Minä, skeptikko

”Ior Bock pyysi minua liittymään kommuuniinsa”,

kertoo Skepsiksen uusi sihteeri, joka on vanha konkari

yhdistyksen alkuvuosilta.

SE TAISI OLLA VUOSI 1966, kun pienet superpallot tulivat Poriinkin. Olin silloin 12-vuotias. Lähitienooni pikkukundeilla oli sellaiset, minullakin. Porukan vanhin kaveri Antti väitti, että se nousee ensimmäisellä pompulla korkeammalle kuin miltä korkeudelta se oli pudotettu suoraan alas, mutta ei enää toisella pompulla. Porukasta kuului hyväksyvää hyminää. Sanoin, että jos noin olisi, niin pallon pitäisi kyllä sitten toisella pompulla kohota vielä korkeammalle ja sitä seuraavilla yhä korkeammalle ja korkeammalle. Kaveri vastasi: ”Eksää kuullu mitä mää sanoin, että vain ekalla eikä toisella. Häivy, tyhmä.” Hän sai naurajat puolelleen.

En häipynyt tämän kanselointiyrityksen jälkeen, mutta en myöskään rohjennut enää jatkaa vääntämistä tästä ikiliikkujasta. Vasta myöhemmin tajusin, että Antti oli saattanut antaa huomaamattaan sormillaan pallolle hieman lisää vauhtia, liike-energiaa, ja pallo oli todella saattanut pompata hieman korkeammalle kuin miltä hän oli sen pudottanut. Sama ilmiö kuin kaivonkatsojilla ja heilurimiehillä: tiedostamattomilla mikroliikkeillä väännetään vitsaa ja heilutetaan palloa. Oma kokemus synnyttää lujan uskon, eikä mikään ilmiön poisselitys tehoa.

Tarkistin nyt superpallon ominaisuudet (google ja chatgpt 4): ponnahduskorkeus on noin 90 % pudotuskorkeudesta.

Isäni oli rakennustyönjohtaja Rosenlewin tehtailla. Kun olin 10-vuotias hän järjesti kesätyöpaikan minua kuusi vuotta vanhemmalla serkulleni Jormalle, joka muutti meille kesäksi asumaan. Tämä oli kehitykseni kannalta ratkaisevaa. Jorma osasi rakentaa radioita. Hankimme tarvittavat välineet kuten juotoskolvin, transistorin, kondensaattorin, vastuksia. Minulle syntyi kiinnostus tekniikkaan ja tietoon.

Tuon kesän jälkeen lainasin kirjastosta Viisikoiden lisäksi tietokirjoja. 50- ja 60-luvulla kaikki oli niukkaa. Isä oli evakko ja palasi eturintamalta 19-vuotiaana sotaveteraanina. ”Talot, maat, karjat, kaik´ jäi Kannakselle.”

Rahat menivät omakotitalon rakentamiseen hartiapankkirahoituksella, eli vanhemmat rakensivat talot pääasiassa omin käsin. Syntymäpäivälahjaksi sain yleensä yhden kirjan.

JOOGA, MAHARISHI MAHESH, PARAPSYKOLOGIA

OPPIKOULUSSA minulla ja Santasen Jussilla oli luokan ensimmäiset Beatles-tukat. Beatlesit tapasivat Maharishi Mahesh Yogin ja innostuivat meditaatiosta ja joogasta. Minä perässä. Sattumoisin Poriin tuli intialainen jooganopettaja ja menin hänen kurssilleen 13-vuotiaana. Opin asana-joogan asennot ja luin kaupunginkirjaston molemmat joogakirjat. Tuohon aikaan suomeksi oli vain muutamia joogakirjoja. Joogi kertoi, että keskittymällä etusormeen saa sen kuumenemaan ajatuksen voimalla. Kolmen kuukauden ajan tein asanat ja keskitin ajatukset etusormen verenkierron nopeuttamiseen. Ei lämmennyt vaan kylmeni. Luovutin. Nauli-asanan pystyn tekemään vieläkin. Maharishin transsendenttisesta meditaatiosta en koskaan innostunut toisin kuin George. Johnin tavoin aloin epäillä häntä ja myöhemmin hänen länteen tuomansa TM-liike paljastuikin huijaukseksi.

Radiosta äänitin klo 23 jälkeen kaikkien hippien suosimaa Jorma Elovaaran ohjelmaa Vesimiehen aika. Olin yhdistänyt kolvilla johdot radiosta suoraan kelamagnetofoniin, joten näin pystyin kiertämään yövalvomiskiellot. Elovaara kertoi tiibetiläisen laman Lobsang Rampan omaeläkerrasta Kolmas silmä. Luin kirjan. Myöhemmin selvisi, että kirjoittaja oli todellisuudessa brittiläinen koulupudokas, joka myöhemmin tekeytyi lamaksi, eikä koskaan edes käynyt Tiibetissä. Tehokas huijaus − oikea tieto ehti Suomeen vasta 70-luvulla. Ei ollut silloin nettiä, josta tarkistaa.

Luin myös suomalaisten teosofien lehteä ja kirjoituksia. Madame Blavatskyn perustaman liikkeen sa-