TIINA RAEVAARA

ELETTIIN TOISTA KORONAKESÄÄ, kun Yhdysvaltojen tiedusteluviranomaiset julkaisivat raportin vuoden 2004 jälkeen tehdyistä 144 ufohavainnosta. Havainnot olivat lähinnä lentäjiltä peräisin, ja julkisuuteen annettiin myös lentokoneiden nauhoitteita, joissa tunnistamattomaksi jääneitä kohteita oli kuvattu lähinnä lämpökameroilla.

Tuntui monella tapaa uuden aikakauden merkiltä, että Yhdysvaltain viranomaiset olivat valinneet aiempaa avoimemman linjan uap- eli unidentified aerial phenomena -havaintoihin. Videoilla pienet mustat lämpötihentymät poukkoilivat tavalla, joka ainakin maallikosta tuntui lähinnä yliluonnolliselta – ei ainakaan maanpäällisen elämän teknologian mahdollistamalta.

Kuinka hienoa! Mikään ei olisi mielenkiintoisempaa kuin se, että joltain muulta taivaankappaleelta löytyisi kotoperäistä elämää tai että paljastuisi maan ulkopuolisen älykkyyden seurailleen meitä jo hyvän aikaa.

Tai niin luulisi. En kuitenkaan jaksanut innostua, raportinkin selasin pintapuolisesti läpi. Huomio oli koronasulkujen vaikutuksessa elämään ja rokotteiden odottelussa.

Oma kiinnostuksen puute tuntui jopa huvittavalta: jos edes Yhdysvaltain tiedusteluviranomaisten pitkään kirjoituspöydän laatikossa pitämä aineisto ei kiinnosta, kiinnostuisinko vielä sittenkään, kun avaruusolennot laskeutuisivat takapihalleni?

Tajusin myös nopeasti, etten ollut ainoa, joka ei enää kyennyt löytämään itsestään lapsenomaista ufo- tai uapintoilijaa. Jokin tuntui muuttuneen julkisessa suhtautumisessa ufo-havaintoihin, ja kun selasin verkon keskusteluja läpi, muutos itse asiassa tuntui tapahtuneen jo 2010-luvun puolivälissä.

Ufoista kohkataan vähemmän, media suhtautuu julkaistuihin havaintoihin pääsääntöisesti neutraalin asiallisesti ja älyttömimpiin väitteisiin törmää verkossa aiempaa harvemmin.

Mutua kestävämpää todistusaineistoa tälle on tietenkin hankala löytää. Tulkitsen maailmaa oman vinoutuneen kokemusmaailmani kautta, mutta ennen kaikkea internet on muuttunut viidentoista vuoden aikana varsin paljon. Sosiaalisessa mediassa jaetaan erilaisia juttuja kuin vaikkapa vuonna 2010. Blogit ovat vähentyneet ja erilaiset kiinnostuksen kohteet jakaneet ihmisiä aina uusiin ryhmiin, joista osa on painunut syvälle verkon syövereihin.

On siis mahdollista, että ufo-intoilu ja mitä merkillisimmät väitteet aiheesta voivat paksusti, mutten vain törmää niihin enää.

Toisaalta maailmassa on monenlaisia trendejä, jotka muokkaavat suhtautumista ufo-havaintoihin. QAnon taisi viedä ilmatilan muilta salaliittoteorioilta ja toisaalta imi niitä itseensä. Pahimman ufo-hörhöilyn ytimessä ovat olleet väitteet liittovaltion salailusta ja valheen verkosta, ja tämähän sopii varsin luontevasti osaksi QAnonia. Voisi olettaa, että jotkut ufo-salaliittoteoreetikot siirtyivät QAnon-teoreetikoiksi, ja heidän huomionsa siirtyi ufoista yleisemmin Yhdysvaltain politiikkaan.

Myös koronapandemia saattoi vaikuttaa: syntyi uusia salaliittoteorioita ja uudenlaisia epätotuuksia, joita levittää.

Hörhöilyä on voinut vähentää myös julkisen vallan käyttäjien parantunut toiminta. Yhdysvaltain puolustusja tiedusteluviranomaiset tuntuvat olevan aiempaa avoimempia uap-asioissa Bidenin valtakaudella. Raportteja ja tallenteita julkaistaan, tutkimusryhmien perustamisesta tiedotetaan ja ennen kaikkea kerrotaan siitä, mitä ei ole saatu selvitettyä yrityksistä huolimatta.

Ajattelen ja toivon, että myös median toiminta on parantunut. Niin se on parantunut ainakin monen tiedeaiheen suhteen: enää ei voisi kuvitella, että suomalaisessa mediassa koronarokotteita kommentoisivat tasavertaisessa asemassa rokotusasiantuntija ja homeopaatti. Ehkäpä uap-havainnostakin osataan nyt uutisoidaan neutraalisti ja ylilyöntejä välttäen.

Voi olla, että jokin on muuttunut myös kollektiivisessa suhtautumisessamme vieraaseen älyyn. Etsiikö ihmiskunta vertaistaan nyt omasta luomuksestaan, tekoälystä? Tai ehkä viimeiset vuodet kriiseineen ovat saaneet meidät vain tuijottelemaan omaan napaamme sen sijaan, että tähyilisimme muualle.