Ihmisen evoluutio

IHMINEN ON NISÄKÄS, kuulumme nisäkkäissä lahkoon kädelliset. Samassa lahkossa kanssamme ovat esimerkiksi puoliapinat, marakatit ja ihmisapinat. Ihminen on ihmisapina: olemme älykkäitä ja meiltä puuttuu häntä. Pieniä ihmisapinoita eli kaakkoisaasialaisia gibboneja on 14 lajia, isoihmisapinoita on 7 lajia. Nykyiset isoihmisapinat ovat orangit (2 lajia) ja afrikanihmisapinat (5 lajia). Nämä viisi ovat gorillat (2 lajia), simpanssit (2 lajia) ja ihmiset (nykyisin 1 laji).

Perintötekijät eli geenit ovat DNA:ta. Mitä lähempää sukua kaksi lajia on toisilleen, sitä enemmän niiden geenien eli DNA-molekyylien rakenteet muistuttavat toisiaan. DNA:n muuttumisnopeus ja monet siihen vaikuttavat tekijät tunnetaan. Tämän ansiosta kahden lajin DNA-molekyyleissä olevien erojen määrästä pystytään laskemaan sen ajan pituus, jonka nämä lajit ovat kehittyneet erillään toisistaan.

Ihmisen ja simpanssien DNA:t muistuttavat toisiaan melko paljon. Eroa on DNA:n tyypistä ja tarkasteltavasta kohdasta riippuen 1,6–5 prosenttia. Jos geenissä olisi 1000 rakenneyksikköä, niin näistä ihmisellä ja simpanssilla olisi siis 16–50 erilaisia.

Viime vuosina tutkijat ovat onnistuneet eristämään DNA:ta muutaman kymmenen neandertalilaisen luista. Niiden ja nykyihmisen DNA:t eroavat toisistaan 0,16 prosentin verran. 1000 rakennusyksikön pituisessa geenissä nykyihmisellä ja neandertalilla olisi vain 1–2 erilaista rakenneyksikköä. Ero on niin pieni, että sen perusteella nyky- ja neandertalinihmisiä voi pitää saman lajin alalajeja. Tämä DNA-molekyylien samanlaisuus selittää myös sen, kuinka nämä kaksi samaan aikaan elänyttä ihmismuotoa pystyivät menestyksellä lisääntymään keskenään.

Sukulaisuutta voidaan tutkia myös vertailemalla toisiinsa muinaisten apinaihmisten ja muinaisten ihmisten fossiileja sekä nykyihmisten rakenteita. Fossiileista pystytään nykyisin menetelmin usein selvittämään myös niiden todellinen ikä. Ennen 1950-lukua fossiilien vertaileva tutkimus oli oikeastaan ainoa tapa sukulaisuuksien selvittämiseen.

Ihmisen varhaisten sukulaisten fossiileja on löydetty melko runsaasti viimeisten 7 miljoonan vuoden ajalta. Ihmisten kehittyminen on luonnollisesti kiinnostanut tutkijoita ja yleisöä paljon enemmän kuin muiden ihmisapinoiden evoluutio. Myös rahoitusta on ollut helpompi löytää ihmisen kuin apinoiden evoluution tutkimiseen.

Ihmisapinat elivät ja elävät edelleen yleensä metsissä ja sademetsissä, joissa olot eivät suosi fossiilien muodostumista. Pääasiassa rannoilla ja avomailla eläneiden apinaihmisten ja muinaisten ihmisten fossiileja on kuitenkin löydetty vuodesta 1856 alkaen tuhansia eri puolilta Afrikkaa, Aasiaa ja Eurooppaa. Neandertalin- ja nykyihmisen jäännöksiä on löydetty paljon enemmän kuin niitä vanhempien ihmistyyppien fossiileja. Tähän on selvä syy: nämä ihmiset hautasivat vainajiaan.

SAHELANTHROPUS JA ORRORIN: SAHELIN- JA TUGENINAPINAIHMINEN

NÄMÄ FOSSIILISET ISOIHMISAPINAT olivat vielä suhteellisen lähellä ihmisten ja simpanssien kehityslinjojen eroamista 7–13 miljoonaa vuotta sitten. Tämä näkyy myös niiden rakenteessa.

