Valentine Greatrakes ja parantava kosketus - Lähdeviitteet

ja parantava

Irlantilainen maa-aatelinen

Valentine Greatrakes koki vuonna

1662 äkillisen ja vahvan sisäisen

impulssin, joka saatteli hänet

usean vuoden ajaksi päätoimiseksi

ihmeparantajaksi.

VALENTINE GREATRAKES totesi vastaanottaneensa kyvyn hoitaa King’s Eviliä eli risatautia käsillään koskemalla. Vuonna 1664 Greatrakes sai vakuuttuneisuuden voimastaan parantaa horkkaan sairastuneita ja viimein pääsiäisen jälkeisenä sunnuntaina 2.4.1665 saapui kolmas ja viimeinen impulssi. Nyt ”Jumala näki hyväksi minun saada selville, että hän on suonut minulle kaikkien tautien parantamisen lahjan”, hän kirjoittaa todistajalausuntoja sisältävässä elämäkerrassaan ja toimintakertomuksessaan ”A Brief Account” (1666).

”Juoppolalli pelkkä oli parantaja Graitrixi, unholaan nyt painunut on joka näytös, juoni, niksi.”

Anonyymin runoilijan säkeet Greatrakesin toimintaa halveksivasti kuvaavasta balladista ”Rub for Rub” (1666) ovat tältä osin jääneet toteutumatta. Uutiset Irlannin Waterfordin kreivikunnassa vaikuttavasta ihmeellisestä parantajasta Valentine Greatrakesista (1628–1683) levisivät nopeasti Englantiin ja saivat koko valtakunnan kuningas Kaarle II:sta myöten kiinnostumaan tapauksesta.

Arvovaltaiset luonnonfilosofit ja teologit ryhtyivät parantamisilmiön havainnointiin, arviointiin ja raportointiin. Greatrakes kosketteli parantavine käsineen herkkää aihetta, sillä risataudin parantaminen oli Englannissa ja Ranskassa vain monarkille varattu perinnöllinen yksinoikeus, yksi merkki jumalallisesta oikeudesta kruunuun. Muiden suorittamat onnistuneetkin parantamiset saatettiin tulkita majesteettirikoksiksi.

Risatauti eli skrofuloosi määritellään nykylääketieteessä bakteerin aiheuttamaksi rauhastulehdukseksi (tuberculosis adenitis). Se oli harvoin hengenvaarallinen, mutta kivulias ja kasvojen alueen esteettisiä haittoja aiheuttava. Aikalaislähteiden mukaan sairastuneet saattoivat myös sokeutua. Risataudin parantaminen oli poliittisesti ja uskonnollisesti arkaluonteista. Monarkin ja kirkon yhteistyö oli tässä tiivis ja hengellisen vallan edustajat antoivat siunauksensa vain yhdelle taudin koskettajalle, kuninkaalle. Kaikkien muiden parantamistoimintaa ja parantumisväitteitä esittäneiden työskentely oli arvioitava jo tästäkin syystä tarkoin.

Tämän ohella ajan oppineet syventyivät Greatrakesin synnyttämän kohun innoittamina perusteellisesti sairauden parantamisen fyysisiin ja psyykkisiin mekanismeihin. Jokainen mahdollisesti tehokas parantamisen menetelmä tuli alistaa oppineen lääketieteellisen yhteisön arvioitavaksi. Tämä periaate piti sisällään myös yliopistokouluttamattomien lääkinnän harjoittajien toiminnan. Kuinka parantumiset voitaisiin selittää: luonnollisin ja mekanistisin termein, parantajan kehon rakenteen ja temperamentin pohjalta, potilaiden mielikuvituksen voimaan viitaten vai yliluonnolliseen vedoten?

Kärsimyksen lievittyminen oli (ja on) varmasti jokaiselle sen kokeneelle ihmeellinen asia. Ihmeparantajan kosketuksella oli kuitenkin muitakin kuin potilaan terveydentilaan vaikuttavia seurauksia. Mikäli Greatrakesin tavalla tai toisella aikaansaamille hyville tuloksille oli luonnollinen selitys, latistuivatko Raamatussa kuvatut ihmeet luonnollisen ja arkipäiväisen tasolle? Mikäli irlantilainen aatelisen teot olivat aitoja ihmeitä, tuliko hänet korottaa apostolien rinnalle? Pahimmassa tapauksessa hän sai voimansa paholaisen ja demonijoukkojen aina ylitsevuotavana pulppuavasta vaarallisesta lähteestä.

Juuri koetun sisällissodan ja protektoraatin ajan (1642–1660) yhteiskunnallinen levottomuus ja Kaarle II:n valtaannousun jälkeinen epävakaa tilanne värittivät osaltaan Greatrakesin toiminnan arvioita. Ihmeparantaminen liitettiin vahvasti uskonnolliseen ja poliittiseen radikalismiin. Se saattoi olla uhka sosiaaliselle järjestykselle.

Royal Societyn virtuoosit ja monet muut oppineet pyrkivät löytämään järkiperäisiä ja luonnollisia selityksiä ilmiöille, jotka oli aikaisemmin luokiteltu yliluonnollisiksi. Tähän ihmeparantajan työskentely tarjosi erinomaiset puitteet. Toisaalta Greatrakesin toiminta antoi ainutlaatuisen mahdollisuuden pohtia henkisten toimijoiden vaikutusta materiaaliseen muutokseen. Vaikka oppineet korostivat avarakatseisuutta, oli ajan tieteen ja uskonnon läheisestä suhteesta huolimatta oleellista säilyttää luonnollisen ja yliluonnollisen välinen perustavaa laatua oleva rajalinja. Tämä oli vaarassa sekoittua Greatrakesin toiminnasta tehdyissä arvioissa.

