytelmää koemme roolihahmojen kanssa samoja tunteita ja eläydymme voimakkaasti näytelmän maailmaan.

”Mirros of the brain” -kirjan kirjoittaja Giacomo Rizzolatti työskentelee neurofysiologian osastolla Italiassa, Parman yliopistossa, ja on yksi peilihermosolujen löytäjistä. Peilausjärjestelmän löytymisen myötä on kyetty selittämään, miten yhteisesti koetut tunteet ilmenevät aivoissa. Löydöllä on ollut merkittävä vaikutus paitsi kognitiiviseen neurotieteeseen myös kliinisen neuropsykologin työhön. Neurotieteilijä Ramachandran ennusti, että peilihermosolujen löytäminen tekee psykologialle saman kuin DNa:n löytäminen teki biologialle. Kliinisen neuropsykologin näkökulmasta kirjassa tuodaan esiin mielenkiintoista empiiristä todistusaineistoa sekä visuomotorisista hermosoluista että ihmisen vuorovaikutustaitojen hermostollisesta perustasta.

Peilihermosoluteoria selittää ihmisten kyvyn tunnistaa salamannopeasti ja tuntea ikään kuin sisimmässään toistensa tunnetilat sekä hienovaraiset ja nopeat eleet. Tämä kyky on hyvin keskeinen – suorastaan välttämätön edellytys – ihmisten väliselle vuorovaikutukselle. Mitä tällä taidolla teemme, on tietysti monien muiden tekijöiden summa, voimme hyödyntää sitä toisten ihmisten kylmäverisessä manipuloinnissa tai käyttää sitä hyvään.

Jos aivojen rakenteen ja toiminnan periaatteita ei tunne, kirja ei lukijalle täysin avaudu. Rizzolatti tosin käy viitteellisesti läpi sytoarkkitehtonisen kartat

(aivojen jaon erilaisiin kortikaalisiin alueisiin sen mukaan, kuinka paljon ja minkälaisia hermosoluja alue sisältää, ja miten ne ovat järjestäytyneet), mutta lukijan oletetaan kuitenkin tuntevat aivojen toiminnan ja rakenteen perusteet.

Rizzolatti kyseenalaistaa alkuun mallin siitä, että erilaiset psyykkiset toiminnot kuten aistitiedon vastaanottaminen, hahmottaminen ja motoriikka sijaitsisivat erillisillä aivoalueilla, ja että niin kutsutuilla assosiatiivisella alueella aistitieto koottaisiin ja ”lähetettäisiin” motoriselle alueelle, jonka tehtävä on ainoastaan toimeenpanna asianmukainen liike tai liikesarja. Tästä syystä kirjan kolme ensimmäistä kappaletta on omistettu toisenlaiselle näkemykselle eli kanonisten hermosolujen kuvailulle. Seuraavissa kappaleissa Rizzolatti siirtyy peilihermosoluihin: ensin apinoiden, sitten ihmisten.

KANONISET HERMOSOLUT JA KOHTEEN ”YMMÄRTÄMINEN”

Rizzolatti käy kirjassa läpi erilaisia makakiapinoilla tehtyjä tutkimustuloksia, joiden mukaan suurin osa apinoiden frontaalilohkon hermosoluista koodaa motorista toimintaa eikä mitään yksittäisiä, irrallisia liikkeitä. Ne reagoivat valikoiden hengissäsäilymisen kannalta elintärkeään toimintaan: tarttumiseen kädellä tai suulla sekä ruuan käsittelyyn. Identtinen (tarttumis)liike ilman ruokaa ei saa näissä hermosoluissa aikaan aktivoitumista. Toisaalta nämä hermosolut aktivoituvat myös pelkästä ruuan näkemisestä eli silloin, kun apina näki ruokaa, johon voisi mahdollisesti tarttua. Hermosolut ovat erikoistuneet erilaisiin tarttumistapoihin, kuten pinsettiotteeseen tai hampailla tarttumiseen.

Myös ihmisillä on saatu samankaltaisia tutkimustuloksia. Hermosolut reagoivat valikoiden: joko yhteen kohteeseen tai rajoitettuun määrään kohteita ja nimenomaan kohteen/kohteiden tarjoamaan toimintamahdollisuuteen. Kuppi tarjoaa pääsääntöisesti yhdenlaista toimintaa ja ämpäri toisenlaista. Näin siis visuaalinen tieto muunnetaan motoriseksi tiedoksi.

