Kuolemattomuuden kuvitelmat eli epäilijän horjuvat houkutukset

”selvitys, Jonka Universumin Suuresta Kiertokulusta Kuulin, Oli Kyllä Hurmaava, Vedenkirkas, Mukaansa Viettelevä. Siinä Oli Vain Yksi Vika: Se Oli Liian Mutkaton Ja Suurenmoinen, Jotta Siihen Olisi Voinut Uskoa.”

KULJEMMEKO KOHTI uutta mystiikan aikakautta?

Voisi luetella näkyviä oireita: Tol- kienin tarujen uudet versiot, Harry Potterin jättisuosio, Dan Brownin Da Vinci -koodin vyörynomainen menestys kirjallisuuden puolella… Salaopit, tietäjät, horoskoopit, selvänäkijät, henkimaailman harrastajat lisääntyvät kohisten. Kaikkinainen mystiseen verhoutuva fabulointi kiehtoo kovan teknologian villitsemiä nuoria yhtä hyvin kuin kilpailevan rahan radoilla läkähtyviä varttuneempia raatajia.

Ilmiöt herättävät muistoja ja synnyttävät kysymyksiä. En ole itsekään säilynyt ilman kosketuksia paranormaaliin pohdintaan, tuskin kukaan kokonaan.

Poismenneen Läsnäolo

Varmaan yleisimpiä sysäyksiä yliluonnollisen houkutuksiin antaa lähiomaisen kuolema. On vaikeaa tai mahdotonta hyväksyä menetys. On yritettävä yhteyttä kaikin mahdollisin keinoin.

Joillekin herkistyneille kuolleet ilmestyvät, puhuvat, antavat merkkejä itsestään. Toiset etsivät kontaktia, kutsuvat vainajaa luokseen, kutsuvat avuksi meedion tai liittyvät laajempaan piiriin, jossa tuonpuoleisia viestejä tulkitaan.

En ole koskaan aktiivisesti kokeillut tällaisia reittejä. Mutta vaimoni kuoleman jälkeen 17 vuotta sitten herkistyin minäkin monenlaisille viesteille ja ilmestyksille, joita uskoin kohtaavani. Jokin arkinen tapaus, vaikkapa lampun sammuminen keskittyneellä hetkellä, tarkoitti mielessäni sanomaa, merkkiä, silmäniskua tuonpuoleisesta. Tällaisesta sattumuksesta saatoin mennä aivan tolaltani.

Olin lähdössä tärkeälle matkalle, auto valmiina pihalla syysaamun pimeässä, hain viimeisiä tavaroita, vilkaisin kelloa: täsmälleen vaimoni kuolinhetki vartin yli seitsemän ja päivämääräkin oli sama. Kysyin hiljaa, olenko lähdössä oikealle asialle. Samassa eteisen lamppu raksahti ja sammui.

Tulkitsin enteen positiiviseksi: ”Jätä talo, lähde”.Yhtä hyvin sen olisi voinut tulkita varottavaksi ja pahaenteiseksi signaaliksi.

Matka onnistui yli odotusten, elämäni sai uuden käänteen. Sittemmin perusta osoittautui sittenkin pettäväksi.

Tilasin ja kyselin suosituksia paranormaalia käsittelevistä teoksista, mutta tutustuminen jäi pintapuoliseksi.Varmaankin onneksi. Pääni alkoi raitistua. Haltioiduin välillä juomaan ja etsimään humalatilasta vastauksia, tietysti turhaan. Lasteni ojennukset ja varoitukset auttoivat. Hedelmättömien pohdintojen jälkeen palasin työhön ja normaaleihin rutiineihin.

Mutta yhteyden mahdollisuutta en ole kokonaan hylännyt. Aika ajoin tunnen lämpimän läikähdyksen, jokin entisestä elämästä tuttu repliikki soinnahtaa korvaani, saan ikään kuin vahvistuksen jollekin, mikä mielessäni vielä tuntuu epävarmalta.