Tämä värikäs historiallinen tapahtuma kiehtoi, sillä se sisälsi teemoja universumin olemuksesta, kristillisen perinteen uskottavuudesta ja sen tulkitsemisen auktoriteeteista, ihmisluonnosta ja inhimillisestä toiminnasta sekä tiedon saavuttamisen tavoista. Halu löytää vaivoihinsa helpotusta mahdollisimman edullisesti ja vaivattomasti sekä uteliaisuus ja tiedonjano ovat inhimillisiä piirteitä, jotka on hyvä pitää mielessä ihmeellisen parantajan toimintaa arvioitaessa.

JUMALAN TYÖKALU, HUIJARI VAI FANAATIKKO?

KUN OPPINEET ARVIOIVAT Greatrakesin toimintaa, näkemyksiä yhdistää muutama selkeä yhteinen piirre. Lääketiede ja teologia, luonnollinen ja yliluonnollinen sekä poliittinen ja uskonnollinen limittyvät eroistaan huolimatta luontevasti lomittain. Esille nousee tämän ohella ajan lääketieteelle ongelmallinen yritys muotoilla oman tieteenalansa pelisääntöjä, asettaa auktoriteetteja ja tavoitella monopoliasemaa. Lisäksi läsnä on reformaatiokaudesta jatkunut protestantismin vaikeus määritellä ihmeiden luonnetta ja olemassaoloa. Ei uutta evankeliumia, ei uusia ihmeitä, julistivat useat protestantit.

Aikalaisteksteistä välittyy myös uudentyyppinen käytännöllinen lähestymistapa mahdollisiin ihmeisiin. Oleellista oli niiden perinpohjainen tutkiminen ja tarkka testaaminen tiettyjen kriteerien mukaisesti. Näin voitaisiin vastata kysymyksiin siitä, paranivatko ihmiset todella ja jos paranivat, oliko se vain sattumaa, luonnollisista lääketieteellisistä tekijöistä johtuvaa vai mielikuvituksen tuottamaa tilan kohentumista? Oliko Greatrakes niin karismaattinen, että sai aikaan joukkohurmoksen vai paransiko hieronnan aiheuttama kitka tai parantajan kehon huurut ja veren laatu? Kuinka paljon potilaan uskolla ja luottamuksella oli tekemistä parantumisten kohdalla?

Huomioitava oli myös todellisen ihmeen mahdollisuus, Jumalan suora ja nopea puuttuminen yksilölliseen elämään. Greatrakesin potilaat vaikuttivat parantuvan ulkopuolisille havaittavalla tavalla: märkivät paiseet kuivuivat kasaan ja nivelvaivaiset saivat työkykynsä takaisin. Empiirinen tarkastelu oli siis mahdollista.

Mekanistinen filosofia oli 1600-luvulla vahvasti juurtumassa tieteelliseen maaperään ja osittain tästä syystä ihmeiden suosion kasvu ja niitä kohtaan osoitettu teologinen ja luonnontieteellinen kiinnostus vaikuttaa meidän näkökulmastamme erikoiselta yhdistelmältä. Tähän sisältyy historiankirjoituksessakin sitkeänä oletuksena elänyt ajatus uskonnon ja tieteen raastavasta vastakkainasettelusta ja taisteluherkkyydestä. Ihmeiden määrittelyyn ja käytännön tutkimiseen oli 1600-luvulla tarvetta, sillä lisääntyvässä määrin kuultiin kertomuksia ihmeellisistä ja oudoista tapahtumista. 1650-luvulta alkaen esiin nousi ajattelutapa, joka muodostui myöhempinä vuosikymmeninä merkitykselliseksi. Uskonnollinen sekasorto, radikaalien ryhmien kirjo ja sisällissodan verenvuodatus olivat synnyttäneet pelkoa, ja oppineiden keskuudessa nähtiin tarpeelliseksi löytää keskitie, jota kulkea ääriryhmien ideoiden ja toiminnan keskellä. He pyrkivät muotoilemaan kristillisyydelle kattavan rationaalisen pohjan, joka mahdollistaisi rauhallisen yhteiselon.

Tästä linjasta, tiedeyhteisöjen, kirkon ja yksilöiden työstä kehittyi myös suhtautuminen ihmeellisiin tapahtumiin. Sekä uskonnossa että luonnonfilosofiassa tuli varoa korostamasta epäsäännöllisyyksiä säännönmukaisuuksien kustannuksella. Todellisen ihmeen ja ihmeenkaltaisen tapahtuman raja oli usein hämärä, sillä edistysaskeleet tiedemaailmassa muokkasivat ja siirsivät jatkuvasti tiedon rajoja. Ihmeille oli saatava raamit ja arvovaltainen tulkitsijataho, sillä ihmeitä käytettiin usein julkilausumina päämäärätietoisten ryhmien poliittisen tai uskonnollisen aseman korostamiseksi. Royal Society tuki tätä ihmeiden, ihmeellisten, epätavallisten ja kaitselmuksellisten ilmiöiden ryteikön raivaamista, sillä kirkko ja valtio halusivat älyllisesti vakaan hallinnon, jota eivät rasittaisi poliittisia merkityksiä ja uskonnollista radikalismia sisältävät ihmetulkinnat. Greatrakesin toimintaan kohdistunut tutkimus asettui myös näihin raameihin.

