Nils Edelman 1918–2005

Kun Skepsistä perustettiin vuonna 1987, mukana oli kaksi Nils-nimistä suomenruotsalaista professoria, joilla oli harmaantuvat hiukset, mutta nuorekas mieli. Heitä yhdisti myös into taistella taikauskoja vastaan sekä huumorintaju, joka auttoi skeptikon taakan kantamisessa.

Valitettavasti molempien elämä myös päättyi samana vuonna – Åbo Akademin geologian emeritusprofessori Nils Edelman poistui joukostamme viime kesänä, puoli vuotta Skepsiksen monivuotisen puheenjohtajan Nils Mustelinin jälkeen.

Nils Edelman syntyi Helsingissä 1918. Hän opiskeli geologiaa Helsingin yliopistossa ja väitteli Suomen lounaissaariston geologiasta. Hän tutki sekä peruskalliota että maaperää ja työskenteli mm. kaivosteollisuuden palveluksessa Ruotsissa sekä geologian tutkimuskeskuksessa Suomessa. Åbo Akademin geologian professorina hän aloitti 1964.

Nils ei ollut yksitotinen kivitutkija, vaan hän oli kiinnostunut myös luonnonhistorian kirjoittajista; ihmisistä ja heidän aatteistaan. Tähän vaikutti epäilemättä se, että hänen aloittaessaan professorina geologiassa oli juuri tapahtunut ns. paradigman muutos, kun Alfred Wegenerin teoria mannerliikunnoista oli vakiinnuttanut asemansa neljä vuosikymmentä kestäneen kiistelyn jälkeen.

Nils tunsi Wegener-debatin, ja hänen mukaansa tarina oli paljon mielenkiintoisempi kuin yleisesti esitetään. Wegeneriähän pidetään usein etenkin pseudotieteilijöiden keskuudessa tiedeyhteisön vieroksumana sankarina, jonka teorian lopullinen voitto muka todistaa, että toisinajattelijat ovat yleensä oikeassa ja ”tiede” väärässä.

Yksi syy Wegenerin vaikeuksiin oli se, että hän oli alun perin ilmatieteilijä eikä geologi. Edelmanin mukaan mannerliikuntoteoriaa ei kuitenkaan vieroksuttu tiedepoliittisista syistä tai jääräpäisyyden vuoksi, vaan siksi, että siitä puuttui aivan keskeinen tekijä: miksi mantereet liikkuvat?

Tämä kysymys ratkesi vasta kun maapallon sisäiset konvektiovirtaukset pystyttiin havaitsemaan ja selittämään: mannerlaatat kelluvat juoksevan kivimassan päällä. Sen jälkeen kritiikki vaimeni. Mutta oliko kyseessä tieteen tappio? Ei suinkaan – tutkimus oli edennyt skeptisten vastaväitteiden ansiosta, eikä kukaan järkevä skeptikko ottanut lopputuloksesta henkilökohtaisesti nokkiinsa.

Jokaisen tutkijan olisi kyettävä puolustamaan aiempia tutkimustuloksia ja toisaalta kyettävä asettamaan niitä kyseenalaisiksi. Vaikka Nils ymmärsikin Wegenerin tapauksessa vanhan paradigman puolustajia, hän oli itse luonteeltaan enemmän vallitsevien totuuksien kyseenalaistaja kuin säilyttäjä.

Jäätyään eläkkeelle 1983 Nils paneutui mm. geologian historiaan. Hän kirjoitti siitä mielenkiintoisen tarinan, jossa etualalla ovat alan suurmiehet ja heidän erehdyksensä: Filosofer , forskare och filurer ur geologins historia ilmestyi suomeksi Otavan kustantamana 1992 nimellä Viisaita ja veijareita geologian maailmassa. Hauska tiedekirja herätti huomiota ja oli mm. ehdokkaana Tieto-Finlandian saajaksi.

Vuonna 1987 Nils oli mukana perustamassa Skepsistä, ja hän kuului hallitukseenkin muutaman vuoden. Sen jälkeen hän oli mukana Skepsiksen tieteellisessä neuvottelukunnassa. Nuoremmille skeptikoille hän tuli tutuksi ”taikavarpuja ja maasäteilyä” käsittelevistä artikkeleistaan molemmissa Paholaisen asianajaja –kirjoissa. Keskustelu taikavarvuista voi olla vaikeaa, jos ei ole lukenut Edelmanin artikkeleita. Sen jälkeen väittely voi olla jopa hauskaa.

Nilsin kirjallinen tuotanto oli laaja; hän julkaisi aatehistoriaan liittyviä kirjoituksia vielä 2000-luvullakin sekä Suomessa että Ruotsissa.

Internetin hakukoneilla löytää monipuolisen valikoiman hänen juttujaan ja kommenttejaan. Niistä voi päätellä, että utelias ja ärhäkkä asenne voivat pidentää ihmisen ikää siinä missä naurukin.

Pari vuotta sitten Nils kirjoitti Finsk Tid- skrifissä aiheesta ”Luonnontieteet ja kulttuuri”. Siinä hän totesi, että luonnontieteet ovat työntäneet ihmisen pois Jumalan paikalta ohuelle evoluution oksalle pienellä planeetalla, joka pyörii yhden tähden ympärillä galaksissa, jossa on miljardeja muita tähtiä ja universumissa, jossa on miljardeja muita ga-

Lauri Saxén 1927–2005

Lauri Saxén oli suomalaisen tieteen vaikutusvaltaisimpia hahmoja. Hän toimi niin Helsingin yliopiston kanslerina kuin Suomen Tiedeakatemiain Valtuuskunnan pääsihteerinä. Lisäksi hän oli mm. Suomen Kulttuurirahaston kunniaesimies. Myös tiedonjulkistamisen edistäjänä Saxénin ansiot olivat suuret: häntä voi pitää Tiede-lehden isänä, kätilönä ja kummisetänä. Niin ikään hän toimi Tieteen päivien 1995 järjestelytoimikunnan puheenjohtajana ja muutenkin aktiivisena kirjoittajana. Hän oli myös Skepsiksen tieteellisen neuvottelukunnan pitkäaikainen jäsen.

Saxén kirjoitti Tieteessä tapahtuu –lehdessä 1/1999, ettei tieteeseen vihkiytymätön maallikkolukija pysty perustietojen puuttuessa kriittisesti arvioimaan hänelle tarjottua tietoa, joka saattaa suurestikin vaikuttaa hänen päivittäisiin ratkaisuihinsa, esimerkiksi elintapoja säätelemällä. ”Keskeisen tärkeätä sen vuoksi onkin, että tieteen popularisoinnilla on selvät pelisäännöt, joita sekä joukkoviestimien että tiedeyhteisön tulisi noudattaa. Näistä poikkeaminen johtaa epätarkoituksenmukaiseen jopa harhaiseen tiedottamiseen.”

Hallitsemattomaksi tiedottaminen muodostuu Saxénin mukaan, kun siirrytään täysin dokumentoimattoman tiedon ja uskomusten esittämiseen. ”Tällaiselle, usein yliluonnollisia ilmiöitä käsittelevälle tiedottamiselle tuntuu aina olevan tilausta lukijoiden, kuulijoiden ja katsojien keskuudessa, kun mieltä kiehtolakseja. Humanistit sen sijaan ovat edelleen kiinni Aristoteleen ajassa.

Nilsiä harmitti, etteivät luonnontieteet saa ansaitsemaansa arvostusta kulttuuriamme hallitsevien humanistien keskuudessa. Hän moitti myös humanistisen koulutuksen saaneita journalisteja siitä, että heidän tiedejutuissaan desimaalipilkut voivat osua minne tahansa. Samanlaiseen hutilointiin ei Nilsin mukaan ole varaa edes urheilutoimituksissa, joissa jokainen sadasosakin on tärkeä.

Matti Virtanen vat niin avaruuden salaperäiset asukkaat kuin uusimmat ihmerohdoksetkin. Myös määrätty kohderyhmä saattaa olla tällaisen tiedottajan mielessä; tiettyä tautia sairastava potilaskunta tai tiettyihin käsityksiin vihkiytynyt uskontokunta voivat osoittautua oivallisiksi kohteiksi.”

Jälkimmäisestä Saxén mainitsi esimerkkinä kreationistit, jotka olivat riemulla tervehtineet uutista Nooan arkin löytymisestä lähellä Ara- rat-vuorta. Arkin löytäjä, australialainen Allen Roberts oli laajoilla luentokiertueillaan ja kaupallisilla äänitteillään hyödyntänyt löydöstään, ja epäilijät oli pyritty vaientamaan. Vahvimman vasta-argumentin oli esittänyt Melbournen yliopiston professori Ian Plimer, joka epäili suuresti ”arkkikivettymän” mitattua ikää, yli 100 miljoonaa vuotta. Ukko Nooan sijoittaminen tuolle esihistorialliselle aikakaudelle vaati Saxénin mukaan todellista uskoa.

Saxén arvosteli sitä, että erityyppinen epätieto tarjoillaan yhteyksissä, joissa maallikko helposti samaistaa sen tutkittuun tietoon. ”Esimerkiksi kirjakauppojen hyllyillä lepäävät rinta rinnan asiantuntijoiden arvokkaat tietoteokset ja erittäin kyseenalaiset ufo-, rohto- ja taikakirjat.Vastaavasti sekä päivä- että viikkolehdissä mainostetaan varsin samankaltaisin ilmoituksin sekä todellisia, potilaalle tärkeitä lääkkeitä että täysin tehottomia ihmerohtoja ja -hoitoja.”

Risto K. Järvinen

Matti Sornikivi 1947–2005

Minä Olen -lehden päätoimittaja Matti Sornikivi menehtyi 13.10. äkilliseen sairauskohtaukseen. Merkittävänä rajatiedon edustajana ja tutkijana tunnettu Sornikivi toi lehteen laajan visuaalisen osaamisen ja avasi päätoimittajana monia väyliä myös julkisuuteen. Helmikuiset Minä Olen -messut ovat kasvaneet vuosien varrella rajatiedon suurimmaksi tapahtumaksi maassamme.

Skepsis ry myönsi vuoden 2003 Huuhaa- palkintonsa Minä olen -lehdelle ja etenkin sen verkkokaupalle uskomattomasta innovatiivisuudesta, kekseliäisyydestä ja tarmosta tuoda markkinoille mitä ihmeellisimpiä ja tarpeettomimpia tuotteita, joiden toimivuutta ei tunneta ja joita ei ole tieteellisesti todennettu. Päinvastoin kuin useimmat muut Huuhaa- palkitut, Sornikivi ei vaiennut palkinnosta, vaan kommentoi sitä seuraavan lehtensä pääkirjoituksessa. Hän suunnitteli kirjoittavansa palkinnosta myös Skeptikko-lehteen, mutta päätyi lopulta siihen, ettei se ole mielekästä.

Sornikivi toteutti henkisyyttä myös käytännössä. Viikko ennen poismenoaan hän ja hänen vaimonsa Nettan vetivät Helsingin Katajanokalla sijaitsevan uuden Minä Olen -keskuksen täyteen väkeä iltaluennolla, jossa he kertoivat kokemuksistaan valoravinnon parissa. Paikalla olleista monet muistavat Sornikiven ”oikein säteilleen tilaisuudessa valoa”.

Idea valoravinnosta perustuu australialaisen Ellen Greven eli Jasmuheenin kirjaan ”Living on Light” (Koha Publishing, 1988), jonka mukaan emme todellisuudessa tarvitse ruokaa ja juomaa, vaan voimme elää pelkällä valolla ja ilmalla. Teos voitti kirjallisuuden Ig-Nobelin vuonna 2000.Vaikka ruokaa ja juomaa ei valoravinnolla eläessä lainkaan siis tarvita, kaikki valoravintokuurilla olevat niitä kuitenkin jossakin vaiheessa nauttivat. Jasmuheen kertoo eläneensä vuosikausia valoravinnolla, itse asiassa alle 300 kalorilla päivässä, silloin tällöin yrttiteetä, mehuja ja suklaakeksejä nauttien. Näyttääkin siltä, että todellisuudessa kyseessä ei ole valoravinto vaan pitkäkestoinen nestepaasto. Lääkärit ovat varoittaneet ylipitkien paastojen vaarallisuudesta, ja valoravintoa harrastaneilla onkin raportoitu useita kuolemantapauksia vuosien varrelta.

