Juha Keränen

48 Skeptikko 3/2005

Sazanovich Marina

SYNNYIN seitsenlapsisen perheen keskimmäiseksi. Vartuin lapsuuteni ja nuoruuteni Kolarin kunnan Vaattojärven kylässä. Kylä on varsin pieni, tosin siellä on ollut elokuvateatteri, posti, baari, kolme kyläkauppaa (samanaikaisesti), apteekki, koulu, pieni kirjasto ja verrattain aktiivinen kyläyhteisö.

Minut kastettiin evankelisluterilaiseksi, aivan niin kuin tuohon aikaan oli tapana. Mutta jo ala-asteaikaan äitini liittyi Jehovan todistajiin ja kaikki kotona asuvat lapset siinä mukana. En muista, kuinka kaikki kävi, mutta hänen paras ystävänsä liittyi lahkoon samoihin aikoihin.

Kuljimme useamman vuoden ajan viikottaisissa kokouksissa ja vuosittain isommissa konventeissa. Aluksi uskonnolla ei ollut suurta merkitystä, mutta iän karttuessa se toi muassaan kaikenlaista ylimääräistä, mm. lievää koulukiusaamista. Kun sitten siirryin ala-asteelta isompaan kouluun Kolarin keskustaan, jättäydyin Jehovan todistajista vähin äänin pois. Siihen aikaan ei koulussa vielä ollut elämänkatsomustietoa. Ei ainakaan meilläpäin.

Muinaisastronauttiteoria

En ole koskaan varsinaisesti uskonut Jumalaan. Sen sijaan isäni innoittamana tutustuin Edgar Rice Burroughsin Mars-sarjaan. Mars-kirjoista oli luontevaa siirtyä muuhun science fiction -kirjallisuuteen. Ja Erich von Dänikeniin.

Isäni luki paljon, ja hänelle science fiction ja von Däniken olivat tuttuja. Hurahdin täysin von Dänikenin todisteluihin. Nostin hänet jopa Charles Darwinin yläpuolelle. Darwinin opit kuulostivat todella typeriltä.Von Dänikenin täytyi olla oikeassa.

Ateisti

Yläluokilla ystäväpiirini laajeni entisestään. Tutustuin mm. henkilöön, joka oli kallistunut vahvasti ”punaisten” puolelle. Tuolloin kommunismi oli puoliksi kirosana, mutta toisaalta olihan myös isäni piilokommari (hänen autonsakin olivat epäilyttävän usein punaisia). Ystäväni kertoi mm. valtionkirkon ryöväystaktiikasta. Kuinka kaikki luterilaiset joutuvat automaattisesti maksamaan kirkollisveroa, vaikkeivät käyttäisi kirkollisia palveluja.

Kaksi vuotta myöhemmin (kuukautta vaille kahdeksantoistavuotiaana) marssin kirkkoherran puheille ja sanouduin irti kirkosta. Huomioitavaa on, että vaikka olin liikkunut Jehovan todistajien mukana, minua ei oltu koskaan kastettu heiksi. Siksi olin yhä luterilainen. Käytin kyllä ”uutta uskontoani” hyväkseni silloin, kun tulin rippikouluikään. En halunnut sinne ja ilmoitin edustavani toista uskontokuntaa, jossa rippikouluja ei ollut.

Eroamistani kirkosta ei olisi kukaan kotona tiennyt, ellei kirkkoherra olisi soittanut kotiini ja pyytänyt, josko poikanne erotettaisiin vasta, kun hän on virallisesti kahdeksantoistavuotias. Sitä ennen olisin ollut alaikäinen ja tarvinnut näin vanhempien luvan. Eroni kirkosta oli äitini mielestä hyvä asia – tosin se varsinainen syyni ei niinkään: ilmoitin olevani ateisti. Totuutta ei ole Minun mielestäni ”totuutta ei ole”. On vain yleisesti hyväksyttyjä mielipiteitä. Esimerkiksi, teininä podin kipeää selkää ja silloin oli vallalla uskomus, että kroonisesti kipeää selkää tuli varoa rasittamasta. Nykyään lääkärien mielestä kipeää selkää pitää rasittaa, jotta se paranee. Eli totuus oli lääkärien mielipide siitä, kuinka sitä tulisi hoitaa. Myöhemmin he olivat aivan päinvastaista mieltä. Molempia mielipiteitä pidettiin aikanaan yleisinä totuuksina.