Ranskalais-tšadilainen tutkijaryhmä löysi Saharasta vuonna 2001 kymmeniksi pirstaleiksi hajonneen fossiilisen kallon, neljä palasta alaleuasta ja muutaman irtonaisen hampaan. Pirstaleista pystyttiin kokoamaan lähes täydellinen kallo. Se on pitkänomainen, naama on pysty ja aivojen tilavuus 360–370 cm3 eli hiukan vähemmän kuin nykyisillä simpansseilla. Tutkijat nimesivät 6,5–7 miljoonan vuoden ikäisen fossiilin Sahelanthropus tchadensikseksi eli sahelinapinaihmiseksi. Sen kutsumanimeksi vakiintui Toumai.

Sahelanthropuksen leuat eivät työnny eteen, minkä vuoksi sen naama oli pysty. Hampaat ovat suhteellisen pienet ja silmien päällä on luuharjanne – aivan kuten myöhemmillä pystyihmisillä. Kallonpohjan aukko sijaitsee edessä, mikä viittaa ainakin ajoittaiseen pystyasentoon.

Vuonna 2000 ranskalais-kenialainen tutkimusryhmä löysi Baringojärven läheltä Keski-Keniasta muutaman poskihampaan, pari leuansirpaletta, kaksi sormiluuta, kyynärluun, kappaleen reisiluusta ja kaksi reisiluun puolikasta, joista toisessa on vielä ylänivel tallella. Fossiilien ikä on 6,2–5,7 miljoonaa vuotta. Fossiilille annettiin nimi Orrorin tugenensis, suomeksi tugeninapinaihminen.

Orrorinin asema on epäselvä, sillä fossiileja ei ole riittävästi lajin rakenteen selvittämiseen ja erityisesti kallo puuttuu. Hampaiden vuoksi sen oletetaan kuitenkin kuuluneen ihmisten kehityshaaraan. Löytäjät ovat lisäksi vakuuttuneita siitä, että Orrorin liikkui ainakin osan ajasta pystyssä.

Orrorinilta puuttuu kallo, Sahelanthropukselta puolestaan raajat. Kummastakaan ei ole löydetty selkärangan, lantion, olkapään, kyynärpään, polven tai nilkan luiden fossiileja. Nämä olisivat tarpeen liikkumistavan selvittämiseksi. Kaivauksia on jatkettu kummallakin löytöpaikalla ja uudet löydöt ovat mahdollisia. Silloin saattaa myös todellinen sukulaisuutemme näihin varhaisiin muotoihin selvitä.

ARDIPITHECUS RAMIDUS: ETIOPIANAPINAIHMINEN

ETIOPIASTA LÖYDETTIIN vuodesta 1992 alkaen 4,4 miljoonan vuoden ikäisiä fossiilisia hampaita ja vähitellen muitakin fossiilisia luita. Niiden perusteella kuvattiin uusi ihmisten kehityshaaran laji, jonka nimeksi annettiin 1995 Ardipithecus ramidus, suomeksi etiopianapinaihminen. Sen kutsumanimeksi vakiintui Ardi. Samana vuonna löytyi myös fossiilinen alaleuka, kallon osia ja koko joukko fossiilisia vartalon ja raajojen luita. Ardin jäännöksiä on löydetty kahdesta muustakin paikasta, ja kaikki löydöt ovat Awash-joen alueelta.

Ensimmäisestä löytöpaikasta kaivettiin esiin runsaasti fossiileja, mutta niistä ei pitkään aikaan julkaistu tieteellisiä tutkimuksia. Vasta lokakuussa 2009 ”Science” julkaisi teemanumeron, jossa oli 11 artikkelia Ardin 15 vuotta aikaisemmin löydetyistä fossiileista. Artikkelien kirjoittajina oli yli 50 tutkijaa Etiopiasta, Yhdysvalloista, Ranskasta, Japanista ja eräistä muistakin maista.

Fossiilit olivat niin hauraita, että varomattomasti kosketettaessa ne hajosivat pölyksi. Tutkijoiden piti kostuttaa ja vahvistaa jokainen luupala erikseen. Tämän vuoksi fossiilien irrottaminen ympäröivästä kivestä oli äärimmäisen hidasta ja huolellisuutta vaativaa puuhaa. Useimmiten ne jouduttiin irrottamaan ja puhdistamaan mikroskoopin alla. Yhden hampaan irrottaminen ja käsittely saattoi viedä viikkokausia.

