KIRJAT

Jukka Häkkinen: Outojen kokemusten psykologia. Docendo, 2018.

PSYKOLOGIAN TOHTORI ja Skepsiksen puheenjohtaja (1999-2003) Jukka Häkkinen on kirjoittanut mainion kirjan oudoista kokemuksista. Hän päivittää teoksessaan tietoa kehostapoistumisesta, déjà vu'sta, kuolemanrajakokemuksista, unihalvauksesta, synestesiasta ja enteistä. Hän uskoo kaikkien kummallisten kokemusten lopulta selittyvän aivojen toiminnalla, mutta ei pyri selittämään kaikkia kokemuksia läpi.

”Olen keskittynyt sellaisiin outoihin kokemuksiin, joista löytyy uusia tutkimustuloksia ja teorioita. Inhimillisen kokemuksen kirjo on kuitenkin laaja, ja aivojen salaisuuksissa riittää tutkittavaa tuleviksikin vuosikymmeniksi.”

Häkkinen kertoo, että vielä 30 vuotta sitten yhdysvaltalaisissa gallupkyselylomakkeissa déjà vu oli paranormaalien ilmiöiden joukossa. Kyselyssä tiedusteltiin ensin, uskooko henkilö Loch Nessin hirviöön tai kristalliparannukseen, ja vasta sen jälkeen kysyttiin déjà vu'sta. Yliluonnolliset tulkinnat ovat nykyisin harvinaistuneet. Déjà vu'ta pidetään metakognitiivisena prosessina, jossa tajuntaan ilmaantuva tuttuuden tunne ymmärretään virheelliseksi.

Kuolemanrajakokemuksia on tutkittu yllättävän paljon, kun otetaan huomioon kuolemanrajatutkimuksen vaikeus. Vuosina 1975-2015 julkaisuja löytyy 25 kappaletta, ja tutkittujen henkilöiden lukumäärä on 9224, joista kuolemanrajan kokijoita on 1269 henkilöä. Koska kuolemanrajakokemus on niin harvinainen ilmiö, on kokonaisteorian muodostaminen ollut vaikeaa. Niinpä vuosikymmenien tutkimustyön jälkeen kaikki kokemuksen piirteet ennustavaa teoriaa ei edelleenkään ole olemassa.

aavehaaveita suomesta

Mauri Karvonen: Aavetaloja ja ihmiskohtaloita 2. Nemo, 2018

”AAVETALOJA JA IHMISKOHTALOITA 2” on komea kirja. Lähes joka aukeamalla on nelivärikuvitus ja sivuja on yhteensä 336. Kirjasarjan toisessa osassa esitellään 12 kohdetta ympäri Suomea: niiden historia, aavetarinat, kulttuuri ja kansanperinne.

Suomen historian tutkija ja aaveharrastaja, kirjan kirjoittaja Mauri Karvonen muistuttaa esipuheessa, että osaan aavetarinoista löytyy historiallinen vastine, mutta on syytä muistaa, että tarinat ovat tarinoita. ”Itse en ainakaan halua varmuudella väittää, että tietyssä tarinassa elää tietty henkilö. Silti on mielenkiintoista, että näitä tarinoita on kerrottu satoja vuosia.”

Karvonen kertoo saavansa edelleen tasaisin väliajoin tietoa aavetaloihin liittyvistä uusista kokemuksista. ”Tehtäväni ei ole todistaa yliluonnollisen olemassaoloa, vaan tutkia rajatiedon ilmiöitä historiantutkimuksen näkökulmasta. Jokainen saa itse päättää, mitä mieltä on.”

On esitetty teorioita steressitilanteessa tulevasta endorfiiniryöpystä, joka aiheuttaisi miellyttävän tilan ja harhaaistimuksia. Erään teorian mukaan hapenpuute aivoissa synnyttäisi vilkeunen kaltaisen tilan, jossa unikuvat tunkeutuvat tajuntaan. Jotkut ovat ehdottaneet, että kokemukset selittyisivät jollakin aivojen välittäjäaineella, kuten serotoniinilla tai N-metyyli-D-asparagiinihapolla. Mikään teorioista ei Häkkisen mukaan kuitenkaan näytä yksinään selittävän ilmiötä.

Enteiden tuottamaa kokemusta ennustamisesta voidaan selittää ihmisen ajattelun mekanismeilla, kuten vahvistusvinoumalla ja valikoivalla muistamisella. Intuitio enteen todellisuudesta on usein niin voimakas, että sitä on vaikea uskoa kognitiiviseksi illuusioksi.

”Kun Skepsiksen puheenjohtajana keskustelin ihmisten ennekokemuksista, korostin usein, että kokija voi toki tulkita kokemuksensa miten haluaa. Erityisesti vaikeissa elämäntilanteissa ja surun keskellä merkitysten hakeminen enteistä voi olla jopa lohdullista. Tällöin tapahtuman itsepintainen kognitiivinen selittäminen voi herättää ahdistusta ja joskus jopa suuttumusta”, Häkkinen kirjoittaa kirjansa lopussa kauniisti.

”Outojen kokemusten psykologia” on arvostettava paluu ja merkittävä päivitys Skepsiksen perinteisiin teemoihin.

Kirjan aavetalojen historialliset esittelyt ovat tarkkoja ja mielenkiintoisia. Kummitusjutut taas toistavat itseään – vaaleita, harmaita ja mustia rouvia ilmestyy siellä sun täällä – ja tarinat paljastavat, että kirjoittaja uskoo niihin ainakin osin: ”Naisten ääniä kuuluu ja hahmoja näkyy edelleen (Oulun linnan) kellarin holveissa.”

Ärsyttävää on kirjoittajan tapa vihjailla asioista kysymysmuodossa: ”Olisivatko kuolleiden lasten surulliset sielut muuttaneet vanhempiensa mukana (Stendahlin) taloon?” Lukijana kysyn: Eikö tarinoita voisi tutkia tosissaan, vaikkapa kansanperinteenä?

Huumoriakin kertomuksissa esiintyy: ”Eräänä keväisenä päivänä oli kulkija matkalla kohti (Anjalan) kartanoa tammikujaa pitkin. Hän oli saada sydänkohtauksen, kun näki vaalean hahmon liikkuvan kartanon ikkunassa. Paikalla oli tosin ollut Museoviraston työntekijöitä valkoisissa suojapuvuissaan.”