Rizzolatti jatkaa, että nämä erilaiset toimintamahdollisuudet ja erilaiset tavat tarttua muodostavat kohteen merkityssisällön meidän motorisessa sanastossamme. Hermosolut reagoivat kohteen merkityssisältöön, reagointi on kohteen ymmärtämistä ja siten luonteeltaan pragmaattista.

LÄHITILAN ANKKUROITUMINEN RUUMIINOSIIN

Tilan havaitsemista kuvaillessaan Rizzolatti tuo kirjassa esiin makakiapinatutkimuksissa löytyneet bimodaaliset hermosolut, jotka reagoivat sekä ihoärsytykseen että visuaaliseen ärsykkeeseen. Siis sama hermosolu, joka reagoi vaikkapa kyynärvarren harjaukseen, reagoi myös siihen, että käsi ilmestyy saman alueen, kyynärvarren, ympärille ankkuroituneeseen tilaan. Tämä tila eli reseptiivinen alue sijoittuu aina sitä vastaavan kehonosan ympärille. Tähän perustuu kokemus, että tunnet usein kosketuksen jo ennen kuin sinua varsinaisesti kosketetaan.

Lisäksi Rizzolatti tuo esiin lähitilan ja etätilan käsitteet. Käsitys siitä, että meitä ympäröivä tila olisi aivoissa yksi yhtenäinen spatiaalinen kartta, joutuu myös koetukselle Rizzolattin käsissä. aivojen toiminnan kannalta tämä yhtenäiseksi kuviteltu tila on jaettavissa kahteen tilaan: peripersoonalliseen lähitilaan, joka on käden ja jalan ulottuvissa, ja sen ulkopuolelta alkavaan ekstrapersoonalliseen etätilaan. Lähitilan mittayksikkönä on oma kehomme – hahmotamme jo aivan vauva-ajasta lähtien tilan oman kehomme kautta. Vauva käyttää paljon aikaa katsellen käsiään ikään kuin kalibroisi omaa periper-

Kirjat

soonalista tilaansa ja samalla mittaisi erilaisten kohteiden kokoa niihin tarttumalla. Lukijalle tulee mieleen murrosikäisen kömpelyys ja sen liittyminen nopean pituuskasvun mukana muuttuvaan peripersoonalliseen tilaan, jota nuori ei opi kalibroimaan riittävän nopeasti.

PEILIHERMOSOLUT PEILAAVAT EMOOTIOITA

Rizzolattin kuvaamissa tutkimuksissa huomattiin yhden F5:n hermosolujen alaryhmän aktivoituvan poikkeuksellisesti myös, kun makakiapina passiivisesti tarkkailee jonkun muun suorittamia tavoitteellisia motorisia toimintoja, joko lajikumppanin tai jopa ihmisen. Näitä hermosoluja alettiin kutsua peilihermosoluiksi (mirror neurons).

Ruuan tai kolmiulotteisen kohteen näkeminen ei aktivoinut peilihermosoluja, vaan ne aktivoituivat vain, kun apina näki tietyn motorisen tavoitteellisen toiminnan, jossa oli mukana toiminnan kohde ja tiettyjä kehonosia kuten suu tai käsi. Mimiikka tai tavoitteeton toiminta eivät saaneet aikaan reaktiota. Näille hermosoluille ei kohteen etäisyydellä tai koolla ollut mitään merkitystä. Peilihermosoluja voitiin jakaa erilaisiin luokkiin kuten tarttumis-, kiinnipitämis-, käsittely- tai asettamispeilihermosoluihin. Pieni osa apinan peilihermosoluista reagoi myös vuorovaikutuksellisiin eleisiin kuten suun suipistamiseen tai maiskutteluun, jotka tosin makakiapinoilla muistuttivat ravinnonottoon liittyviä eleitä.

Ihmisestä löydetyt peilihermosolut sijaitsevat prefrontaalisen aivokuoren alimmassa otsalohkopoimussa gyrus frontalis inferior brocan alueella. brocan alue on liitetty perinteisesti kieleen. Ihmisen peilausjärjestelmä poikkeaa apinoiden vastaavasta järjestelmästä: Ihmisen peilihermosolut koodaavat transitiivista toimintaa ja intransitiivista toimintaa eli sellaista toimintaa, jolla ei ole kohdetta. Ne koodaavat myös mimiikkaa. apinoiden peilausjärjestelmä ei reagoi intransiviiseen toimintaan tai mimiikkaan.

