Kirjat: Ennustaja mukana elämänvalinnoissa

yhteiskuntamalleja ei kannata suunnitella olennolle, jota ei ole. Malleja suunnitellessa pitäisi muistaa, että ihminen on itsekäs, ahne, epärehellinen ja pelkuri. Yhteiskunta pitää saada toimimaan tuosta huolimatta. Pitää olla pakkoa ja määräyksiä” (Elonkehä 16-17/05, s. 12). Toisaalta ihminen on myös epäitsekäs ja ystävällinen, ja silloin tällöin – joskin harvoin – jopa rehellinen ja rohkea, mutta yleisesti ottaen Paloheimo on oikeassa. Myös Wheenin kirja tukee tätä näkemystä.

Kuinka humpuuki valloitti maailman -teoksen poliittisuudesta, moralismista, ristiriitaisuuksista, yleistyksistä, yksinkertaistuksista ja katteettomasta optimismista huolimatta – tai kenties jopa niistä johtuen – voidaan huoletta todeta, että nykyajan pidäkkeetön huuhaa-vyörytys, talouskasvu-uskonto ja helppoihin ratkaisuihin sekä älyllisiin kuperkeikkoihin turvautuva vasemmistolaisuus ovat saaneet Francis Wheenistä ansaitsemansa kriitikon. Hullu markkinahumu ja poliittinen korrektius tarvitsevat teräväsanaiset, kyyniset hovinarrinsa.

Haluaisin vielä lopuksi mainita, mitä kansleri oxenstierna vuonna 1641 virkkoi Westfalenin rauhanneuvotteluihin lähtevälle pojalleen: ”Tietäisitpä poikani, miten vähällä järjellä maailmaa hallitaan.” Ei mitään uutta auringon alla.

Eino Kaila kiteytti ennustamisen loogiset dilemmat jo 1940-luvulla. Kailan dialogissa, kirjassa Syvä- henkinen elämä, Teofilus ja Agaton pohtivat yhdessä nostradamuksen ennustuksia. Teofilus esiintyy tieteellisenä konkarina, kun taas Agatonin osaksi jää innokkaan oppilaan rooli, joka retkahtaa ennaltanäkemiseen. Teofilus perustelee dialogissa Agatonille ennustamisen Asiahan on aivan yksinkertainen. Itse ennustamisen käsitteestä seuraa, että jos ennustus koskee jonkun ihmisen tai vastaavasti jonkun ihmisryhmän vaikutusvallasta riippuvaa asiaa, tämä ihmisryhmä ei saa olla tietoinen ennustuksesta ennen sen toteutumista, sillä silloinhan se voidaan tehdä tyhjäksi, menettelemällä päinvastoin kuin mitä ennustuksessa sanotaan, ja väitetty ennustus ei siis ollutkaan mikään ennustus. (Kaila, 1986, s.43)

loogisen mahdottomuuden:

Argumentti on loogisesti täysin pätevä, suorastaan triviaali. Lisäksi useimmat normaalijärkiset ihmiset luultavasti ovat ainakin joskus miettineet sitä. Miksi ennustuksia silti halutaan kuulla?

Jos selitys ei löydy rationaalisista tekijöistä, niin löytyykö se jostakin syvemmältä?

Tuija Ketola pyrkii kirjassaan Ennustami- nen – modernin naisen maaginen maailma? selvittämään, miksi ihmiset – erityisesti naiset – käyvät ennustajalla ja mitä he sieltä kokevat saavansa. Vastausta etsitään haastattelujen avulla.

Ketolan lähtökohta on vahvasti sosiologinen. Jopa niin vahvasti, että kirjan nimeen voisi sanan ”moderni” tilalle vaihtaa sosiologisen muotisanan, ”postmodernin”. Kvalitatiivinen ja retorinen ote, jossa tilastollisen datan sijaan keskitytään analysoimaan valikoituja haastatteluvastauksia, jättää monia mielenkiintoisia kysymyksiä avoimeksi. Vastaajien ikä- ja sukupuolijakauma sekä koulutustausta on kuitenkin koottu liitteeksi kirjan loppuun, mikä täydentää mukavasti haastatteluista saatua kuvaa.

Moni Ketolan päätelmä tuntuu intuitiivisesti kohtuullisen osuvalta ja yleistettävältä. Teoreettinen viitekehys on kuitenkin postmoderniin tyyliin hajanainen, eklektinen eikä muutenkaan kovin vakuuttava. Mutta tämä ongelma on usein sisäänrakennettuna sosiologiseen tarkasteluun, joten siitä ei liene reilua syyttää Ketolaa.

