JUHA PIHKALA JA ESKO VALTAOJA: TIEDÄN USKOVANI, USKON TIETÄVÄNI. KESKUSTELUKIRJEITÄ. MINERVA, 2010.

Teksti Tiina Raevaara

Tampereen piispa Juha Pihkalan ja avaruustähtitieteilijä Esko Valtaojan kirjeenvaihdosta koostunut keskustelukirja ”Nurkkaan ajettu Jumala?” herätti ilmestyessään vuonna 2004 paljon mielenkiintoa ja huomiota. Kirja sai vuoden kristillinen kirja -palkinnon ja Esko Valtaoja Vapaa-ajattelijain liiton Väinö Voipio -palkinnon tieteellisen maailmankuvan edistämisestä.

Kirjan lähtöasetelmana oli uskonnon ja luonnontieteen leikkauspinta ja törmäyskohdat. Keskustelu kuitenkin keskittyi uskonnon ja uskomisen yleisiin ja tunnettuihin paradokseihin, kuten pahuuden olemassaolon ongelmaan sekä siihen, miksi juuri yksi uskonto tuntisi totuuden yli muiden uskontojen.

Nyt Valtaoja ja Pihkala jatkavat keskusteluaan, kuuden vuoden tauon jälkeen. Kustantaja on vaihtunut, piispa eläköitynyt ja kirja jaoteltu hieman eri tavoin kuin alkuperäinen, mutta aiheet ja tyyli pysyvät pitkälti samoina. Uskonnollisen maailmankatsomuksen kummallisuudet ovat uskonnottoman näkökulmasta aina samantapaisia, ja keskustelua on vaikea johdattaa niiden ulkopuolelle.

IHMINEN: HYVÄ VAI PAHA?

”Tiedän uskovani, uskon tietäväni” kulkee eteenpäin paljolti niin, että Valtaoja ihmettelee ja koettaa provosoida Pihkalaa vastaamaan. Emerituspiispa taas vastailee melko ympäripyöreästi, usein aiheen viereltä. Vai tapahtuuko väistöliikkeitä vain uskonnottoman näkökulmasta katsottuna? Ehkä uskosta ei voikaan kertoa yksiselitteisesti ja perustellen. Valtaojan ja Pihkalan keskustelu vahvistaa käsitystä, että uskova ja uskomaton harvoin kykenevät todelliseen, kehittyvään ja edistyvään keskusteluun. Käsitys maailmasta ja maailman kuvailuun käytetty kieli poikkeavat toisistaan väistämättä.

”Sinä uskot Jumalaan, minä ihmiseen; sinä uskot Jumalan rakkauteen ja hyvyyteen, minä ihmisen rakkauteen ja hyvyyteen. Olemme umpikujassa, koska jokaisen esittämäni todisteen ihmisen puolesta sinä voit kumota sanomalla, että se itse asiassa todistaa Jumalasta. … Pahan taas voi aina lykätä langenneen ihmisen itsensä syyksi”, Valtaoja kirjoittaa ja tulee siten tiivistäneeksi sekä keskustelun alku- että loppuasetelman.

Vahvimmin kirjasta jääkin mieleen juuri äskeinen: agnostikoksi itsensä määrittelevä avaruustähtitieteen professori pitää ihmistä luonnoltaan ja lähtökohtaisesti hyvänä. Ihmiset ovat sopeutuneet elämään toistensa seurassa ja pyrkivät yleensä toimimaan niin, että muutkin ovat tyytyväisiä. Juha Pihkala taas ei luota ihmiseen eikä ihmisen hyväntahtoisuuteen. Hänen mielestään maailma vain kurjistuu. Eriarvoisuutta ja köyhyyttä ei saada kitkettyä pois, ympäristöä ja eläimiä tuhotaan.

Onkohan tällainen käsitys ihmisen pahuudesta ja ”syntisyydestä” jokin uskovien synnynnäinen ominaisuus, koska törmään ajatukseen usein nimenomaan uskonnollisten henkilöiden puheissa? Itse ajattelen samoin kuin Valtaoja: ihminen on evoluutionsa myötä kehittynyt tekemään yhteistyötä ja miellyttämään yhteisöään. Ylivoimaisesti suurin osa ihmisten välisestä kanssakäymisestä on rauhallista ja ystävällistä.

