Minä, skeptikko

Hannu Väisänen on tunnustettu kuvataiteilija

ja kirjailija. Vuonna 2007 hän sai kuvataiteen

valtionpalkinnon ja voitti kirjallisuuden

Finlandia-palkinnon teoksellaan ”Toiset kengät”.

Vuonna 2012 hän liittyi Skepsikseen.

LIITYIN SKEPSIKSEEN, koska minulla oli syvä tarve laajentaa tuntemustani sillä alueella, jota niin sanottu luova väki vierastaa. Halusin tutustua rationaaliseen maailmankuvaan ja yksinkertaisen järjen käyttämiseen, sillä luoviin prosesseihin liitetään tavattoman paljon kaikenlaista hämärää, suorastaan hämäävää (taide = henkevä = syvä tuntematon).

Lisäksi kaikenlaiset Kaivonkatsojien veljeskunnat ja Väriterapiaseurat ryntäävät kaikille foorumeille entistä hanakammin. Heidän hankkeisiinsa liittyvä rahan kouraiseminen näyttää niin uskomattomalta, että jonkun median on siihen puututtava. Uskon Skepsiksen tuovan ajatuksilleni tarvitsemaani tukea.

En täysin tiedä, mitä sana ”skeptikko” lopulta tarkoittaa. Sillä on – ainakin ranskan kielessä –aika vahva negatiivinen lataus. Ymmärretään että skeptikko on melkein sama kuin kyynikko. Ja kyynikko minä en ole. Jos skeptisyyteen taas liitetään perusteltu epäily, se lähenee sitä mitä tunnen itsekin olevani. Kun skeptisyys on mahdollisimman lähellä totuttujen doktriinien kyseenalaistamista, tunnen kuuluvani skeptikoihin.

EPÄILYNI ON AIHEUTTANUT KOLHUJA TYÖNI EDISTYMISELLE

MAALASIN ALTTARITAULUJA ja koristelin muutenkin kirkkoja aika pian Suomen Taideakatemiasta valmistumiseni jälkeen (1974). Syyt olivat halu toimia yhteistyössä arkkitehtien kanssa ja taloudelliset. Kaksi kolmesta kirkkoteoksestani on kilpailuvoittoja.

Se, että saa maalata alttaritaulun, ei edellytä tunnustuksellista uskoa vaan yksinkertaisesti kirkon jäsenyyttä. Kirkosta eronnut tai ”ulkopuolinen” ei saa Suomessa maalata alttaritaulua. Yksi perimmäinen syy töihin – minun kohdallani – oli myös halu liittyä tiettyyn taidehistorialliseen jatkumoon, niiden taiteilijoiden joukkoon joita arvostan, joiden teoksia tutkin (Fra Angelico, Sassetta, Piero della Francesca jne).

Jokaisen kirkkoteokseni yhteydessä minulta on tivattu kantaani Jumalaan. Olen aina puhunut vakavasta epäilyksestäni ja ilmoittanut uskovani että epäilykseni on ehdottomasti rikkaus myös kirkolliselle luomistyölleni. Usein, melkein aina, julkinen epäilyni on aiheuttanut vakavia kolhuja työni edistymiselle.

Jos sanon, että en ole kohdannut Jumalaa enkä hänen edustajiansa missään yhteydessä, se kaiketi kuulostaa triviaalilta, mutta siihen liittyy jotain siitä, mitä tunnen. Käsitän, että uskon pohjalla on jonkinlainen henkilökohtainen kokemus. Syvästi kriittinen kokemus uskontojen toteukseen eri kulttuureissa, valta, alistaminen ja historiallisen epäoikeudenmukaisuuden siunaaminen vierottavat varmaan minua uskosta.