Jussi K. Niemelä Kirjoittaja On Vapaa Toimittaja Ja Tietokirjailija

Elämyshakuisuutta Ennustajalla

Suurin osa ennustajien asiakkaista on naisia, mikä ei liene yllätys skeptikolle. Miksi sitten nuoret, fiksut naiset käyvät ennustajalla? Ketolan keskeinen väite on, että ennustajalla vierailu on ennen kaikkea sosiaalinen tapahtuma. Siksi sitä ei edes voi ymmärtää tiedollisesti, vaan sen kokemuksen kautta, jonka tapahtuma synnyttää.

Kysymys ei siis ole ensisijaisesti rationaalisen maailmankuvan osasta tai empiirisestä argumentista, vaan kokemisesta ja elämisestä. Siinä missä skeptikko analysoi, ennustajan asiakas tuntee. Tunnetta vastaan ei kannata tapella järjellä – ei varsinkaan jos siihen sisältyy sosiaalinen funktio. Ja ennustamisen kohdalla kysymys on nimenomaan sosiaalisesta tapahtumasta.

Naiset lähtevät ennustajalle tuttaviensa suosituksesta, usein ensimmäistä kertaa suuremmalla joukolla. Ketola vertaa vierailuja juhlaan: naisporukka ajaa usein satoja kilometrejä ennustajan luo, koska haluaa yhdessä jakaa luovan ei-minkään tekemisen kokemuksen. Ennustaminen nähdään ennen kaikkea yhteisen naiskulttuurin ilmentymänä.

Kirjat

Tässä suhteessa konkreettinen ennustajalla vierailu eroaa selvästi esimerkiksi ennustajalle soittamisesta, vaikka molemmissa tapauksissa perimmäinen motiivi voi olla sosiaalinen.

On mielenkiintoista, miksi asiaa pitäisi enää tämän enempää oikeuttaa. Muutama haastateltu kuitenkin tekee sen kertomalla, mikä naistapaisuutta erottaa miestapaisuudesta. Miehet eivät naiskulttuurisen näkemyksen mukaan käy ennustajalla, koska he ovat konkreettisia, ratkaisukeskeisiä tosikoita. Naiset sen sijaan ovat luovia, empaattisia ja mielikuvitusrikkaita. Tällainen kahtiajako voisi viitata siihen, että monelle naiselle kysymys on enemmänkin viihteellisestä ja kulttuurisesta kuin elämää sen suuremmin ohjaavasta toiminnasta.

Kokemus Vai Argumentti?

Ennaltatietäminen ei kuitenkaan ole aina pelkkää kokemusmaailmaa, vaan osa asiakkaista yksinkertaisesti uskoo ennustukset todeksi. Joillekin haastatelluille kysymys on julkilausutusta skeptisismin vastaisesta kannanotosta. Kognitiivinen komponentti tekeekin mahdolliseksi magian perustelemisen ja verbalisoimisen. Toisaalta se tekee mahdolliseksi myös sen kritisoimisen.

Yleisin perustelu ennusteiden paikkansapitävyydelle on oma tai tuttavan voimakas yliluonnollinen kokemus, joka ei selity sattumalla. Lisäksi asiaa perustellaan tiedejargonia käyttäen. Eräs Ketolan haastateltava kiteyttää metafyysisen näkemyksensä näin: Tarvitaanko siihen joku siten, kun kaikki on värähtelevää, kaiken välissä on itse asiassa sähköä, on värähdyksiä, on aaltoja, on tiiviimpää massaa on näkymättömämpää, että tarviiko selvänäköisyys sitten jonkun semmoisen, että se värähtelytaso jollain lailla kohtaa ihmisessä, että se on lähempänä, että sä pystyt näkee jostain toisesta. (s. 62) Mitäpä tuohon voisi enää lisätä? Joku voisi löytää lainauksesta retorisia yhtymäkohtia vaikkapa postmoderniin filosofiaan tai naistutkimukseen.

Mystisessä kokemusmaailmassa elävät naiset uskovat usein monenlaiseen magiaan; jälleensyntymä, elämää ohjaava jumalallisuus, vainajilta saadut viestit ja telepatia ovat Ketolan otoksessa yleisiä. Yhteistä kokijoille on, että mikä tahansa muu kuin psykologinen selitys ilmiöille kelpaa. Tieteellinen selitys on liian arkipäiväinen tai liian vaikea.

Osa haastatelluista haluaa ottaa asiaan myös loogisesti kantaa. Suurimmaksi ongelmaksi tulee loogisten ristiriitojen poisselittäminen. Jos ennustaminen on mahdollista, täytyy ennustettujen tapahtumien olla sellaisia, joihin ei voi itse vaikuttaa, kuten Kailan argumentti edellä osoittaa. Tämä taas poistaa vapaan tahdon mahdollisuuden. Kummasta siis pitäisi luopua, vapaasta tahdosta vai ennustamisesta?