Valentine Greatrakes kirjaimellisesti ajoi käsillään tauteja ulos, rukoillen lyhyesti ja kiittäen Jumalaa jälkeenpäin. Uskonnollista sanomaa hän ei lähteiden mukaan julistanut. Greatrakes paransi risatautia, kasvaimia, vesipöhöä, päänsärkyä, nivelvaivoja, astmaa, kuuroutta ja ihottumia. Hänen toimintaansa seuranneet pitivät koskettamisen tuloksia aitoina ja erityisinä tapahtumina, ja monet iloitsivat henkilökohtaisesta tervehtymisestään. Koskettamisen tehoon syvästi pettyneitäkin toki löytyi. Robert Boyle seurasi Lontoossa noin kuuttakymmentä parantamistapahtumaa, todisti täydellisesti onnistuneiksi kuusi ja kokeili itsekin menetelmän toimivuutta sekä Greatrakesin hansikkaan tehoa. Näistä hän raportoi 1 myönteisesti työpäiväkirjassaan.

Oppineiden parissa tunnustettiin ilmiön erityislaatuisuus, mutta juuri kukaan ei määritellyt parantumisia suoriksi ihmeiksi. Anonyymi pamfletti ”The Great Cures and Strange Miracles” (1666) on yksi harvoista teksteistä, jossa Greatrakesin toiminnan tulokset arvioidaan aidoiksi ihmeiksi. Kirjoittajan mielestä ihmeparantajan toiminta on totuudellista ja ”on selvää, ettei tällä herrasmiehellä ole mitään universaalia loitsua kaikkia tauteja vastaan, kuten jotkut ennakkokäsitystensä vallassa päättelevät, vaan asiat on aikaansaanut jumalallisen käden voima”.

Ihmettä useammin parantavan kosketuksen taustalla nähtiin luonnollisin keinoin vaikuttavaa jumalallista hyväntahtoisuutta, hurskauden voimistuttamaa tarttuvaa terveellisyyttä, parantavia effluvian virtauksia, mekaanista kitkaa, mielikuvituksen voimaa ja huijausta. Näillä peruspalasilla, humoraalioppiin, iatrokemiaan ja teologiaan turvautuen, oppineet rakensivat kuvaa parantajasta.

PARANTAVA HYVE JA TARTTUVA TERVEELLISYYS

FILOSOFI, TEOLOGI JA RUNOILIJA Henry More (1614– 1687) oli yksi Cambridgen platonisteiksi kutsutun ryhmän johtohahmoista ja häntä pidetään myös laajakirkollisen maltillisen liikkeen, latitudinarianismin perustajana. More käänsi englanniksi Descartesin tuotantoa, ja kartesiolaisuus näyttikin aluksi sopivalta työvälineeltä Cambridgen platonisteille, sillä se ylläpiti järjen ja vapaan tahdon elementtejä ja salli luonnon vapaan tutkimuksen. Kartesiolaisuus osoittautui Morelle kuitenkin nopeasti väärämieliseksi ystäväksi, sillä sen näkemys luonnosta vain aineena liikkeessä sysäsi Jumalan ja muut henkiset toimijat luomakunnan ulkopuolelle. Hänelle henkinen oli hyvin järkiperäistä eikä maailman ilmiöitä voinut selittää puhtaasti mekanistisin keinoin. More halusi todistaa hengen olemassaolon luonnossa tieteen avulla ja hän esittelee teoksissaan ”An Antidote Against Atheism” (1653) ja ”The Immortality of the Soul” (1659) kertomuksia noituudesta, oudoista ilmiöistä ja ihmeparantumisista. Tämän kaltaisia tapaushistorioita ei voida hänen mukaansa ”selittää vetoamalla luonnollisiin syihin tai kuvittelemalla niitä sattumanvaraisiksi”. Ne ovat niin ihmeellisiä, ”että ne viittaavat johonkin vapaaseen, hiuksenhienoon ja ymmärtävään olemukseen, joka on selkeästi erillinen järjettömästä materiasta”. Näyt, aaveet ja ilmestykset ovat Moren mielestä ”vakuuttavimpia todisteita” ateismia vastaan.

Ihmeparantajien työskentely saattoi Moren mukaan olla yksi todiste luonnon hengen olemassaolosta. Parantajien toiminnan periaatteet oli kuitenkin arvioitava tarkoin, sillä myös uskonnollis-poliittisten kiihkomielisten tekemiä ihmeitä oli raportoitu ja julkaistu runsaasti luotettavilta tahoilta. Teoksessaan ”Enthusiasmus Triumphatus” (1656) hän käsitteli aikakauden radikaalien ryhmien ”mahtailevaa jumalista elämäntyyliä”. Hänen mukaansa se oli silkkaa kiihkoilua ja voitiin selittää puhtaasti fysiologisena toiminnanhäiriönä. More liitti uskonnolliseen kiihkoon melankolian, jota hän piti kehoon liittyvistä häiriöistä uskonnollisimpana. Sen vallassa oleva pyrki uskonnon ja lain täydelliseen mitätöimiseen tai uudistamiseen. Tätä epäluonnollista ja epäkristillistä ”demonista kiihkomielisyyttä” aiheutti pernasta tai maksasta nouseva ”ilmava kuumuus”. Se häiritsi aivojen herkkiä ”spiritejä” ja sai aikaan kroonista, vaikeaa melankoliaa.

Levottomuus aivoissa vaikutti yksilön mielikuvitukseen synnyttäen harhakuvitelmia ja pakonomaista yhdelle asialle omistautumista, monomaniaa. Melankolian ja uskonnollisen radikalismin suhteeseen oli puututtava myös siksi, että se oli sosiaalisesti tarttuvaa. Yhdestä kiihkomielisestä saattoi virrata ”myrkyllisiä ja melankolisia huuruja”, sillä tämänkaltainen effluvia kykeni siirtymään materiasta toiseen aivan kuten ”hullun koiran purema”. Radikaalien liikkeiden edustajilla järjen ja mielikuvituksen suhde oli kääntynyt päälaelleen; kiihkomieliset ajelehtivat ilman järjen ohjausta aistitiedon ja mielikuvituksellisten päähänpistojen sekä ”mielialojen pirun”, melankolian tuottamien virikkeiden vietävänä. Henry Moren teksteistä välittyy selkeä pyrkimys liittää lääketiede enenevässä määrin uskonnollisten ääri-ilmiöiden, kuten kiihkon, profetoinnin ja ihmeellisten parantumisten selittämiseen.