Olen aina pitänyt kirjoittamisesta. Onkin mukavaa löytää vanhoja kirjoituksiaan ja huomata, että olen ollut suhteellisen looginen motolleni kyseenalaistaa asioita.

Tosin ennen kolmeakymmentä ikävuottani olin mieleltäni varsin lapsellinen. Ja vähän ennen tuota maagista rajaa aivoni kypsyivät ”uudelle tasolle” ja huomasin, kuinka sen jälkeen koko ajatustapani uudistui. Muutos toki kesti useita vuosia, mutta aloin tajuta asioita paljon monipuolisemmin. Minusta tuntui, että kaikki, mitä olin siihen saakka lukenut tai nähnyt, olisi pitänyt tutkia ja kokea uudelleen. Poltetaanhan kirkkojakin Seitsemänkymmentäluvun lopussa minuun iski punk. Se oli sen ajan kapinaani. En käyttänyt hakaneuloja, mutta minulla oli ympäri vuoden nahkatakki ylläni. Se oli ylipitkä ja vuoreton, ja talvella todella kylmä, mutta aatteistaan ja vaatteistaan tuli pitää kiinni.

Kahdeksankymmentäluvulla siirryin Jyväskylään opiskelemaan nykyiseen ammattiini, graafiseksi tekstinvalmistajaksi kirjapainoon. Olin julkaissut sitä ennen kaksi omakustannetta, jotka sisälsivät omia tieteiskirjoituksiani. Jyväskylässä kirjoittelu lopahti, vaikka julkaisin Jumalaa rienaavan Biblia Pauperum -lehden. ”Köyhien raamattuni” sisälsi useiden suomalaisten tieteiskirjoittajien novelleja.

Olin tuolloin ahkera kirjeenvaihtaja ja yksi kirjeystävistäni oli Kimmo Sundström. Hän piti rohkeasta painotuotteestani ja haastatteli minua Vapaa-ajattelija-lehteen.

Koulun jälkeen kirjoitusharrastukseni kallistui sarjakuvien puolelle. Tein mm. käsikirjoituksen Conania parodioivasta homoeroottisesta sarjakuvasta. Tarina oli kuitenkin liian pitkä, enkä saanut ketään piirtämään sitä, vaikka jutusta oltiinkin kiinnostuneita. Tarinassa oli mukana niin lesbot, homot, Tseta-ju- mala kuin uskontokiihkoilijatkin.

Biblia Pauperumissa julkaisin ensimmäisen piirretyn sarjakuvakäsikirjoitukseni Jesse James, kääntäjä. Jesse James oli avaruudesta tullut olio (von Däniken!), joka laskeutui villiin länteen. Lopuksi hänet ristiinnaulittiin. Myöhemmin käsikirjoitin sarjakuvan Nuole, nuole tikkuni, joka alkaa kirkon poltolla.

Yhdeksänkymmentäluvulla ajauduin takaisin Jyväskylään. Olin mukana perustamassa Jyväskylä science fiction -seura 42:ää ja sitä kautta tutustuin Otto Mäkelään, joka taas tutustutti minut skepsismiin.

Otto Mäkelä on ollut vaikuttamassa myös molemmilla kerroilla siihen, että olen tuonut panokseni Skeptikko-lehden taittoon. Uskonsotaan ja rauhaan En ole koskaan ollut suuremmin kiinnostunut paranormaaleista asioista. Uskonnot ovat olleet minun intohimoni. Kiinnostukseni uskontoja kohtaan heräsi peruskoulun jälkeen, kun jättäydyin äitini uskonnosta ja muutin Jyväskylään ammattikouluun. Törmäsin muihin lahkolaisiin ja voimakkaan vastahyökkäykseni (Biblia Pauperum) jälkeen aloin enenevässä määrin tutkia uskontoja niiden eri ilmenemismuodoissa. Pidän itseäni jopa uskonnollisempana kuin monia luterilaisia. Usea heistä maksaa, koska ”niin on aina tehty”, kirkollisveronsa instituutille, jonka palveluksia he käyttävät ehkä vain häissä ja hautajaisissa. Ja heidän uskonsa on siinä.