Humanismia, myötätuntoa, suvaitsevaisuutta ja solidaarisuutta voi harjoittaa myös kirkkojen ja uskontojen ulkopuolella. Jumalaton ei ole moraaliton. Näen, että uskontojen syntymiseen vaikuttaa lähes poikkeuksetta atavistinen, nimetön pelko ja Jumala synnytetään, jotta tuota pelkoa voisi kontrolloida, antaa sille erilaisia nimiä. Mutta pelko ei saa olla moraalisen käyttäytymisen perusmotiivi.

Uusin kirjani ”Taivaanvartijat” (Otava, 2013) kertoo nuoren taiteilijan seikkailuista suomalaisen ev. lut. kirkon kanssa. Se kertoo vaikeuksista, joita taiteilija saattaa kohdata pitäessään tunnontarkasti kiinni omasta työmoraalistaan ja siitä, miten ahdasmielinen papisto työntää taiteilijan seinää vasten, kun tämä ei onnistu käyttämään ”taivaan antamia lahjoja” taivaallisen suunnitelman mukaisesti, vaan haluaa tehdä sekä maalaamisesta että aiheistaan omat johtopäätöksensä.

Kyllä, minua todellakin yritettiin aikanaan pakottaa polvirukouksiin inspiraation löytämiseksi ja kuva, jonka annan kirjassani, pitää aika tarkasti paikkansa. Tietysti otan kaiken kirjailijan vapauden liioitella ja värittää tuotakin tilannetta. Papiston ja kirkkoväärtien vallankäyttö yli kaiken maallisen vallan on yksi kirjani teema ja samalla realiteetti, joka vain osittain on laantunut.

Studio Cahors, France 8, Kuva:

KULTIT OVAT AINA KIINNOSTANEET MINUA

LUULEN ETTÄ jos en olisi kuvataiteilija/kirjailija, olisin jonkinlainen vertaileva kulttitutkija. Kultit, uskonnot, uskomukset, erilaiset jumaluuksiin liittyvät tavat eri kulttuureissa ovat aina kiinnostaneet minua. Teen edelleen jonkin verran kotitekoista kulttitutkimusta. Kaikista kirjallisuuden lajeista juuri kulttitutkimus tuntuu olevan minulle läheisin. Haluan nähdä mitkä kysymykset, tavat, käsitykset yhdistävät eri kulttuureja. Haen siis yhteisiä tekijöitä, en eroja.

Yhteisiä tekijöitä näyttäisi olevan tavattoman paljon. Se tuntuu kertovan jotain ihmisestä. Esimerkiksi synti ja sen tuonpuoleinen palkka tunnetaan lähes kaikkialla, kaikissa suurissa kulttuureissa idästä länteen. Vastaavia esimerkkejä olisi satoja. Kiinnostava yksityiskohta on myös se, että luku viisi toistuu jossain muodossa melkein kaikissa kulteissa (Kristuksen viisi haavaa, Konfutsiuksen penta-järjestelmä, Japanin shintolaisuuden viisivuotiskaudet jne.).

Tämä ei suinkaan todista minulle mitään ihmiskunnan yhteisestä alkukodista, vaan paljastaa pikemminkin aiemmin mainitun atavistisen kaaoksen pelon, johon hetaan järjestystä ja kaavaa. Vuonna 1999 kuvittamani Kalevala voisi olla kiinnostava kuva ihmisen tavasta järjestää taivasta ja taivaan asioita voidakseen itse elää harmonisemmin. Valitettavasti Lönnroth kuohi Kalevalan, irrotti sen suusanallisesta traditiosta ja naitti sen kristillisyyden kanssa (Marjatta-legenda) tavalla, jota ei voi kuin murehtia.