Greatrakesin toiminta oli Moren mukaan terveellä tapaa kristillistä eikä siihen liittynyt kiihkomielisyyden elementtejä. Maltilliset elämäntavat ja hartaudenharjoitus olivat saaneet aikaan kokonaisvaltaisen puhdistumisprosessin ja parantajan ruumiin hienon hienot hiukkaset, ”spiritit” olivat uudistuneet muuttaen koko kehon ”jumaliseksi”, veren ja nesteet laadultaan parantaviksi.

Greatrakesin asettaessa kätensä sairaan päälle terveys tarttuu, sillä parantavista käsistä leviää potilaaseen elinvoimaista hyvettä. Rukous liikuttaa emotionaalisesti ja vahvistaa toimituksen luonnetta. More varoittaa kuitenkin painokkaasti ”myrkyllisestä ja kuolettavasta” vaikutuksesta, jonka siirtäminen yksilöstä toiseen on samalla periaatteella mahdollista. Hän viittaa tällä raskassoutuisten, päämäärätietoisten ja puhetyyliltään jumalisten melankoliskiihkomielisten saarnaajien ruumiin koostumuksen kuumuuteen ja tarmoon. Se houkuttelee ja vaikuttaa kuten vahva eliksiiri.

Moren teoria ihmeparantajan toiminnasta yhdisti henkisen ja fyysisen. Parantajan toiminta oli ”luonnon antamissa rajoissa”, Jumalan erityinen lahja luonnossa. Ajatus parantavasta hyveestä löytyy lähes kaikista Greatrakesin toimintaa myönteisesti käsittelevistä arvioista ja Moren teorian perusajatuksen voi sanoa muodostuneen maltillisten anglikaanien keskuudessa viralliseksi selitykseksi samantyyppisille parantamistilanteille. Royal Societyn sihteeri Henry Oldenburg määritteli Greatrakesin voiman ”joiksikin tämän omiksi terveellisiksi virtauksiksi tai henkiseksi ominaisuudeksi”. Robert Boyle arvioi parantajan kehon saattavan tuottaa miellyttäviä, tuskia lievittäviä huuruja, jotka ehkäisevät vahingollisten aineiden toimintaa potilaan kehossa. Lääkäri Daniel Coxe vertaa Greatraksin tervehdyttävää tartuntaa toimintaperiaatteiltaan samankaltaiseksi kuin kehoa puhdistavien, oksettavi- 2 en, diureettisten ja narkoottisten lääkkeiden.

IHMEPARANTUMISIA LUONNOLLISESTI

SÄRMIKÄS PERSOONA, lääkäri Henry Stubbe (1632– 1676) näki Greatrakesin esimerkkinä aidon protestanttisuuden vaalimasta apostolisesta kristillisyydestä. Paras todiste tästä oli parantajan kyky tuottaa ihmeellisiä tervehtymisiä luonnollisista lähtökohdista. Stubbe arvioi kirjoituksessaan ”The Miraculous Conformist” (1666), että Jumala oli rakentanut Greatrakesin kehon erityisistä aineksista. Parantajan kosketus ”palauttaa henkiin sairauden heikentämien osien temperamentin, antaa uutta voimaa verelle ja haihduttaa epäyhtenäiset ainesosat sairastuneiden ruumiista silmien, nenän, suun, pään ja jalkojen kautta”. Greatrakesin hieroessa tyypillinen ilmiö nimittäin oli, että potilaan kivut lennähtelivät hänen kättensä alla paikasta toiseen, kunnes ne lopulta poistuivat kehon perifeerisistä osista.

Stubben mukaan eräs todiste parantajan temperamentin ainutlaatuisuudesta oli tämän eritteiden erityinen koostumus. Sen lisäksi, että Greatrakesin keho ja hiki tuoksuivat orvokeilta, sisältyi hänen sylkeensä ja virtsaansa tervehdyttävää voimaa. Luonnonfilosofit ja teologit olivat seuraamassa vesipöhöä sairastaneen 45-vuotiaan Eleanor Dickinsonin parantamistilaisuutta, jonka aikana potilas nautti kuusi lusikallista parantajan virtsaa ja hieroi sitä vatsaansa. Vaikutus oli nopea ja tehokas. Eleanorista poistui vuorokauden aikana ”vettä suuressa määrin, neljä, viisi tai kuusi gallonaa” ja nyt ”hänen vatsakalvonsa on tyhjä kuin hansikas tai rahapussi”, silminnäkijät raportoivat Greatrakesin kirjoituksen ”A Brief Account” todistajalausuntoliitteessä.

Henry Stubbe perusteli näkemyksiään Greatraksin toiminnasta perinteisillä galenoslaisen lääketieteen teorioilla, mutta hän turvautui myös kemialliseen lääketieteeseen perehtyneen ”neurologian isän” Thomas Willisin (1621– 1675) ideoihin fermentaatiosta. Willis oletti fermentaation olevan perimmäinen elämänprosessi, joka mahdollis- 3 taa kasvun ja elämän organismeissa.