Instituutioista olen myös armeijaa vastaan. Nuorukaiset menevät armeijaan lähinnä siksi, että suku (tai isä) on niin päättänyt. He eivät uskalla ottaa askelta itsenäiseen ajatteluun, sillä, päinvastoin kuin yleisesti väitetään, siviilipalvelus vaatii enemmän rohkeutta kuin armeija. Omaa kotimaataan voi puolustaa muutoinkin kuin opettelemalla vastaamaan väkivaltaan väkivallalla.

Oman asevelvollisuuteni sain siirrettyä tapahtuvaksi ammattikoulun jälkeen. Siihen aikaan siviilipalvelukseen pyrkijät joutuivat lautakunnan eteen tentattavaksi. Haastattelun jälkeen olin hieman pettynyt, että kaikki kävi niinkin helposti.

Vastarannankiiski En ole koskaan ollut ”päälle käyvää tyyppiä”. Puhun nyt ideologisella tasolla. Olen kiinnostunut ihmisistä ja asioista katsomatta ulkoisia puitteita. Lähinnä minua huolestuttaakin Suomen valtion tämän hetkinen ulkomaalaispolitiikka, perisuomalaisten rasismi, kaikkinainen syrjintä ja epäoikeudenmukaisuus. En ole poliittisesti aktiivinen ja seuraan asioita mieluummin vierestä kuin lähden pitämään palopuheita.

Torniojokilaakson murteessa on sana vasta- rannankiiski. Se tarkoittaa henkilöä, joka helposti asettuu poikkiteloin konventionaalisia ajatuksia ja/tai käyttäytymismalleja vastaan. Pidän itseäni sellaisena.

Se, että kannattaa tiettyä aatetta, ei tarkoita, etteikö voisi toimia (itsekkäistäkin syistä) myös kyseisen yhteisön tai ryhmän ulkopuolella.

Skeptikko 3/2005 49

50 Skeptikko 3/2005

K Eskustelua

Markus Lång, tiede ja fallibilismi Markus Lång ei hyväksy sitä, että pidän hänen väitöskirjaansa salatieteenä (Skeptikko 2/2005). Sen sijaan hän syyttää minua ”elehtimisestä” sekä perustelujen puutteesta, vaikka jokainen voi perustelut aiemman kirjoitukseni viitteistä lukea (Skeptikko 1/2005). Kirjoittaessani en voinut tietää, että Lång aikoo julkaista osan väitöskirjastaan kotisivuillaan. Siksi laitoin mukaan maininnan ”tätä kirjoitettaessa”. En myöskään voinut enkä halunnut kirjoittaa Skeptikon keskustelupalstalle Internet- tiedepamflettini 14-sivuista epilogia uudestaan, vaan tyydyin viittaamaan siihen (Niemelä 2004). Epilogissa yhdessä Osmo Tammisalon kanssa dekonstruoimme Långin sosiobiologiaväitteet yksityiskohtaisesti, ja viitteitä tieteelliseen kirjallisuuteen löytyy muualtakin pamfletista kosolti. Väitän siis käsillä olevassa kirjoituksessa edelleen, että Lång käyttää pseudotiedettä tieteen kritisoimiseen ja onnistui tämän avulla jopa saamaan tieteellisestä laitoksesta tohtorin paperit. Esitän myös lisää perusteluja ja viitteitä.