EN NÄHNYT ENKÄ KAIVANNUT MENNINKÄISIÄ

VAIKKA ISÄNI OLI, tai lusti alituiseen kirkkoa ei yltänyt minuun eikä olin avoimesti kiinnostunut kituominen raivostutti ainakin esiintyi uskovaisena ja puoja kirkon oikeuksia ihmisen yli, se tarttunut minuun. Nuoruudessani

buddhalaisuudesta ja sen julisääni. Luultavasti siinä raivostutti eniten tietty habitus: tukka, pukeutuminen, sandaalit jne. Isäni oli kouluja käymätön ja hänelle kirkko ja sen läheisyys tuntui jonkinlaiselta elintason ja elämänlaadun kohottamiselta. Hän tunsi, että kirkossa käydessään samalla seurustelee sivistyneistön kanssa. Isäni kirkkosuhde sai usein todella koomisia piirteitä. Joitakin noista isäni piirteistä olen kuvannut kirjoissani.

Pienenä poikana uskoin itseellisyyteen ja riippumattomuuteen. Kuulostaa pikkuvanhalta, mutta sitä se ei ole. Perheeni särkyneet olosuhteet pakottivat meidät jokaisen toimimaan mahdollisimman itseellisesti, mahdollisimman varhain. En uskonut lahjakkuuteen vaan siihen, että niin kutsutut lahjat ovat hankittavissa, joskin työn takana.

Uskoin näin: jos sinulla ei ole lauluääntä, hanki itsellesi lauluääni. Jos sinulla ei ole piirroskättä, hanki itsellesi sellainen. Jumalaan en uskonut, enkä siis halunnut ”hankkia” itselleni Jumalaa. Minä ja veljeni olimme tarpeeksi tiuhasti katumassa isämme syntejä Oulun tuomiokirkossa, joten minä olin totisesti usein ”tyrkyllä”. Minulla ei ollut niin kutsuttua lapsen uskoa. Rakastin arkipäivää ja todellisuutta yli kaiken. En nähnyt enkä kaivannut menninkäisiä. Silti uskoin eläväni rikkaasti.

Mikään yksittäinen tapahtuma ei ole vaikuttanut maailmankatsomukseni syntymiseen. En ole kokenut yhtä ”suurta häikäistystä”. Kenties mieluummin häikäistymisten sarjan. Niistä jokainen liittyy johonkin matkaan. Olen pitänyt ohjelmanani matkustaa aika säännollisesti eri kulttuurien ääreen niin usein kuin mahdollista. En halua tässä vouhottaa matkoillani ja silti pidän niitä minuuden rakentamisen kannalta tärkeinä.

Viime vuosina olen tehnyt useita matkoja Japaniin. Siellä olen ihaillen ihmetellyt kahden uskonnon yhteen nivoutumista (shintolaisuus ja buddhalaisuus), jota pidän esimerkillisenä. Vertaan tilannetta esim. Irlantiin, jossa kaksi kristillistä liittoutumaa repivät silmät toistensa päistä. Muutamilla Intian matkoillani olen tullut vakuuttuneeksi siitä, että ihmisoikeuksien toteutuminen ei suistaisi perinteisen Intian kauneutta, niin kuin traditionalistit väittävät ja sanovat: jos poistatte kastijärjestelmän, poistatte samalla temppelien kauneuden, naisten käsityötaidon, raga-laulujen harmonian. Matkani arabimaissa, varsinkin viime vuosina ovat järkyttäneet minua syvästi. Kun muistelen, millaista oli matkustaa esim. Egyptissä noin kymmenen vuotta sitten ja nyt, en voi muuta kuin kauhistella sitä, miten uskonto ajaa sivistysvaltion takaisin heimotasolle. Kaikki tällainen ei voi olla vaikuttamatta maailmankatsomukseeni.

KYLLÄSTYIN SUOMALAISEEN KULTTUURIKENTTÄÄN

TEEN VALEHTELEMATTA niin paljon työtä, että harrastuksille jää hyvin vähän aikaa, mikä on tietysti valitettavaa. On kuitenkin yksi. Se on musiikki. Pyrin soittamaan pianoa aina kun sille ilmenee aikaa. Kuuntelen musiikkia ja pyrin laajentamaan musiikin tuntemustani ja tietoisesti rikkoa ennakkoluulojani niiden musiikinlajien suhteen, joita en kunnolla tunne. Olen saanut alkeellisen klassisen musiikkikoulutuksen, josta johtuen klassinen musiikki soi kotonani eniten. Viime aikoina olen laajentanut tuntemustani jatsia ja uutta musiikkia kohti. En tiedä onko uiminen harrastus, mutta pyrin uimaan, missä tahansa, niin usein kuin voin.