Skepsiksen mielestä valoravinto on silkkaa huuhaata. Ihminen ei voi elää pelkästään valoravinnolla, vaan tarvitsee vettä ja ravinteita, kuten kasvit ja eläimetkin. Itse asiassa kasvitkaan eivät elä pelkällä auringonvalolla, kuten valoravinnon puolestapuhujat usein väittävät, vaan fotosynteesiin tarvitaan myös hiilidioksidia, vettä, maaperän ravinteita ja viherpartikkeleita. Ihmisen elimistö ei pysty fotosynteesiin, eikä yksikään ihminen pysy juomatta hengissä kuin korkeintaan toista viikkoa, vaikka todisteina esitettäisiin minkälaisia tarinoita intialaisista guruista ja vastaavista.

Minä olen -messuillakin viime helmikuussa vieraillut Michael Werner, joka väittää eläneensä viisi vuotta valoravinnolla, kertoo viettäneensä Bernin yliopiston tutkimuksissa kymmenen päivää vain valoravintoa ja hieman kivennäisvettä nauttien. Tutkimustuloksista hän mainitsee Sornikiven haastattelussa, ettei niitä kyetä ymmärtämään tämän hetkisen tieteen valossa. Tuloksia näkemättä saattaa epäillä niiden osoittaneen ainoastaan sen, että Wernerin elimistö oli normaalissa paastotilassa.

Tästäkin asiasta olisimme varmasti saaneet aikaan mielenkiintoisen keskustelun Sornikiven kanssa, jos vain olisimme ehtineet.

Risto K. Järvinen

Kokouskutsu

Skepsiksen Sääntömääräinen Kevätkokous Pidetään Keskiviikkona 1. Maaliskuuta 2006 Klo 19.30 (luentotilaisuuden Jälkeen) Tieteiden Talolla, Kirkkokatu 6, Helsinki.

Kokouksen Esityslista:

1. Kokouksen Avaus. 2. Valitaan Kokouksen Puheenjohtaja, Sihteeri, Kaksi Pöytäkirjantarkastajaa Ja Kaksi Ääntenlaskijaa. 3. Todetaan Kokouksen Laillisuus Ja Päätösvaltaisuus. 4. Hyväksytään Kokouksen Työjärjestys. 5. Esitetään Vuoden 2005 Tilinpäätös, Vuosikertomus Ja Tilintarkastajien Lausunto 6. Päätetään Tilinpäätöksen Vahvistamisesta Ja Vastuuvapauden Myöntämisestä Hallitukselle Ja Muille Vastuuvelvollisille. 7. Tiedotus- Ja Muut Esille Tulevat Asiat. 8. Kokouksen Päättäminen.

K Irjat

Rakkauden tutkimuksen revoluutio

”vaikka Esittämisen Muodossa Onkin Parantamisen Varaa, Niin Itse Kirjan Sisältö On Ehtaa Tavaraa.”

Kirjoittaja On fil. Lis. Ja Tieteellisestä Ihmistutkimuksesta Kiinnostunut Humanisti.

Tänä vuonna tuli kuluneeksi kolmekymmentä vuotta siitä, kun jo tuolloin tunnettu hyönteistutkija Edward O. Wilson julkaisi kirjan Sociobiology: the new synthesis. Vaikka tämä teos käsitteli pääasiassa muiden eläinten käyttäytymistä ja tutkimusta, antoi se alkusysäyksen uudelle teoreettiselle tutkimukselle, jonka mukaan ihmisen käyttäytymistä on tarkasteltava samojen evoluution lakien valossa kuin muidenkin eläinlajien. Tästä paradigmasta versoi myös evoluutiopsykologiaksi kutsuttu tieteenala.

Uusi paradigma sai myös vastustusta. Syntyi humanististen ja yhteiskuntatieteiden tarkoituksen väärinkäsittäneistä, kreationisteista, marxilaisista, postmodernisteista ym. alojen uskovaisista koostuva epäpyhä allianssi, jonka ainoa yhteinen nimittäjä oli henkeen ja vereen vastustaa uutta tieteenalaa.Tämä on omituista sikäli, että jo maalaisjärjenkin mukaan totuutta tulisi etsiä sieltä, mistä se kaikkein todennäköisimmin löytyisi, sillä ihminenhän on evoluution tuote, jonka geeniperimässä vain parin prosentin ero lähisukulaisiimme simpansseihin nähden. Mutta usko käy näköjään aina tiedon edellä.

Turhaa Toistoa

Suomalaisessa tiedemaailmassa epäpyhä allianssi on pelannut erityisen tehokkaasti yhteen, sillä tiedeyhteisön vallanpitäjissä evoluutiotutkimus ei ole herättänyt minkäänlaista vastakaikua. Kun sivistysmaissa on jo vuosikymmeniä sitten perustettu alan oppiaineita ja instituutteja, on suomalainen tiedemaailma maannut uuninpangolla karvalakki silmillä ja korvilla näkemättä ja kuulematta, miten uuden tieteenalan juna lähti jo aikoja sitten. Myös suomalainen kustannusmaailma on yhtynyt tehokkaasti tähän boikottiin. Yhtään alaan liittyvää tieteellistä tutkimusta tai oppikirjaa ei ole julkaistu suomen kielellä. Erityisesti juuri alan klassikon Sociobiologyteoksen kääntämättä jättämistä voidaan pitää jo kulttuuriskandaalina. Eräät mielipidekirjat, joita jonkun verran on suomeksikin julkaistu, eivät vielä kesää tee.

Koska tiedemaailma ei ole leiviskäänsä hoitanut, on alan tutkimus Suomessa pääasiassa jäänytkin sen ulkopuolisten piirien harrastukseksi. Joitakin poikkeuksia toki on ollut, kuten esimerkiksi yhteiskuntatieteilijä Tatu Vanhanen, mutta hänkin putosi metodisesti junasta jo matkan alkutaipaleella. On muistettava, että evoluutiopsykologia kehittyi nopeasti tieteenalana, jolla on omat teoriansa ja joka perustuu pääasiassa ns. kovien metodien kuten laboratoriokokeiden ja tilastotieteen käytölle.

Edellä mainittua taustaa vasten katsottuna ei ole yllättävää, että ensimmäinen Suomessa ja suomeksi kirjoitettu evoluutiopsykologiaa esittelevä kirja on myös tiedeyhteisön ulkopuolisen kirjoittama. Tämän faktan tiedostaminen ei sinänsä merkitse sitä, etteikö kirjan sisältö voisi olla hyvinkin tieteellinen.

Osmo Tammisalon kirja Rakkauden evo- luutio kuvaa niitä teorioita, jotka selittävät ihmisen parinvalintaa evoluutiopsykologian näkökulmasta. Evoluutiopsykologisessa selittämisessä yleinen evoluutioteoria ja sen alateoriat ovat kuitenkin vain laajempi viitekehys ihmisen adaptaatioiden kartoittamiseksi. Adaptaatiot taas toimivat käyttäytymisen ultimaattisena selityksenä. Esimerkiksi halu syödä makeaa siksi, että se maistuu hyvältä, on proksimaattinen selitys. Ultimaattinen selitys taas vastaa kysymykseen, miksi makea maistuu hyvältä: se antaa energiaa.

Mutta lunastaako Tammisalon kirja suomalaiseen pioneerityöhön asettuvat odotukset? Alussa Tammisalon kerronnallinen juna lähtee hitaasti, mutta perusteellisesti liikkeelle. Esipuheen jälkeen on johdanto ja luku seksin tutkimuksen historiasta. Runsaan puolen sataa sivua kestäneen esileikin jälkeen lukija uskoo viimeinkin pääsevänsä itse asiaan. Mutta kun ei! Sen sijaan aletaan selvittää proksimaattisen ja ultimaattisen selitysmallin luonnetta, ja niitäkin turhan pitkään ja jaaritellen.

Mutta kun on vauhtiin päästy , niin matkakin sujuu juohevammin, vaikka hitaasti; kyseessä on selvästi paikallisjuna, ja matkustaja ehtii saamaan yksityiskohtaista tietoa matkan varrelta. Toisaalta usein eksytään myös sivuraiteille. Yhdessäkin kappaleessa saatetaan poukkoilla asiasta toiseen. Jos kirjoittaja välttämättä katsoo lukijan tarvitsevan aiheeseen liittymätöntä detaljitietoa vaikkapa bushmannien naksautusäänteistä, olisi ne voitu kertoa viitenumeroiden avulla kirjan lopussa. Ohjetta ”kill your darlings” olisi ollut erityisen paikallaan noudattaa juuri tässä kirjassa. Niin ikään tekstissä olevat lähdeviitteet olisi voinut ilmaista vasta kirjan lopussa.

Toisaalta lukujen alussa on runsaasti siteerauksia, joista puuttuu lähdemaininta kokonaan. Samoin muiden siteerauksien kohdalla olisi hyvä olla myös lähteen sivumerkintä. Kirjassa on myös turhaa toistoa eli samoja asioita kerrotaan kahteen tai useampaankin kertaan.Turhia ovat myös toistuvat maininnat, että asiaan palataan tuonnempana. Ikään kuin kirjoittaja pelkäisi, että lukija lopettaa lukemisen, jos ei koko ajan luvata, että jotain parempaa on tiedossa.

Edellä mainitut ovat asioita, jotka kustantajan olisi pitänyt huomioida, mutta kustannustoimittaminen taitaa olla nykyisin Suomessa katoavaa kansaperinnettä.

Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin?

Kirjaa vaivaa muutenkin tietty temaattinen sekavuus; samoja asioita käsitellään paitsi useassa eri luvussa myös useassa eri kontekstissa. Olisi ollut selkeämpää, jos kirjan alussa olisi tehty katsaus luonnossa ilmeneviin yleisiin seksuaalistrategioihin, jonka jälkeen olisi ollut katsaus joidenkin tiettyjen ihmisten kannalta kiintoisien lajien, erityisesti kädellisten, seksuaalitapoihin ja niiden tieteelliseen selittämiseen ja vasta sitten siirrytty käsittelemään ihmisten parissa tehtyjä tutkimuksia.

Samoin evoluutiopsykologian yleisen teoreettisen tiedon ja käsitteiden määrittelyn olisi voinut tehdä kirjan alussa, ja teemallisesti samat asiat olisi voitu esittää samassa luvussa. Nyt tietoa pudotellaan tekstissä tipoittain. Tämä saattaa olla tietoinen valinta, jotta pitkä teoreettinen alku ei kyllästyttäisi lukijaa, mutta kirjan käyttökelpoisuus esimerkiksi oppikirjana olisi parantunut, jos jäsentely olisi selkeämpää.

Samoin olisi ollut selvempää, jos puhuttaessa eläimistä yleensä (ihminen mukaan lukien), olisi käytetty sanoja ”koiras” ja ”naaras”, mutta puhuttaessa ihmisestä sanoja ”mies” ja ”nainen”. Tai sitten sanoja ”ihmiskoiras” ja ”-naaras”, joita kirjoittaja alussa sanoo käyttävänsä, mutta joita ei käytä. Lukijalle jääkin usein epäselväksi kerrotaanko juuri ihmisten vai muiden lajien parissa tehdyistä tutkimuksista.

