Kirjat: Hanki hyvä kirja!

Lauerma, Hannu: usko, Toivo Ja Huijaus: Rohkaisusta Johdattelun Kautta Psykoterroriin. Helsinki: Duodecim 2006. 288 Sivua.

Tässä on kirja, jolle kuuluisi vähintään yksi vuoden tietokirjapalkinnoista. Hannu Lauerman teksti on niin vetävää, että hieman kustantajalta apuja markkinoinnissa ja kirja kiipeäisi listoille. Lauerma on sekä teoriaherra, psykiatrian dosentti että käytännön kliinikko, vankimielisairaalan ylilääkäri. Tarvittaessa varmaan lavahypnotisointikin sujuisi. Lauermalla on paljon omakohtaista tietoa käsittelemistään asioista.

Kirjan teema on ihmisten huijaaminen manipuloimisen ja taivuttelun avulla. Mukana ovat viettelijätyypit Ruben oskar auervaara ja kreivi lindgren, Torinon käärinliinat, uskonnolliset kultit, unissasaarnaaja Maria Åkerblom ja korpelalaisuus, valemuistikuvat, ufosieppauskertomukset, kuvitellut raiskaus- ja insestitapaukset, animaalinen magnetismi, tieteellinen hypnoosi ja lavahypnotisointi tyyliin olliver Hawk (Olavi Hakasalo Merikarvialta), Bodom-murhat, sivupersoonailmiöt, grafologia, Rasputin, Hitler, pikkutekijät Siitoin ja Kassinen, Rupert Sheldraken fantasioimat morfogeneettiset kentät, Sarasvuon menestysopit, Thomas Szaszin anti-autoritaarinen psykiatria ja Jyri Puhakaisen yritys kieltää mielisairauksien olemassaolo, opinnäytteidensä tekaisijat ja kopioijat Carl Öhman ja Jari Vilen, uskomuslääkinnän monet suuntaukset. Ja kymmenittäin aiheita ja nimiä lisää.

Skeptikoille tuttujen juttujen lisäksi kirjassa on paljon tietoa, jota ei muuten saa kuin tämän kirjan lukemalla; ei löydy verkosta eikä wikistä. Lukemista hidastaa se, että joka sivulla pitää pysähtyä nauramaan.

Uskonnolliset kultit kasvattavat murhaajia maailmalla – miksi ei näin ole tapahtunut Suomessa? Lauerman mukaan läheltä piti tilanteita on Suomessa ollut paljon. Lauerma kertoo myös suomalaisesta pernaruton levitystapauksesta jääkäriliikkeen ajoilta (Emil

Jokela). Hän perustelee myös näkemyksensä Eugen Schaumanista terroristina.

Nykyterrorismista ja Al Qaidan yhteyksistä Suomeen Lauerma vihjaa tietävänsä enemmän kuin mitä tilanne sallii kertoa. Ehkä näin on paras. Muuten kirjoittajalle on turhan usein jäänyt päälle lääkärin takki ja vaitiolovelvollisuus, sillä useat tarinoista kerrotaan ilman henkilönimiä. Esimerkiksi Tuomas alatalon tapaus on jo Skeptikosta ja muusta julkisuudesta tuttu yksityiskohtineen, tarvetta anonyymisointiin (”N. N.”) ei pitäisi olla. Uskomuslääkinnän edustajien nimiä ei usein myöskään mainita. Nämä piirithän ovat herkkiä uhkailemaan oikeusjutuilla.

Lauerma on kaihtelematon, mutta tarkastelee asioita niin monipuolisesti, että poliittisen korrektiuden vaalijat joutuvat tekemään vielä töitä tarkastaessaan kappaleita Naisten ja toiskulttuuristen puolesta ja Ei pahaa sa- naa seksuaalivähemmistöistä. Tammisalon ja niemelän naistutkimusta kritisoivan pamfletin Keisarinnan uudet (v)aatteet saama perusteeton kielteinen julkisuus ei lupaa asiallista kohtelua Lauermallekaan. Todennäköisesti tietyissä piireissä on harkinnassa pitäisikö tähän puuttua vai yrittää vaikenemalla tappamisen menetelmää, mikä sekin suomalaisessa kulttuuri-ilmapiirissä toimii hyvin.

Kirja on täynnä yksityiskohtia, mutta lähdeviitteitä on harvassa. Viiteapparaatin puute voi mennä kirjoittajan mukavuudenhalun, itsesuojeluvaiston tai kustantajan luettavuusvaatimusten tiliin. Joka tapauksessa puute heikentää kirjan arvoa skeptikoille, joilta aina tivataan näyttöä ja viitteitä.

Kirjan heikoiten perustelluksi osuudeksi jää sen avausluku, joka käsittelee Guantanamo Bayn tukikohdassa olleiden keltahaalaristen vankien kuvia. Lauerma epäilee jenkkien itse levittäneen niitä estääkseen maailman huomion kohdentumista samanaikaiseen Afganistanin humanitaariseen katastrofiin. Lauerma ei esitä asiasta mitään varsinaista näyttöä, pelkästään salaliittoteorioita muistuttavia spekulaatioita. Historia tullee tässäkin tuomariksi.