Löydössä on yli 100 samasta naarasyksilöstä peräisin olevaa luuta, luunosaa ja hammasta. Alussa tutkijat murehtivat, että paikalta löytyi vain hampaita ja osia kallon luista. He saivat kuitenkin vähitellen tutkittavakseen samasta yksilöstä myös sormi-, varvas-, nilkka-, ranne-, käsivarren-, reisi-, sääri- ja pohjeluita, lantion osia sekä selkä- ja kaulanikamia.

Etiopianapinaihmisen kallo muistuttaa Tšadista löydetyn Sahelanthropuksen kalloa. Ardi on kuitenkin noin 2,5 miljoonaa vuotta nuorempi. Kummankaan naama ei työnny kuonomaisesti ulospäin kuten nykyisillä Afrikassa elävillä ihmisapinoilla. Myös aivojen tilavuus on samaa luokkaa kuin sahelinapinaihmisellä eli 300–350 kuutiosenttiä.

Melko pienikokoisista hampaista näkee, että Ardipithecus oli kaikkiruokainen. Se erosi sekä nykyisistä ihmisapinoista että Australopithecuksista, joiden poskihampaat olivat paljon suuremmat. Hampaiden kiillekerros oli paksumpi kuin ihmisapinoilla, mutta ohuempi kuin afarinapinaihmisellä. Viiden eri yksilön hampaille tehdyt hammaskiilteen isotooppianalyysit osoittavat, että Ardi söi vähemmän hedelmiä kuin simpanssit ja vähemmän avomailla kasvavien heinien siemeniä kuin Australopithecukset.

21 eri yksilöstä peräisin olevien kulmahampaiden vertailu osoitti Ardin kulmahampaat selvästi ihmismäisemmiksi kuin ihmisapinoilla. Urosten ja naaraiden kulmahampaat olivat samanlaiset. Hampaisiin ei hioutunut leikkaavaa terää, kuten esimerkiksi simpansseilla. ARA- VP-6/500 fossiili on tulkittu naaraaksi, koska sen kulmahampaat kuuluvat pienimpiin. Myös silmien päällä oleva luuharjanne on hyvin matala. Kallo on pieni sekä ulkoettä sisämitoiltaan.

Naaraan arvioidaan olleen noin 120 sentin pituinen ja painaneen noin 50 kiloa. Verrattuna nykyisiin ihmisiin ja

Ihmisten Kehityslinjan Lajeja 2012

Laji (suomalainen Nimi)

Sahelanthropus tchadensis (sahelinapinaihminen) Orrorin tugenensis (tugeninapinaihminen) Ardipithecus kadabba (ranta-apinaihminen) Ar. ramidus (etiopianapinaihminen) Australopithecus anamensis (kenianapinaihminen) Kenyanthropus platyops (kenianesi-ihminen) Au. afarensis (afarinapinaihminen) (Au. bahrelghazali (tšadinapinaihminen) Au. africanus (afrikanapinaihminen) Au. garhi (nokkela-apinaihminen) Au. sediba (malapanapinaihminen) Paranthropus aethiopicus (turkananapinaihminen) P . boisei (vankka-apinaihminen) P . robustus (roteva-apinaihminen) Homo rudolfensis (turkananihminen) H. habilis (käteväihminen) H. ergaster (afrikanihminen) H. georgicus (georgianihminen) H. erectus (pystyihminen) H. antecessor (euroopanihminen) H. pekinensis (pekinginhminen) H. heidelbergensis (heidelberginihminen) H. neanderthalensis (neandertalinihminen) H. floresiensis (floresinihminen) H. sapiens (nykyihminen)

7,0–6,0 6 5,8–5,2 4,5–3,8 4,2–3,9 3,7–3,4 3,6–2,9 3,5

3,0–2,3 2,5 1,95–1,78

2,8–2,3 2,3–1,4 1,9–1,5 2,4–1,8 1.9–1,6

1,8–1,0 1,8–1,6 1,7–0,04

1,1–0,7 0,6–0,2 0,6–0,2

0,2–0,027

0,08–0,012

0,2

Tšad, 2001 Kenia, 2000 Etiopia, 2001 Etiopia, 1994 Kenia, 1967 Itä-Afrikka, 2001 Itä-Afrikka, 1974 Tšad, 1996) Etelä-Afrikka, 1924 Etiopia, 1990 Etelä-Afrikka, 2008 Itä-Afrikka, 1967 Itä-Afrikka, 1959 Etelä-Afrikka, 1938 Itä-Afrikka, 1972 I- ja E-Afrikka, 1964 Itä-Afrikka, 1972 Kaukasus, 1991 Aasia, 1891 Etelä-Eurooppa, 1994 Kiina, 1926 Afrikka, Aasia, Eurooppa, 1907 Eurooppa, Aasia, 1856 Indonesia (Flores), 2003 koko maapallo