Lång ei tietenkään myönnä olevansa relativisti. Aiemmin kesällä hän kirjoitti ilmaisjakelulehti Metrossa (28.6.2005, s. 17), että tieteellinen epävarmuus on realismia, koska tieteessä noudatetaan fallibilismia. Näinhän se on, tiettyyn rajaan asti. Lång kuitenkin tekee fallibilismista relativismia. Kirjoituksessaan hän totesi, että ”tiede on jo lähtökohtaisesti aina hieman pielessä”. Tämän ohella Lång väitti, että tieteelliset päätelmät kertovat joskus enemmän esittäjästään kuin todellisuudesta. Tätä kutsutaan subjektivismiksi. Se on tuttua mm. filosofiasta ja psykoanalyysista, joista Lång aiheetta yleistää sen koskemaan myös tiedettä.Tieteessä subjektivismia ei suvaita.

Aiemmassa kirjoituksessaan (Metro 20.6.2005) Lång aivan oikein esitti, että tiede on intersubjektiivista, ts. objektiivista. Lång itse ei tosin pidä intersubjektiivisuutta objektiivisuutena, mutta tulkintani mukaan esim.

tieteenfilosofi Ilkka Niiniluoto pitää (ks. Niiniluoto 1984, s. 24–25). Olen tietenkin Långin kanssa täysin samaa mieltä siitä, että fallibilismi kuuluu olennaisena osana tieteelliseen metodiin, mutta niin kuuluu ilmeisten, kiistattomien tosiasioiden hyväksyminenkin. Tieteelliset ”totuudet” eli ns. faktat ovat yksinkertaisesti enemmän tai vähemmän todennäköisiä, periaatteessa falsifioitavissa olevia ilmiön selityksiä, eräät jopa täysin kiistattomia (Lett 1990).

Viimeksi mainituista voidaan puhua totuutena ilman lainausmerkkejä. Jos esim. henkilö hyppää pilvenpiirtäjän katolta alas ilman laskuvarjoa, hänelle käy katutasolle saapuessaan hyvin ikävästi. Tästä voimme päätellä, että fysiikan peruslait eivät kuulu järkevän epäilyn alueelle. Sen sijaan voimme huoletta todeta, että painovoima on totta. En siis suosittele yhdellekään relativistille (enkä fallibilistille) tämän teorian testaamista käytännössä, vaan kehotan heitä luottamaan tieteen selitysvoimaan. Sama pätee tietenkin sosiobiologisiin selityksiin, joiden tukena on runsaasti tieteellisissä lehdissä julkaistua empiiristä tutkimusta (Niemelä 2004).

Långin suosimasta hyve-epistemologiasta haluan sanoa vielä sen, että sitä ei tietääkseni ole sisällytetty tieteessä käytettyyn hypoteettis-deduktiiviseen metodiin. Ilkka Niiniluodon mukaan ”[m]aailmankuva on metafyy- sinen, jos se sisältää sellaisia maailmaa koskevia väitteitä, jotka on perusteltu tieteen kokemusperäisen metodin sijasta filosofisten argumenttien avulla” (Niiniluoto 1984, s. 82). Tämän perusteella hyve-epistemologian avulla saavutettu ”tieto” on metafysiikkaa. Yhdyn Niiniluodon kantaan.

Mielestäni Lång jättää kirjoituksissaan toistuvasti huomiotta sen, että tieteeseen kuuluu myös tiedeyhteisön sisäinen valvonta, itsekorjaavuus (Niiniluoto, ib.). Vääristä selityksistä, hypoteeseista ja teorioista luovutaan sitä mukaa kun tietoa saadaan lisää. Asia on juuri kuten Lång itse kesällä Metrossa otsikoi: ”Ihminen on erehtyväinen”. Lång erehtyy usein itsekin – hän ei esim. tunnusta Sigmund Freudin erehtyväisyyttä. Ainakaan Lång ei näytä luopuneen oidipuskompleksiin uskomisesta, vaikkei mainittua kompleksia ole muiden kuin psykoanalyytikkojen lapsissa kyetty havaitsemaan (Eysenck 1991). Oidipuskompleksin olemassaolosta ei ole minkäänlaista tieteellistä evidenssiä (MacDonald 1996/2002).