Tietenkään peilihermosolut eivät ole ainoa tapa tulkita toisen lajitoverin toimintaa, mutta nopeudessaan se luo pohjan – ehkä jopa tiedostamattoman sellaisen, jota muut tulkinnat muokkaavat. Tämä ihmislajille ominainen mielenlukeminen voi olla evoluution tulos ja liittyä peilausjärjestelmän kehitykseen. Mielenkiintoista on, että peilausjärjestelmä ylittää lajirajat vain harvoin. Kirjan mukaan ihmisen peilihermosolujärjestelmä ei reagoi koiran haukkumiseen, mutta se reagoi – vaikkakin heikohkosti – apinan suun maiskutukseen.

PEILAUSJÄRJESTELMÄN SUHDE MATKIMISEEN JA OPPIMISEEN

Kirjan loppupuolella käsitellään peilausjärjestelmän suhdetta matkimiseen ja oppimiseen. Rizzolattin mukaaan peilausjärjestelmä on mukana ainakin, kun matkittu liike on osa matkijan olemasssaolevaa liikerepertuaaria. Oppimisessa aktivoituu myös työmuistiin liitetty brodmannin alue. Matkiminen ja oppiminen edellyttävät lisäksi peilausjärjestelmää kontrolloivan systeemin – vahvistamisen ja inhibition – mukanaoloa. Ilman inhibitiota matkisimme taukoamatta kaikkea näkemäämme! Vaurio frontaalialueen tietyssä osassa voi aikaansaada pakonomaisen tarpeen matkia, echopraxian. Myös vastasyntyneillä on peilausjärjestelmä, jota he eivät kykene kontrolloimaan. Vauvat matkivat näkemäänsä suunliikettä (kielennäyttäminen) jo muutaman tunnin ikäisinä.

Evoluutiossa elekieli edeltää kielellistä viestintää. Viestinnän perusta on, että viestin lähettäjällä ja vastaanottajalla täytyy olla yhteinen käsitys merkityksistä riippumatta siitä, onko sanasto motorista tai kielellistä. Ymmärrämme toiminnon ”käden ojentuminen kuppia kohden” merkityssisällön omalla motorisella sanastollamme. Eläinten elekieli koostuu toiminnoista, jotka aikaansaavat välittömän reaktion muissa eläimissä, ja nämä reaktiot auttavat muita eläimiä sopeuttamaan oman toiminnan vallitsevaan tilanteeseen sopivaksi. apinoilla huulten maiskutuksen tai suipistuksen alkuperä löytyy ravinnonotosta ja loisten nyppimisestä lajitovereiden turkista; näitä eleitä käytetään suhteen luomiseen ja liittolaisuuden vahvistamiseen.

Toisin kuin ihmisellä, apinan ääntelyllä on aina emotionaalinen sisältö. apinan ääntely ei ole kontekstisidonnaista, ihmismielessä sana ”tuli” voi merkitä ”tuli on irti, pakene!” tai ”tuli on valmis, ruvetaan laittamaan ruokaa, eli lähesty”. ääntely ei ole puhutun kielen edeltäjä. Puhutun kielen takana on peilausjärjestelmän kehittyminen, vaikka alkuperäisenä tavoitteena on ollut lajitovereiden toiminnan ymmärtäminen eikä varsinaisesti kommunikaatio.

PEILAUSJÄRJESTELMÄN SUHDE EMOOTIOIHIN JA VUOROVAIKUTUKSEEN

Kirjan lopussa käsitellään peilausjärjestelmän suhdetta emootioihin ja vuorovaikutukseen. Emootiot voivat olla tietoisia ja ilmeisiä myös muille tai vain sisäisiä fysiologisia reaktioita. aivoillemme emootiot ovat tärkeä väline, jonka avulla suunnistamme aistitiedon meressä. Primaarit emootiot ovat evoluutiossa säilyneet samanlaisina, koska ne ovat olleet ja ovat edelleen tärkeitä sopeutumiskyvyn kannalta.

Vuorovaikutus, käyttäytyminen ja omat emootiomme ovat riippuvaista kyvystämme havainnoida ja ymmärtää toistemme emootioita. Jo muutaman päivän ikäinen vauva kykenee erottamaan äidin iloisen ja surullisen naaman ja jo muutaman kuukauden ikäisenä hän heijastelee omilla eleillään äidin tunteita. Vauvat siis kykenevät lukemaan äidin tunteita. Kirjassa kuvataan, että emootion (kasvojen ilmeen) näkeminen aktivoi havainnoijassa samat aivokeskukset, jotka aktivoituvat silloin kun hän itse kokee saman tunteen.

