Aggressiivisesti markkinoituja uskomuksia

Psykiatrian erikoislääkäri ja psykoterapeutti:

Teksti Hannu Lauerma

”KOKONAISUUTENA NLP:STÄ SYNTYY UUDELLEEN: PUHUMALLA, ELÄYTYMÄLLÄ JA JOISSAIN YHTEYKSISSÄ AUTTAA IHMISIÄ.”

SELLAINEN KÄSITYS, ETTÄ PYÖRÄ ON KEKSITTY MIELIKUVIIN ELÄYTYMISTÄ ROHKAISEMALLA VOI

Kuten Angelika Oinaanvaara kirjoituksessaan toteaa, NLP:ksi on eri maissa ryhdytty kutsumaan mitä moninaisimpia vuorovaikutustapoja ja menetelmiä. Sen piiriin sisältyy niin psykoterapiaa vastaavaa toimintaa kuin neuvottelu- ja vuorovaikutustaitojen oletettua tehostamista sellaisissakin yhteyksissä, joissa kyseessä ei lainkaan ole toisen osapuolen etu, vaan esimerkiksi markkinoinnin tehostaminen. NLP:n lähtöoletuksista ja vaikuttavuudesta esitettyjen markkinointiväitteiden ja toisaalta kokeellisen tutkimuksen ja tehosta kertyneen tieteellisen näytön välillä on jyrkkä ristiriita.

NLP:N PERUSOLETUKSET JA NÄYTÖN ASTE

Vaikka NLP:tä kuvataan usein ”ohjauksena” eikä psykoterapiana, sillä kuitenkin väitetään tehokkaasti hoidettavan tai parannettavan nimettyjä psykiatrisia häiriöitä. Psykoterapiana käytetyn NLP:n erottaa monista muista hoitomuodoista mm. poikkeuksellisen estottomien markkinointiväitteiden käyttö. Markkinointiteksteissä NLP-koulutuksen kerrotaan mahdollistavan erityisen tehokkaiden ja laaja-alaisesti sovellettavien menetelmien käytön. Sama koskee joitain muitakin kurssituksia, jotka eivät johda suojatun psykoterapeuttinimikkeen käyttöoikeuteen.

Varovaisenkin kriittinen NLP-menetelmien tarkastelu johtaa kuitenkin kahteen perustavanlaatuiseen pettymykseen. Ensinnäkään luonnontieteelliseltä kuulostava terminologia ei perustu mihinkään todennettuihin lingvistisiin tai muihin havaintoihin. Menetelmän perusolettamusten kuten eräiden kielellisten prosessien ja silmänliikkeiden kokeellinen tutkimus 1980- ja 90-luvun mittaan ei antanut niille tukea, ja siitä näytetään jo käytännössä luovutun.

Oinaanvaaran NLP-taidoistaan kiittämän Terttu Grönforsin suorituskyvyn parantamiseen liittyvät tekstit sisältävät kvasiluonnontieteellistä käsitesekamelskaa, ”maailmankaikkeuden kvanttien keskinäisiä yhteyksiä” ja ”holograafista paradigmaa”, eli New Age -terminologiaa vailla mitään tieteellistä sisältöä. NLP ei ole muita puheeseen ja vuorovaikutukseen perustuvia auttamisen tapoja millään lailla enemmän tekemisissä neuronien, matematiikan, kielen tai ohjelmoinnin kanssa – jos ei vähempääkään. Tietyssä mielessä se epäilemättä kuitenkin on vaikuttava: se antaa harjoittajalleen itseluottamusta heittäytyä intensiiviseen vuorovaikutussuhteeseen potilaan tai ”asiakkaan” kanssa. Se, seuraako tästä hyvää, pahaa vai jotain siltä väliltä, riippunee ongelman luonteesta ja terapeutiksi ryhtyneen henkilön muusta koulutuksesta, persoonallisuudesta ja osaamisesta.

NLP:n markkinoinnille on ominaista voimakas henkilökeskeisyys ja tarinoiden kerronta, samoin kuin sen keskeisimpänä esiasteena pidetylle ns. ericksonilaiselle hypnoositraditiolle, joka hypnoosin valtavirrasta poiketen on jäänyt tieteellisen tutkimuksen ulkopuolelle. En tässä ala ruotia niitä keskenään ristiriitaisia väitteitä, joita menetelmän soveltajat ja kriitikot ovat esittäneet, koska ne eivät ratkaise kysymystä menetelmän mielekkyydestä. Totean kuitenkin, että koulutusyhteisöjen levittämistä henkilöhistorioista jyrkästi eroavia ja NLP:n kehittäjiä vähemmän mairittelevia tarinoitakin on.