•

yhteensä 25 lajia seitsemässä eri suvussa • viimeisten 20 vuoden aikana on löytynyt 11 uutta lajia; kymmenestä • vanhimmasta lajista seitsemän on löydetty viimeisten 20 vuoden aikana • tähänastisten löytöjen perusteella pystyihmisiä vanhempia lajeja vain Afrikassa • useista lajeista löytöjä on vain muutamasta tai jopa vain yhdestä yksilöstä; monet löydöt ovat vain hampaita ja leu-

kaluun kappaleita • useasta tai kymmenistä tai jopa sadoista eri yksilöistä peräisin olevia fossiileja on löydetty etiopianapinaihmisestä, afarinapinaihmisestä, afrikanapinaihmisestä, malapanapinaihmisestä, vankka-apinaihmisestä, roteva-apinaihmisestä, käteväihmisestä, afrikanihmisestä, pystyihmisestä, georgianihmisestä, heidelberginihmisestä ja neandertalinihmisestä ihmisapinoihin naaras oli voimakasrakenteinen. Vertailu muihin ardiyksilöihin puolestaan osoittaa, että koiraat ja naaraat olivat luultavasti melkein samankokoisia. Tässä suhteessa ne muistuttavat simpansseja mutta eroavat selvästi esimerkiksi gorilloista ja myöhemmistä apinaihmisistä.

Ardipithecusten lantio on erilainen kuin ihmisapinoilla. Se näyttää suorastaan olevan ristiriidassa melko primitiivisten käsivarsien, käsien, jalkojen ja jalkaterien kanssa. Lantion rakenteen ihmismäisistä piirteistä huolimatta siitä näkyy, ettei Ardi ollut vielä täydellisesti sopeutunut pystyasentoon.

Ardipithecus kykeni kääntämään pitkän ja liikkuvan isovarpaansa peukalomaisesti muita varpaita vasten. Näin se pystyi ottamaan jalallaan kiinni esimerkiksi oksasta. Jalkaterän rakenne oli silti kehittynyt jo sellaiseksi, että kävellessään Ardi eteni ihmismäisen tehokkaasti käyttäen hyväksi kantapäätä sekä päkiää ja varpaita.

Ardipithecuksen raajojen ja lantion rakenteesta nousee esiin varhainen sukulainen, joka pystyi liikkumaan tehokkaasti pystyasennossa sekä maassa että oksilla. Tarpeen vaatiessa se eteni ketterästi puissa ja kallioilla neljän raajan varassa. Hampaat osoittavat, että se oli kaikkiruokainen. Yksi ihmisten menestyksen salaisuuksista on ollut juuri liian erikoistumisen välttäminen – Ardi oli oikealla tiellä.

Ikä (milj. V)

Löytöpaikka Ja Aika

ihmisten Kehityshaaraan Sijoitettuja Lajeja. Todellisten Lajien Määrä On Luultavasti Ollut Selvästi Pienempi.

AUSTRALOPITHECUS JA PARANTHROPUS: APINAIHMISET

ENSIMMÄINEN AUSTRALOPITHECUS-FOSSIILI löytyi Etelä-Afrikasta 1924. Aluksi useimmat tutkijat eivät uskoneet sen kuuluneen omaan historiaamme, vaan pitivät sitä lähinnä simpanssien sukulaisena. Vasta 1940-luvun lopulla tämä ensimmäinen ja sitä seuranneet useat löydöt saivat ansaitsemansa aseman. Fossiili oli pikkulapsen kallo (”Taungin lapsi”), joka sai nimen Australopithecus africanus. Lajin suomalainen nimi on afrikanapinaihminen.