Inhon ilmeitä tutkimalla päädytään siihen, että toisten emotionaalisten tilojen ymmärtäminen on riippuvaista peilausjärjestelmästä. Tämä pätee kaikkiin primaareihin emootioihin. Keskiössä on peilausjärjestelmän osa nimeltä insula, josta on yhteyksiä sisäelimiin ja joka muuntaa havaitun emootion fyysiseksi tuntemukseksi. Esimerkkinä kuvataan tilannetta, jossa ravinnonnauttimiseen liittyvä yökkääminen saa myös havainnoijassa aikaan yökkäämistä. Vaurio insulan anterioorisella eli etummaisella alueella aiheuttaa sen, että ihminen ei tunnista näitä inhon eleitä ja sen seurauksena kokee sellaisenkin ruoan maukkaaksi, joka aiheuttaa nauttijassa yökkäilyä ja kuvotuksen ilmeitä. Tällainen ihminen myös saattaa syödä täysin syötäväksikelpaamatonta ruokaa.

Emootioiden ymmärtämisessä on mukana kognitiivisia prosesseja, mutta pelkästään niiden varassa emootioiden ymmärrys jäisi kovin kalpeaksi: on inhimillistä, että rakastetun näkeminen herättää meissä vatsanpohjassa saakka tuntuvan kihelmöinnin, kauhu saa selkäpiin karmimaan ja kuvotus vatsan kääntymään. Nopea emootioiden ymmärtäminen on välttämätön empatialle, mutta me emme tunne automaattisesti empatiaa, vaikka näemme jonkun kiemurtelevan tuskissaan. Empatian tunteemme on kognitiivisten prosessien tulosta ja riippuu siitä, kuka tuo ihminen on, mikä on meidän suhteemme häneen, voimmeko kuvitella itsemme hänen tilaansa.

Mirrors of the brain on kiehtova, ajatuksia herät-

Paha Skepsis

Ylivieskan alueella ilmestyvä tavaratalo Kärkkäisen julkaisema Magneettimedia-lehti on rynninyt huuhaamarkkinoille. Lehdessä on mainoksien seassa kyseenalaisia artikkeleita, joissa kännykkäsäteily on terveysriski, Wikileaks Yhdysvaltain hallituksen kulissi, happo-emästasapaino tärkeä syövän hoitomuoto jne.

anne Ukkonen kirjoittaa tammikuussa yhdistyksestä nimeltään Skepsis ry. Hänen mielestään Skepsiksen ”kriittisyys” kohdistuu aina samanlaisiin asioihin, kuten rokotteita vastaan esitettyyn kritiikkiin, homeopatiaan ja luontaislääketieteeseen.

Ukkosen mukaan Skepsis ei tiedä mitään kriittisestä ajattelusta, vaan sen toiminta perustuu kaiken muun paitsi virallisen totuuden lyttäämiseen. ”He vetoavat joka käänteessä tieteellisiin tutkimuksiin, mutta eivät ota huomioon, että on enemmän kuin yleistä nykypäivänä manipuloida tutkimuksien tuloksia sekä toteuttaa tutkimus tieteen etiikan vastaisella tavalla.”

tävä ja lukemisen arvoinen kirja. Neuropsykologian näkökulmasta kirjan viimeiset luvut jäivät hieman puutteellisiksi. Oppimisen suhde peilausjärjestelmään jää epäselväksi ja sitä käsitellään kirjassa pinnallisesti. Kirjan lopussa käsitellään peilausjärjestelmän suhdetta emootioihin, vuorovaikutukseen ja empatiaan, mutta johtopäätösten ja keskustelun tasolla ollaan hyvin pidättyväisiä. Kirjassa ei myöskään esitellä neuropsykologisesti kiinnostavia tulevaisuuden tutkimusaiheita eikä tuoda esille autismitutkimuksia. Liekö siihen syynä Rizzolattin neurofysiologinen tutkimusviitekehys vai asian kiistanalaisuus? autismin ja peilihermosolujärjestelmän häiriöiden yhteyttä pohditaan useissa alan artikkeleissa, mutta selkeää konkreettista näyttöä näiden kahden asian yhteydestä ei ole.