Toinen kriittinen havainto on se, että näyttö NLP:n vaikuttavuudesta verrattuna ilman sitä toteutettuun kommunikointiin puuttuu kokonaan, vaikka mullistavan tehokkaaksi väitetty menetelmä teki näyttävän esiinmarssinsa jo 1980-luvun alussa. Ei ole syytä edes epäillä, etteikö NLP:ssä kuvattuihin käytäntöihin mieltynyt ja helposti optimismiaan muihin tartuttava persoona saata saada hyvää aikaan. Markkinointiväitteiden poikkeuksellisen railakkuuden vuoksi on kuitenkin ehdottomasti kysyttävä, mitä objektiivista näyttöä menetelmän tehosta tai peräti erityisestä tehosta on verrattuna muihin vuorovaikutustapoihin. Valikoituneet kertomukset hyvästä tehosta ovat toki rohkaiseva alkusyy tutkimuksen tekemiselle, mutta valikoituneet tarinat eivät koskaan muodosta näyttöä.

Tällainen näyttö muodostuu etukäteen määriteltyjen tavoitteiden, esimerkiksi ahdistuneisuuden lievenemisen pätevästi kuvatusta saavuttamisesta, joka jatkuu uskottavan pituisessa seurannassa. Suurehkon satunnaisvaihtelun vaikutuksen eliminoimiseksi tulisi tutkia vähintään useiden kymmenien potilaiden ryhmiä, joiden jäsenillä on kaltaistetut verrokkipotilaat, joita ei tutkimuksen aikana vielä hoideta, tai joita hoidetaan toisella menetelmällä. Tilastomatematiikka kertoo lopuksi, millä todennäköisyydellä ryhmien välinen ero on satunnaisvaihtelun seurausta.

Koska Oinaanvaaran mainitsemien häiriöiden kuten addiktioiden, fobioiden ja skitsofrenian hoidot ovat sosiaalipoliittisessa ja terveystaloudellisessa polttopisteessä ja siten myös kilpailtu alue, julkaistaan niitä koskevat positiiviset tulokset tieteellisissä lehdissä.

Sellaiset hyvin kattavassa PubMedtietokannassa ei ole NLP:n erityistä tehoa osoittavia tutkimus tuloksia vielä vuonna 2011. Jos hakukriteerinä käytetään itse termin sijasta sen lyhennettä, löydetään pääasiassa artikkeleita, joissa lyhennelmä nlp tarkoittaa jotain aivan muuta.

Vertailukohdiksi soveltuvista metodeista, esimerkiksi hypnoosista ja kognitiivisesta psykoterapiasta on kontrolloituihin tutkimuksiin perustuvaa näyttöä. NLP:tä koskevat markkinointiväitteet ja näyttö ovat siis jyrkästi ristiriidassa keskenään.

HYVIÄ JA HUONOJA TERAPEUTTEJA?

Oinaanvaaran kuvauksen valossa Suomessa vaikuttaa oikeita ja tehokkaita NLP-ohjaajia, ja lisäksi paljon kelvottomia yrittäjiä, jotka vain käyttävät NLP:tä markkinointikylttinä tehottomille kummallisuuksille. En ole lainkaan pätevä ottamaan kantaa terapeuttikohtaisiin eroihin tuloksissa, mutta käsittääkseni kysymys on asianomaisten omista mielipiteistä, jotka pohjautuvat siihen, että käsityksiä omista saavutuksista verrataan siihen, mitä niin sanotusti ”kuullaan” muista. Tätä huonompaa arviointimenettelyä ei ole.

Keskeinen ja pitkään hyvin tunnettu ongelma hoidon tehokkuuden arvioimisessa on se, että terapeuttinsa kanssa vuorovaikutuksessa potilas antaa lähes aina myönteisemmän käsityksen hoidon tuloksista kuin mitä hän kertoo muille. NLP näyttää olevan hyvin voimakkaasti myönteisyyden ja optimismin leimaama toimintatapa, joten useimmilta potilailta kielteisen tai riittämättömän tuloksen kuvaaminen omalle terapeutille vaatii ehkä hyvinkin paljon. Sen sijaan seuraavalle terapeutille sen voi kertoa. Oinaanvaaran kirjoitus tuntuukin heijastelevan vakiintumattoman ammattikunnan ongelmia.

Psykoterapiatutkimuksessa ammatinharjoittajan tai työntekijän mielikuviin nojaava arviointi todettiin jo 1980-luvulla toimimattomaksi, sillä siihen vaikuttaa tavattoman paljon mm. omaa työtään arvioivan henkilön itsekriittisyys. Koska se on heikointa psykopaattisilla persoonilla, he kuuluvat todennäköisimmin siihen ryhmään, joka kertoo loistavista tuloksista.