Meedioita, onhan noita Huomasin myös, että ammatillisia ja harrastajamaisia meedioita liikkuu keskuudessamme yllättävin aloittein.

Vaimoni kuoleman jälkeen muutama naishenkilö otti minuun yhteyttä ja tarjoutui välittäjäksi kosketuksen saamiseksi. He ilmoittivat olleensa yhteydessä vaimooni ja tarjosivat ystävällisesti väyläänsä käyttööni.

Sain kirjeitä, jotka lähettäjä vakuutti kirjoittaneensa vaimovainajani sanelun mukaan. Tämä oli kuulemma kovasti halunnut suoraa yhteyttä minuun, mutta ei ollut sellaista tavoittanut ja näin turvautunut herkemmin virittyneeseen vastaanottimiin.

Kirjeet olivat monesti vieraan sävyisiä, yleisesti hyvää tarkoittavia ja lämpimiä, mutta en tunnistanut niistä rakkaan vainajani ääntä tai tyyliä.

Muutama silti säpsähdytti. Olisiko tuossa todella sanoma häneltä? Jokin sanankäänne tuli lähelle, kuulosti entiseltä ja oikealta. Jokin miete muiden joukossa tuntuikin oikealta. Samalla mietin, voisiko uusi olinpaikka muuttaa viestien henkeä ja sisältöä. Jospa jokin kirkastuminen on tehnyt rakkaani minulle jo vieraaksi ja etäiseksi, mahdottomaksi entisin keinoin tavoittaa?

Tapasinkin erään vaarallisen rajoille herkistyneen sanansaattajan. Tapaaminen vaikutti karkottavasti. En voinut uskoa asianomaisen vilpittömään tarkoitukseen saati autenttiseen yhteyteen.

Eräs samaan tautiin sairastunut kuvitteli itsensä vaimokseni, eläytyi häneen ja pyrki käymään pitkiä toistelevia puheluja kanssani kokemuksistaan.

Pääni selveni näistäkin harharetkistä. Mutta houkutus jäi: jospa kerran tulisikin vastaani sanoma, johon voisin täysin mielin uskoa… Kuinka kaikki toimii Tapasin uuden naisen, hehkuva pilvi ympäröi meidät, ja päätimme ryhtyä yhteen vain muutaman tunnin tuttavuuden jälkeen.

Oikeastaan tarkoitukseni oli vain tutkailla hänenkin kauttaan, kuinka yliluonnollinen yhteys voisi toimia. Hän oli antanut siitä julkisuuteen kauniita vakuutuksia aiheesta. En ollut vielä heittänyt kaikkea toivoa.

”Nyt tiedän kuinka kaikki toimii”, hän lausahti kirkkain silmin. Hänenkin puolisonsa oli kuollut, olimme samanvuotisia leskiä. Hän sai jatkuvia viestejä mieheltään ja kirjoitti niitä ns. automaattikirjoituksella paksuihin vihkoihin.

Selvitys, jonka universumin suuresta kiertokulusta kuulin, oli kyllä hurmaava, vedenkirkas, mukaansa viettelevä. Siinä oli vain yksi vika: se oli liian mutkaton ja suurenmoinen, jotta siihen olisi voinut uskoa.

Yritin kyllä parhaani. Epäilijä sisälläni vei kuitenkin voiton.

En voi parhaalla tahdollanikaan uskoa, että henkien maailmassa laaditaan lopullisia ja loistavia käsikirjoituksia meidän itse kunkin sielujemme maallista vaellusta varten. Ja että tehtävämme on vain tahtomme mukaan noudattaa annettua kirjoitusta.

Kuolinhetkemme määräytyisi sen mukaan, kuinka hyvin olemme oppineet läksymme ja täyttäneet tehtävämme täällä.