Silti, vaikka esittämisen muodossa olisikin parantamisen varaa, niin itse kirjan sisältö on joka tapauksessa ehtaa tavaraa. Tammisalo esittelee alan hypoteeseja, teorioita ja niiden testauksia niin edestä kuin takaakin. Eli esitettyään tietyn teorian, hän esittelee myös sen kritiikkiä.Tammisalon pohdinta on hyvin syvällistä ja monipuolista. Toisaalta kirjan tieteellistä uskottavuutta heikentää paikoitellen se, että Tammisalo esittää kaveriensa spekulatiivisia mielipiteitä faktatiedon tavoin.

Kirjan lukemisen myötä tullee asiaa ennestään tuntemattomallekin selväksi se, että oppimisteoriat ovat auttamattoman riittämättömiä selittämään ihmisen seksuaalista käyttäytymistä.

Tosin monissa selityksissä myös kulttuurinäkökulman mukaan ottaminen on väistämätöntä. Näissä selityksissä pilkahtelee toisinaan amerikkalainen arvomaailma. Tämä on esimerkiksi parinvalinnan selittämisessä ilmennyt väitteenä, että naisten taipumus arvostaa rikasta miestä olisi adaptaatio. Ihmisen evolutiivisen sopeutumisen ympäristössä ei kenelläkään ole ollut rikkauksia, joten kyseinen taipumus on selitettävä epäsuoralla, esimerkiksi statukseen liittyvällä, tavalla.

Samoin kyseenalaista on, ovatko ihmiset todella yleismaailmallisesti läpi historian arvostaneet puolison valinnassa tämän älykkyyttä kuten Tammisalokin eräisiin tutkimuksiin vedoten olettaa? Vai onko tämä piirre ominainen vain korkeakouluopiskelijoille, jotka useimmiten ovat tutkimusaineistona? Suomalaisen lauluntekijän kysymys ainakin viittaa toisenlaiseen teoriaan: Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin? Vai onko Suomi poikkeus, evoluution umpikuja?

Ihmisen adaptaatioita ei tunneta Evoluutiopsykologian nykyteoriat sisältävät myös selviä sisäisiä ristiriitaisuuksia. Esimerkiksi valtavirran tutkimuksen lähtökohtana on se, että avioliitto on ihmiselle lajityypillinen olomuoto. Tutkijasta riippuen se voi olla joko monogaaminen tai polygaaminen siten, että miehellä on useampi vaimo. Naisten harrastamat ”lyhyen aikavälin seksuaalistrategiat” eivät kuitenkaan tue näitä malleja; parisuhteen ulkopuolella syntyneet lapset kun olisivat menehtyneet ja niiden mukana myös tätä käyttäytymismallia kantavat geenit.

Kenties ihminen onkin enemmän simpanssin kaltainen olento; simpansseilla naisten promiskuiteettia kuitenkin esiintyy . Toisaalta sellaisten ympäristötekijöiden kuin ”vapaan rakkauden” ideologian, e-pillerien, alkoholin ja huumeiden vaikutusta naisten promiskuiteettiseen seksuaalikäyttäytymiseen on tutkittu vähän.

Evoluutiopsykologian yleinen ongelma on siinä, että ihmisen adaptaatioita ei tunneta. Siksi tieteenala perustuu pitkälti paleopoetiikkaan eli arvauksiin siitä, mikä on ihmislajin kehitysympäristössä saattanut olla adaptiivista. Näitä arvauksia taas käytetään hypoteeseina, joita pyritään todentamaan eri aineistojen avulla. Adaptaatioiden keksimisestä onkin tullut varsinainen oma taiteenlajinsa. Toisaalta toisinaan hypoteesin pohjana on jokin fyysinen ominaisuus. Nämä saattavat kuitenkin olla jäänteitä, jotka tulevat esiin lähinnä steriileissä laboratorio-olosuhteissa.

On silti muistettava, että haukansilmäiset kriitikot ovat aina valmiina iskemään kyntensä teorioiden vähäisiinkin heikkoihin kohtiin ja kumoamaan ne. Näin tiede etenee.Tiedemaailmakin on kuin teerien soidinkenttä, jossa jokainen yrittää esittää performanssinsa – ts. todentaa tai kumota teorian – ja päästä siten ainakin vähäksi aikaa paistattelemaan alueen keskipisteeseen. Tämä pyrkimys tuottaa usein myös heikosti perusteltuja hypoteeseja. Todennäköistä onkin, että vain murto-osa evoluutiopsykologian tämän hetkisistä ”totuuksista” kestää ajan hammasta, vaan ne korvataan muilla – mahdollisesti myös biologiaan perus- Evoluutiopsykologian akilleenkantapää piilee yhä siinä, että hypoteesien sekä todentamisessa käytettävien metodien ja vertailuaineiston – eri eläinlajien tai kulttuurien – valinta riippuu paljolti tutkijan omasta maailmankuvasta. Tämä taas on usein evoluutiopsykologian kotimaan USA:n arvomaailma. Eli hietuvilla teorioilla.

rakkauden evoluutio – Ihmisen parinvalinnan biologiaa, Osmo Tammisalo, Terra Cognita, 2005. Tieto-finlandiaehdokas 2005.

(kiinan Muuri), (sali) Eija Stark Roy Koto

Tietokirjailija Osmo Tammisalo Harrastuksensa Parissa Kiinan Muurilla Ja Kotisalilla.

Kokonaisvaltaisin Aiheesta Kirjoitettu Teos Koko Maailmassa

nosti sanottuna ”tutkimusten variabiliteetti ja reliabiliteetti ovat koetuksella”. Siksi evoluutiopsykologiaa ei vielä voi pitää eksaktina tieteenä. Silti se on ainoa ihmisen käyttäytymistä selittävä paradigma, jolla on kosketuspinta varsinaiseen tieteeseen. Toisin sanoen muut yhteiskuntatieteet lepäävät vielä heikommalla pohjalla.

Näyttääkin ilmeiseltä, että evoluutiopsykologia on selitysmallina vaillinainen niin kauan kuin kulttuuritekijöitä sovelletaan siihen mielivaltaisesti ilman mitään systematiikkaa. Toisin sanoen tarvittaisiin teoria kulttuurievoluutiosta.

Rakkauden evoluutio -kirja kuvaa siis uuden tieteenalan viimeisimpiä tutkimustuloksia. Uusia paradigmoja on kutsuttu myös tieteen vallankumouksiksi. Kirja käsittelee rakkauden tutkimuksen revoluutiota. Tammisalon käyttämä kieli on selkeää. Hän onnistuu vaikeidenkin aiheiden tulkitsemisessa suomen kielelle hyvin. Tosin itse asia ei ole helpoimmasta päästä, ja siksi osa sanomasta saattaa biologian perustietoja tuntemattomalta lukijalta mennä ns. ”hilseen yli”.

Kokonaisuudessaan kirja on ehkä laajin ja kokonaisvaltaisin aiheesta kirjoitettu teos koko maailmassa. Siinä mielessä suomalaiset ovat kerrankin etuoikeutetussa asemassa.

Hannu Virtanen

K Irjat

Laajasti luontaistuotteista

ääkelaitoksen ylilääkäri Anna-Liisa Enkovaaran kirja 101 luontaistuotetta ei nimestään huolimatta ole pelkkä kuvaus luontaistuotteiden sisältämien lääkekasvien tai aineiden tärkeimmistä ominaisuuksista. Lähes kolmannes 267-sivuisesta kirjasta, sen alku, kertoo muun muassa lääkkeiden ja luontaistuotteiden historiasta, nykyaikaisesta fytoterapiasta, luontaistuotteisiin liittyvistä tutkimuksista sekä luontaistuotteiden tehokkuudesta, turvallisuudesta ja markkinoinnista.

Kirjan mukaan Suomessa on kaupan noin 3000 luontaistuotetta, ja niitä käyttää joka kolmas suomalainen. Tuotteiden käyttäjät luulevat usein, että ne ovat nimensä mukaan peräisin luonnosta, vaikka yhä useampien luontaistuotteiden raaka-aineina käytetään samantapaisia kemiallisia aineita kuin lääkkeissä. Lääkkeistä poiketen luontaistuotteet eivät kuitenkaan sisällä sairautta parantavia lääkeaineita. Ne sisältävät vain miedosti vaikuttavia, heikkoja tehoaineita sisältäviä kasviuutteita, Anna-Liisa Enkovaara: vitamiineja ja muita yhdisteitä, joilla parhaim- 101 luontaistuotetta, Duodecim, 2005. millaankin on vain vähäisiä parantavia vaikutuksia.

Edellisestä huolimatta luontaistuotteiden kannattajat selittävät monesti, että kasveistahan lääkkeetkin on alun perin valmistettu. Enkovaara vastaa tähän myöntämällä, että luontaistuotteilla ja lääkkeillä on yhteinen historia, sillä lähes puolet nykyaikaista länsimaisista lääkkeistä sisältää yhdisteitä, jotka on alkuaan eristetty lääkekasveista. Nykyään lääkkeet kuitenkin valmistetaan kemiallisesti lääketehtaissa. Enää vain harvoista kasvien sisältämistä, lääkkeellisesti vaikuttavista aineista onnistutaan kehittämään hyödyllinen, sairauksien hoitoon sopiva lääke. 1960-luvun jälkeen kasveista erotetuista aineista on harvoin onnistuttu kehittämään toimivia lääkkeitä. Sitä paitsi myös nykyaikaiset luontaistuotteet valmistetaan pääosin teollisesti ja ne myydään lääkkeitä muistuttavina pillereinä ja kapseleina.

Anna-liisa Enkovaara Luennoi Skepsiksen Tilaisuudessa 1. Maaliskuuta Klo 18.00 Tieteiden Talolla Helsingissä Otsikolla ”tutkittua Tietoa Luontaistuotteista”.

Lääkkeillä Voidaan Sallia Haittavaikutuksia, Luontaistuotteilla Ei

Luontaistuotteita mainostetaan usein laittomasti pikkuvaivojen lievittämisen lisäksi jopa vakavien sairauksien kuten esimerkiksi AIDSin tai syövän hoitoon. Vuonna 2000 tehdyn selvityksen mukaan suomalaisissa sanoma- ja aikakauslehdissä julkaistuista luontaistuotemainoksista lähes joka toinen oli lääke- ja elintarvikelain vastainen. Väitteet tuotteiden vaikutuksista ja tehosta perustuvat lähinnä tuotteiden perinnekäyttöön, yksittäisten käyttäjien kokemuksiin tai joskus ainoastaan markkinamiesten nokkeliin sanankäänteisiin, ja vain harvoin tieteellisiin tutkimuksiin.

Kirjan mukaan hyvä yleisohje on, että mitä useampien ja mitä vakavampien sairauksien hoitoon luontaistuotteita suositellaan, sitä todennäköisemmin kyseessä on huijaus. Siihen, mitä lainvastaiselle markkinoinnille pitäisi tehdä tilanteessa, jossa valvontaviranomaisten voimavarat eivät riitä, ei Enkovaarallakaan ole esittää poppakonstia.

Jos luontaistuotteella väitetään olevan sairautta parantavaa eli lääkkeen kaltaista vaikutusta, tuotteen teho tulisi selvittää tieteellisissä tutkimuksissa. Luontaistuotteiden vaikutuksia ja mahdollisia haittoja on Enkovaaran mukaan kuitenkin tutkittu vähän. Harvalukuisten tutkimusten mukaan luontaistuotteet eivät ole kovin tehokkaita sairauksien tai niiden oireiden hoidossa. Siksi suurin osa tuotteista on kaupan ravintolisinä, joita saa myydä, vaikka tuotteiden vaikutuksia ei ole tutkittu.

Suomessa laillisesti myytävien luontaistuotteiden lyhytaikainen käyttö on kirjan mukaan yleensä turvallista, jos tuotteita käytetään pakkauksen annostusohjeen mukaisesti. Luontaistuotteet aiheuttavat haittoja melko vähän, koska niiden teho parhaimmillaankin on yleensä vähäinen.