Eräs vastaus on se, että vaikka tahto on periaatteessa vapaa, niin elämän suuret linjat, joihin ennustus yleensä kohdistuu, ovat tahtomme tuolla puolen. Ongelma kuitenkin on siinä, että ennustajien asiakkaat eivät itsekään pidä tällaista selitystä tyydyttävänä, kuten rivien välistä voi lukea. Viime kädessä ristiriita jää siis selittämättä, ja kakun voi sekä säästää että syödä yhtä aikaa.

Mielenkiintoista on se, että Ketola itse näkee ennustajalla kävijät ennakkoluulottomina ja avoimina uusille ajatuksille: ”Ennustajalla kävijät vaikuttavat ennakkoluulottomilta ja valmiilta pohtimaan erilaisia uskomuksia mitä muut heille kertovat. He eivät tyrmää tai kiellä suoralta kädeltä mitään mahdottomana vaan tavallaan tutkivat ja pohtivat erilaisia mahdollisuuksia” (s. 61).

Ketolan kuvaamaan avoimuuteen tuntuu kuitenkin yhdistyvän vahva ja johdonmukainen inho tieteellisiä ja psykologisoivia selityksiä kohtaan. Tällaista ennakkoluulottomuutta voi pitää vähintäänkin valikoivana.

Kosmologinen Kierrätyskeskus

Huuhaa kulkee harvoin yksin. Tämä näkyy siinä, että monen haastatellun maailmankuvaan sisältyy eksoottinen sillisalaatti jälleensyntymisoppia, erilaisia intialaisia uskontoja, teosofiaa, spiritualismia ja muita – usein pitkälle tuotteistettuja – välineitä, joilla maailmaa voidaan jäsentää. Yhteistä näille rakennuspalikoille on, että ne edustavat jotakin muuta kuin kylmää ja miehistä länsimaista tiedettä. Tieteellinen maailma näyttäytyykin maagisille naisille harmaana, vieraana ja autiona paikkana.

Rationaalisuutta vieroksuvalle asenteelle löytyy motiivi asioiden kosmologisesta järjestyksestä, joka haastateltujen maailmaa ohjaa. Yksittäiset unet, erikoiset tunteet, ajatukset ja unohdukset tulkitaan mystisinä ja maagisina merkkeinä. Arkipäiväiset asiat eivät ole vain sitä miltä näyttävät, vaan ne ovat aina myös viittauksia yliluonnolliseen. Eräs haastateltava kertoo, kuinka hän löysi kohtalon johdattamana kierrätyskeskuksesta uuden leipälaudan hajonneen tilalle. Tieteellinen selitys latistaisi kaikkien näiden pienten ihmeiden mystisen hehkun, joten ei ole ihme, että rationaalisuutta katsotaan kieroon.

Kosmologisessa järjestyksessä on myös moraalisesti rauhoittava puoli. Jälleensyntymän idea tuo maailmaan oikeudenmukaisuuden prinsiipin: mikäpä voisi olla parempi paikka kuin maailma, jossa paha saa aina palkkansa ja hyvistä teoista palkitaan – jos ei tässä elämässä, niin sitten seuraavassa. Tai sitä seuraavassa. Liikkeeseen sisältyy aina myös kehitystehtävä: jokaisessa elämässä voi pyrkiä hiukan paremmaksi ihmiseksi.

Kehittymisen tiellä voi myös menettää rahansa. Mitä pitemmälle henkisen kasvun tiellä pääsee, sitä kalliimmaksi jokainen lisäharppaus tulee. Eräs haastateltava ihmetteleekin, kuinka jumalalliselle energialle voidaan määrätä hinta: ”Eka kurssi oli 650 markkaa, toinen 2500 mk, kolmas 5000 mk. Niin, miten minä voin ottaa, jos minun käsieni kautta…jos se on jumalallinen energia?” (s. 72).

Pahimmillaan kysymys onkin selvästä puoskaroinnista, jonka tarkoitus on ainoastaan kerätä rahat pois hyväuskoisilta uhreilta. Ennustajien kohdalla tämä on Ketolan mukaan melko harvinaista, mutta poikkeuksiakin löytyy.

Puoskaroinnin pimeä puoli Perinteisesti kirous on syntynyt mustalaisakan ennustuksesta, joka poistuu ainoastaan tietäjän tai papin manaamisella. Nykyisin pahuuden poistaa nopeimmin raha. Eräs ennustaja kertoikin asiakkaalleen suoraan, mitä hänelle tulee käymään, jos hän ei maksa kirouksen poistamisesta. Rikosilmoituksen tekeminen ei auttanut, koska tarpeeksi todisteita ennustajanaista vastaan ei löytynyt. Lisäksi asiaa vaikeutti uhrin häpeä siitä, että uhri oli osoittautunut niin hyväuskoiseksi.

