Jotain vikaa NLP:ssä

Skepsiksen kunniapuheenjohtaja:

Ilpo V. Salmi osallistui NLP-Practitioner -koulutukseen jo vuonna 1992. Hänen käymänsä kurssi oli Suomen NLP-yhdistyksen järjestämä. Pääkouluttajana toimi Barbara Waggoner USA:sta. Ammatikseen samaan aikaan muita kouluttanutta Salmea ärsytti koulutuksessa mm. se, että erikoisdidaktiikan menetelmän kuten suggestopedian käyttö vei helposti mukanaan ja jyräsi yli opetussisällön ja kohderyhmäanalyysin. Toiminnasta tuli itsetarkoituksellista viihtymistä, didaktista Disneylandia teflonhymyineen ja läheisyysmaneereineen.

”Kun koulutuksen harjoitusmateriaalina ovat osanottajien omat kokemukset ja tunnemuistot, ihmiset alkavat ryhmätyökielellä prosessoida, eli joutuvat emotionaalisen kuohunnan tilaan. Syntyy uskonsisarten ja -veljien pienoiskulttuuri: kerran NLP, aina NLP”, Salmi kirjoitti lähes 20 vuotta sitten.

Tänään Salmea edelleen alaa seuraavana lukijana hämmentää maisteri Oinaanvaaran järkkymätön usko käyttämäänsä menetelmään: ”Toivottu muutos alkaa heti…” Ja: ”Todistetusti maailman voimakkain keino…”

Yleinen kokemus kuitenkin on, että ”paraneminen” vaatii psyykkistä työtä ja aikaa. Uskomusrakennelma, joka on muodostunut osaksi minuutta, ei voi yksinkertaisesti ihmeparantumisena silmänräpäyksessä noin vain muuttua. Salamahoidot vievät helposti ojasta allikkoon. Aikaa voi tosin Salmen mukaan kohtuudella lyhentää – vertaa lyhytterapia!

Hoidon vaikuttavuutta jälkikäteen pohdittaessa on onnistuneissa tapauksissa varmoja syyseurausketjuja miltei mahdotonta löytää. NLP:tä kehitettäessäkin tarvittiin kymmenien keissien yhteinen todistus voima.

Vielä enemmän Salmea pohdituttaa liike-elämässä käytössa olevan sertifiointomerkin ™ korostaminen. Sitä käytetään joissain valmennusmenetelmissä, mutta ns. lääkärietiikan kanssa sillä on vähän tekemistä. Hänen mielestään myös lääketieteen ja hoitotutkimuksen tieteellisten löydösten tulee olla koko tiedeyhteisön yhteistä omaisuutta, kuten muissakin luonnontieteissä. Patenttisuoja kuuluu vain rajoitetusti ja tarkoin määritellyissä tapauksissa keksijälle.

Masenteva esimerkki tästä on psyyken lääketutkimuksen alueella esiintyvä epäedullisten tutkimustulosten panttaus. ”Toivottavasti vastaava tavaramerkkikikkailu ei leviä enemmän terapioiden alueelle.”

Uuden NLP:n korostunut irtiotto vanhasta ”antaa kaikkien kukkien kukkia” -NLP:stä tuo Salmen mieleen psykoanalyysilidebatin. Sen ajan tasaistettu psykoanalyysi erosi klassisesta analyysistä vain siinä, että uusi toimi.

Lopuksi Salmi pohtii, mitä NLP oikeastaan on. Hänen kokemuksensa mukaan se on tehokas mieleenvaikuttamisen strategia. Vaarallista on NLP:n ja tavallisen arkipuheviestinnän näennäinen samankaltaisuus. Tätä korosti jo M. Erickson, joka puhui potilaan parhaaksi tapahtuvasta salavaikuttamisesta.

”Klassinen hypnoosi on turvallisempaa, koska session alku ja loppuhetki ilmoitetaan.”

Salmen omat kokemukset NLP-koulutuksesta ovat ristiriitaisia. Kurssilla he opiskelivat sekä NLP:tä että sen taustalla olevaa järjestäjillekin tiedostamatonta piilo-opetussuunnitelman mukaista jenkkiihmiskuvaa ja yhteisönormeja. Mitä pitäisi sitten tehdä?

”Ei tietenkään kieltää NLP:tä, vaan rokottaa ihmiset immuuneiksi salaisille NLP-yrityksille. Tämä voisi tapahtua jo peruskoulussa, jos vuorovaikutusopit otetaan opetuksessa mukaan, kuten medialukutaito ja empatian korostus.”

Olisiko kuitenkin syytä pohtia vielä kerran terapian, valmennuksen ja lääkärinhoidon rajoja, vaikka puoskarilain uudistus jäikin puolitiehen, Salmi kysyy.