Toisaalta on hassua, että Pihkala nostaa esiin luonnon huolestuttavan tilan. Kristinusko ja sen kirkot eivät ole koskaan profiloituneet luonnon tai eläinten suojelijoina. Pikemminkin luonto on ollut kristinuskolle vain väline. Luonnonsuojelu tuntuisi kuuluvan tiukemmin uskonnottomiin kuin uskonnollisiin arvoihin.

NAUTINTO: HYVÄ VAI PAHA?

Monessa kohtaa kirjeenvaihtoaan Valtaoja ja Pihkala ajautuvat väittelemään nautinnosta. Tähtitieteilijä on sitä mieltä, että uskonnot keskittyvät liikaa asioiden kieltämiseen ja erityisesti kristinusko kärsimyksen jalostavan vaikutuksen korostamiseen. Valtaoja korostaa pienten nautintojen, vaikkapa seksin ja suklaan, sekä ylipäätään nautiskelevan elämänasenteen merkitystä. ”Kun katselen ihmisiä ja heidän elämäänsä, minusta tuntuu, että moni tarvitsisi elämäänsä pikemminkin lisää hyviä nautintoja kuin kurinalaista askeesia, hieman enemmän hedonismia, itsensä hyväksymistä ja itsensä rakastamista.”

Pihkalan mielestä taas maailma toimii nollasummasäännöllä. Yhden nautinto on toisen kärsimys. Länsimainen elämäntapa seksuaalisine liberalismeineen on muutenkin hänen mielestään kriisissä, josta osoituksena esimerkiksi kiihtyvä avioerotahti. Valtaoja ei näe samanlaista kehityskulkua, tai tulkitsee asiat aivan toisin. Hänen mielestään ihmiskunnalla alkoi mennä ratkaisevasti paremmin 1700-luvulla valistusajattelun syntyaikoina, ja siitä pitäen esimerkiksi köyhyys on lieventynyt, elinikä pidentynyt, väkivallanteot vähentyneet.

Nautinnon hyvyyttä ja huonoutta pohtiessaan keskustelijat sivuavat useaankin otteeseen vapaaajattelijoiden toissakesäistä bussimainoskampanjaa, jonka iskulause kuului ”Jumalaa tuskin on olemassa. Lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä”. Pihkala näkee tässä kehotuksen välinpitämättömyyteen ja itsekkyyteen, Valtaoja kannustuksen lopettaa kuolemanjälkeisten tapahtumien pohtimisen ja keskittyä elämään tämänpuoleista elämää. Näin maailmankatsomus ja ennakkoluulot vaikuttavat yksittäisen virkkeen tulkintaan.

Tiedän uskovani, uskon tietäväni -kirjan sapekkaimmat keskustelut rakentuvat ehkä hieman yllättäenkin abortin ympärille. ”Yllättäen” siksi, että Suomessa aborttioikeus on jo niin vahvan konsensuksen asia, että keskustelua siitä syntyy lähinnä pienten ääriliikkeiden, ei maltillisen valtionkirkon edustajien ajamana.

Emerituspiispa Pihkala nostaa abortin esimerkiksi asiasta, jossa tieteen tuloksista ei voi vetää moraalisia johtopäätöksiä: vaikka tunnemme yksityiskohtaisesti hedelmöityneen munasolun kehittymisen sikiöksi ja edelleen aikuiseksi ihmiseksi, tieteen perusteella ei voi sanoa, milloin alkiolla/sikiöllä/ lapsella on sellainen ihmisarvo, että sen tappaminen olisi murha. Vasta henkilökohtaiset arvomme määräävät, onko abortti väärin vai täysin oikeutettua.

Tästä Valtaoja tulistuu. ”Voimme kenties, löysää kielenkäyttöä harrastaen, sanoa, että ihmisen elämä alkaa munasolun hedelmöittyessä, mutta edes se ei tee munasolusta ihmistä. ’Elämän kunnioittamiseen’ vetoaminen on yhtä turhaa: sikiö ei ole elävä olento, se ei täytä yhtään ’elävän olennon’ normaaleista, yleisesti hyväksytyistä määritelmistä. Jos väen väkisin määrittelemme rypäleen soluja eläväksi olennoksi, jokainen ruumiini solu on myös elävä olento ja syyllistyn murhaan niskaa raapiessani.”

Tulistumista on mukava lukea, mutta itse asiassa nämä kohdat ovat niitä, joissa itse voin vähiten yhtyä Valtaojan sanoihin. Niin täysin kuin aborttioikeuden takana seisonkin, en osaisi tai uskaltaisi vetää ”elävän olennon” rajaa noin selvästi kuin Valtaoja sen tekee. biologina olen tottunut siihen, että ”elävän olennon” rajaa sovitellaan lähinnä viruksen ja solun välille. Mutta ehkä Valtaoja puhuu mielenfilosofian ja minä solubiologian termein.