Stubben mukaan Greatrakesin kosketus vaikutti parantavasti, sillä se avasi kehon epätasapainotilan eli sairauden tukahduttamalle fermentaatiolle sen luonnollisen väylän verenkierto- ja hermojärjestelmissä. Hieronnan aikana pitkin kehoa vaeltelevat kivut olivat merkki korjaavan prosessin käynnistymisestä. Hoitotuloksien hämmästyttävä nopeus oli tulosta parantajan oman kehon käyteaineen eli fermentin poikkeuksellisesta tehosta. Stubbe muistuttaakin lukijoitaan siitä, että ”olemme kaikki intiaaneja ja villejä sen suhteen, mihin aistimme eivät ole tottuneet: se mikä vaikutti taikuudelta menneinä aikoina, on matematiikkaa nykyisin”. Selittämätön löytää selityksensä. Tähän asti Greatraksin toimintaa tarkkailleet filosofit ja teologit varmasti havaitsivat yhteneväisyyksiä omien näkemystensä ja Stubben ideoiden välillä.

Galenoslaisittain kehon tasapainotilan, terveyden, katsottiin palautuvan konkreettisen, fyysisen materian poistumisen myötä. Stubbe pohti kuinka on mahdollista, että häiriintyneestä fermentaatiosta aiheutunut tauti poistuu Greatrakesin kosketuksen vaikutuksesta myös näkymättöminä huuruina? Stubben mukaan vastaus tähän kysymykseen liittyy luonnon kykyyn karkottaa tauti monin tavoin. Joskus se tapahtuu oksennuksena tai verenvuotona, toisinaan virtsana ja ulosteena. Aineella on kuitenkin myös näkymätön olemuksensa aivan kuten ”sokerin henki on sokerissa”, Stubbe kirjoittaa. Greatrakesin tarjoama hieronta poistaa aineen näkymättömän, turmeltuneen olemuksen ja ruumiin tasapaino palautuu. Stubbe oli nähnyt Greatrakesin parantavan kivuliaan ja tulehtuneen paiseen pienen lapsen kyynärpäästä, niin ettei pisaraakaan verta vuotanut. Tosin konkreettisesti aistittaviakin parantamistapahtumia oli esiintynyt. Stubbe oli todistamassa, kun Greatrakes hieroi naista, joka kärsi ajan arvioiden mukaan epilepsiasta. Koskettamisen aikana naisen kipu oli ilmaantunut hänen kurkkuunsa ja sitten hypähtänyt rintakehän kautta takaisin kurkun alueelle niin, että potilas näytti kuristuvan. Pian nainen alkoi röyhtäillä ”tavalla, jota on vaikea kuvitella”, oksensi sitten ”karkeaa limaa” ja nousi ylös ”kaikissa ruumiinvoimissaan”.

Greatrakesin teot olivat Stubben mukaan todellisia ihmeitä, mutta hän tarjosi niille luonnollisia selityksiä. Hänen naturalisminsa ei tehnyt selkeää eroa Jumalan ja luonnon välille, sillä kaikilla henkisilläkin ilmiöillä oli luonnolliset lähtökohtansa. Stubbe oli ennen restauraatiota esittänyt vaatimuksia paluusta ”demokraattiseen” uskontoon, jossa seurakunta ei tarvitse yliluonnolliseen liittyvää hierarkkista instituutiota. Jumalallinen oli läsnä luonnossa ja suoraan inhimillisen ulottuvilla. Myös Raamatun ihmeiden takana saattoivat vaikuttaa luonnolliset prosessit. Greatrakesin tapaus todisti Stubben mukaan juuri tästä. Vaikka parantaja ja hänen toimintansa oli epäilemättä lääkäri ja teologi Stubbelle itsessään kiinnostava tutkimuskohde, käytti hän episodin saamaa huomiota ilmaistakseen yhteiskunnallisia ja teologisia näkemyksiään.

Stubbe oli osoittanut ”The Miraculous Conformist” -kirjoituksensa Robert Boylelle ja Thomas Willisille. Harkitsevuudestaan tunnettu Boyle vastasi Stubbelle kirjeitse poikkeuksellisen nopeasti ja selvästi närkästyneenä. Boyle ilmaisi huolestuneisuutensa tämän tavasta ”sekaantua teologisiin asioihin”. Hän allekirjoitti näkemyksen Greatrakesin kehon erityisestä koostumuksesta ja terveellisistä virtauksista, mutta näistä hillityn rajatuista näkemyksistä Stubbe oli luisunut huolestuttavan pitkälle. Stubben kirjoituksesta ilmeni Boylen mukaan vaarallinen taipumus sekoittaa yliluonnollinen luontoon ja jumalallinen inhimilliseen. Näiden molempien osa-alueiden ennakkoluulottomasta tutkimuksesta huolimatta oli niiden välinen rajalinja syytä säilyttää. Boyle toteaa Stubben päätelmien haperoittavan kristinuskon perustaa ja johtavan 4 salakavalasti ateismiin.

EPÄJÄRJESTYKSEN LIETSOMISTA JA LÖYHÄMORAALISTA TOIMINTAA

VOIMAKKAIMMIN Greatrakesin työskentelyä vastaan hyökkäsi korkeakirkollinen rojalisti David Lloyd (1635– 1692) kirjoituksellaan ”Wonders no Miracles” (1666). Hän halusi osoittaa ”epävakaisuudestaan pahamaineisen kuuluisalle” Englannin kansalle Greatrakesin ja muiden ”ihmemaakareiden” toiminnan uskonnolliset ja poliittiset vaarat aina taustalla väijyvään salaliittoon asti. Parantajan kannattajat käyttivät kallista aikaansa ”väärennettyjen ihmeiden ulossyöksemiseen ja levittämiseen”. Greatrakesin työ monarkille varatulla parantamisen alueella oli majesteettirikos, ja jollei tällaista toimintaa kitkettäisi tehokkaasti, sysäisi se vyörymään radikaalien hallinnoimaan tasavaltaan johtavan tapahtumasarjan. Lloydin tehtävä ei ollut helppo, sillä parantavan kosketuksen leimaaminen huijaukseksi tai mielikuvituksen tuotteeksi kyseenalaisti herkästi myös kuninkaallisen kosketuksen.