Lista merkittävimmistä lukemistani kirjoista ei mahdu tähän yhteyteen. Teen lyhyemmän listan kirjoista, joita ilman en voi toimia: Gogolin ”Kuolleet sielut” (ja melkein kaikki Gogolin kirjoittama), Elias Canettin melkein koko tuotanto, josta mainitsen vain ”Marrakesin ääniä”, Heinrich von Kleistin ”Marionettiteatterista”, Basho’n koko tuotanto, ylimpänä ”Kapea tie pohjoiseen”, Proustin ”Kadonnutta aikaa etsimässä”, erityisesti kirjasarjan loppuosa ”Sodoma ja Gomorra” -osasta eteenpäin, Flaubertin ”Madame Bovary”. Suomalaisesta kirjallisuudesta ottaisin listaan Aleksis Kiven ”Nummisuutarit” ja Maria Jotunin koko novellituotannon. En saa unohtaa Kafkan merkitystä. Kafkalta otan ”Amerikan”, koska siinä ilmenevät parhaiten Kafkan ”piilottelevat” koomiset puolet. Vielä: Montaignen ”Esseet”, Italo Calvinon ”Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle”, George Frazerin ”The Golden Bough”, joka on yksi tärkeimpiä vertailevan kulttitutkimuksen kirjoja.

Asun sekä Pariisissa että Lounais-Ranskassa, Dordognessa. Pariisissa jaan asunnon elinkumppanini kanssa, maalla olen erityisesti työni vuoksi, joka vaatii pitkiä yksinoloja. Muutin Ranskaan yli kaksikymmentä vuotta sitten kyllästyttyäni suomalaisen kulttuuurikentän tapaan tehdä kaikkien ympärille aitauksia, joita ei voi ylittää. Vierastin Suomeen pesiytyneitä liittorakennelmia (Taidemaalariliitto, Graafikkojen liitto, Kuvanveistäjien liitto jne.), jotka pakottavat todella luovaa ihmistä rajoittamaan ilmaisuaan, jotta he voisivat totella ammattijärjestönsä sapluunoja.

En kuitenkaan lähtenyt Suomesta ovet paukkuen. Olen säilyttänyt hyvät työsuhteet kotimaahani. Kuitenkin katson, etten olisi se taiteilija mikä nyt olen ellen olisi ottanut riskiä ja muuttanut ”tuntemattomaan”. Koska myös kirjoitan, sovin entistä vähemmän kotimaisiin kategorioihin. Minun on edelleen erityisen vaikeata kertoa tekeväni molempia yhtä intohimoisesti, sekä maalaamista että kirjoittamista, ja väittää että ne ovat molemmat ensisijaisia.

Olen juuri saanut valmiiksi suurehkon sarjan uusia maalauksia, jotka tulevat esille eri näyttelyihin tänä ja ensi vuonna. Elän siirtymäkautta. Pienen loman jälkeen ja soiteltuani tarpeeksi pieniä Bachin preludeja alan kirjoittaa ensi vuoden keväällä ilmestyvää kirjaani. Se ei ole omaelämäkerrallisen (fantisoidun) kirjasarjani jatkoa, vaan kokoelma kertomuksia omituisista, ihmeellisistä ihmisistä, joita olen tavannut eri paikoissa. Minulle hyvin uudenlainen ja haastava kirjoittamiskokemus. Syyskuussa matkustan Japaniin kuvaamaan Japanin kulttuuriin liittyviä tärkeitä jokia, joka on seuraavan näyttelyni teema.

