Liikkuvat patsaat ja muut historialliset ihmekojeet

Teksti Heikki Nevala

Heeron Aleksandrialaisen ilma sai aikaan sen, että saan voimana, joka avasi kun alttarille sytytettiin siirtyi toiseen. Toinen of Hero of Alexandria temppelin ovet, jotka aukesivat, piilossa olevan vesiastian vesi ovet. (Kuva: The Pneumatics tuli. Alttarin kuumentama vesiastia toimi alas vajotes- 1851, Bennet Woodcroft.)

”ANTIIKIN KOKEELLISET TIETEILIJÄT OLIVAT SUURESTI KIINNOSTUNEITA KILPAILEMAAN TAIKURIEN TAIDONNÄYTTEIDEN KANSSA. HE KORVASIVAT USKONTOJEN TEMPPELIT JA ALTTARIT PSEUDOIHMEILLÄ.” HEIKKI NEVALA KIRJOITTAA ANTIIKIN MEKAANISISTA LAITTEISTA JA KOJEISTA, JOTKA RAKENNETTIIN HÄMMÄSTYTTÄMÄÄN TAI VIIHDYTTÄMÄÄN IHMISIÄ.

Varsin usein antiikin mekaanista tietämystä käsittelevissä teoksissa mainitaan Heeron Aleksandrialaisen ”Pneumatiikka”. Kyseinen teos on kirjoitettu toisella vuosisadalla jaa. Siinä on ohjeet 78 erilaiselle mekaaniselle ihmelaitteelle tai nerokkaalle lelulle. Omana aikanaan näitä kojeita ei välttämättä kuitenkaan pidetty laitteina, vaan katsojat olivat todistamassa ihmeitä.

Ei tiedetä tarkoin, kuinka yleisiä Heeronin kuvaamat mystiset patsaat ja suihkulähteet olivat antiikin temppeleissä. Kuitenkin niillä on täytynyt olla oma sijansa pappien ja muiden oppineiden osoittaessaan etevämmyyttään tavalliselle temppelin kävijälle. Antiikin aikana ja pitkälle renessanssiin asti tiede ei ollut erkaantunut uskonnosta. Kuten hyvin tunnettua, ne ovat vasta muutama sata vuotta sitten erkaantuneet omille teilleen. Nykyisin niiden yhteistä syntyhistoriaa on vaikea hahmottaa.

Muinaiset ihmekojeet ja niitä varten luodut mekaaniset ratkaisut kuuluvat eräiltä osin myös nykypäivän viihteellisten taikurien historiaan. Esimerkiksi vielä muutama vuosisata sitten (ja osin vielä tänäkin päivänä) taikurien illuusiot käyttivät täysin samoja metodeja kuten peilejä, taitavan perspektiivin käytön suomia optisen illuusion mahdollisuuksia sekä monia mekaanisia ratkaisuja välineissään.

IHMEIDEN ESITTÄJÄT

Roomalainen arkkitehti ja insinööri Vitruvius (100- 1 eaa.) kehitti monenlaisia teknisiä apuvälineitä, mm. vesipumpun, vesikellon sekä sodankäyntiin ja painavien esineiden nostamiseen liittyviä laitteita. Mielenkiintoisia ovat arkkitehtuuria käsittelevissä teksteissä mainitut muut apparaatit: mekaaniset vesivoimalla ”laulavat” linnut, patsaat tai figuurit, jotka joivat ja liikkuivat sekä muut kojeet, ”jotka ovat miellyttäviä silmälle ja korvalle”.

Vitruvius kuitenkin toteaa, että hän on keksinyt hyödyllisimmät ja välttämättömimmät keksinnöt. Ne, jotka haluavat rakentaa hämmästystä herättäviä kojeita, voivat kääntyä Ctesebiuksen keksintöjen puoleen. Ctesebiukselta ei ole säilynyt yhtäkään tekniikkaa tai mekaniikkaa käsittelevää teosta eikä hänestä tiedetä juuri muuta kuin Vitruviuksen maininta.