Entä maanjäristykset, joukkomurhat, laivojen uppoamiset, tulipalot, terroristien hyökkäykset, monet katastrofit, jotka kohtaavat silmittömästi lapsia ja viattomia. Ovatko he suurella joukolla ja samaan aikaan oppineet kylliksi ja täyttäneet tehtävänsä?

Kaikki he ovat, niin Pakistanissa, Irakissa kuin Indonesiassa, ennalta kirjoitetun kohtalon toteuttajia. Näin pitäisi uskoa, näin tyyntymys valtaisi ahdistuneet ja kapinoivat mielet.

Viisaat ja kirkastuneet ovat näin kirjoittaneet jo kauan, vuosituhansia on tiedetty kuinka kaikki toimii. Kovakalloinen ihmiskunta ei vain ota vastaan itsestään selvää sanomaa, vaan rakentelee kaikenlaisia ideologioita, filosofioita, yhteiskunnallisia analyysejä, luonnonoppeja ja kaaosteorioita selittääkseen elämän ratkaistuja salaisuuksia yhä uudelleen itselleen.

Uskonnot tarkoittavat perimmältään kaikki samaa. Niihin on vain liitetty , tarttunut turhia erottavia osatekijöitä. Elämä on annetun tehtävän opettelemista, ei muuta. Kun sielu on saanut kokemuksensa, se siirtyy seuraavaan ennalta määrättyyn elämään. Loputon oppimisen kierto johtaa lopulta rajattomaan harmoniaan ja onnentilaan, jota kohti kuljemme. Siinä koko kauan etsitty elämän tarkoitus.

Kaunista ja selkeätä.Viha ja väkivalta poistuvat vähitellen kokonaan olemasta. Siltäkö näyttää? Miksi sitten henkien loputon opintie tuntuu päinvastoin tuottavan taantuvia ja yhä kauhistavampia maanpäällisiä onnettomuuksia?

En kirkastunut enkä oppinut mitään minäkään. Henki sisälläni kapinoi tällaista kierrätystä vastaan. Opettajaani en voi moittia, hän teki parhaansa ja enemmänkin. Hänen kirkas oppinsa on esikuvana edelleen tuhansille ja miljoonille.

Kuolemattomuus, mahdollisuus Mitään ajatusta ei kannata kokonaan hylätä, sillä sen joutuu kohtaamaan uusin muodoin ja uusissa yhteyksissä.

Laskeuduin lämpiminä alkusyksyn päivinä muinaisten etruskien hautoihin Toscanan kauniissa vuorimaassa. Katselin heidän häpeämättömän ilostelevia hautamaalauksiaan ja ajattelin heidän huoletonta elämäänsä, jota turhat kysymykset eivät näytä ahdistaneen. Päinvastoin he ovat nauttineet tämänpuoleisen elämän kaikista antimista täysin rinnoin ja hautaan laskeutuessaan halunneet varmistua siitä, että onnen muistot ja kokemukset edelleen saattelevat heitä toiseen maailmaan ja toivon mukaan toistuvat ja entisestään paranevatkin siellä.

Suomalainen kirjailija Mika Waltari on katsellut näitä samoja kuvia puoli vuosisataa sitten. Hän on aprikoinut näitä samoja kysymyksiä, etsinyt vastauksia etruskien kadonneesta muinaisuudesta. Hän on tutkinut ja eläytynyt ammoin hävinneen kansan kohtaloihin ja tuonut saaliinsa nähtäväksi romaanissaan Turms, kuolematon (1955).

Romaanin teema on nimensä mukaisesti kuolemattomuus. Se on tekijänsä mystisin, salaperäisin teos, myös vakava ja pohjaltaan surumielinen. Mutta sen finaali, sen viimeinen luku tahtoo kaiken uhalla julistaa ihmisen mahdollisuutta saavuttaa kuolemattomuus, mahdollisuutta palata ja liittyä jumalten joukkoon.

Waltari tuli näkyihinsä pitkän tien kautta. Uskonnollinen pohtija hän oli koko ikänsä, epäilijä enimmän aikansa, eikä hän koskaan varmaa vastausta saanut eikä lukijoilleen anna. Mutta kirkas kuvitelma houkutti häntä ekstaasin rajoille saakka.