Enkovaara ei vakuuttele yksisilmäisesti lääkkeiden paremmuutta luontaistuotteita vastaan, vaan muistuttaa, että myös koululääketieteessä käytettyjen hoitomuotojen tehosta vain noin puolesta on esittää tiukasti tutkimukseen perustuvaa näyttöä. Hän kertoo myös luontaistuotteita puolustelevien usein esille tuoman tiedon, että USA:n myrkytyskeskuksiin tehtiin vuoden 1998 aikana yhteensä 7000 ilmoitusta vitamiineja tai lääkekasveja sisältävien ravintolisien haittaepäilyistä, kun samana vuonna lääkkeiden aiheuttamista haitoista tehtiin miljoona ilmoitusta.

Tähän Enkovaara toteaa, että luontaistuotteen kuten lääkkeenkin haittoja arvioitaessa tulee aina arvioida samanaikaisesti tuotteen mahdollinen hyöty . Vakavan sairauden hoidossa tehokkaaksi todetulla lääkkeellä voidaan sallia vakaviakin haittavaikutuksia, jos lääkkeen hyötyjen ja haittojen suhde säilyy positiivisena, eli lääkkeen hyödyt voittavat sen aiheuttamat haitat.Tämän takia vähän ihmisiä hyödyttävät luontaistuotteet saavat aiheuttaa vain harvoin lieviäkään haittoja.

Mielenkiintoisia yksityiskohtia Kirjan luontaistuotekuvauksista löytyy mielenkiintoisia yksityiskohtia.

Tutkimusten perusteella voidaan esimerkiksi sanoa, että antioksidantteja sisältävällä ravinnolla on positiivisia vaikutuksia terveyteen. Sen sijaan ei ole lääketieteellistä näyttöä siitä, että antioksidantteja sisältävien ravintolisien tai luontaistuotteiden käyttö hidastaisi ikääntymistä, ehkäisisi syöpää tai parantaisi sydänja verisuonisairauksia.

Ginsengvalmisteita markkinoidaan fyysisen ja henkisen suorituskyvyn sekä vastustuskyvyn parantamiseen, seksuaalisen vireyden lisäämiseen ja syövän ehkäisyyn.Väitteitä ei ole tyrmätty täydellisesti, sillä Lääkelaitos on hyväksynyt ginsengvalmisteiden käyttöaiheeksi termin ”yleisesti virkistävä ja yleiskuntoa kohentava”.

Syöpätaudit ja AIDS hoituvat mainosten mukaan kateenkorvalla, vaikka syöpäpotilaille tehdyissä tutkimuksissa on todettu, että kateenkorvauute ei paranna potilaiden elämänlaatua eikä vähennä kuolleisuutta. Kateenkorvauute saattaa sen sijaan aiheuttaa allergisia reaktioita tai tulehduksen pistoskohtaan. Teoriassa naudan immuunikudoksia, kuten kateenkorvaa sisältävät valmisteet voivat tartuttaa ihmiseen hullun lehmän taudin.

Mäkikuisman suosio lisääntyi räjähdysmäisesti 1990-luvulla, kun arvostetussa englantilaisessa lääketieteen lehdessä julkaistussa tutkimuskatsauksessa todettiin rohdoksen lievittävän lievää ja keskivaikeaa masennusta. Vuosituhannen vaihteessa kuitenkin huomattiin, että sinänsä turvallisella rohdoksella on yhteisvaikutuksia useiden tavanomaisten lääkkeiden kanssa. Mäkikuisma ei myöskään näytä tehoavan vakavaan masennukseen. Lääkelaitos on hyväksynyt mäkikuismavalmisteille käyttöaiheeksi ”lievän masennuksen ja alakuloisuuden”.

Edesmenneen verkostomarkkinointimiljonääri Petteri Jussilan myymää ja muun muassa hiihtäjä Mika Myllylän sekä astrologi Satu Ruotsalaisen markkinoimaa ternimaitoa suositellaan käytettävän suorituskyvyn ja vastustuskyvyn parantamiseen sekä lihasmassan lisäämiseen. Tieteelliset tutkimukset eivät Enkovaaran mukaan ole kuitenkaan osoittaneet, että ternimaidosta olisi mainostettua hyötyä. Ternimaidon sisältämät vasta-aineet imeytyvät vastasyntyneen vasikan suolistosta. Sen sijaan ihmisellä ne eivät imeydy ruoansulatuskanavasta elimistöön. Myöskään insuliininkaltainen kasvutekijä ei imeydy ihmisen suolistosta. Ravintolisinä myytävien kapselien koostumus myös poikkeaa tuoreesta ternimaidosta. Kapselien valmistuksen yhteydessä joitakin mahdollisesti hyödyllisiä aineita on saattanut kadota. Elintarvikevirasto on 2003 antanut eräille ternimaitoa sisältäville ravintolisille markkinointikiellon.

Anna-Liisa Enkovaaran teos kuuluu ehdottomasti jokaisen skeptikon kirjahyllyyn, mutta vielä mieluummin sen toivoisi päätyvän myös luontaistuotteiden markkinoijien, myyjien ja eritoten kuluttajien pöydälle.

Risto K. Järvinen

Kho Hylkäsi Antivirin Markkinointikieltoa Koskevan Valituksen

Korkein Hallinto-oikeus On Ensimmäisen Kerran Antanut Elintarvikelain Vastaista Markkinointia Koskevan Päätöksen. Kho Hylkäsi Polar Pharma Oy:n Valituksen, Joka Koski Elintarvikeviraston Päätöstä Antivir-nimisen Valmisteen Pakkausmerkinnöistä Ja Markkinoinnista.

Elintarvikevirasto Antoi Kesällä 2003 Polar Pharma Oy:lle Päätöksen, Joka Koski Yhtiön Antiviroliivinlehtiuute-monolauriini-melissauutevalmisteen Lääkkeellistä Markkinointia. Päätöksessä Kiellettiin Yritystä Jatkamasta Tai Uudistamasta Sellaista Markkinointia, Jossa Elintarvikelain Vastaisesti Viitataan Ihmisten Sairauksien Ennalta Ehkäisemiseen, Hoitamiseen Tai Parantamiseen. Lisäksi Tuotteen Pakkausmerkinnät Ja Muut Myynnin Yhteydessä Annettavat Tiedot Määrättiin Muutettaviksi Elintarvikelainsäädännön Mukaisiksi. Yhtiö Oli Tuotteen Pakkauksessa Ja Muissa Myynnin Yhteydessä Annetuissa Tiedoissa Sekä Muussa Markkinoinnissa Väittänyt Tuotteen Muun Muassa Torjuvan Haitalliset Bakteerit Ja Virukset Turvallisesti. Tuotetta Markkinoitiin Myös Monien Sairauksien Kuten flunssan Ja Tulehdusten Hoitoon.

Polar Pharma Oy Valitti Elintarvikeviraston Päätöksestä Helsingin Hallinto-oikeuteen. Hallintooikeus Hylkäsi Valituksen, Minkä Jälkeen Yhtiö Valitti Edelleen Korkeimpaan Hallinto-oikeuteen. Kho Hylkäsi Valituksen 17.11.2005 Antamallaan Päätöksellä. Elintarvikeviraston Kesällä 2003 Antama Päätös On Siten Lainvoimainen.

Oikeudenkäynnin Aikana Kho Antoi Elintarvikeviraston Pyynnöstä Myös Päätöksen, Jonka Mukaan Elintarvikeviraston Päätöstä On Muutoksenhausta Huolimatta Kokonaisuudessaan Noudatettava. Yhtiö Muutti Tuotteen Nimen Muotoon antiwir Ja Poisti Lääkkeelliset Väittämät Tuotteen Pakkauksesta. Koska Yhtiö Kuitenkin Jatkoi Elintarvikelain Vastaista Markkinointiaan Kotisivuillaan, Elintarvikevirasto Tuomitsi Markkinointikiellon Tehosteeksi Asetetun 50 000 Euron Suuruisen Uhkasakon Maksettavaksi. Uhkasakon Tuomitseminen Maksuun On Poikkeuksellinen Päätös, Jota Ei Ole Aikaisemmin Elintarvikeviraston Historiassa Tarvinnut Käyttää.

Polar Pharma Oy On Valittanut Uhkasakon Maksuun Tuomitsemista Koskevasta Päätöksestä Helsingin Hallinto-oikeuteen. Elintarvikeviraston Kesällä 2003 Antamaa Markkinointikieltopäätöstä On Valituksesta Huolimatta Noudatettava.

K Eskustelua

Varjonyrkkeilyä pimeässä

”väitöskirjaani Voi Arvostella Vain Jos On Kirjan Lukenut. Myös Psyko Ana Lyyt Tisen Teorian Arvostelu Edellyttää Teorian Tuntemista. Syytettäessä Näitä Re La Ti Vismista Olisi Selvitettävä Ja Osoitettava, Mistä Relativismin Muodosta On Kyse”, Markus Lång Vastaa Jussi K. Niemelälle.

Kuka Kuuluu Tiedeyhteisöön?

Tieteen autonomisuus perustuu muun muassa siihen, että tiedeyhteisö arvioi esi tet tyjä tutkimustuloksia ja teorioita itsenäisesti. Arviointiin voivat uskotta vasti osallistua vain ne, jotka ovat perehtyneet asianomaiseen tieteenalaan ja ym märtävät sitä. (Vrt. Niiniluoto 1984: 28– 29; 2003: 190.) Kuka tahansa ei voi julistau tua oma-aloitteisesti tiedeyhteisön jäseneksi eikä jonkin alan asian tuntijaksi.Vaikka Jussi Niemelä (2005) vetoaa vastauksessaan Internet- tiede pamflet tiinsa (Nie melä 2004a) ja tarjoaa sitä tutkisteltavaksi, siihen on suh taudut tava varauksin.

Jo ilmaus Internet-tiedepamfletti on kaksinkertaisesti ristiriitainen. Kuka tahan sa voi julkistaa internetissä mitä haluaa, eikä sellainen julkaisu ole auto maatti sesti tiedettä eikä se tee laatijastaan tiedeyhteisön jäsentä.Toisekseen häväis tyskirjoituk set eivät ylimalkaan kuulu tieteelliseen keskusteluun.

Jussi Niemelän kirjoitelma on sävyltään hyökkäävä ja henkilökohtai nen, se on täynnä pöyh keilyä, ideologista kiistelyä ja verisiä yhteenottoja, jotka eivät kuulu tieteen maailmankatsomukseen (esim. Niiniluoto 1984: 46,

1 93).

Kirjoitelman perustelut ovat kuunvaloa. Esimerkiksi minut leimataan sekä Urho Kekkosen pojaksi (Niemelä 2004a: 21) että marxis tiksi (mts. 94), mikä tuntuu ristiriitaiselta, enkä hyväksy kumpaakaan luonnehdintaa. Tieteen historiasta esitetään outoja tulkintoja. Nie melä koet taa käydä tieteellistä kes kuste lua poliittisen väittelyn keinoin, mutta sellai sen avulla ei voida muodos taa totuudenmukaisia käsityksiä (Peirce 2001: 137–150). Poliitti suus tar koit taa tässä sitä, että ryh dy tään puo lustamaan tai ajamaan jotakin tiettyä kantaa eikä aseteta sitä kriitti seen tarkasteluun. Sellainen kanta on metafyysi nen (Niini luoto 1980: 243–248), ja siihen suhtaudutaan funda mentalistisesti.

Vaikka Jussi Niemelä ei väitä itseään tiedeyhteisön jäseneksi vaan tuntuu enemmänkin korostavan ulkopuolisuuttaan (vrt. Niemelä 2004b), niin ryhtyessään tuomariksi, joka julistaa jotakin pseudotieteeksi, hän asettuu käytän nössä ”hyvien” puolelle, ja teilaaminen tuottaa ilmeistä mielihyvää (vrt. Canetti 1998: 382).