Lähemmin tarkasteltuna Skepsiksen toimintatavat ja asioihin suhtautuminen eivät Ukkosen mukaan täytä tieteen tunnusmerkkejä, joita ovat muun muassa kehittyvyys, kriittisyys, itsenäisyys (vallanpitäjät eivät saa ohjata tiedettä) ja itsensäkorjaavuus (tieto voidaan osoittaa vääräksi).

Hän väittää skeptikkojen uskovan, että kaikki rokotteet ovat turvallisia, hypnoosi on huuhaata ja että ihmiset ovat syntyneet puutteellisina mitä tulee kehon valmistamiin synteettisiin kemikaaleihin, joten lääketeollisuuden rooli on uskotella ihmiset syömään heidän patentoituja pillereitään.

Ukkosen mielestä Skepsis ry on häpeäksi todellisille skeptikoille, niille, jotka aidosti edustavat ja toimivat skeptismi-käsitteen mukaisesti: Epäile kaikkea, ajattele omilla aivoillasi ja jatka etsimistä.

Ukkosen kirjoitus vaikuttaa surkuhupaisalta parodialta, mutta ei valitettavasti taida olla sellainen.

Kirjoittaja On Psm Ja Työskentelee Lasten Ja Nuorten Neuropsykologina

Lähde: Www.magneettimedia.com

Mitä vikaa on ateismissa?

– Sillä kyllä jumalaton vuosikymmeninä ateistit mutta ateisti toimii ja (Veikko Huovinen, ”Stalin

STALIN. – TULEVINA JEESUSMIES RUKOILEE JA HYMISEE, 1976.)

aina jumalisen voittaa, naurahtaa

vievät voiton jeesusmiehistä. luottaa omaan voimaansa. vihassa”, kokoelmassa Ronttosaurus,

Teksti Sami Jansson

Joskus minua huvittaa Skepsis ry:n huoli siitä, että ihmiset pitävät kiinni harhakäsityksistään. Huovisen Stalin-karikatyyrille ”jeesusmiesten” herkkäuskoisuus oli vain eduksi. Heitähän oli helppo jymäyttää, joten Stalin ei uskonut heistä löytyvän vastusta.

Mikä tai kuka on Jumala? asia on helppo selvittää, kunhan sanotaan, mitä sanalla ”Jumala” tarkoitetaan. Simon blackburn teoksessaan ”being Good” (2001) sarkastisesti sivaltelee, että on arroganttia olettaa jokin valtavan suurikokoinen taivaassa asustava mies, joka on luonut maailman ja joka pitää erityisesti ihmisistä. Nykytieteen valossa voidaan ainakin asettaa epäuskottavaksi väite, että joku asuisi taivaassa ja olisi sieltä käsin luonut maailman. Viittaus luonnon monimutkaisuuteen todisteena Jumalan olemassaolosta ei kelpaa, koska vaikka pitää paikkansa, että moni asia on monimutkainen, ei tämä silti todista, että joku olisi kaiken suunnitellut. Tiede voi helposti sanoa, ettei ole mitään todisteita Jumalan olemassaolosta, jos Jumalalla tarkoitetaan jotain, mikä on tuttua vaikkapa Lähi-Idän uskonnoista.

Meille suomalaisille tutuin uskonto on evankelisluterilainen kristinusko, mutta globalisaation myötä moni muukin uskonto on tullut tutuksi. Uskonnoton ajattelutapa on yleistynyt jälkiteollisissa yhteiskunnissa. Silti evankelis-luterilainen kristillisyytemme pitää yhä puoliaan, minkä voi helposti todeta viime aikojen julkisten keskustelujen perusteella.

Jos kristinusko alkaa tympäistä vanhoillisuudellaan ja asenteellisuudellaan, tähän vaivaan sopivaa lääkettä on Friedrich Nietzschen teos ”antikristus” (1888, suom. aarni Kouta 1908). Siitä julkaistiin vuonna 2001 näköispainos, johon Markku Saarinen oli lisännyt aiemmin sensuroidut osuudet. Eräs näistä oli seitsenpykäläinen julistus kristinoppia vastaan. Nietzsche oli niin kyllästynyt kristinuskoon, että hän jopa muotoili systemaattisen ohjelman, jota seuraten tästä opista päästäisiin lopulta kokonaan eroon.

EN HALUAISI OLLA ATEISTI

Skeptikko-lehdessä 4/2010 esiteltiin uskonnon ja ateismin vuoropuhelua käyviä teoksia (Tiina Raevaaran ja Jussi K. Niemelän artikkelit). aihe kiinnostaa minua, koska oma ateismini on itselleni vaivaksi.