Onkin syytä olettaa, että Heeron Aleksandrialainen oli pitkän kehityskulun viimeinen linkki. Hänen kirjoituksensa ovat lähes ainoita säilyneitä tekstejä (ja siten tärkeimpiä tietolähteitä) antiikin tieteestä ja teknologiasta. Heeronin nimeen liitettyjä käsikirjoituksia löytyy muitakin, mm. optiikkaa käsittelevä teos sekä erilaisia Pneumatiikan versioita, joista erään nimi on ”Automaattinen teatteri”. Käsikirjoitus kertoo, kuinka tehdä täysin automaattinen teatteriesitys, jossa kulissit ja erilaiset liikkuvat figuurit vaihtuivat ja liikkuivat ohjelmoituina ja automaattisesti.

Heeronin teosten erilaiset käsikirjoitusversiot ovat saaneet kirjoitusten kopioijien lisäyksiä jo roomalaisella ja hellenistisellä kaudella, myöhempi bysanttilainen, arabialainen ja keskiajan latinalainen kausi ovat samaten tehneet niihin omia ”parannuksiaan”. Heeronin teokset olivat suosittuja arabialaisessa kulttuurissa ja ne tunnettiin suhteellisen hyvin varhaiskeskiajallakin. Renessanssin aikana ne olivat Euroopassa jälleen huomion keskipisteenä.

Automaattinen teatteri -käsikirjoituksessa Heeron kutsuu häntä edeltäneiden mekaanisten ihmelaitteiden esittäjiä nimellä ”thaumaturgike”, sana joka tarkoittaa ihmeiden esittäjää – toisaalta sanaan liittyy konnotaatio harhaanjohtamisesta. Thaumaturgistit olivat hämmästyttävien spektaakkelien esittäjiä, eräänlaisia illuusiotaikureita. Tätä näkemystä tukee historian professori Lynn Thorndiken (Magic and Experimental Science vol 1), joka toteaa, että antiikin ”tiede” oli kiinnostuneempi mekaanisten laitteiden viihteellisistä tarkoitusperistä kuin tekniikan soveltamisesta käytännön arkielämään.

Samaten Thorndiken lisää, että Heeronin laitteet ja kokeet eivät olleet niinkään tarkoitettu hauskuttamaan ja huvittamaan, vaan harhauttamaan tai hämmästyttämään katsojaa. Laitteiden mekanismit ovat kätkettyjä ja kojeet ovat tarkoitettu puhtaasti herättämään hämmästystä mahdottomilla toiminnoillaan. Thorndiken mukaan antiikin kokeelliset tieteilijät olivat suuresti kiinnostuneita kilpailemaan taikurien taidonnäytteiden kanssa. He korvasivat uskontojen temppelit ja alttarit pseudoihmeillä.

VESI MUUTTUU VIINIKSI

Heeronin Pneumatiikan johdanto on pienimuotoinen ”tieteellinen” artikkeli, jossa todistetaan mm. ilman olemassaolo. Kirja siis sisältää 78 laitteen, kojeen, patsaan tai muun ihmevärkin piirustukset selityksineen. Erilaisia taika-astioiden versioita on useita: astioista tai juomasarvista voidaan kaataa halutessa joko viiniä tai vettä – ilman että juomat sekoittuvat keskenään. Astiat voivat olla varsin monimutkaisiakin.

Kirjassa esitellään erilaisia astioiden sisäisiä säiliöitä, niissä olevia salaisia juoksuttimia ja muita vastaavia sovelluksia. Heeron esittelee monia tyhjentymättömiä astioita ja pikareja, ”harmonisia” ruukkuja, millä tarkoitetaan, että ruukut ovat putkella salaisesti yhteydessä toisiinsa. Toinen ruukuista ei täyty vedestä ennen kuin toinen on ensin täytetty piripintaan. Eräässä versiossa taas vettä kaadetaan toiseen astiaan, jolloin toisesta taas valuu ulos viiniä. Yhdessä laitteen kuvauksessa vesi tulee astian pohjassa olevasta reiästä ulos vasta, kun se on aivan täynnä.