Väitöskirjani (Lång 2004) hyväksyttiin tieteelliseksi opinnäytteeksi maamme merkittävimmässä tiedekorkeakoulussa, ja tarkastajat ja vastaväittäjä ovat taiteiden tutkimuksen ja psykologian asiantuntijoita, tiedeyhteisön arvostettuja jäseniä (vrt. Niiniluoto 2003: 269).

”tullakseen Vakavasti Otetuksi Tutkijan Täytyy Osoittaa Oppineisuuttaan Ja Asiantuntemustaan. Hänen On Oltava Kohtelias Kollegoilleen, Täsmällinen Väitteissään, Varovainen Johtopäätöksissään Ja Huolellinen Perusteluis Saan.” (niiniluoto 2003: 84.)

Ensin Asia Tutkitaan Ja Sitten Vasta Hutkitaan

Muutamista Jussi Niemelän (2005) väitteistä käy selvästi ilmi, että hän ei ole lukenut väitöskirjaani, vaikka hyökkää sen tieteellisyyttä vastaan. Hänen menet telynsä tuo mieleen fundamentalistiset uskovaiset, jotka vaativat esimer kiksi elokuvaa Kristuksen viimeinen kiusaus tai romaania Saatanalliset säkeet kiellettäväksi, vaikka eivät itse ole teosta nähneet tai lukeneet – eikä heidän tarvitse, koska he tietävät olevansa oikeassa.

Jos Jussi Niemelä olisi de facto lukenut väitöskirjani, hän ei esimerkik si väittäisi, että en ”tunnusta Sigmund Freudin erehtyväisyyttä”. Paitsi että tuollainen väite on ristiriidassa fallibilistisen asenteeni kanssa, esittelen myös useita tutkijoita, jotka ovat kritisoineet ja kehittäneet psykoanalyysin teori aa, ja nojaan heidän käsityksiinsä.

1. Uniopin tarkistus: Ludwig Wittgenstein, Rachel B. Blass, Martin H. Stein (Lång 2004: 111–114, 206–219).

2. Vietti-käsitteen tarkistus: Roy Schafer, Veikko Tähkä (mts. 62–64).

3. Kuolemanviettioletuksen torjuminen: Elias Canetti, Pentti Ikonen, Eero Rechardt (mts. 62–64, 116–120, 234–236).

Lisäksi olen suhtautunut varauksin muutamiin Freudin henkilökohtaisiin painotuksiin.

4. Leonardo-analyysi perustuu käännösvirheeseen (mts. 39, 173).

5. Antropologiset teoriat (Toteemi ja tabu) eivät perustu omakohtai seen kenttätyöhön vaan spekulaatioon (mts. 39, 122).

6. Dostojevski-tutkielma kärsii spekulatiivisuudesta ja vastakaiun puut teesta (mts. 173).

7. Freudin käsitykset taiteesta ja taideanalyysista ovat konservatiivisia, ja hän liitti luovuuden psykopatologiaan ja neuroosiin (mts. 170–174).

8. Freudilla oli taipumusta yleistäviin diagnooseihin (mts. 131).

9. Freud ei osannut välttää metafyysisen spekulaation houkutuksia (mts. 94).

10. Jotkin Freudin kehitelmät edustavat ongelmallista kielenkäyttöä (mts. 113).

Luetteloa voisi jatkaa. – Kun torjun Richard Websterin (1995: 149) syytök sen, että kumoamisen mah dollisuus oli Freudille ”melkein käsittämätön”, luet telen useita tekstikohtia, joista käy ilmi, että Freudin mukaan niin psyko analyyt tisen teorian kehittämi nen kuin psyko analyyttisen terapian suorit taminenkin edellyttävät virheellisten hypoteesien hylkäämistä ja että tosiasialli sesti hän noudatti fallibilismia (Lång 2004: 129; ks. myös mts. 84).

Mitä psykoanalyysi käsitteleekään? Psykoanalyyttisen teorian sisällöstä Jussi Niemelä esittää virheellisiä kuvauk sia, vaikka väitöskirjassani kyseiset sepitteet on osoitettu todellisuudenvastaisiksi (ks. myös esim. Köhler 1996: 45–55 et passim). Hän väittää yhä, että oidi pus kom pleksin mukaan ”poika haluaa harrastaa seksiä äitinsä kanssa”, mutta väite on virheel linen, koska oidipaali ses sa kehi tysvaiheessa lapsi ei ole saavuttanut genitaalis ta seksuaalisuutta eikä hänellä voi olla siitä kovinkaan selviä mieli kuvia (Täh kä 1997: 166–170 et passim; Lång 2004: 18, 57–58, 62, 121–122). Paremminkin lapsi haluaa äidin jakamattoman seuran ja huomi on. Jos tuo lapsenomainen toive sukeltau tuu myöhemmin tietoisuuteen esimer kiksi unessa, se voi silloin ilmetä sek suaa lisena pyrintönä. Sellainen mielikuva tuntuu murrosikäisestä tai aikuisesta jälkeenpäin kuitenkin yleensä epämieluisalta ja ahdistavalta – niin kuin sosiobiologiakin ennustaisi.

Oudolta tässä keskustelussa vaikuttaa se, että oidipuskomplek si näkyy olevan ainut psykoanalyysin käsite, jonka Jussi Niemelä on kuullut; kieltämät tä tämä vastaa sitä muotoa, jossa psykoanalyysi on levinnyt populaa riin tietoi suuteen, ja Jussi Nie melä pyrkii vääristämään ja lujittamaan ennak koluuloja entisestään. Hänen väitteensä eivät perustu psykoanalyytikkojen kirjoituksiin. Psyko analyysissa oidipuskompleksin merkitys on vähen tynyt 1930-luvul ta lähtien, kun huomio on kohdistunut äidin merkitykseen ja var haisim paan lapsuuteen. Miksi Jussi Niemelä ei tarkastele psykoanalyy sin muita, keskei sempiä käsitteitä, esimerkiksi torjuntaa, tiedostumattomia psyykkisiä prosesse ja, narsis mia, tunteen siirtoa, viettiä ja sitomista? Jos hän olisi tutustunut esimerkiksi vietin käsitteeseen, hän voisi nähdä, ettei sosiobiologia olekaan ensimmäinen teoria, jonka mukaan ihmisen käyttäytymiseen vaikuttavat myö täsyntyiset biologiset ominaisuudet.

Oidipuskompleksin kaltaisen seikan arvostelu edellyttää arvioijalta laa jempaa asiantuntemusta:

Varsin oudolta tuntuu myös rakkauden redusoiminen sukupuoliyh tey teen. Lapset rakastavat vanhempiaan ja vanhemmat lapsiaan, mutta tämä ei mer kitse, että he haluaisivat harjoittaa sukupuoliyhteyttä toistensa kanssa. Ehkä Jussi Niemelän käsitys johtuu hänen kannattamastaan sosiobiologisesta maail mankuvasta, jossa rakkaussuhteen viimesijaisena syynä voidaan pitää vain heteroseksuaalista siitostapahtumaa ja geenien siirtämistä seuraavaan suku polveen. Tuollaisen seksuaali- ja yhdyntäkeskeisyyden projisointi lapseen vaikuttaa hämmentävältä. Rakkauden kolmesta lajista – agap_, filia, eros – on käteen jäänyt vain yksi.

Koska sukusiitos on lajin säilymisen kannalta epäedullista, luulisi sosio biologienkin kiinnostuvan siitä, millaisten tapahtumien ja mekanismien vaiku tuksesta psyykki nen olento siirtää kiihkeimmän rakkautensa kasvattajista johon kuhun ulkopuo liseen ja mitä voidaan oppia tuon siirron osittaisista tai täydellisistä epäonnis tumisista.

Oidipaalista asetelmaa on koetettu tulkita myös evoluutioteorian avulla (Hopkins 2003: 134–139), mutta saavutetut käsitykset vaikuttavat ainakin osaksi artefakteilta, jotka johtuvat valitusta tarkastelutavasta.

Keränen Juha

”tutkijoiden Käyttämät Niin Kutsutut Tekniset Termit Ja Teoreettiset Käsit Teet (esim. Celsius-lämpötila, Massa, Ekosysteemi, Kausaliteetti, Älyk Kyys Osamäärä, Metonymia, Anomia) Voidaan Ymmärtää Vain Tuntemalla Teo Riat, Joiden Osia Ne Ovat” (niiniluoto 2003: 85).

Sä Yksin Se Oot?

Toisin kuin Jussi Niemelän kirjoituksista voisi päätellä, nojaan tutkielmas sani kym menien muiden kin psykoanalyytikkojen tutkimuksiin kuin Freudin. Läh de luettelossa on noin 640 nimekettä (Lång 2004: 287–312). Sigmund Freudil la ei ole yksinoikeutta psykoanalyysiin, ja viimeisten sadan vuoden aikana sitä ovat kehittäneet tuhan net muut analyytikot. Jo Freud-korpus itsessään on dialo gia mui den tutkijoiden kanssa (mts. 128 et passim), muut ovat osaltaan kehit täneet ja korjanneet teoriaa havaintojen perusteella, ja tämä työ jatkuu yhä. Psyko analyysi edistyy uusin tutkimusohjelmin, toisin kuin Jussi Nieme län mainitsemat astrolo gia, uskomus lääkintä ja autoritaariset uskonnolli set kultit, eikä psykoanalyysia voida niihin rinnastaa.

Vaikuttaa hyvin tunnusmerkkiseltä, että Sigmund Freud on ainut psyko analyytikko, jonka Jussi Niemelä osaa ja viitsii arvosteluissaan nimetä. Hän tuntuu hyökkäävän psykoanalyysia vastaan paitsi populaareista mielikuvista lähtien myös saman mielenlaadun ohjastamana, jonka vallassa esimerkiksi krea tionistit hyökkäilevät evoluutioteoriaa vastaan: teoriaa kuvataan vääristel len, niin että se on helppo kumota (olkiukkoargu mentit), ja kritiikki pyörii mysti sesti nimenomaan Charles Darwinin persoonan ja Lajien synnyn ympä ril lä; muita tutkijoita ja teoksia ei osata nime tä, vaikka evoluutioteoria ei ole Char les Darwinin yksityisomaisuutta ja sitä on hänen jälkeensä kehitetty . Krea tionistitkaan eivät ymmärrä, että tieteessä käsitellään ideoita 3 eikä niiden esittäjiä. – Millaisen kuvan lukija ylipäänsä saisi evoluutioteoriasta, jos hän tutustui si sii hen vain tuommoisten kriitikkojen kirjoitusten kautta?

Vääristelty Lainaus

Jotta Jussi Niemelä saisi juntattua minut lopullisesti maan rakoon, hän väittää virheellisesti, että minun mukaani psykoanalyysia ei ”tule arvioida tieteellisin perustein, koska se ei tieteen kriteereitä väitäkään täyttävänsä” (Niemelä 2005). Tämän vääristellyn ja yhteydestään irrotetun viittauksen avulla koete taan antaa virheellinen kuva väitöskirjani sisällöstä ja tavoitteista. Jussi Nie melä vaike nee tyystin siitä, että luvuissa 4 ja 5 pyrin kuudellakymmenellä sivulla osoitta maan, kuinka psykoanalyy si täyttää tieteellisyyden kriteerit (Lång 2004: 71–133), ja tieteenfilosofiaa ja psykoanalyysin epistemologiaa käsittelen myös luvuissa 1, 3 ja 6; tiivistel mässä mai nitsen tulok seksi psyko analyysin tieteelli syyden puolustamisen. Tuon kaiken Jussi Niemelä yrittää tehdä tyhjäksi yhdel lä vääris tel lyllä lainauksella.

Todellisuudessa Jussi Niemelän värittämä katkelma kuuluu seuraavasti:

”Mitä tulee psykoanalyyttisen terapian vaikutuksiin, niitä voidaan arvioi da kriittisesti ja objektiivisesti (Ollinheimo–Vuorinen 1999: 90–), eikä psykoanalyysin tarvit se hävetä vertailuja muihin terapiamuotoihin. Vertai luja tehtäessä on kuitenkin muistettava, että psykoanalyysi on oman laisensa hoitomuoto eikä sitä pidä arvioida sellai sin kriteerein, joita se ei esitä täyttävänsäkään (Fisher–Greenberg 1996: 207–).” (Lång 2004: 280; ks myös Leichsenring 2005.)