MUKAVAA NALJAILUA

Pihkala–Valtaoja -parivaljakko vääntää myös koulujen uskonnonopetuksesta. Tähtitieteen professori haluasi tunnustuksellisen uskonnonopetuksen pois kouluista – tai perustelujen mukaan ehkä kaiken erillisen uskonnonopetuksen. Hänen mielestään koulu tarjoaa parhaat eväät lapsille ja nuorille auttamalla heitä ajattelemaan kriittisesti esimerkiksi filosofian ja uskontotieteen keinoin. Vaikka yksittäisen lapsen koti olisi umpikristillinen, näin hän edes koulussa saisi muunlaisia näkökulmia ja keinoja maailman ymmärtämiseen.

Pihkalan vastaus on vanha tuttu, monen suusta kuultu. ”Kysymys on kulttuurisesta liittymästä, tavallaan perspektiivistä: jos tunnet ja ymmärrät oman taustasi, ymmärrät paremmin myös muita.”

Tätä ainakin minä olen monesti ihmetellyt, sillä miten se, että opetetaan totena yhden uskonnon tarinat ja tulkinnat, auttaa ymmärtämään muita uskontoja, jotka opettavat totena aivan eri tarinoita ja tulkintoja?

Tiedän uskovani, uskon tietäväni on leppoisaa, mukavaakin luettavaa. Toisilleen tuttu kirjoittajaparivaljakko naljailee mukavasti, sortuu joskus jopa henkilökohtaisuuksiin ja turhautuukin, mutta juuri sellaiset hetket tekevät tekstistä aidon keskustelun. Vai voiko aitoa keskustelua syntyä tällaisista lähtökohdista? Nyt keskustelijat pysyvät mieleltään muuttumattomina eikä kumpikaan saa siirrettyä ajattelunsa ydintä toiselle. Uskomaton ei tiedä millaista on olla uskossa, uskova ei osaa kuvitella jumalatonta maailmaa ja mieltä.

Kirjan rakenne toimii huonommin kuin sen edeltäjän. Nurkkaan ajettu Jumala? koostui vuorottaisista kirjeistä, joita ei ollut jaoteltu minkäänlaisten osioiden alle. Ratkaisu toimi hyvin, ja keskustelu soljui omaan tahtiinsa.

Tiedän uskovani, uskon tietäväni taas on jaettu kymmeneen ”keskusteluun”, joihin jokaiseen kuuluu neljä kirjettä. Keskustelut avataan vuorotellen, mistä johtuu, että jokainen keskustelu alkaa samalla kirjoittajalla, johon edellinen loppui. En osaa kuvitella, miksi tällaiseen rakenteeseen on päädytty: aiheet eivät kuitenkaan pysy yksittäisten keskustelujen sisällä, ja kaksi peräkkäistä kirjettä samalta henkilöltä rikkoo heti illuusion dialogista.

Kirjoittaja On Geneetikko, Ft, Sekä Vapaa Kirjailija.

Tiina Raevaaralle Runeberg-palkinto

Skepsiksen hallituksen ja Skeptikko-lehden toimituskunnan jäsen Tiina Raevaara voitti tämän vuoden Runeberg-kirjallisuuspalkinnon novellikokoelmastaan ”En tunne sinua vierelläni”. Palkintoraadin mukaan Raevaaran teos puhuttelee ennen kaikkea lukijan alitajuntaa. Kirjan maailmat muistuttavat arkitodellisuuttamme, mutta niiden tapahtumat noudattavat usein unenomaista logiikkaa.

Skepsis ry onnittelee Tiinaa! Myös yhdistyksen keskustelupalstalla on Raevaaraa onniteltu: ”Tässä on hyvä vasta-argumentti niitä vastaan, jotka ovat elämöineet skeptikkojen mielikuvituksettomuudesta ja luovuuden puutteesta.”

kolme päivää Vasemmalla: Niemelä. Oi- Heikki Nevala. Skeptikko-lehden toimituskunnan kokous ennen Runeberg-palkinnon julkistamista. Risto K. Järvinen, Tiina Raevaara, Jussi K. kealla: Minna Poutanen, Tapio Kortesaari, Kuva: Pertti Laine.