KAIKKEIN HIRVEIN ELI COLOUR HEALING

MIELESTÄNI RANSKASSA uskotaan vähemmän yliluonnolliseen kuin Suomessa. Kyllä Suomi on kaikenlaisen yliluonnollisen vastaanotossa ylittämätön. Perinteisesti Ranskassa on vallalla kartesiolainen epäily. ”Epäilen, olen siis olemassa” (muunnettavat muuttaen), on periranskalainen tapa suhtautua kaikkeen.

Ranska on kuitenkin muuttumassa. Demografinen muutos on tuomassa selvästi uudenlaisia uskontoja, kultteja, uskomuksia. Ranskassa on voimakas islamilainen vähemmistö, joka on tuonut julkiseen keskusteluun, ei ainoastaan huntu- ja burka-kysymykset, vaan myös jumalattomuuden ja maallisuuden käsitteen ja niiden ympärillä käytävän loputtoman debatin.

Kansainvälistymisen ja internetin myötä Ranskaan ovat myös rantautuneet kaikenlaiset New Aget, kaukoparannukset, Fengshui ja kaikkein hirvein eli Colour Healing, taidemaalarin kauhistus, koska tuo Kaliforniasta tuleva liike panee värit moraaliseen arvojärjestykseen.

Ranska on kuitenkin vielä säästynyt pahimmilta anglosaksisilta hihhuleilta. Poikkeuksena lienee parin julkisuushenkilön (mm. Paco Rabanne) maailmanlopun julistamisvimma ja heidän syvälle Bretagnen kallioon louhitut bunkkerinsa. Kun parturini alkaa puhua minulle erilaisista hoitavista kivistä ja ”silvaamisesta” minä sanon oitis: ”Kiitos, tämä pituus riittää. Ei tarvitse enää lyhentää!”

TEHTÄVÄ SKEPSIKSELLE

EN USKO täydelliseen maailmaan. Tai uskon siihen yhtä vähän kuin täydelliseen taideteokseen. Hyvä, onnistunut taideteos näyttää olevan vielä kehkeytymisen tilassa. Sitä ei ole hiottu liian täydelliseksi. Täydellinen maailma viittaa mielestäni myös tiettyihin totaalitäärisiin utopiohin, joista meillä on riittävästi epämieluisia esimerkkejä. Ihminen on epätäydellinen, joten on loogista että ihmisyhteisöt ovat epätäydellisiä. Epätäydellinen on myös positiivinen haaste. Ja saammeko täydellisen maailman valmistumaan, vaikka sellaisen tahtoisimmekin, ennen kuin ekokatastrofi pyyhkäisee hankkeeemme pois maanpinnalta?

Ihmisoikeudet ovat kasvavassa määrin minua lähellä. On selvästi nähtävissä, miten uskonnot ja kultit ja traditiot ovat tuhoamassa jo hankittuja ihmisoikeuksia ja tasavertaisuutta, viemässä ihmiskuntaa takaisin heimotasolle. En tarkoita ainoastaan talibaneja. Kaikkien, ainakin monoteistisien kulttuurien äärilaidat vaativat paluuta oikeisiin traditioihin. Toivoisin, että Skepsis tekisi kirjoittajiensa ja toimijoidensa kanssa laajemman selvityksen siitä, miten uusi uskonnollinen liikehdintä on vaikuttamassa mm. naisten oikeuksiin, seksuaalivähemmistöjen tuhoamiseen ja ylipäätään ilmaisuvapauden nitistämiseen.

Mikä on elämän tarkoitus? Tästä saan varmaan Huuhaa-palkinnon, mutta vastaan mahdottomaan kysymykseen mahdottomalla tavalla: ihmiselämän tarkoitus on oppia muurahaisilta, mitä on oikea yhteisöllisyys ja toiminta vailla pelkoa. Muurahaisen elämän tarkoitus on yrittää olla oppimatta mitään ihmiseltä.