Tuossa lainauksessa, joka on peräisin liitteestä B, ei siis todeta, ettei psyko analyysi edes väitä täyttävänsä tieteellisyyden kriteereitä, vaan kysymys on psykoanalyysin vertaamisesta muihin terapia muotoihin terapiatulosten perus teella, kuten esittämistäni viitteistäkin käy ilmi. Koska psyko analyy sissa ei pyritä hävittä mään oireita ja siten palauttamaan aikaisemmin vallinnut ta hyvää olotilaa vaan poistamaan po ti laan itsehavainnon esteitä ja hitysprosesseja Lång 2004: 83, koanalyyttisen käynnistä mään pysähtyneitä ke-

(esim. Tähkä 1997: 211–213; 105, 107–111, 132, 265), ei psyterapian tuloksiakaan pidä arvioida muunlaisten tavoitteiden – esimerkiksi oireiden poistamisen – näkökulmasta. (Toisaalta psyko analyyt tisen teorian on selitettävä rationaalises ti sekä terapian onnistumi nen että epäonnis tuminen.) Relativismin monet kasvot Vaikka olen väitöskirjassani ja edellisessä vastineessani (Lång 2005) sanoutu nut irti relativismista, Jussi Niemelä syyttää minua yhä relativistiksi, joka käyttää fallibilismia jonkinlaisena viikunanlehtenä. Jussi Niemelän (2005) mukaan psykoanalyysi on pseudotiedettä ja minä kuulemma kannatan fallibilismia ”nimenomaan relativistisista syistä” voidakseni pitää psykoanalyysia tieteenä.

Nuo väitteet ovat vääristeleviä ja haparoivia. Jussi Niemelä ei ota huo mioon sitä, että relativismia on monta astetta ja että tiettyjä relativismin muo toja, kuten maltillista oikeu- tusrelativismia, voidaan pitää ongelmattoma na (Raatikainen 2004: 67–68) eikä niitä voida nimittää ”subjektivismiksi”. Sen sijaan relativismin jyrkkiä muotoja ei voida pitää hyväksyttävinä (esim. Niini luoto 2003: 251–278; Raatikainen 2004: 64–70), joskaan ei niistä syistä, jotka Jussi Niemelä mainitsee. Hän ei myöskään selvitä, tarkoittaako hänen ”fallibilisminsa” heikkoa vai vahvaa fallibilismia (ks. Niini luoto 1980: 149–150). Itse kannatan heikkoa fallibilismia, kuten myös fallibi lismin ensim mäi nen esittäjä Charles S. Peirce (2001: 86).

Ilmeisesti Jussi Niemelä syyttää minua jyr- kästä totuusrelativismista. Sitä en kuitenkaan kannata, en myöskään jyrkkää käsitteellistä rela- tivismia. Lähtökohtanani on maltillinen kriitti- nen realismi, jota on kehittänyt muiden muassa Ilkka Niiniluoto (1999).

Jussi Niemelä koettaa saattaa tieteellisen epäilyn naurunalaiseksi, mutta hän ei erottele toisistaan loogista ja käytännöllistä epäilyä. Vaikka esimer kiksi painovoi mateoria on loogisesti epäiltävissä, se ei ole käytännöl lisessä mielessä ”empii risesti epävarma”. (Nii niluoto 1994: 95.) Jussi Niemelä ko ros taa mie luusti sitä, kuinka tiede on yleensä oikeassa, mutta hän tuntuu edusta van jonkinlaista naiivia rea- lismia, ja Charles S. Peirce sanoisi hänen kärsivän ”vuorenvarmuuden taudista” (Peirce 2001: 17).

Jäin ihmettelemään, onko Jussi Niemelä mahtanut sekoittaa totuuden ja oikeutuksen: käsitys on tosi, jos se on saavutettu tieteen menetelmällä? Tuol lainen kanta olisi kuitenkin idealistinen, ja se tekisi Jussi Niemelästä jyrkän relativistin. Vaikka esimerkiksi Vulkanusplaneettaan ja flogistoniin uskottiin aikansa tieteellisten perusteiden nojalla, usko ei tehnyt niistä todellisuutta.

Hyve-epistemologiako Metodi?

Vastaavanlainen asiantuntemattomuus näkyy siitä, kuinka Jussi Niemelä koh telee hyveepistemologiaa. Hän koettaa torjua hyveepistemologian sillä perus teella, että sitä ei kuulemma ”ole sisällytetty tieteessä käytettyyn hypoteettis-deduktiiviseen metodiin”, ja kyse on siksi metafysiikasta. Hän ei kuitenkaan ota huomioon, että hypoteettis-deduktiivinen menetelmä, jota sovelletaan myös psykoanalyysissa (Rubinstein 1997: 301–308 et passim; Lång 2004: 90–91; Freud 2005: 87, 188–201), kuuluu tieteenfilosofian ja metodologian alaan (esim. Niiniluoto 1980: 29–36; 1983: 125–137; Peirce 2001: 238–254), kun taas hyve-epistemolo gia on oikeu tusteo ria, joka kuuluu filoso- fian ja episte mologian alaan. Hyve-epistemologia tarkastelee käsitysten muodostajien ominaisuuksia, eikä se kuulu tieteenfi losofian metodiikkaan. (Lammenranta 1993: 136–; Zagzeb ski 1996.) Osuvammin voidaan sanoa, että hypo teettis-deduktiivisen menetel män käyttö on hyveellis tä, koska se on osoittautunut luotettavaksi päättelymenetelmäksi.

Metafysiikka on monimerkityksinen käsite (esim. Juti 2001: 13–52), eikä Jussi Niemelä selvitä, mitä hän sillä tarkoittaa. Ilmeisesti hän käyttää sitä, samoin kuin ”relativismia”, ”humanismia”, ”feminismiä”, ”freudilaisuutta” ja ”postmodernismia”, jonkinlaise na yleisluontoisena haukkumasanana ja arvelee kaikkien ymmärtävän sanan samoin. Ylimalkaan kaikki tieteenharjoi tus on pohjim miltaan metafyysistä, koska voimme vain luottaa siihen, että tieteen menetel mä on jo johtanut meidät riittävän lähelle todellisuutta. Naiivi realismi on erityisen metafyysistä, koska aistihavainto voidaan osoittaa luotet tavaksi vain jos aistihavainto todellakin on luotettava (vrt. Lammenranta 1993: 185).

Vaikka Niemelä hyökkää hyve-epistemologiaa vastaan, hänen oma me net telynsä muistuttaa useinkin jonkinlaista käänteistä hyve-epistemologiaa, koska hän arvostelee ja paljastaa kiistakumppaniensa kuviteltuja moraalisia ominaisuuk sia.

Markus Lång Fil. tri, Helsinki.

Lähteet: Canetti, Elias 1998: Joukko Ja Valta. Suomentanut Markus Lång. Loki-kir Jat, Helsinki. [masse Und Macht, 1960.] Fisher, Seymor – Greenberg, Roger P . 1996: Freud Scientifically Reappraised:testing The Theories And Therapy . John Wiley , New York. Freud, Sigmund 2005: Murhe Ja Melankolia Sekä Muita Kirjoituksia. Suomentanut Markus Lång.vastapaino, Tampere. Hopkins, James 2003: Emotion, Evolution And Conflict. – Psychoanalytic Knowledge (toim. Man Cheung Chung & Colin Feltham), S. 132–156. Palgrave Macmillan, Basingstoke. Juti, Riku 2001: Johdatus Metafysiikkaan. Gaudeamus, Helsinki. Köhler,thomas 1996:anti-freud-literatur Von Ihren Anfängen Bis Heute. Zur Wissenschaftlichen Fundierung Von Psychoanalyse-kritik.w . Kohlhammer, Stuttgart. Lammenranta, Markus 1993:tietoteoria. Gaudeamus, Helsinki. Leichsenring, Falk 2005:are Psychodynamic And Psychoanalytic Therapies Effective? A Review Of Empirical Data. – International Journal Of Psycho-analysis 3 (86. Vsk.), S. 841–868. Lång, Markus 2004: Psykoanalyysi Ja Sen Soveltaminen Musiikintutkimukseen. [diss.] Studia Musicologica Universitatis Helsingiensis, 12 [11]. Helsingin Yliopisto, Helsinki. Lång, Markus 2005: Eleitä Vai Perusteluja? – Skeptikko 2 (18. Vsk.), S. 33–35. Niemelä, Jussi 2004a: Sosiobiologiaa Humanisteille Ja Muille Vasta-alkajille – Pamfletti. [elektroninen Käsikirjoitus. Osa Laadittu Yhdessä Osmo Tammisalon Kanssa.] uri:http://www.masters.fi/pamfletti.pdf. [tarkistettu 1. 6. 2005.] Niemelä, Jussi 2004b: Uskomatonta Mutta Totta. – Skeptikko 1 (17. Vsk.), S. 34–41.

Niemelä, Jussi 2005: Markus Lång, Tiede Ja Fallibilismi. – Skeptikko 3 (18. Vsk.), S. 000–000. Niiniluoto, Ilkka 1980: Johdatus Tieteenfilosofiaan. Käsitteen- Ja Teorianmuodostus. Otava, Helsinki. Niiniluoto, Ilkka 1983:tieteellinen Päättely Ja Selittäminen. Otava, Helsinki. Niiniluoto, Ilkka 1984:tiede, filosofia Ja Maailmankatsomus. Filosofisia Esseitä Tiedosta Ja Sen Arvosta. Otava, Helsinki. Niiniluoto, Ilkka 1994: Järki, Arvot Ja Välineet. Kulttuurifilosofisia Esseitä. Otava, Helsinki. Niiniluoto, Ilkka 1999: Critical Scientific Realism. Oxford University Press, Oxford. Niiniluoto, Ilkka 2003:totuuden Rakastaminen. Tieteenfilosofisia Esseitä. Otava, Helsinki. Ollinheimo,ari – Vuorinen, Risto 1999: Metapsychology And The Suggestion Argument:a Reply To Grünbaum’s Critique Of Psychoanalysis. Commentationes Scientiarum Socialium, 53. Suomalainen Tiedeakatemia, Helsinki. Peirce, Charles S. 2001: Johdatus Tieteen Logiikkaan Ja Muita Kirjoituksia.valinnut Ja Suomentanut Markus Lång.vastapaino,tampere. Raatikainen, Panu 2004: Ihmistieteet Ja filosofia. Gaudeamus, Helsinki. Rotkirch,anna 2005:tieteellisyydestä Ja Upj:stä. – Helsingin Sanomat 30. 8. Rubinstein, Benjamin B. 1997: Psychoanalysis And The Philosophy Of Science. International Universities Press, Madison. Tähkä,veikko 1997 : Mielen Rakentuminen Ja Psykoanalyyttinen Hoitaminen.wsoy , Helsinki. [mind And Its Treatment:a Psychoanalytical Approach, 1993.]

Webster, Richard 1995:why Freud Was Wrong: Sin, Science, And Psychoanalysis. Harper Collins, London. Zagzebski, Linda Trinkaus 1996:virtues Of The Mind: An Inquiry Into The Nature Of Virtue And The Ethical Foundations Of Knowledge. Cambridge University Press, Cambridge.