Tästä huomaamme, että ihminen voi erehdyksessä – tai esim. uskonnollisideologisista syistä – hylätä myös oikean selityksen, lakaista totuuden maton alle. Tutkija joka ei hyväksy alansa keskeistä käsitteistöä, teoria-ainesta ja evidenssiä, lakkaa äkkiä olemasta tutkija. Hänestä tulee usein katkeroitunut pseudotieteilijä, joka on vakuuttunut lähinnä omasta neroudestaan (Selin 2001, s. 197–200). Jälkikäteen hän saattaa saada opeilleen kannattajia ja puolestapuhujia, jotka hekin toimivat juuri kuten Lång Metrossa esittää: he käyttävät itseään mittapuuna teorioilleen, tekevät itsestään tiedettä.

Esimerkkinä tällaisesta voidaan mainita Sigmund Freudin psykoanalyysi. Freudin teoriat ovat evidenssin puutteesta huolimatta olleet muodissa pitkään (Eysenck 1991; Mac- Donald 1996/2002). Aiemmin mainittu oidipuskompleksi, jonka mukaan poika haluaa harrastaa seksiä äitinsä kanssa, on evoluutionäkökulmasta toivoton hypoteesi: sukusiitos on perimälle erittäin haitallinen (Plomin et al. 1997). Oidipuskompleksissa on siis kyse jonkinasteisesta kollektiivisesta harhasta, jonka evolutiivinen mahdottomuus ei freudilaisille ole auennut.

Freudin muutkaan teoriat eivät ole saaneet empiiristä tukea (Eysenck 1991). Esim. vanhempien vaikutuksesta lapsen sairastumiseen skitsofreniaan ei ole tieteellistä näyttöä (Plomin et al. 1997). Tästä huolimatta moni vielä tänäänkin uskoo Freudin oppeihin. Kuten sanottua, tälle uskolle ei voi olla tieteellisiä perusteita, koska niitä ei ole: psykoanalyysi muistuttaa enemmän astrologiaa, uskomuslääkintää tai ”autoritaarista uskonnollista kulttia” (MacDonald 1996/2002) kuin tiedettä. Usein juuri tällaisia oppeja kannattavat kritisoivat eksaktia tiedettä: objektiivinen totuus ei tietenkään maistu sellaisille, jotka syystä tai toisesta takertuvat subjektivismiin ja pseudotieteeseen (Selin 2001, s. 197–200). Jos Lång aidosti, eikä vain älyllisesti turvallisena asenteena, kannattaisi fallibilismia, olisi hänen jätettävä rakkaalle Freudilleen haikeat hyvästit.

Silti Lång jatkuvasti, myös Skeptikon viime numerossa, puolustaa psykoanalyysia tieteellisesti testattavana paradigmana. Metro-lehdessä (4.7.2005) Lång kirjoittaa: ”Evoluutioteoria ei muodosta estettä sille, että lapsi käy kehityksessään läpi oidipaalisen vaiheen, koska sen aikana hän ei ole sukukypsä eikä ... sukusiitosta voi tapahtua. Lisäksi kyseisen kehitysvaiheen olemassaoloa voidaan selvittää mm. haastatteluiden, omaelämäkertojen sekä suorien havaintojen avulla.”

Kuten todettua, oidipuskompleksi on evoluutionäkökulmasta erittäin ongelmallinen, ottaen huomioon sukusiitoksen haitat perimälle (Plomin et al. 1997). Lång taas väittää, että oidipuskompleksi on täysin mahdollinen myös evoluutioteorian viitekehyksessä, koska äitiään himoava poika ei oidipaalivaiheen aikana ole sukukypsä. Miten ei-sukukypsä voi haluta suorittaa äitinsä (tai kenenkään muunkaan) kanssa sukupuoliyhdynnän, ei Långin esityksestä valitettavasti käy ilmi. Tutkimattomat ovat spekulaation tiet – ja falsifioitumattomat Freudin ja hänen seuraajiensa ad hoc -sepitelmät.