Kun laskee kädestään Waltarin mahtavan ja hukuttavan romaanin ja muistaa etruskien elämäniloiset hautamaalaukset, joutuu vähintään hämmennyksen valtaan. Samoin tunsivat ajan kriitikot. Liukuma kauas mystiikkaan eristi entisestään Waltarin 50-luvun kirkkaasta modernismista ja kirjallisesta keskustelusta.

Tarkastelukulma tuolloin oli jokseenkin yksiulotteinen. Tarkka rationaalinen kuvaus, kokemuksen tunnistettavuus, kielen tarkkuus säätelivät kirjallista taideihannetta. Elämän monipohjaisuus kaventui puritaaniseen puristimeen. Suuntaus voimistui vaihtuvin muodoin sittemmin politisoituvina vuosikymmeninä. Nyt näyttää mystiikka iskevän täysillä takaisin.

Tapasin nuorena opiskelijana akateemikon hänen asunnossaan Tunturikadulla erään työn merkeissä ja todistin hänelle keskustelussa kirkasotsaisen hölmöyteni: ”Eikö kaikki kuitenkin ole palautettavissa aivan järjellisiin havaintoihin ja selityksiin…” Muistan ikäni Waltarin vaikenevan hymyn, joka peitti hienotunteisesti vastauksen.

Onhan aina toinen ulottuvuus, joka haarautuu pettävän moneen suuntaan. Waltari oli Mikael-romaaneista alkaen myös islamin syvällinen tuntija, kauan ennen uusinta konfrontaatiota. Tuonpuoleisen palkinnot ovat muslimeilla yhtä yltäkylläisiä kuin etruskeilla. Heidän elämänsä, ennen ja nyt, vilisee enteitä, uskomuksia, totena elettyä magiaa.

Minusta tuntuu, että Waltari todella uskoi, ainakin ajoittain, olevansa ”palannut”, kukaties monienkin sankariensa eikä vain Turmsin sielun uusi tomumaja. Palaamisen idea toistuu hänen kerronnassaan läpitunkevana. On väitetty hänen eläneen myös muinaisessa Egyptissä. Mihin sitten tarvittiin monivuotisia tutkimustöitä aiheesta?

Tuskin Waltari ajattelijana on voinut jäädä tämän suuren unen valtaan. Hänellä kulkee aina mukana myös toinen, realistinen ja järkeen käypä selitys yliluonnolliselta vaikuttaviin ilmiöihin. Hän oli ennen kaikkea kirjallinen seikkailija, joka tarvitsi mahdollisimman lavean tietopinnan syvyyteen sukeltaakseen: paljon maallista jännitystä, sotaa, väkivaltaa, intohimoa, sokeutta ja turmiota. Ja aina sovittavan annoksen suhteellisuudentajuista huumoria.

Kirkastuksen hetkiä elänyt kirjailija tahtoo näyttää: tunnen tämänpuoleisen, eikä siinä ole ylistämisen aiheita, ei ollut ennen eikä ole nyt. ”Näin on aina ollut ja näin on aina oleva eikä ihminen muutu…” Mutta aina on mahdollista aavistella myös näkymätöntä, kurottua toiseen todellisuuteen, unen ja paratiisin kaltaiseen, joka nostaa hurmioon ja syöksee seuraavassa hetkessä hulluuteen.

Varmin paluutie lienee tuo nöyrä kaksoisselitys, suhteellisuuden elvytys ja terve itseironia. Nehän Waltari hallitsi, niiden avulla toistuvasti pelastautui. Kunpa pystyisimme samaan, me vähäisemmät hengen harhailijat.

Panu Rajala

Skeptikko 3/2005 19

20 Skeptikko 3/2005

Repometsän Kuva

Skeptikko 3/2005 21

22 Skeptikko 3/2005