Vastaava ongelma koskee esimerkiksi lääkärin työn arviointia aivan muillakin aloilla kuin mielen hoitamisessa. Juuri siksi lääkärien vakiintuneessa ammattikunnassa on hyvin vanha ja eettisiin sääntöihinkin kuuluva perinne, jonka mukaan omaa käsitystä oman työn paremmuudesta muiden työhön nähden ei saa julkituoda. Tämä ei tarkoita tasapäisyyttä tai muihin kohdistetun kritiikin kieltämistä, vaan tarkoituksena on rajoittaa omahyväisyyden ohjaamaa, ylläkuvatusta syystä useinkin katteetonta markkinointia. Todennettuihin hyviin tuloksiin pohjaavat tunnustukset, kunniamaininnat ja ylenemiset kyllä tulevat aikanaan jos tulevat.

Se, että suomalaisenkin NLP-koulutuksen parissa ilmeisesti täysin vakavassa tarkoituksessa kerrotaan tarinaa vakavasti harhaisen skitsofreenikon ”parantamisesta” tai vähintään olennaisesta auttamisesta spektaakkelinomaisella ristiinnaulintapelottelulla, on irvokasta. Menettely olisi reaalimaailmassa vaarallinen ja epäeettinen. Realiteetteihin vetoava motivointi selvittää asioita lääkärin kanssa toimii kovin paljon paremmin, ja sen riskit ovat vähäisemmät. On valitettavasti todettava, että satuilu ”useiden skitsofreenikoiden parantamisesta” NLPmetodein kertoo hämmentävästä itsekritiikin, lähdekritiikin ja perustietojen puutteesta.

NLP-kentän ongelmat vaikuttavatkin kirjoituksen perusteella paljon laajemmilta kuin itse tekstissä suoraan tuodaan esille. Menetelmän markkinoinnin laajuuden vuoksi ne eivät ole vailla käytännön merkitystä. Olen itsekin käyttänyt työtunteja selittääkseni perusasioita harhojensa pohjalta vaarallisiin tuhotöihin päätyneen skitsofreniapotilaan omaiselle. Hän oli NLP-kurssituksensa perusteella valmis kyseenalaistamaan diagnoosiin pohjanneen tehokkaan hoidon, joka lopulta johtikin hyvään tulokseen, kun hoitolinjaa ei vaatimuksista huolimatta muutettu. Käytännössä kyseessä oli yritys kiistää vakavan sairauden olemassaolo ja tukea potilaan sairaudentunnottomuutta positiivisella ajattelulla, mikä kuvatun kaltaisissa tapauksissa on hengenvaarallista.

Syntyy mielikuva, että Oinaanvaaran tekstissä mainittu NLP-ohjaajalta vaadittava ”rohkeus ja rautainen ote” voivat muodostaa myös huomattavan ongelman. Esimerkiksi hypnoosin käytössä terapeutin tulisi tuntea hoidettava häiriö, ja hänellä tulisi olla soveltuva terveydenhuoltoalan ammatti.

MISTÄ ON KYSYMYS?

Kokonaisuutena NLP:stä syntyy sellainen käsitys, että pyörä on keksitty uudelleen: puhumalla, eläytymällä ja mielikuviin eläytymistä rohkaisemalla voi joissain yhteyksissä auttaa ihmisiä.

Jos näennäisesti luonnontieteellinen kvasiterminologia kannustaa siihen niitä, jotka eivät muuten vuorovaikutukseen usko, niin metodilla on myönteisiä vaikutuksia samaan tapaan kuin esimerkiksi uskonnoilla tai spirituaalisilla suuntauksilla, jotka tähdentävät lähimmäisen huomioon ottamista.

Jos menetelmän markkinointi on hyvin hyökkäyshenkistä ja jos se houkuttelee koulutukseen mukaan henkilöitä, joiden perustiedot hoidettavista häiriöistä ovat suppeat, syntyy myös vakavia ongelmia ja vaaroja. Niitä syntyy myös, jos NLP innostaa ammatilliseen toimintaan henkilöitä, joita toisten manipulointi itsessään palkitsee, tai jotka käyttävät sitä omien päämääriensä saavuttamiseen.

Kirjoittaja On Lääketieteen Tohtori, Psykiatrian Erikoislääkäri Ja Psykoterapeutti, Joka Työskentelee Psykiatrisen Vankisairaalan Vastaavana Ylilääkärinä Vuodesta 1996, Dosenttina Vuodesta 1998, Thl:n Tutkimusprofessorina Vuodesta 2009 Ja Sivutoimisena Yksityislääkärinä Vuodesta 1989. Aiemmin Hän On Toiminut Mm. Määräaikaisena Psykiatrian Professorina Turun Yliopistossa. Hän On Kuulunut Tieteellinen Hypnoosi Ry:n Hallitukseen Vuodesta 1993, Mistä Ajasta Sen Puheenjohtajana Kahdeksan Vuotta.