Huolimatta siitä että oidipuskompleksia ei ole otettu tieteessä vakavasti enää vuosikausiin, Lång esittää, että sitä voidaan tutkia. Näin ollen se siis voidaan verifioida, vaan ei falsifioida. Hans Eysenck kiinnittää Freudkritiikissään (1991) huomion juuri tähän kaksoisstandardiin: se on yksi pseudotieteen keskeisimmistä tuntomerkeistä. Ja kun Lång vielä kaupan päälle ilmoittaa väitöskirjassaan, ettei psykoanalyysia tule arvioida tieteellisin perustein, koska se ei tieteen kriteereitä väitäkään täyttävänsä, ei hänen kantaansa asiassa liene ainakaan vajavaisen ihmisjärjen avulla mahdollista laisinkaan tavoittaa.

Näkemykseni eroaa Långista siinä, että mielestäni tieteellisistä faktoista – tai joissakin tapauksissa ns. faktoista – voidaan perustellusti puhua (jos ne siis on empiirisesti todennettu sekä tulokset saavutettu moninkertaisesti ja riippumattomasti eri kokeissa). Täten voidaan yleistäen sanoa, että tieteellinen tieto on lähes aina enemmän tai vähemmän oikeassa. Totta kai se on silloin tällöin myös väärässä, koska kukaan ei ole täydellinen, mutta onneksemme itsekorjaava tiede de facto edistyy (Niiniluoto 1984, s. 28–29). Siten myös psykoanalyysi on tieteen edistyessä menettänyt kaiken uskottavuutensa sekä teoriana että terapiamuotona (Eysenck 1991; MacDonald 1996/2002).

Summa summarum: Markus Långin tieteenfilosofiset ja tieteelliset käsitykset ovat lähempänä relativismia kuin fallibilismia. On myös selvää, että jos Lång aidosti kannattaisi fallibilismia, olisi hänen luovuttava pseudotieteeksi jo ajat sitten osoitetusta psykoanalyysista. Ilmeisesti Lång kannattaa fallibilismia nimenomaan relativistisista syistä, jottei hänen tarvitsisi luopua rakkaasta psykoanalyysistaan. Tässä suhteessa hän on ymmärtänyt kannattamansa tieteenfilosofian täysin väärin.

Jussi K. Niemelä

Skeptikko 3/2005 51

52 Skeptikko 3/2005

Keränen Juha

Kirjallisuus

Eysenck, Hans (1991): Decline And Fall Of The Freudian Empire. Penguin, St Ives Plc. Lett, James (1990):a Field Guide To Critical Thinking. Skeptical Inquirer Winter 1990. Http://www.csicop.org/si/9012/criticalthinking.html Macdonald, Kevin B. (1996/2002): Freud’s Follies: Psychoanalysis As Religion, Cult, And Political Movement. Skeptic 4(3), 94-99. Reprinted In The Skeptic Encyclopedia Of Pseudoscience, Michael Shermer (ed.).abc-clio 2002. Http://www.csulb.edu/~kmacd/paper-crews- Freud.html Niemelä, Jussi (2004): Sosiobiologiaa Humanisteille Ja Muille Vasta-alkajille – Pamfletti. Http://www.masters.fi/pamfletti.shtml Niiniluoto, Ilkka (1984):tiede, filosofia Ja Maailmankatsomus – Filosofisia Esseitä Tiedosta Ja Sen Arvosta. Otava, Keuruu. Plomin, Robert; John C. Defries; Gerald E. Mcclearn; Michael Rutter (1997): Behavioral Genetics – Third Edition.wh.. Freeman And Company , New York. Selin, Risto (2001): Ihmeellinen Maailma – Skeptikon Tietosanakirja. Ursa, Jyväskylä. Http://www.skepsis.fi/ihmeellinen/pseudotiede.html

Skeptikko 3/2005 53

Skeptisempää asennetta Skeptikon toimitukseen

Skeptikko-lehdessä 2/2005 julkaistiin Osmo Tammisalon artikkeli Miestä ei ole tuomittu pettämään. Aihe oli sangen kiinnostava: miten suhtautua todistusaineistoon siitä, että luonnonvalinta on suosinut esim. kaksi- tai monivaimoisuutta. Sitäkin suurempi oli pettymykseni artikkelin sisältöön. Ensin Tammisalo huitaisee muutamia totuudenvastaisia yleistyksiä:

”Yksi vaihtoehto on nostaa kädet ylös. Kaksivaimoisuus on tulosta geneettisestä evoluutiosta, joten se on väistämätöntä ja toivottavaa.Yhteiskunnallisten instituutioiden pitäisi tukea sitä. Tämä on kutakuinkin Raamatun kanta, siitä ei löydy monivaimoisuuden kieltäviä pykäliä. Lutherkin sitä suositteli.”