Heeron myös kertoo, miten tehdä laulavia pikkulintuja metallista. Nämä linnut todella lauloivat oikeiden lintujen tavoin. Niihin oli johdettu putken avulla paineistettua ilmaa jonkinlaisen pillin tai suuttimen läpi, joka sai ne ”laulamaan”. Kirjasta löytyy samaten – hämmästyttävää kyllä – juoma-automaatti, joka antaa lorauksen vettä, kun siihen pudotetaan raha!

Oma lukunsa ovat Heeronin patsaat. Tunnettu on hänen kirjansa kuvaus hevospatsaasta. Metallinen hevospatsas joi tarjottaessa astiasta vettä samalla, kun sen kaulan läpi vietiin miekka. Mm. monimutkaista hammasrattaistoa tarvittiin ”kaulankatkaisuun” – tämän jälkeen patsashevonen kuitenkin joi vettä. Myös auringonsäteitä käytettiin voimana suihkulähteessä, joka valutti putkesta vettä auringon paistaessa siihen. Hämmästystä on varmasti myös aiheuttanut suihkulähde, jonka päällä tasapainoili kevyt pallo. Eräässä toisessa keksinnössä taas ”höyrykoneen” avulla saatiin ontto metallipallo pyörimään itsestään tappien varassa.

Useimmiten Heeronin kojeista mainitaan mekaaninen alttari, jossa palava tuli aiheuttaa paineen, jonka voimalla piilossa olevat vesiastiat tyhjentyvät tai täyttyvät toisiinsa. Vesiastiat toimivat painoina ja saavat aikaan sen, että temppelin ovet aukeavat vetolaitteiden avulla. Heeron mainitsee myös, kuinka elohopea painonsa vuoksi on parempi aine siirtymään astiasta toiseen. Myös itsestään syttyvä lamppu kuvataan.

Näissä Heeronin mekaanisissa koneissa tunnettiin jo hammasrattaat ja mm. kellukkeita tai kohoja käytettiin. Hyödyllisistä apuvälineistä esitellään kuppaussarvi, paloruiskupumppu, jossa on erilaisia venttiilejä ja mäntiä sekä hydrauliset, tuulimyllystä voimansa saavat urut. Varhaisin tunnettu kuvitus Heeronin kirjoituksiin on 1200-luvulta.

Heeronin nimeen liitetty optiikkaa käsittelevä ”Catoptrica”-kirjoituskokoelma sisältää enimmäkseen peileillä tehtäviä kokeita. Kirjassa kuvataan muun muassa tänäkin päivänä vaikkapa Linnanmäellä nähtävien vääristävien peilien rakennusohjeita. Mielenkiintoinen on kuvaus efektistä, joka saadaan aikaan kahden suorakulmaisen peilin avulla. Peilit sulkeutuvat ja avautuvat yhteisestä akselista. Tämän avulla saatiin Pallas ilmestymään Zeuksen päästä.

Toisessa temppeliin sijoittuvassa optisessa illuusiossa peilit asetetaan vastakkain siten, että lähestyvä henkilö ei näe peilistä heijastumaa itsestään, vaan minkä tahansa halutun peilikuvan: siten jumalia saatiin ilmestymään äkisti temppeliin. Kirjasta löytyy vielä piirustuksia kelloista, joihin ilmestyy figuureja ilmoittamaan tunnit. Kotoisella käkikellollakin on sukulaisia antiikin päiviltä.

Esimerkki Heeronin ankkaa, joka joi, kun Pneumatics of Hero patsaista. Kuva esittää vettä ”juovaa”

Panin hahmoa kierrettiin. (Kuva: The of Alexandria 1851, Bennet Woodcroft.)

