Ole skeptinen, mutta (älä) luota tieteeseen

”Näiden vinoumien yli skeptikon on kiivettävä,

määrätietoisesti totuutta etsien.”

IHMISTEN PYRKIMYKSET TUOTTAVAT toisinaan päinvastaisia seurauksia kuin oli tarkoitus. Usein jos esimerkiksi juhlavassa tilaisuudessa yrittää pitää kahvikuppia vakaana, käsi alkaakin täristä ja kahvi läikkyä. Liiallinen yrittäminen kääntyy itseään vastaan. Tässä kirjoituksessa pohditaan, tuleeko skeptikon varmistella, että totuuden etsintä ei samalla tavalla käänny tavoitettaan vastaan. Mitä jos skeptikko tuleekin kannustaneeksi hihhuleita?

Aloitetaan yhteiskunnallisella esimerkillä kaukaa Kiinasta. Maan demokratialiikkeellä on synkkä historia. Aina kun liike voimistui, se tuotti vastareaktioita, jotka tekivät yhteiskunnasta entistä sortavamman. Käytännössä liike päätyi palkitsemaan hallinnon häikäilemättömimpiä puolustajia ja rankaisemaan maltillisimpia uudistajia.

Tämä ei luonnollisesti ole demokratiaa ajaneiden yksilöiden vika. Se on diktatuurien ja totalitarististen järjestelmien ominaisuus.

Toinen ikävä piirre diktatuureissa on se, että niissä ei kehity normeja, jotka saisivat uudistusmieliset toimimaan vastuullisesti ja tarkoituksenmukaisesti. Uudistuksia ajavat liikkeet saattavat esimerkiksi vaatia hallinnolta sellaisia radikaaleja toimenpiteitä, joita hallinto ei mitenkään voi toteuttaa. Ja toisinaan uudistusvaatimukset yltyvät väkivaltaisuuksiksi, joita hallinto sitten käyttää hyväkseen.

Esimerkiksi Hong Kongin demokratiamielenosoitusten (vuosina 2019–2020) ilkivaltatapauksia paisuttelemalla Kiinan hallinto pystyi perustelemaan ankarat vastatoimensa. ”Juuri tällaista kaaosta ja turmelusta demokratia tuottaa”, he totesivat. Moni demokratiaa tukenut kiinalainen alkoikin mellakoinnin ja sitä seuranneen propagandan myötä vastustaa liikettä (Huang 2023).

Onko tässä yhteys totuuden etsimiseen ja skeptisismiin? Kun totuutta etsitään itsepintaisesti ja seurauksista piittaamatta, totuudelle ei enää löytyisikään ystäviä?

Ennen vastaamista siirrytään vielä Yhdysvaltain mellakkoihin (vuosina 2020–2021). Niiden alkusyynä oli pidätystilanteessa kuollut mustaihoinen, George Floyd. Näitä mellakoita ei länsimedioissa paisuteltu. Päinvastoin, uutiskuvat kertoivat tuhopoltoista ja kauppojen ryöstelyistä, mutta silti mediat todistelivat, että mielenosoitukset olivat ”enimmäkseen rauhanomaisia”. Mutta ennen kaikkea mellakoinnin seurauksena poliisin toiminta vaikeutui, väkivalta lisääntyi ja mustaihoisia alkoi kuolla entistä enemmän (Ratcliffe & Taylor 2023, Cassell 2023, Makridis & VerBruggen 2022).

Näitä kahta esimerkkiä, Hong Kongin demokratialiikettä ja Yhdysvaltain Black Lives Matter -liikettä yhdistää se, että molemmat kääntyivät tavoitteitaan vastaan. Demokratia taantui ja mustaihoisten surmat lisääntyivät. Radikalismi paljastui itsensä viholliseksi.

Kysymys kuuluu, vertautuuko tämä totuuden etsimiseen ja skeptisismiin.

SYY SKEPTIKOIDEN SIVUUTTAMISEEN

ENSIKSI ON HUOMATTAVA, että skeptikon ja mielenosoittajan motiivit ja menetelmät ovat täysin erilaisia. Skeptikkona oleminen tarkoittaa totuudesta kiinnostumista. Se edellyttää argumenttien ja havaintojen tunnontarkkaa arvioimista. Sitä ei ole mahdollista tehdä holtittomasti joukkohurmoksen vallassa.

Toiseksi skeptikon ei tarvitse totuustavoitteensa edessä tehdä minkäänlaisia myönnytyksiä. Totuus on ja pysyy riippumatta siitä, onko se realistisesti saavutettavissa vai ei. Tämä eroaa yhteiskunnallisten muutosten ajamisesta. Siihen väistämättä liittyy kompromissien tekemistä, eturyhmien huomioimista ynnä muuta vastaavaa.

Se, että totuus voi olla ruma ja että totuudenpuhuja herättää joidenkin vihat, ei asiaa muuta. Tosiasiaväitteet ovat joko totta tai epätotta riippumatta siitä, haluaako yleisö tietää totuutta tai mitä seurauksia totuuden julkitulosta olisi.

Joku saattaa vähätellä skeptikoiden totuuspyrkimyksiä sillä, että akateemiset tutkimuslaitokset ovat jo vihkiytyneet totuuden etsintään. Niiden tuloksiinhan skeptikonkin on nojattava. Tämä pitää tietysti paikkansa, mutta se ei silti poista tarvetta omaehtoisemmalle totuuden etsinnälle.

Akateemisissa tutkimuslaitoksissa piilee nimittäin riski, että ryhmäpaine ja muotivirtaukset alkavat vaikuttaa niiden toimintaan. Tutkijat esimerkiksi saattavat myötäillä vakiintuneiksi kuvittelemiaan näkemyksiä. Etenkin joitakin humanistisia ja sosiaalitieteellisiä aloja vaivaa ideologinen yksimielisyys, jonka kyseenalaistamista ei pidetä soveliaana ja joka ohjaa jopa tutkimustuloksia. Hyvä esimerkki tällaisesta on niin kutsuttu intersek-