Australopithecusten ja niiden lähisukulaisten vankkarakenteisten Paranthropusten fossiileja on löydetty eri puolilta eteläistä ja itäistä Afrikkaa – yksi fossiililöytö on jopa keskeltä Saharaa. Melko yleisen käsityksen mukaan lajeja olisi 9, joista 6 on Australopithecuksia ja 3 Paranthropuksia.

Australopithecukset ja Paranthropukset käyttivät apuvälineinä aluksi vain tikkuja, keppejä, sarvia ja luonnosta löytämiään sopivia kiviä. Yli 2,5 miljoonaa vuotta sitten ne alkoivat kuitenkin muokata kiviä paremmin käyttöön sopiviksi: kivistä iskettiin irti siruja ja näin saatiin leikkaavia teriä, lävistäviä kärkiä ja jykeviä murskaimia. Tätä ensimmäistä apuvälinetekniikkaa kutsutaan olduvainkulttuuriksi. Sekä apinaihmiset että ensimmäiset ihmislajit valmistivat tämän tyyppisiä esineitä yli miljoonan vuoden ajan.

HOMO-SUKU ILMESTYY

VANHIMMAT IHMISTEN SUKUUN LUETUT FOSSIILIT on löydetty Keniasta, ja ne ovat noin 2,4 MV vanhoja. Monet uskovat ihmisten kehittyneen Australopithecuksista, toisten mielestä taas ihmisten kehityshaara on ollut erillään apinaihmisten kehityshaarasta jo yli 4 MV ajan. Tällöin kenianesi-ihmistä (Kenyanthropus platyops) pidetään ihmisten kehityshaaran varhaisena lajina.

Ensimmäisten ihmisten luokittelu on ollut vaikeaa. Tansanian Olduvaista 1960 löydetty laji sai nimekseen Homo habilis, käteväihminen. Seuraavien vuosikymmenten aikana löydettiin kymmeniä uusia fossiileja Tansaniasta, Keniasta ja Etiopiasta. Pulmallisesti nämä jakautuivat kahteen erilaiseen tyyppiin: isoaivoisiin ja ”ihmismäisempiin” sekä pieniaivoisiin ja apinaihmismäisempiin. Isoaivoisemmille muodoille annettiin nimi Homo rudolfensis (turkananihminen), pieniaivoisemmat jatkoivat Homo habiliksina. Asioita sekoitti se, että isoaivoiset fossiilit olivat yleensä vanhempia (2,4–1,8 MV) kuin pieniaivoiset (1,9–1,6 MV).

Seuranneet ihmistyypit yhdistetään usein yhdeksi lajiksi pystyihminen (Homo erectus). Niiden sijoittaminen yhteen ainoaan lajiin on kuitenkin vaikeaa jo siksi, että näitä ihmistyyppejä eli maapallolla yli 1,5 miljoonan vuoden ajan ja niiden asuinalue ulottui Etelä-Afrikasta Eurooppaan, Kiinaan ja Indonesiaan saakka.

Pystyihmiset jaetaankin usein esimerkiksi viideksi eri lajiksi, jotka ovat: afrikanihminen, georgianihminen, pystyihminen, euroopanihminen ja kiinanihminen. Kolmen ensimmäisen lajin vanhimmat löydöt ovat 1,8–1,6 miljoonaa vuotta vanhoja. Tästä voidaan päätellä pystyihmisten levittäytyneen yli 1,5 miljoonaa vuotta sitten jo suureen osaan Vanhaa maailmaa.

Georgianihmisen löytyminen 1991 hämmensi vanhoja käsityksiä ja kyseenalaisti käsityksen, jonka mukaan pystyihmiset kehittyivät Afrikassa. Joidenkin fossiilien hyvin alkeellinen ja toisten kehittyneempi rakenne on tulkittu siten, että Kaukasuksen etelärinteille olisi vajaat 2 MV sitten levinnyt jokin kätevä- tai turkananihmisen kaltainen, alkeellinen ihmismuoto. Tästä olisi sitten 1,8 MV sitten kehittynyt pystyihmisiin kuuluva georgianihminen.

Jaavan vanhimmat pystyihmisfossiilit ovat noin 1,6 MV ikäisiä, nuorimmat ehkä vain 40 000 vuotta vanhoja. Euroopanihmisen vanhimmat fossiilit ovat noin 0,8 MV ikäisiä ja kiinanihmisen noin 0,6 MV vanhoja.