Tammisalolle tiedoksi: ”Raamatun kannasta” puhuminen on jo itsessään epätarkkaa ja -tieteellistä. Raamattu ei ole yksi yhtenäinen kirja samassa mielessä kuin vaikkapa Seit- semän veljestä, vaan pikemmin kirjasto, kokoelma eri kirjoittajien eri aikoina tuottamia tekstejä. Raamatun vanhimmat osat on kirjoitettu yhteiskunnassa, jossa moniavioisuus oli normaalia, uudemmissa osissa kehitys on kulkenut yksiavioisuuteen. Uuden testamentin opetus avioliitosta perustuu selvästi yksiavioisuuteen, joka on jo niin itsestään selvä, ettei sitä ole kirjattu ”pykäliksi”. Mutta jos Tammisalo välttämättä haluaa lukea Raamattua kuin lakikirjaa tai puhelinluetteloa, niin toki monivaimoisuuden kieltäviä pykäliäkin löytyy , esim. 5 Moos 17:17 tai 1 Tim 3:2.

Luther hyväksyi kaksivaimoisuuden yhden henkilön kohdalla poliittisesti herkässä tilanteessa, jossa hän näki reformaation jatkumisen tärkeämmäksi kuin kaksivaimoisuuteen puuttumisen. Tästä on aika pitkä matka monivaimoisuuden suositteluun.

Todistettuaan näin näppärästi Raamatun ja Lutherin kovasti suosivan monivaimoisuutta Tammisalo hyökkää ex-piispa Ilkka Kantolan kimppuun. Kantola on julkisesti puolustellut syrjähyppyään. Tästä Tammisalo vetää johtopäätöksen, että ”vain kristinusko voi tuottaa näin läpinäkyvästi polygyynisia ja kaksinaismoralistisia lausuntoja”.

Siis Kantola edustaa keskustelussa kristinuskoa – mitä Tammisalon mielestä edustavat kirkon muut piispat, jotka tuomitsivat sekä Kantolan menettelyn että hänen esittämänsä puolustelut?

Tammisalon artikkelilla ei ole mitään tekemistä sen paremmin tieteen kuin Skepsis ry:n päämäärienkään kanssa.

Samassa Skeptikko-lehdessä ilmestyi Robert M. Pricen suomeksi käännetty artikkeli Da Vinci -huijaus, joka oli aiemmin ilmestynyt lehdessä Vapaa-ajattelija 5/2004. Aihe oli toki kiintoisa ja hyvin Skeptikko-lehteen sopiva. Käännös vain oli paikoin sellaista tankerosuomea, että juttua oli vaikea ymmärtää. Mitä tarkoittaa esimerkiksi ”Miten Teabing päätyy oletukseen (jos käytämme tätä nimitystä, käyttäen Brownin oppineen hahmon nimeä esittämässä Brownin oppaiden suorittamaa mielikuvituksellisen valeoppineisuuden kierrätystä) tästä yhteydestä?”?

Skepsis ry on sääntöjensä mukaan poliittisesti, aatteellisesti ja uskonnollisesti sitoutumaton. Toivon Skepsis-lehden toimituksen jatkossa arvioivan julkaistavaksi tarjotut artikkelit ilman ennakko-oletuksia siitä, että uskonnonvastainen asenne takaa kirjoituksen tason ja totuudellisuuden. Kieliasuakin on syytä korjata, jos sen heikkous estää tekstin ymmärtämisen.

Laura Nyman teologian maisteri oikeustieteen ylioppilas

54 Skeptikko 3/2005