RENESSANSSIN MYSTIKOIDEN ”KEINOTEKOINEN TAIKUUS”

Keskiajan ja renessanssin oppineet kuten teologit, astrologit tai lääkärit harrastivat monenlaista ”taikauskoa” nykypäivän mittapuun mukaan. Henry Cornelius Agrippa (1494-1555) on eräs tunnettuja renessanssin uusplatonisista mystikoista. Antiikin aikana kreikan sana ”mathematici” tarkoitti useimmiten astrologiaan perehtynyttä oppinutta. Agrippa oli sitä mieltä, että oikean maagikon tuli tietää ja tuntea matematiikan alueelta sellaistakin, jonka avulla voidaan tuottaa ”ilman luonnollisia hyveitä” – so. aidosti mekaanisin keinoin – ihmeellisiä sovellutuksia kuten Arkhitaksen lentävä puinen kyyhkynen, Daidaloksen liikkuvat patsaat tai Merkuriuksen puhuvat patsaat. Nämä taas kuuluvat mm. Heeronin kuvaamiin antiikin mekaanisten kojeiden perinteeseen.

Agrippan mukaan ”magus”, joka tuntee luonnonfilosofiaa, matematiikkaa ja mekaniikkaa, voi tehdä ihmeellisiä asioita. Hänen mukaansa ”oikean” taikurin koulutukseen kuului osata tehdä ja tuottaa mekaanisia ihmeitä. Vaikka Agrippa mitä ilmeisimmin pitikin itseään oikeana velhona, hän ei silti sulkenut pois mahdollisuutta tuottaa ”keinotekoisia”, so. luonnollisia ihmeitä.

Melkein sata vuotta myöhemmin italialainen filosofi ja teologi Tommaso Campanella (1568–1639) luokitteli pääasiassa uskonnollista magiaa käsittelevässä kirjassaan ”Magia e Grazia” taikuuden eri tyyppejä. Erääksi tyypiksi hän sisällytti ”oikean keinotekoisen taikuuden”:

”Todellinen keinotekoinen taikuus tuottaa todellisia tehokeinoja kuten Arkhitas, joka teki puusta lentävän kyyhkysen. Äskettäin Nurembergissä Boteruksen mukaan tehtiin kotka ja kärpänen samalla tavoin. Daidalos teki patsaita, jotka liikkuivat painojen tai elohopean avulla. Joka tapauksessa en pidä totena sitä, mitä Pariisin William kirjoittaa, nimittäin että on mahdollista tehdä ihmisäänellä puhuva pää kuten Albert Suuren väitetään tehneen. Minusta näyttää mahdolliselta tehdä tietynlainen äänen imitaatio pillillä, johon on johdettu ilmaa, kuten Falariksen pronssisen mylvivän härän tapauksessa. Tämä taito ei kuitenkaan voi tuottaa ihmeellisiä tehokeinoja paikallisen liikkeen, painojen ja vetolaitteiden tai tyhjiön avulla kuten pneumaattisissa ja hydraulisissa laitteissa.”

Myös englantilainen mystikko John Dee (1527– 1608) oli kiinnostunut mekaniikasta mm. teatterin tehokeinojen apuna. Lisäksi hän toimi kuningatar Elisabethin hoviastrologina. Vaikka John Dee harrastikin erilaista mystiikkaa ja hengien manausta, hänen toiminnassaan oli kuitenkin myös tieteellisempi puoli. Hän toimi jonkin aikaa Englannin hovissa mm. merenkulun navigaatioeksperttinä.

Deen tiedetään toteuttaneen eräässä Aristofaneen komediassa teatterimiehen ja mekaanikon kykyjään. Yleisö tyrmistyi näytelmässä nähdystä mekaanisesta koneesta, ”Scarabaeuksesta”, joka lensi lattialta kattoon vieden selässään mukanaan miehen ruokakoreineen. Myöhemmin Dee valitteli, että tapaus aiheutti monia turhia kertomuksia siitä, kuinka teatteriefekti oli aikaansaatu. Tietämättömät tuomitsivat hänet henkien manaajaksi. Joka tapauksessa Dee tuli tunnetuksi ”thaumaturgistina”.

Kertomus paljastaa senkin, että Dee oli kiinnostunut teatterista ja sen suomista mahdollisuuksista toteuttaa erilaisia uskomattomia tehokeinoja. Hänen renessanssin ajan mannermaisen näyttämötekniikan tuntemuksensa oli tuolloin uutta Englannissa. Se osoittaa, että Dee seurasi klassista mekaniikan tuntemusta ennemmin kuin keskiaikaista.