Pystyihmisistä oli 0,6 MV sitten Afrikassa kehittynyt heidelberginihminen, jonka vanhin fossiili on löydetty Etiopian Bodosta. Kallossa olevista kiviveitsen jättämistä naarmuista päätellen ainakin nämä heidelberginihmiset söivät toisiaan. Heidelbergiläiset kehittivät heittokeihään ja alkoivat rakentaa todellisia majoja asuinpaikoikseen. Kiinanihmisen tavoin he käyttivät tulta ja olivat taitavia suurriistan metsästäjiä.

Tämä ihmistyyppi levisi Eurooppaan ja Aasiaan. Se jatkoi kehitystään Afrikassa, missä lajista kehittyi nykyihminen 250 000 – 200 000 vuotta sitten. Samaan aikaan Euroopan tai Länsi-Aasian heidelberginihmiset kehittyivät neandertalilaisiksi. Keski- tai Etelä-Aasiassa heistä kehittyi denisovanihmisiä. Indonesiassa eli edelleen joillakin alueilla pystyihmisiä, Kiinassa taas kehittyneempiä, enemmän heidelberginihmistä muistuttavia muotoja.

Neandertalilaiset levisivät Eurooppaan sekä Lähi- ja Keski-itään. Laji selviytyi useasta jäätiköitymiskaudesta mutta hävisi vajaat 30 000 vuotta sitten. Nykyihminen alkoi levitä Afrikasta noin 60 000 vuotta sitten ja asutti vähitellen elinkelpoiset alueet.

KULTTUUREJA

KULTTUURIT OVAT ELÄIMEN TAI IHMISEN OPPIMIA käyttäytymis- tai menettelytapoja, jotka siirtyvät ryhmän muille jäsenille ja etenkin yksilön jälkeläisille oppimisen kautta. Kulttuuria ei peritä – se ei sisälly geeneihin. Geenit määräävät puitteet, joiden sisässä kulttuurit voivat syntyä ja toimia.

Nykyisin elävillä ihmisapinoilla on monia erilaisia kulttuureja – simpansseilla niitä on tähän mennessä kuvattu yli 50 erilaista. Useimmat liittyvät ravinnon hankintaan, käsittelyyn ja ruokailuun. Erilaisia kulttuureja liittyy kuitenkin myös esimerkiksi yösijan valmistamiseen, henkilökohtaiseen hygieniaan, terveydenhoitoon ja aggressioon.

Eräät simpanssit käyttävät luonnossa valikoituja, tietyn muotoisia ja kokoisia kiviä pähkinöiden kuoren murskaamiseen. Niiden ei kuitenkaan ole koskaan nähty muokkaavan näitä kiviä paremmin tarkoitukseensa sopiviksi. Tarhaoloissa kongonsimpanssit eli bonobot muokkaavat niille tarjottuja kiviä eri tarkoituksiin – mutta vasta kun niille on ensin näytetty, mitä kiville tulee tehdä.

Vanhimmat merkit terävien kivien käytöstä ovat yli 3 MV ikäisiä. Fossiilisissa luissa on uurteita ja naarmuja, jotka ovat läheltä löytyneiden teräväsärmäisten kivien jättämiä. Nämä kivet ovat muokkaamattomia, luonnosta ”valmiina” löytyneitä. Vanhimmat työstetyt kivityökalut (aseet, työkalut, apuvälineet) ovat noin 2,6 MV ikäisiä. Niiden läheltä on löydetty Australopithecus garhin fossiileja. Tällaiset karkeasti valmistetut kiviesineet yleistyvät ihmisen sukulaisten löytöpaikoilla ja ovat melko tavallisia noin 2 MV ikäisissä kerrostumissa. Yhdessä näitä esineitä kutsutaan ensimmäisen löytöpaikan mukaan olduvainkulttuuriksi. Esineitä valmistivat ilmeisesti apinaihmiset, turkanan- ja käteväihmiset sekä varhaisimmat pystyihmiset.

Noin 1,7 MV sitten afrikanihmiset kehittivät uudenlaisen kivenkäsittelytekniikan, jonka ansiosta kiviesineistä tuli entisiä tehokkaampia. Raaka-aineet ja valmistus suunniteltiin etukäteen, sopivia kiviä kuljetettiin pitkiäkin matkoja työpajalle ja esineiden valmistuksesta alkoivat yhä enemmän vastata tähän työhön erikoistuneet kivisepät. Esineitä kutsutaan yhteisnimellä acheulinkulttuuri ja tämän tyyppisiä esineitä valmistettiin yli 1,5 miljoonan vuoden ajan.