Viitteet: 1 Pamfletin Epilogista Muokattu Artikkeli, Joka Käsittelee Lähinnä Väitöskirjani Liitettä B, Sekä Artikkeliin Laatimani Vastine Ovat Näillä Näkymin Tulossa Julkaistavaksi psykologia-lehteen 1/2006. 2 Samaa Väitti Hiljattain Anna Rotkirch (2005). Hän Rinnasti Psykoanalyysin Astrologiaan Ja Homeopatiaan Ja Kertoi, Että Psykoanalyysin Mukaan ”lapsi Haluaa Salaa Rakastella Vanhem Pansa Kanssa”. On Kiinnostavaa Sinänsä, Että Tuollaisten Pseudotieteellis Ten Argu Menttien Esittäjä On Oman Käsityksensä Mukaan Muuttunut ”yhä Tiukemmaksi Tieteen Puolustajaksi”. Rotkirch Ja Niemelä Eivät Mainitse Psykoanalyyttisia Lähdeteoksia, Joista Heidän Väitteensä Voitaisiin Tarkistaa. 3 Sosiobiologien Henkilösidonnaisuus Näkyy Epämiellyttävällä Tavalla Siitä, Kuinka Kiista Kumppanin Nimi Nostetaan Kirjoituksen Otsikkoon Ikään Kuin Kaakinpuuhun: ”markus Lång, Tiede Ja Fallibilismi”, ”markus Långin Sammakot”, ”ihmisluonto Ja Juhani Pietarisen Moraali”.

Långin väitöskirja tieteellisesti kyseenalainen

”markus Lång Vastasi Edellä Jussi K. Niemelän Kirjoitukseen Tavalla, Joka Vaatii Pari Kommenttia”, Helsingin Yliopiston Professori Jp Roos Kirjoittaa.

Ei pidä paikkaansa että Långin ”väitöskirjaa” ei ole asetettu tieteellisesti kyseenalaiseksi. Olen lähettänyt Långin väitöskirjasta kirjelmän Helsingin yliopiston humanistiselle tiedekunnalle: mielestäni sitä ei olisi pitänyt hyväksyä väitöskirjaksi, vaikka pamflettina se toki olisi ollut aivan kelvollinen. Se on myös mainio esimerkki siitä, miksi ns. monitieteiset väitöskirjat ovat ongelmallisia. Lång on hyväksyttänyt tutkielmansa musiikkitieteessä, joka Helsingissä on lähinnä semiotiikkaa. Hänen esitarkastajansa ovatkin olleet semiootikkoja (toinen oli virolainen, toinen taas Suomesta, Altti Kuusamo), joiden perehtyneisyys evoluutioteoriaan taikka psykoanalyysiin on vähäinen.

Kukaan psykoanalyysin tai evoluutioteorian tuntija ei ole Långin väitöskirjaa voinut arvioida opinnäytteenä. Kuten Lång mainitsee, väitöskirjan käsikirjoitus oli jonkin aikaa luettavissa verkossa (hänen omilla kotisivuillaan), mutta se hävisi sieltä mm. allekirjoittaneen esittämän kritiikin seurauksena ja korvautui (aluksi) vain saksankielisellä täysin epäinformatiivisella tiivistelmällä.

Normaalisti väitöskirjojen tulee olla kaikkien saatavilla vähintään kymmenen päivää. Itse yritin saada kirjan nähtäväkseni muutamaa päivää ennen väitöstilaisuutta, mutta minulle ilmoitettiin, että sitä ei ole vielä saatavana ja että Lång oli saanut luvan esilläoloajan lyhentämiseksi. Kirja ei siis ollut varsinaisesti nähtävillä ennen tarkastusta. On mielenkiintoista, että Lång ei ole sitä jälkikäteenkään palauttanut verkkoon luettavaksi. Se, että hän haluaisi saada siitä myyntituloja, tuskin on todellinen syy.

Allekirjoittanut on yksi niistä ”eräistä tahoista”, jotka olivat etukäteen puuttuneet väitöskirjaan ja erityisesti sen evoluutioteoriaa koskevaan virheelliseen ja ymmärtämättömään kritiikkiin. Koska Lång on minulle myös suoraan vastannut, en ymmärrä, miten hän voi väittää, ettei hän tiedä ”eräistä tahoista” ja esittämästäni kritiikistä mitään. Olisiko hänelle todella tapahtunut tämä psykoanalyysistä tuttu ikävien muistojen torjuntailmiö?

Lopuksi itse aiheeseen: lienee ilmeistä, että Långin psykoanalyysin totuuden puolustukseksi nostama hyve-epistemologia ei voi toimia psykoanalyysin totuudellisuuden perusteena.Varsinkaan, kun kyse on psykoanalyysin ihmisten psyykkistä rakennetta koskevia väitteistä, jotka eivät ole filosofisia, vaan todellisuutta koskevia väitteitä. Erityisen ongelmallista on väittää, että oidipuskompleksi tai Freudin insestikäsitys olisivat kelvollisia insestikiellon selityksiä. Lång yrittää jopa väittää, että evolutiivinen insestiselitys ja freudilainen insestiselitys olisivat samansuuntaisia, kun ne ovat keskenään vastakkaisia, joskin Freudin teoriaa on äärimmäisen vaikea empiirisesti todentaa tai kumota.

Lång yrittää myös väittää, että Freudilla olisi asiasta oikea proksimaattinen selitys kun taas evoluutioteoria antaa oikean ultimaattisen selityksen. Långin luulon mukaan Freud näytti, miten insestipelko syntyy ihmisen mielessä, kun taas evoluutio selittää lopputuloksen. Siis jotenkin samoin kuin Darwin aikoinaan ei ollut perillä geeneistä, mutta kykeni silti antamaan selityksen prosessista, jonka piilevänä toimintamekanismina ovat geenit.

Freudin selitys on kuitenkin hyvin ongelmallinen, puhumattakaan perusteluista, joita Freud esitti mekanismin synnylle. Ei tunnu kovin järkevältä ajatella, että kaikilla ihmisillä on aluksi rajaton (seksuaalinen) himo vanhempiinsa, mutta että tämä himo onneksi poistuu, joskin se saattaa tuottaa erilaisia psyykkisiä ongelmia. Mikään lapsia koskeva empiirinen tutkimus ei ole osoittanut oidipuskompleksia todeksi. Westermarckin insestiteoriasta on olemassa jo runsaasti empiiristä näyttöä.

Väitöskirjan Liite B, jossa Lång kritisoi evoluutiopsykologiaa (sekä siitä hänen kanssaan käymäni keskustelu) osoittaa selvästi, että hän ei ymmärrä aiheesta juuri mitään. Sekä luonnonvalinnan että seksuaalivalinnan toimintaperiaatteet ovat hänelle täysin vieraita, ja hän tulkitsee evoluutiopsykologiaa täysin virheellisesti. On ilmeistä, että hän ei ole tutustunut myöskään Mayriin, koska silloin hänen tulisi tietää ainakin se, että evoluutiossa ne valinnat, joiden perusteella lisääntymisetua tapahtuu, eivät voi toimia niin, että valitsija itse tietäisi, mistä on kyse ja mikä on se syy-seuraussuhde, jonka perusteella valinta tapahtuu.Väitöskirjassaan Lång esittää tästä aivan päättömiä väitteitä, joita hän ei poistanut, vaikka ne hänelle osoitin.

Lång on muutenkin tyypillinen uskomuslääkinnän taikka intelligent designin edustaja siinä, että hän mielellään käyttää ”tieteellisiä” argumentteja näkemystensä puolesta, mutta ei ole valmis hylkäämään uskomuksiaan, kun ne osoitetaan vääriksi, vaan alkaa etsiä aina uusia selityksiä.Toisin sanoen, hän kuuluu juuri siihen ryhmään ”tieteilijöitä”, joita skeptikkojen ankarimmin tulee vastustaa.

JP Roos professori Helsingin yliopisto Skepsis ry:n tieteellisen neuvottelukunnan jäsen

Pamfletisti Niemelän itsepuolustus

Sen sijaan että pyrkisi osoittamaan tosiasiaväitteeni virheellisiksi, Markus Lång sortuu monisanaisessa vastineessaan ”Varjonyrkkeilyä pimeässä” karkeaan ad hominem -syyttelyyn. Hän yrittää tehdä kritiikkini kyseenalaiseksi paljastamalla, etten kuulu tiedeyhteisöön. Lång esittää, että menettelyni tuo mieleen uskonnollisen fundamentalismin. Hän myös väittää, etten ole lukenut psykoanalyyttista kirjallisuutta. Samoin Lång kertoo, ettei pamflettien kirjoittaminen kuulu tieteelliseen keskusteluun. Kaikki väitteet ovat perusteettomia.

Tieteellisen argumentaation peruslähtökohta on se, ettei väitettä tule arvioida sen esittäjän mukaan. Asioita voi toki opiskella niin pitkälle kuin parhaaksi näkee myös tiedeyhteisön ulkopuolella. Kun hallitsee alan keskeisen käsitteistön ja teoria-aineksen, voi osallistua tieteelliseen keskusteluun. Lång ilmeisesti tarkoittaa, että vain psykoanalyytikot saisivat arvostella hänen väitöskirjaansa. Tämä ei ole mikään ihme, koska ulkopuolinen taho voi paljastaa ikävät tosiasiat: Långin väitöskirja on tieteenfilosofiaa, Freud-hagiografiaa ja pseudotieteellistä saivartelua. Samoin, jos Lång soveltaisi sääntöä itseensä, ei hän tietenkään voisi esittää kritiikkiä sosiobiologiaa ja evoluutiopsykologiaa kohtaan, koska ei näistä mitään ymmärrä. Tässäkin näemme, millaista kaksoisstandardia psykoanalyyttinen lähestymistapa edellyttää. Parapsykologisiin ilmiöihin ja huuhaaseen uskovat käyttävät vastaavaa syytöstä toistuvasti skeptikoita kohtaan: ihminen ei saa arvostella sitä, mitä hän ei ymmärrä. Silti he itse surutta arvostelevat tiedettä.

Lång on myös vihainen siitä, että syytän häntä metafysiikan ja relativismin tuomisesta tieteeseen. Mutta miksi Lång ylipäätään yrittää nostaa filosofiaa (mm. hyve-epistemologiaa) tieteen asemaan? Syy lienee se, ettei hyve-epistemologian avulla saavutettavaa ”tietoa” tarvitse empiirisesti testata. Näin, tieteenfilosofi Paul Feyerabendia lainatakseni, mikä tahansa kelpaa.

Mitä tulee psykoanalyyttiseen kirjallisuuteen ja sen ymmärtämiseen, voin paljastaa, että olen lukenut lähes kaikki Sigmund Freudin ja Erich Frommin keskeiset teokset. Olen myös lukenut Carl Gustav Jungia ja joitakin suomalaisia psykoanalyytikkoja. Samoin olen perehtynyt Heidi Liehun teokseen ”Perhosten valtakunta” (Sphinx 1998), jossa Liehu miehiä ja tiedettä suomiessaan nojautuu pitkälti psykoanalyyttiseen fallossymboliikkaan.

Fromm, kuten mm. Jung ja Alfred Adler, ei ole ortodoksipsykoanalyytikko, vaan on ”kehittänyt” Freudin teorioita jonkin verran. Tiedän siis, että alan sisällä on tapahtunut alusta asti muutosta. En kuitenkaan ole havainnut mainitussa kirjallisuudessa mitään tieteeksi luokiteltavaa. Veikko Tähkän teosta olen selaillut antikvariaatissa, mutta se ei em. Syystä vaikuttanut tarkemman tutustumisen arvoiselta. En juurikaan viittaa psykoanalyyttiseen kirjallisuuteen omissa kirjoituksissani, koska pyrin niissä nimenomaan tieteellisyyteen.