Lloyd uskoi, että potilaan toiveet ja pelot yhdistettynä parantajan toiminnan aiheuttamaan mielikuvituksen vilkastumiseen saattoivat johtaa fyysisiin efekteihin. Tämä johtui kehon nesteiden liikkeelle lähdöstä. Yksilön melankolinen rakenne ja aistitoimintojen häiriöt altistivat Lloydin mukaan humoraalisen tasapainon heilahteluille ja johtivat ”mielikuvituksellisiin päähänpistoihin” ja ”rahvaanomaiseen taikauskoon”. Ihmeidentekijöiden ja heihin uskovien harhojen taustalla vaikuttivat myös hallitsemattomat intohimot, henkilön temperamenttiin kohdistuvien tähtien asema, raskas ilma tai pahuuden voimat. Pelko, suru, kateus ja velttous saattoivat saada ihmisen luisumaan harhaiseen, melankoliseen kiihkomielisyyteen.

Useat aikakauden oppineet huomioivat ihmisen mielikuvituksen valtavan voiman. Henry Moren mukaan se oli todennäköinen syy monille sairauksille, sillä sielu ei kykene erottamaan totuutta omista harhaluuloistaan ja ihminen uskoo mielikuvituksensa vietävänä todellisen valheen. Robert Burton oli pohtinut sairastumisen ja parantumisen välisiä yhteyksiä teoksessaan ”The Anatomy of Melancholy” (1621). Hänen mukaansa melankoliassa mielikuvitus on voimakkaimmillaan ja se vahingoittaa ihmistä ”tuottamalla monia luonnottomia ja ihmeellisiä asioita”, sairautta ja jopa kuolemaa. Burton toteaa, että mielikuvitus voi toimia vastakkaiseenkin suuntaan, edesauttaen paranemista ja ylläpitäen terveyttä.

Lääkäri Thomas Willis huomioi, että potilaan mielikuvitus tekee usein kärpäsestä härkäsiä. Se toimii kuin mikroskooppi ja kohteet näkyvät suurina ja epämiellyttävinä. Nämä virheelliset päätelmät esiintyvät usein fyysisinä tuntemuksina, kipuna, alakuloisuutena ja puristavana painona rintakehällä. Vaikka mielikuvituksen voima tunnustettiin ja tunnistettiin, ei Greatrakesin potilaita ei yleensä luokiteltu harhaisiksi tai melankolisiksi eikä harhakuvitelmien arvioitu olevan pääasiallisena syynä rapor- 5 toituihin paranemisiin.

Lloyd katsoi ihmisten olevan herkkiä hurmaantumaan oudoista ilmiöistä, sillä vuoteen 1666 kohdistui suuria toiveita ja vakavia pelkoja. Hän tarttui myös Greatraksin kuvaamaan ”impulssiin” tai sisäiseen ääneen, joka kehotti koskettamaan sairaita. Lloyd toteaa ”järjettömien impulssien” olevan ihmisluonnon vastainen saatanan toimintatapa, ja ne liittyivät yleensä uskonnolliseen kiihkomielisyyteen. Impulssien valtaan joutuivat melankoliset henkilöt, mutta harhoille altistivat myös ”makaaminen pedissä ja nukkuminen, toimettomuus ja eristäytyminen, intohimojen voimakkuus, ilmavaivoja aiheuttavat ateriat ja asianmukaisten tyhjentämisien puute”.

Myös Greatrakesin kohdalla osasyy mielikuvitukselliseen toimintaan oli langetettava ilmavaivoja aiheuttavalle ruokavaliolle ja ummetukselle, joka oli merkki yleisestä moraalittomuudesta. Lloyd korostaa lisäksi, ettei Jumala puhu yksityisesti vaan aina yleisesti. Ihmeet ovat yhteiseksi hyväksi, eivät yksityisen elämänlaadun kohentamiseksi. Lloyd muistuttaa myös, ettei Kristus parannellut mitään pikkupaiseita, vaan kaiken muun hoidon ulottumattomissa olevia sairauksia.

Greatrakesin persoonallisuus ja käytös arvioitiin suurelta osin myönteisin sävyin, mutta Lloyd tuomitsee parantajan päästä varpaisiin. Hänen mukaansa tämä oli kohtuuton syömäri ja juomari sekä täysin pitelemätön irstailija naisten kanssa. Lloyd epäilemättä saattoi yhtyä balladin ”Rub for Rub” säkeisiin, jossa Greatrakesin todetaan kykenevän parantamaan vain rahakukkaroiden liikapaino-ongelmat. Huomattakoon kuitenkin, että muiden lähteiden mukaan Greatrakes ei pyytänyt potilailtaan palkkioita tai hyötynyt toiminnastaan muutoin taloudellisesti.

Parantaja läpikotainen olet näiden murheiden; kevennyksen saa rikkaan miehen (keuhko)pussitulehdus kultainen. Ja täydellisesti hoidat, lennähtäen meet raskassydämisen kukkarolle, sen keveäksi teet.

Lloyd muistuttaa, että monet parantumisista tapahtuvat viiveellä, eivätkä hetkessä kuten todellisen ihmeen luonteeseen kuuluu. Hänen mukaansa Greatrakes ensin esittää teatraaliset ihmetemppunsa ja hiipii myöhemmin tekemään normaaleja kirurgisia toimenpiteitä.