Neandertalinihmiset ja varhaiset nykyihmiset alkoivat valmistaa iskuytimistä kivisiä teriä, veitsiä, keihäänkärkiä, talttoja, kaapimia ja lävistimiä, jotka suunniteltiin etukäteen – ennen varsinaisten esineiden iskemistä tai painepuristamista irti iskuytimistä. Tällä tavalla yhdestä iskuytimestä saatettiin saada jopa kymmeniä täsmälleen halutun kaltaisia esineitä. Suosituinta raaka-ainetta oli piikivi, josta isketyt terät olivat kirjaimellisesti partaveitsenteräviä. Näin tehtyjä lukemattomia erilaisia esineitä kutsutaan yhteisnimellä moustierenkulttuuri. Pienellä alueella lähinnä

Ranskassa neandertalilaiset kehittivät edistyksellisen châtelperroninkulttuurin (48 000–33 000 vuotta sitten). Sen mahdollisista nykyihmisvaikutteista kiistellään kiivaasti.

Noin 44 000 vuotta sitten nykyihminen alkoi levitä Eurooppaan. Nämä cromagnonihmiset toivat mukanaan omat kulttuurinsa, jotka kehittyivät ja muuttuivat varsin nopeasti. Tätä aikaa kutsutaan usein jääkausien ajaksi, vaikka siihen sisältyy myös lämpimämpiä vaiheita. Näitä jääkausiajan kulttuureja olivat aurignacinkulttuuri (38 000– 23 000 vuotta sitten), gravettenkulttuuri (29 000–22 000 vuotta sitten), solutrénkulttuuri (22 000–18 000 vuotta sitten) ja magdalenenkulttuuri (18 000–11 000 vuotta sitten). Tarve-esineiden lisäksi kulttuureihin tulee voimakkaasti mukaan taide – kalliopiirrokset, luolamaalaukset, patsaat, kaiverrukset käyttöesineissä ja erilaiset korut.

OUTOJA IHMISIÄ

VIIME VUOSIKYMMENINÄ löydettyjen ihmisfossiilien joukossa on joitakin, jotka ovat yhä todellisia arvoituksia. Tunnetuin näistä on Indonesiasta Floresin saarelta löydetty kääpiökokoinen floresinihminen, jonka löytyminen aiheutti sensaation useammasta kuin yhdestä syystä. Se oli elänyt samaan aikaan meidän kanssamme – nuorimmat fossiilit ovat vain 12 000 vuoden ikäisiä. Siis peräisin ajalta, jolloin mannerjäätikkö oli juuri vetäytynyt Suomen alueelta. Keski-idässä ihmiset alkoivat parituhatta vuotta tämän jälkeen kokeilla joidenkin heinien viljelemistä.

Floresinihmiset olivat erittäin pienikokoisia: he olivat noin metrin pituisia ja noin 20–30 kilon painoisia. Tästä syystä lehdistö alkoi kutsua heitä hobbiteiksi. Floresinihmisten aivojen tilavuus oli noin 400 cm3 eli suunnilleen sama kuin nykyisillä simpansseilla.

Floresinihmisestä on löydetty fossiileja ainakin yhdeksästä eri yksilöstä, joista vanhimmat ovat vähän yli 80 000 vuoden ikäisiä. Floresinihmisten luustossa on useita hyvin alkeellisia piirteitä. He liikkuivat ilmeisesti usein puissa ja käyttivät maassa kulkiessaan kaikkia neljää raajaansa. Samaan aikaan floresinihmiset valmistivat kuitenkin kivestä yhtä tehokkaita aseita ja työkaluja kuin pystyihmiset. Saaliiden jäänteistä päätellen he olivat myös hyviä metsästäjiä.

Floresinihmisen alkuperä on hämärän peitossa. Ehkä suosituimman teorian mukaan se polveutuisi pystyihmisistä, jotka eristyivät saarelleen sadoiksi tuhansiksi vuosiksi ja kehittyivät siellä pienikokoisiksi. Tällaista ”saarikääpiöitymistä” on tapahtunut mm. norsuilla, virtahevoilla ja monilla muillakin nisäkkäillä.