Vastineessaan Lång sen sijaan jälleen kerran huomaamattaan todistaa oikeaksi väitteeni, jonka mukaan oidipuskompleksia ei voida falsifioida. Uusin ad hoc -selitys on seuraava: ”...väite on virheellinen, koska oidipaalises sa kehi tysvai heessa lapsi ei ole saavuttanut genitaalis ta seksuaalisuutta eikä hänellä voi olla siitä kovinkaan selviä mieli kuvia ... Paremminkin lapsi haluaa äidin jakamatto man seuran ja huomi on. Jos tuo lapsenomainen toive sukeltautuu myöhemmin tietoisuuteen esimerkiksi unessa, se voi silloin ilmetä sek suaa lisena pyrintönä.” Nyt siis pelkkä lapsen seuran- ja huomionkipeys on oidipuskompleksi. Samoin lapsi näkee myöhemmin unta sellaisesta, mistä hänellä ei voi olla kovinkaan selviä mielikuvia. Ja niin edelleen. Pseudotiede on pseudotiedettä ja spekulaatio spekulaatiota, vaikka voissa paistaisi.

Pamflettimuotokin on Långille punainen vaate. Juuri tämä on pamfletin tarkoitus: ajaa rotat koloistaan. Lång ei ilmeisesti ole kulttuurihistoriallisesti valveutunut – muuten hän toki tietäisi, että pamflettia käytettiin valistusajalla yleisesti rohkeiden tieteellisten näkemysten esittämiseen. Häväistyskirjoitukset ovat siis edistäneet tiedettä aiemminkin. Pamfletin tulee määritelmän mukaan olla mahdollisimman ilkeä ja hyökkäävä. Esikuvana kirjoitukselleni käytin Julien Offray de La Mettrien hulppeaa klassikkoteosta ”Ihmiskone” vuodelta 1747 (suom. Tapani Kilpeläinen; 23°45 – Niin & Näin -lehden filosofinen julkaisusarja 2003). Ihailen syvästi myös Voltairea, joka useimmiten on kirjoituksissaan paljon minua tuhmempi.

Pamfletin idea oli hyökätä eräitä humanisteja vastaan heidän omilla aseillaan, ja se näemmä herättää näissä humanisteissa raivoa. Lång jopa luettelee kaikki ne piirteet, joita hän ei pamfletissani suvaitse: ”Se on täynnä pöyh keilyä, ideologista kiistelyä ja verisiä yhteenottoja.” Ja kuitenkin kyseinen tyyli on nimenomaan parodiaa pamfletissa arvostelemieni humanistien tavasta kirjoittaa! Lång itsekään ei kirjoituksissaan ole vapaa mainituista piirteistä – päinvastoin. Erityisen huvittavaa on lukea Långin purnausta siitä, että pamflettini käyttää asiansa ajamiseen poliittista retoriikkaa. Koko pamflettihan on politisoituneen tieteen ja ideologialähtöisen tiedearvostelun satiirinen kritiikki!

Lång on myös suivaantunut siitä, että Internetissä kuka tahansa voi julkaista näitä vapaa-ajattelun tienraivaajia. Jonkinlaista sensuuria Lång tämän epäkohdan korjaamiseksi ilmeisesti kaipaa. Tässäkään tapauksessa hän ei näe peilikuvaansa kauemmas: Lång itse on julkaissut verkkosivuillaan lähes kaikki kirjoituksensa – paitsi tietenkin puheena olevan väitöskirjan ja sen B-liitteen. Samoin, kuten JP Roos Lång-vastineessaan osoittaa, myös Långin väitöskirjaa voidaan perustellusti pitää pamflettina. On ilmeistä, että Långin suosimaa kaksoisstandardia tarvitaan, jotta totuus hänen väitöskirjastaan ei tiedeyhteisölle paljastuisi. Vahinko on kuitenkin jo tapahtunut. Sic tran- sit gloria mundi.

Jussi K. Niemelä

Psykoanalyysi tieteenä Skeptikon viime numeroissa on sivuttu kysymystä psykoanalyysin tieteellisyydestä. Samaan aikaan kansainvälisessä tiedeyhteisössä voimistuu näkemys, jonka mukaan useimmat psykoanalyyttisen perinteen tietoväitteistä ovat virheellisiä (ks. Kivivuori 2001). Mistä käydyssä psykoanalyysikiistassa tarkkaan ottaen on kyse?

Osapuolet lienevät suurin piirtein yhtä mieltä siitä, että psykoanalyysin ”toimiminen/ onnistuminen” on selitettävä tieteellisesti. Epäselvää kuitenkin on, miten se on mahdollista. Psykoanalyysin tavoitteena ei nimittäin pidetä potilaan parantamista vaan – jos olen ymmärtänyt oikein – jonkinlaista itsetietoisuuden lisäämistä. Eli kuten Ilkka Niiniluoto (1997) on todennut, ”tiedot”, jotka perustuvat ”ei-toistettavissa oleviin kokeisiin, salassa pidettäviin dokumentteihin, tutkijan omaperäiseen intuitioon tai vaistoon”, eivät ole tieteelliseesti todistusvoimaisia.

Psykoanalyyttiset teoriat ja tietoväitteet ovat tottakai muuttuneet sitten Freudin päivien, kuten alan kannattajat usein muistuttavat. Mutta miten? Montako empiirisesti testattavaa ja sitten havaintojen tukemaa ennustetta psykoanalyyttinen spekulaatio on historiansa aikana luonut? Olisin ilahtunut, jos kuulisin yhdestäkin.

Janne Kivivuoren vertaus psykoanalyysista ja marxilaisuudesta osuukin naulan kantaan: ”Ongelmallisia ovat myös opinnäytteet, joissa sovelletaan psykoanalyyttisia teorioita yhteiskunnallisten ilmiöiden tutkimukseen. Tilanne on niiden osalta nyt jossain määrin samankaltainen kuin marxilaisten opinnäytteiden kohdalla 1980-luvun alussa.”

Kirjallisuus Kivivuori, Janne (2001): Kysymys psykoanalyysin ase-

Osmo Tammisalo

Masta Tieteessä.tieteessä Tapahtuu 2/2001. Niiniluoto, Ilkka (1997):tieteen Tuntomerkit.teoksessa Selin, R., Ollikainen, M. & Salmi, I. Toim.: Paholaisen Asianajajan Paluu. Ursa. Helsinki.

Atlantiksen totuudet?

Skeptikko-lehden numeron 2/2005 artikke- käinen toiminta on omiaan herättämään mitä lissa Kuulumisia Viron huuhaa -rintamalta esi- kummallisimpia ajatuksia, mutta siltikään en tettiin, että temppeliritarit, jesuiitat ja Opus voi ajatella, miten joku voi kuvitella heidän- Dei omaisivat Atlantiksen totuudet. Tämä on kään omaavan Atlantiksen totuuksia. erittäin kummallinen väite.

Temppeliritarit perustettiin 1118 Hugues de Payen johdolla ja järjestön tarkoitus oli suojella pyhille paikoille matkustavia kristittyjä.Vuonna 1127 he saivat paavi Honorius II:lta ritaristonsa virallistavan paavillisen hyväksynnän. Temppeliritareihin kyllä liitetään mitä ihmeellisimpiä tarinoita, kuten Graalin malja, Liiton arkki jne., joten ymmärrän, jos joku ajattelee, että he omasivat myös Atlantiksen totuudet.

Polittisista syistä paavi Kleemens V kuitenkin määräsi kaikki temppeliritarit vangittavaksi ja tapettavaksi. Kuuluisa vangitseminen tapahtui perjantaina 13.10.1307, jonka vuoksi muuten perjantaita 13. pidetään edelleen ”epäonnenpäivänä”.

Jesuiitat, (Societas Jesu) on puolestaan Igantius Loyolan perustama ryhmä, joka hyväksyttiin 1540 Paavali III:n toimesta sääntökunnaksi katolisessa kirkossa. Vaikka jesuiitat onkin edelleen suurin katolisen kirkon sääntökunnista, on erittäin kummallista, jos joku liittää heidät salatieteisiin. Päinvastoin jesuiitat ovat kunnostautuneet monilla eri tieteenaloilla ja heidän tavaramerkkinsä onkin hyvä ja pitkä koulutus.

Opus Dei taas on Josemariá Escriván 1928 perustama ryhmä, joka sai paavi Johannes Paavali II:lta personaaliprelatuurin aseman vuonna 1982. On totta, että Opus Dein toimintaperiaatteet jakavat myös katolilaiset jyrkästi kahteen leiriin, ja että Opus Dein salamyh-

Veli Kolhinen

Temppeliritarin Hauta Temppelikirkossa Lontoossa.

Eläinten rikollisuus arveltua laajempaa

Darwin-seuran puuhamies Osmo Tammisalo sivuaa artikkelissaan Biologia ja muut ih- mistieteet (Skeptikko 3/2005) eläinten tekemiä rikoksia. ”Myös muilta lajeilta tavataan vaikkapa kulttuuria, homoseksuaalisuutta, moraalin alkeita, raiskauksia, murhia, kommunikointia symbolien avulla, työkaluja, tarkoituksellista huijaamista, myötätuntoa ja ilmeisesti myös romanttista rakkautta”, kirjoittaa Tammisalo. En ole täysin selvillä siitä, missä suhteessa sosiobiologia kuuluu paranormaaleihin väitteisiin ja sitä myöten Skepsiksen toimialaan, mutta kun aiheesta kerran Skeptikon palstoilla keskustellaan, haluan kantaa korteni kekoon.

Lieneekö tilan puute syynä siihen, että Tammisalo jättää eläinten rikollisuuden käsittelyn pelkästään raiskauksiin ja murhiin? Koko totuus on nimittäin paljon karumpi. Väkivaltaan taipuvaisten eläinten voidaan helposti todeta syyllistyvän eriasteisiin pahoinpitelyihin, jopa tapon yrityksiin, haitantekoon ja laittomiin uhkauksiin. Murhan lisäksi henkirikoksista tulevat kysymykseen myös tappo ja kuolemantuottamus. (Vanhenemissäädökset ovat mielenkiintoinen alakysymys: Jos koiran vuosi vastaa seitsemää ihmisen vuotta, vanheneeko koiran tekemä tappo kolmessa vuodessa, mutta koiran tekemä murha ei koskaan?)

Eläimet eivät tyypillisesti käytä vaatteita tai harjoita sukupuoliyhteyttä salassa, joten erilaiset sukupuolisiveellisyyttä koskevat rikokset ovat yleisiä. Samaten vaikkapa kotirauhan rikkomista sekä ryöstöjä, varkauksia ja näpistyksiä esiintyy laajalti. Joissakin tapauksissa voitaneen katsoa myös kiristyksen tunnusmerkistön täyttyneen. Tässä yhteydessä en puutu lievempiin rikkomuksiin, kuten ilmailusäädösten vastaiseen lentelyyn tai monien eläinten tapaan kiipeillä puistojen puissa, vaikka se on kaupungin järjestyssäännössä kielletty.

Luetteloa voisi vielä jatkaa. Toinen vaihtoehto toki olisi todeta, että on hölynpölyä kuvailla eläinten käyttäytymistä sanoilla, jotka viittaavat ihmisten instituutioihin, moraalisääntöihin, lakeihin, motiiveihin ja kulttuurisiin käsityksiin. Toisin sanoen voisimme todeta, että vesimittarit eivät raiskaa eivätkä leijonat murhaa toistensa lapsia, koska raiskauksen ja lapsenmurhan käsitteet edellyttävät sellaista moraalista kehystä, yhteiskuntaa, kulttuuria, käyttäytymiskoodistoa, vastuullisuutta ja harkintaa, josta puhuminen on eläinten kohdalla järjetöntä.

Silloin tosin olisi myös kiusallisen selvää, minne Tammisalon julistukset, esimerkiksi lausunto ”yhteiskuntatieteet ovat biologian haaroja”, oikeasti kuuluvat: lähinnä huumorikirjallisuuden piiriin.

Jaakko Kankaanpää

Eläintieteelisesti Ainutlaatuinen Tapaus, Jossa Ilmeisesti Pentunsa Menettänyt Nuori Naarasleijona ”adoptoi” Keihäsantiloopin Vasan Ja Kohtelee Sitä Kuin Omaansa. Leijona ”kidnappasi” Vuoden Aikana Samalla Tavoin Neljä Eri Vasaa.