ESIMODERNIA FYSIOTERAPIAA, AKUPAINANTAA JA HYPNOOSIA

JOILTAKIN OSIN Greatrakesin toiminta vaikutti samankaltaiselta kuin useiden aikakauden lääkäreiden tai lääkintää harjoittaneiden henkilöiden. Parantavan koskettamisen ohella hoitotoimenpiteisiin liittyi naurishauteiden käyttöä sekä puhtaisiin liinavaatteisiin kietomista. Parantaja puhkoi, puristi ja puhdisti märkiviä paiseita. Greatrakes lisäksi pesi käsiään jatkuvasti. Henry Stubbe kirjoittaa, ettei hän löydä ”mitään huijausta hänen esityksistään, hänen käsissään ei ole mitään rohtoja (sillä minä haistoin niitä ja pitelin niitä ja näin niitä pestävän enemmän kuin kerran parantamisen jälkeen ja ennen seuraavia). Brian Laver (1978) olettaa tutkimuksessaan Greatrakesin ihmeiden selittyvän osaltaan sillä, että käsihygienialla ja likaisten vaatteiden poistamisella saatiin helpotusta oirei-

6 siin. Esimerkiksi miehelle, jonka polvessa oli ”myrkytys”, Greatrakes määräsi hoidoksi makeaa öljyä ja kielsi kaiken muun paitsi puhtaan pellavaliinan käytön.

Nykytutkijoista Charles Mackay asettuu Greatrakesin toimintaa kuvaavien aikalaislähteiden valtavirran kanssa samalle linjalle. Hänen mukaansa parantajan toiminnassa ei ollut nähtävissä tietoista huijausta. Myös James Buckley kirjoittaa, ettei Greatrakesia voi luokitella kylmäveristen huijareiden joukkoon. Sellaiseksi hän oli ollut liian epäitsekäs ja hyväntahtoinen. Parantaja toimi kuitenkin voimakkaan henkisen harhan vallassa ja tätä kuvitelmaa vahvisti kaksi tekijää: mekaanisen hieronnan aiheuttama vaikutus sekä potilaan vahvan uskon synnyttämä materian voittava voima.

Nykytutkijat ovat selittäneet lähteissä raportoituja parantumisia psykosomaattisilla ja mielikuvitukseen liittyvillä tekijöillä esimerkiksi selkä- ja päänsärkypotilaiden sekä astmaatikkojen kohdalla. Greatrakesin toiminnassa on nähty lisäksi hypnoottisia ulottuvuuksia. Ray Corsinin laatiman psykologian hakuteoksen mukaan parantajan työskentelyn taustalla vaikutti magnetismi ja oletus kehossa vaikuttavista magneettisista nesteistä. Psykosomatiikkaan ja hypnoosiin nojautuvat tulkinnat perustunevat kuvauksiin, joissa Greatrakesin suorittaman pitkäkestoisen hieromisen seurauksena kipu siirtyi potilaan kehon perifeerisiin osiin muuttaen esimerkiksi sormet ja huulet tunnottomiksi ja kylmiksi. Potilaat eivät reagoineet tarkkailijoiden antamiin neulanpistoksiin kivulla tai verenvuodolla.

Rupert Hall mainitsee teoksessaan Greatrakesin toiminnan muistuttaneen primitiivistä lääkintää, joka tekniikaltaan oli esimodernia fysioterapiaa. Leonard Pitt puolestaan epäilee Greatrakesin harrastaneen akupainantaa, kehon energioiden liikuttamista tiettyjä pisteitä 7 manipuloimalla.

VAKAVASTI OTETTAVA TUTKIMUSKOHDE?

AJAN OPPINEIDEN kiinnostus Greatrakesin parantamistoimintaa kohtaan perustui avoimeen asenteeseen empiiristä tietoa kohtaan. Parantaja fyysisine ja psyykkisine ominaisuuksineen oli tiedeyhteisölle arvokas tutkimuskohde. Hänen työskentelynsä kiinnosti niitä, jotka halusivat laajentaa luonnontiedon pohjaa löytämällä järkiperäisiä syitä ihmeenkaltaisille ilmiöille. Lääketiede voidaan nähdä modernisoivana ja ihmeuskoa haastavana tekijänä, mutta suhde lääketieteellisen keskustelun ja ihmeellisten ilmiöiden välillä oli 1600-luvulla paljon moniulotteisempi. Taistelulinjoja ihmeiden olemassaolon puolustajien ja niihin torjuvasti suhtautuvien välille on vaikea vetää, sillä rationaalisia selityksiä käytettiin sekä yliluonnollisen haastamiseen että sen tukemiseen. Tiukat vastakkaisasettelut istuvat huonosti 1600-luvun maailmaan. Lääketieteen historiassa ei ole kyse vain takapajuisten, vanhojen ideoiden taistelusta uusia tutkimustuloksia ja näkemyksiä vastaan. Suoraviivaisen prosessin asemesta kyse on pikemminkin keskustelusyklistä: menetelmät ja teoriat muokkautuvat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa.

Restauraatiokauden englantilainen lääketiede räätälöitiin myös vastaamaan sosiaalisen ja poliittisen järjestyksen säilymisen tarpeisiin. Tarkastelun alle oli asetettava lääkintää harjoittaneet henkilöt, jotka julistivat radikaalia poliittista tai uskonnollista sanomaa. Monet yliopistopohjaisen lääketieteen ulkopuolella toimineet, mutta vahvoista yhteiskunnallisista kannanotoista pidättäytyneet lääkinnän harjoittajat nähtiin kuitenkin pikemminkin viihdyttäjinä kuin skismaatikkoina ja esimerkiksi ihmeeliksiirejään kaupitelleet puoskarit säilyivät heihin kohdistuneesta pilkallisesta kirjoittelusta huolimatta sosiaalisesti hyväksyttyinä.