RISTEYTYMISIÄ

VIELÄ VUONNA 2009 pidettiin osoitettuna, etteivät nykyihmiset risteytyneet neandertalinihmisten kanssa. Näin uskottiin, koska mitokondrioista eristetyt DNAmolekyylit erosivat nyky- ja neandertalinihmisellä toisistaan jonkin verran.

2010 Svante Pääbo ja David Reichert onnistuivat kloonaamaan neandertalilaisfossiileista tuman DNA:ta.

Tutkijoiden hämmästykseksi kaikilla Afrikan ulkopuolella elävillä nykyihmisillä oli samanlaisia DNA-jaksoja neandertalilaisten kanssa. Alkuperäisillä afrikkalaisilla ei näitä ollut. Afrikan ulkopuolisten alkuperäisväestöjen DNA:sta 1–4 prosenttia on peräisin neandertalilaisilta.

Todennäköisin selitys tilanteeseen on nykyihmisten risteytyminen neandertalien kanssa sen jälkeen, kun oma lajimme alkoi levitä ulos Afrikasta noin 70 000–60 000 vuotta sitten. Se kohtasi neandertalilaisia Lähi-idässä, missä kumpaakin ihmistyyppiä eli rinnakkain ehkä 10 000 vuoden ajan. Risteytymistä tapahtui ilmeisesti juuri täällä, koska nykyihmiset levisivät tämän jälkeen eri suuntiin ja silti kaikilla Afrikan ulkopuolisilla väestöillä on nykyisin neandertalilais-DNA:ta.

Risteytyminen ei ollut kovin yleistä – jos se olisi ollut, perimästämme olisi paljon suurempi osa peräisin neandertalilaisilta. Havaitun suuruiseen neandertal-DNA:n integroitumiseen olisi hyvin riittänyt esimerkiksi yksi tai kaksi risteytymistä sukupolvea kohti tuhannen vuoden aikana (mikä vastaisi noin 60 ihmissukupolvea).

Etelä-Siperian Altaivuoristossa sijaitsevasta Denisovanluolasta on löytynyt yksittäinen primitiivinen hammas ja sormiluu – löydöt julkaistiin 2010 ja 2011. Ne muistuttavat lähinnä neandertalilaisten vastaavia luita ja niillä on ikää noin 48 000 ja 41 000 vuotta. Vuonna 2011 löytyi yhtä vanha varvasluu, joka ilmeisesti on peräisin neandertalinihmisestä.

Denisovanihmisen hampaasta ja sormiluusta eristetty DNA osoittaa, etteivät ne ole kuuluneet sen paremmin neandertalilaisille kuin nykyihmisille. Joka tapauksessa myös tämä denisovanihminen risteytyi nykyihmisten kanssa, jotka levisivät sen asuinalueen kautta kaakkoon. Näistä ihmisistä polveutuvat nykyiset melanesialaiset, papualaiset ja australialaiset. Heidän perimässään on 2–6 prosenttia denisovalais-DNA:ta (ja tietysti 1–4 prosenttia neandertalilais-DNA:ta). Pienempiä määriä denisovalais-DNA:ta on monissa muissakin kaakkoisaasialaisissa väestöissä.

Nykyihmiset risteytyivät neandertalien ja denisovalaisten kanssa, vaikka nämä muodot olivat kehittyneet erillään 0,3 miljoonaa vuotta. Mahdollisesti ja jopa luultavasti nykyihmiset risteytyivät myös kohtaamiensa heidelbergin- ja pystyihmisten jäännöspopulaatioiden kanssa – geneettisesti ne olivat lähempänä tai yhtä lähellä nykyihmistä kuin denisovanihmiset. Eräät tutkijat haluavatkin yhdistää kaikki pystyihmiset ja niistä kehittyneet myöhemmät ihmismuodot yhdeksi superlajiksi, jonka alalajeja yleensä omina lajeina pidetyt ihmismuodot sitten olisivat. Yksi ihmisen evoluution keskeisistä kysymyksistä onkin lajirajojen ja sen seurauksena lajien todellisen lukumäärän selvittäminen.

juha Valste On Biologi,*** opettaja, Tiedetoimittaja ***ja Tietokirjailija.

Risto K. Järvinen