Toinen haastateltava kertoo ennustajasta, joka ennusti epäonnea äidille ja tyttärelle, joiden elämäntilanne oli jo valmiiksi hankala. Ennustajalle uskotut ongelmat tarjosivat tehokkaan tarttumapinnan perheeseen.

Äidille kerrottiin, että hänen tyttärensä tulee yrittämään itsemurhaa, ja masentunut tytär sai kuulla, että hänellä tulee edessään olemaan ”todella kova paikka.” Sukulaisten kuolemat, leukemia lähipiirissä ja monet vastoinkäymiset, yhdessä sopivasti ajoitetun ennustuksen kanssa, loivat enemmänkin vaikutelman kirouksesta kuin ennustuksesta. Olisi ihme, jos tällainen ”ennustus” ei alkaisi toteuttaa itseään.

Tällaiset tarinat saavat väkisinkin miettimään, onko tapauksia koskaan tilastoitu kunnolla. On liian helppoa kuitata asia sillä, että kyseessä on vain muutama ikävä yksittäistapaus. Olisi ollut todella mielenkiintoista, jos Ketola olisi täydentänyt haastatteluaineistoaan anonyymillä kyselyllä. Huijaamistapauksia on varmasti enemmän kuin ihmi- Silloin kun ennustajalle menemiseen on joku yksilöllinen syy, se on yleensä henkilökohtainen ongelma tai vaikea päätös, johon kaivataan apua. Osalle haastatelluista ennustaja set haastatteluissa kehtaavat myöntää.

Terapian Tarpeessa

Skitsotyyppinen persoonallisuushäiriö on lä- heistä sukua skitsofrenialle, joskin oireiltaan se on huomattavasti lievempi ongelma. Skitsotyyp- piseen ajatusmaailmaan liittyy usein erikoinen ajattelu, taikausko, eksentrisyys ja olemattomien yhteyksien näkeminen. Äärimmillään kysymys voi olla jäsentymättömän villistä ajattelumaailmasta, jossa tosiasioita ja omia ideoita on vaikea erottaa toisistaan. toimiikin terapeutin korvikkeena ja tukiverkon täydentäjänä. Moni on hakenut apua ennustajan lisäksi papeilta, meedioilta, lääkäreiltä ja henkiparantajilta.

Eräs vastaaja kuvaa ennustajan olevan hänelle eräänlainen lääkärin ja ystävä välimuoto. Toinen taas, joka kokee psykiatrilla käymisen leimaavaksi, kertoo, että ”täällä ei osata sinne psykiatrille mennä, se on helepompi mennä ennustajalle.” (s.139)

Tällaiset kertomukset herättävät kysymyksen siitä, onko ennustajan asiakas kykeneväinen itse päättämään toimivimman terapiamuodon. Moni kyllä subjektiivisesti kokee tulleensa autetuksi, mutta kuinka pitkäaikainen ja todellinen tämä vaikutus on? Ennustamisen mahdollista terapia- tai plasebovaikutusta tuskin on ainakaan Suomessa tutkittu. On vaikea välttyä ajatukselta, että mo- 1 nelle – jo valmiiksi skitsotyyppistä persoonallisuushäiriötä lähentelevälle asiakkaalle – ennustajan vastausten kuuleminen vain pahentaa tilaa. Ketola sivuuttaa lähes täysin tämän problematiikan, vaikka mainitseekin sivumennen ”skitsoidiseen persoonallisuushäiriöön” liittyvästä maagisesta ajattelusta.

Ongelma kuitataan pois postmodernistiselle relativismille tyypillisesti vetoamalla siihen, että parapsykologiaa harrastavat uskovat yliluonnolliseen vain ”erilaisesta viitekehyksestä käsin” kuin sellaiset ihmiset, jotka tarvitsisivat aidosti hoitoa ongelmiinsa. Tällaisesta selityksestä on kovin vaikea vakuuttua, koska perustelu on saatu amerikkalaisesta tutkimuksesta, jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä Ketolan haastattelemien ihmisten kanssa.

Mikael Nederström

ketola Mainitsee Kyllä Ohimennen Tämän Häi-* riön Mahdollisuuden, Mutta Käyttää Siitä Virheelli- sesti Nimeä ”skitsoidinen” Häiriö, Jonka Kriteeristö liittyy Enemmänkin Sosiaaliseen Toimintaan Ja Em- patian Puutteeseen Kuin Ajatusmaailman Omitui- *seen Sisältöön.