Aikakauden lääkintätoimi oli nykynäkökulmasta katsoen löyhästi ammatillistunutta ja monopoliaseman puuttuessa ”lääketieteen markkinat” olivat laveat. Tutkimus- ja hoitovälineistöltä ja metodeilta puuttuivat selkeät normit ja hoitojen tuloksia oli vaikea mitata luotettavasti ja verrata toisiinsa. Nämä hankaluudet liittyivät myös Greatrakesin toimien arviointiin. Hänen kohdallaan olisi houkuttelevaa todeta parhaimpien ”hoitotulosten” syntyneen toiminnallisista, ei-elimellisistä häiriöistä kärsineiden potilaiden kohdalla. Tähän joukkoon lukeutui runsaasti selkä- ja päänsärky- potilaita sekä liikuntarajoitteisia. Kipu vaikuttaa reagoineen parantajan kosketukseen ja ajoittain kovaotteiseen hierontaan herkimmin. Emme kuitenkaan voi mitata menneisyyden yksilöiden tulehdusarvoja tai verenpaineita. Retrodiagnoosit ovat kiehtovia, mutta epäluotettavia. Muistettava on myös termeihin tauti ja oire liittyvät erot menneisyyden ja oman aikamme välillä: hieronnan tuloksena helpottunut päänsärky saatettiin 1600-luvulla tulkita taudin ihmeelliseksi parantumiseksi.

Kun Greatrakesin toimintaa arvioitiin, seisottiin joka suunnasta katsoen melko hataralla alustalla. Oli oleellista, että ihmeistä ja oudoista ilmiöistä voitaisiin kitkeä kaikki uskonnollista ja poliittista radikalismia lietsova aines. Ihmeille oli saatava raamit ja niiden mahdolliset luonnolliset syyt tulisi selvittää. Fyysisyyden painottamisessa oli kuitenkin riskinsä – myös Greatrakesin käsillä parantamista kommentoidessa. Mikäli korostettiin puhtaasti luonnon toimintaan liittyviä tekijöitä, esimerkiksi hänen kehonsa koostumusta, vaarana oli tuen antaminen uhkaaville materialistisille ja ateistisille ideoille. Fyysisessä maailmassa tuli olla tilaa henkiselle. Toisaalta henkisen ja hengellisen merkitystä ei tullut kiihkomielisten tavoin painottaa liikaa, kun kyseessä olivat materiaaliset kohteet.

Uskonnollisten radikaalien esittämät väitteet ihmeparantumisista olivat kiihdyttäneet keskustelua ihmeiden mahdollisuudesta ja olemuksesta. Irlantilaisen ihmeparantajan toiminnan arviointi oli oleellista protestanttista oikeaoppisuutta silmälläpitäen, mutta vähintään yhtä merkityksellistä oli sen tarjoama mahdollisuus tutkia kiinnostavia epätavallisia ilmiöitä luonnossa. Greatrakesin työskentelyn sensaatiomaisista piirteistä huolimatta hänen kehonsa koostumus, parantamisen tekniikka ja potilaissa havaitut tulokset olivat ajan empiiriselle tutkimukselle vakavasti otettava kohde. Myös yliluonnollisen tutkimus oli suurimmalle osalle ajan oppineista täysin rationaalista.

LÄHTEET: 1 Robert Boyle, Work Diary. British Library, MSS 4943, Birch Collection.

2 Oldenburg Boylelle 13.3.1666. Henry Oldenburg, Correspondence. 8 vols., eds. A.R .Hall & M.B Hall, London 1666, 59; Boyle Henry Stubbelle 9.3.1666 ja Daniel Coxe Boylelle 5.3.1666. Robert Boyle, Correspondence. 6 vols., eds. M. Hunter & al., London 2001, 88–89, 103.

3 Thomas Willis, Of Fermentation (1659). Trans. S. Pordage, Dr. Willis’s Practice of Physic. London 1684.

4 Boyle Stubbelle 9.3.1666. Boyle, Correspondence, 94–107. 5 Robert Burton, The Anatomy of Melancholy. 3 vols., eds. T.C .Faulkner & al., Oxford 1989–2000, Part 1, 152, 252–254; Willis, Thomas Willis’s Oxford Lectures. Ed. K. Dewhurst, Oxford 1980, 122.

6 B. Laver, “Miracles No Wonder! The Mesmeric Phenomena and Organic Cures of Valentine Greatrakes”. Journal of the History of Medicine and Allied Sciences, vol. 33, no. 1, 1978, 44.

7 C. Mackay, Extraordinary Popular Delusions and Madness of the Crowds. Radnor, PA 1999 (1st print 1841), 312– 316; J. Buckley, “Valentine Greatrakes: Selection from the General Account Book of Valentine Greatrakes A.D. 1663– 1679”. Journal of the Waterford and South East Archeological Society, 11, 1908, 214; R.G. Sieveking,, The Short History of Hypnosis, www.hypnotherapyresolutions.com/articles; R. Corsini, The Dictionary of Psychology. New York & London 2002, 51. R. Hall, Macig, Religion and Experiment. Oxford 1980, 95; L. Pitt, A Small Moment of Great Illumination, Searching for Valentine Greatrakes, Master Healer. Emeryville 2006, 79.

artikkelin Alkuperäislähteet Ja Tutkimuskirjallisuus löytyvät Osoitteesta Skepsis.fi/julkaisuja/ skeptikko2013