Raevaara

Jokinen Ismo

TUTKIJOITA KANNUSTETAAN julkisuuteen selvästi enemmän kuin vielä kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten. Tai onkohan ”kannustaminen” edes oikea sana, sillä korkeakoulut ja rahoittajat tuntuvat harrastavan jopa painostamista: tutkija halutaan Twitteriin osallistumaan keskusteluun, hänen oletetaan yleistajuistavan tieteenalaansa mahdollisimman suurelle yleisölle ja tuottavan lehdistöosumia, joita yliopiston viestintäosasto laskee työkseen.

Elämme näkyvyystaloudessa, ja tämä vaikuttaa myös tieteen maailmaan. Näkyvyyden uskotaan tuovan uskottavuutta, rahaa ja muita lisäresursseja. Tutkimus ei tunnu olevan olemassa, jos siitä ei synny edes muutama otsikkoa ja intomielistä nettikeskustelua.

Julkisuushakuisuuden takana on monta seikkaa. Yksi on yliopistojen kolmas tehtävä, vuorovaikutus yhteiskunnan kanssa, joka ilmaantui yliopistolakiin opetuksen ja tutkimuksen rinnalle kymmenisen vuotta sitten.

Kukaan ei täsmälleen tiedä, mitä tuo vuorovaikutus on. Luulisi jo tutkimuksen ja opetuksenkin sellaista olevan, mutta käytännössä on ajateltu, että vuorovaikutus tarkoittaa aiempaa tiiviimpää yhteydenpitoa tutkimusmaailman ulkopuolelle. Pitää luoda hyvät suhteet mediaan ja olla enemmän julkisuudessa, pitää puhutella suoraan suurta yleisöä ja pitää välittää tutkimustulokset päättäjien kouraan.

Toinen vaikuttava seikka on kulttuurinen, henkilöä korostava muutos yhteiskunnassa. Sama näkyy politiikassa: poliitikkojen julkisuudesta on tullut entistä henkilökohtaisempaa. Pitää avata vaatekaappi ja tunteet, jos haluaa saada tilaa keskustelussa. Pitää mainostaa osaamistaan.

Samaan julkiseen itsenostatukseen kannustetaan myös toimittajia ja taiteilijoita. Kukaan ei saa enää vetäytyä kirjoituskammioonsa, vaan pitää olla näkyvissä sosiaalisen median kaikissa kanavissa, pitää syytää mielipiteitä maailmaan ja olla aktiivinen keskustelija, pitää profiloitua jonkin alan parhaaksi osaajaksi. Sitä tutkijoiltakin nyt halutaan.

Tutkimuksen julkisuushakuisuus tulee väistämättä muuttamaan tutkijoiden ja median suhdetta. Tiedejournalistit ovat perinteisesti suhtautuneet esimerkiksi yliopistoihin hyvin luotettavina ja neutraaleina viestijöinä. Kun yliopisto lähettää tiedotteen, toimittaja on uskaltautunut panemaan sen lehteen jopa sellaisenaan. Asiantuntemusta ei ole lähdetty haastamaan.

Nyt toimittajien on pakko alkaa suhtautua hieman toisin. Tutkija on tietysti vieläkin tieteellinen asiantuntija, mutta silloin kun hän itse aktiivisesti viestii medialle, vaikuttimiin kannattaa suhtautua niin kuin kaikkien muidenkin tiedottavien tahojen vaikuttimiin.

Tutkijat ja yliopistot haluavat näkyvyyttä työlleen, ja silloin vähän vähemmänkin merkittävästä tutkimuksesta pyritään viestimään mahdollisimman paljon. Toimittajan kannattaa olla tietoinen siitä, että tiedemaailman suhde julkisuuteen on muuttunut. Nyt näkyvyyttä halutaan ja mitataan.

Jos toimittaja ei pysy tarkkana, käy niin, että julkisuudessa tiedettä edustavat vain kaikkein kovaäänisimmät ja some-brändäyksessään parhaiten onnistuneet tutkijat. Tieteellisen osaamisen kanssa niillä ominaisuuksilla ei tietenkään ole tekemistä.

Moni on ihmetellyt esimerkiksi Atte Kalevan nostamista mediassa islamilaisen terrorismin ylimmäksi asiantuntijaksi. Kaleva on poliitikko ja tietokirjan julkaissut aktiivinen some-keskustelija, mutta onko hänellä toistaiseksi tieteellistä kompetenssia kovinkaan paljon? Väitöskirjaa hän on ilmeisesti aloitellut vuosia sitten, mutta julkisuudessa esitettyjen tietojen mukaan se on vähintäänkin pitkällä tauolla.

Osaksi kyse on eräänlaisesta toimittajien laiskuudesta: kun tarvitaan sisältöä lehteen, sitä etsitään sieltä, mistä helpoiten löytyy. Kun kovaääninen someaktiivitutkija on vilahtanut toimittajan Twitter-syötteessä monta kertaa tunnissa, totta kai hän tulee ensimmäisenä toimittajalle mieleen kyseisen tieteenalan edustajista.

On myös kyse ihmisten herkkäuskoisuudesta: luotamme hirvittävän paljon ensivaikutelmaan ja ihmisen omiin sanoihin. Hyvä itseluottamus vakuuttaa meidät. Jos joku kertoo olevansa aiheensa ylin asiantuntija, alamme elää siinä uskossa. Kerran omaksuttu käsitys on myös hidas muuttumaan.

Tieteelläkin on omat populistinsa. He kärjistävät, liioittelevat vastakkainasettelua, esittävät asetelmat mustavalkoisina, yksinkertaistavat ja haluavat herättää tunnekuohuja. Tieteellinen asiantuntemus pitää kuitenkin valikoida – no, sen asiantuntemuksen tieteellisyyden perusteella.