Suggestioherkkyyttä ja huijaamista selittäessään Lauerma tulee lähelle evoluutiopsykologian malleja. Lauerman mukaan olemme yhä savanniapinoita, joiden henkiinjäämiselle ja lisääntymiselle on ollut tärkeää luottamus ja usko lähimmäiseen. Tällä on kääntöpuolensa, koska sama mekanismi takaa huijaavien psykopaattien lisääntymismenestyksen. Uhrautumien ja altruismikin on geeneissä. Tässä asiassa Lauerma pääsisi vielä pitemmälle tutustumalla keskusteluun evolutiivisesti kehittyneistä petturinpaljastusmekanismeista ja mielessä tapahtuvaan jatkuvaan kaupankäyntiin luottamuksen ja epäilyn välillä (esim. Tooby ja Cosmides).

Miksi huijatut vaikenevat ja huijarit menestyvät? Lauerman mukaan ihmisen on tuskallisen vaikea myöntää itselleen ja muille, että häntä on vedetty nenästä. Jos illuusioihin nojanneeseen ufo-harrastukseen on kulutettu 30 vuotta tai olemattomiin energioihin perustuneeseen yleistä hyvinvointia lupailleeseen luontaishoitoon suuri osa vuosipalkasta, kysyy luonnetta epäillä tekojensa mielekkyyttä.

Psykoanalyysille ja Freudille Lauerma antaa synninpäästön niiden kuolinvuoteella liian helposti yhden Freudilta lipsahtaneen tunnustuksen vuoksi. Lauerma kertoo olleensa yhteydessä 1990-luvun alussa kirjeenvaihdossa Freudin viimeisimmän oppilaan Wortisin kanssa. Freud suositteli Wortisille paneutumista psykoanalyysin sijasta biologiaan, josta psykiatrian tulevaisuus löytyisi. Lauerman kannattaisi ehdottomasti julkistaa tämä kirjeenvaihtonsa, jolla on merkitystä sekä Freud-hagiografialle että vakavalle tutkimukselle.

Lauerma käsittelee myös luonnontieteiden ja humanististen tieteiden erilaisia mahdollisuuksia paljastaa huijausta omilla aloillaan. Luonnontieteen metodeja käyttävillä, tulosten toistamiseen perustavilla aloilla väärennökset ja virheet paljastuvat nopeasti. Vuonna 1908 löydetty Piltdownin ihminenkin

Kirjat

osoittautui keski-aikaiseksi ihmiseksi, jolle oli sovitettu 500 vuotta vanhan orangutangin leuka. Asian oikean laidan paljastivat alan omat tutkijat tieteen itseään korjaavuuden periaatteen mukaisesti. Paradoksaalisesti Piltdownin tapausta käyttävät hyväkseen luomiskertomuksen auktoriteettiin nojaavat kreationistit verukkeena evoluution kieltämiseen.

Vähemmän eksakteilla aloilla, kuten humanistissa tieteissä, huijauksen paljastaminen voi olla huomattavan vaikea tehtävä. Lauerma nostaa esiin myös kymmenen vuoden takaisen fyysikko alan Sokalin pilan, jossa tämä postmodernien filosofien ja yhteiskuntatieteilijöiden älyllisen vaatimustason rappeutumista testatakseen kirjoitti Social Text -lehteen sekamelskan epäloogisia analogioita, sanaleikkejä, viittauksia postmoderneihin guruihin väittäen sen nojaavan uusimpaan fysiikkaan. Jutussa väitettiin kvanttifysiikan kenttäteorian vahvistaneen lacanin psykoanalyyttiset spekulaatiot ja logiikan ja matematiikan olevan sosiaalisti määrittyneitä. Tapauksen vaiheet kuvaavat hyvin suggestiivisen, ennakkokäsityksiä vahvistavan imartelun voimaa. Fyysikon juttu läpäisi lehden arvostettujen yhteiskuntatieteilijöiden seulan, sosiaalikonstruktivistien ja postmodernistien hälytyskellot eivät soineet.

Lauerman muistutus asiasta on paikallaan. Humanistissa ja yhteiskuntatieteissä vallalla oleva totuusrelativismi, tiedon paikallisen ja sosiaalisen määrittymiset teoriat yhdistyneenä postmoderniin järkiperäisen ajattelun karsastamiseen muokkaavat yliopistoista valmistuvien ajattelua siten, ettei skeptikoilta tule puuttumaan akateemisia titteleitä käyttäviä vastaväittäjiä.

Kirja on erinomainen jatko suomalaisten kirjoittamien skeptisten kirjojen joukkoon. Taas julkaisijana on pieni erikoiskustantamo (Duodecim). Montako skeptistä kirjaa WSOY: ltä, Otavalta tai esimerkiksi Gaudeamukselta voitte nimetä? Ei taideta tarvita edes yhden käden sormia.

Markku Javanainen