Vuonna 1570 Englannissa ilmestyi englanniksi Eukleideen (n. 300 eaa.) matematiikkaa käsittelevä teos. Kirjaan sisältyi myös Deen pitkä esipuhe. Dee tunsi Heeron Aleksandrialaisen teoksia ja muita vastaavia lähteitä. Tärkein tuntui kuitenkin olevan jo aiemmin mainitut Vitruviuksen kirjat. Vitruvius piti arkkitehtuuria kaikkien matemaattisten tieteiden kuningattarena.

Deen esipuheessa Vitruviuksen matematiikan alalajeja olivat muun muassa ”pneumatithie” eli pneumatiikka: mekaaniset apuvälineet, jotka käyttävät voimanaan ilmaa tai vettä. ”Menadrie” taas oli vetolaitteiden ja painojen tuntemisen mekaaninen laji. ”Horometrie” oli kellonrakennus- tai ajan arvioimisen taitoa. Eräs vitruviuslainen aihe oli ”thaumaturgike” eli antiikin mekaaniset lelut ja ihmelaitteet. Arkkitehdin tuli osata valmistaa niitäkin, ja erityisesti arkkitehdin, joka toimi teatterin alalla.

Lopuksi todettakoon, että Deen lentävän Scarabaeuksen tarkkaa toimintamekanismia ei tiedetä. Hän kuitenkin mainitsee, että Heeronin mekaanisten ratkaisujen lisäksi jännitetyillä naruilla, salaisilla jousilla ja pyörillä saa paljon aikaiseksi. Dee toteaa vielä, että ihmeellisiä tehokeinoja voidaan saada aikaiseksi taitavalla perspektiivin käytöllä. Scarabaeus on todennäköisesti ollut nykyisinkin näyttämöllä usein nähty leijutusilluusio.

Kuvasarja Von Kempelenin ”automaatin” mekanismeja, ja samalla heille tuli näytettyä, juuri näin oli asian laita. (Kuva: Letters of todellisesta toimintaperiaatteesta. Yleisölle näytettiin laitteen

että koneen sisällä ei ollut avustajaa, vaikka todellisuudessa Natural Magic 1842, David Brewster.)

Robert-Houdin kuvassa vuodelta 1848. Kuvaan on oikealla Robert-Houdinin kirjoittava ja piirtävä Christian Fechner.)

otettu mukaan muun muassa kellosepän työkaluja ja automaatti. (Kuva: The Magic of Robert-Houdin, vol. 1,

HEIDELBERGIN HOVIN PATSASPUUTARHA

Vuonna 1613 Englannin kuninkaan Jaakko I:n tytär Elisabeth ja saksalaisen Pfalz-kreivikuntien prinssi Frederik V menivät naimisiin ja perustivat hovin Heidelbergin linnaan. Uuden hovin taianomainen ilmapiiri sai alkunsa sen ihmeellisestä puutarhasta. Heidelbergin hovista tuli hetkeksi aikaa keskus, jonne toteutettiin maailman kahdeksanneksi ihmeeksi kutsuttu puutarha-alue. Puutarhan suunnittelu perustui uuteen makusuuntaukseen, joka oli saanut innoituksensa Heeron Aleksandrialaisen tekstien uudelleen arvioimisesta sekä antiikin arkkitehdin Vitruviuksen ajatuksista. Linnan puutarha-arkkitehtina toimi ranskalainen Salomon de Caus (1576-1626).

Uutta olivat puutarhoihin tehdyt ”luolat” (grotto), jotka sisälsivät suihkulähteitä, Kreikan mytologian patsaita (Parnassus, Midas, Memnon jne.). Luolien patsaat ja suihkulähteet saattoivat olla sekä liikkuvia että soivia. Eräs patsas alkoi soida, kun auringonsäteet osuivat siihen – samanlaista patsasta esiteltiin jo Heeronin teoksessa. Useat patsaat olivat myös liikkuvia siten, että katsojat eivät voineet nähdä salaisia toimintamekanismeja.

Puutarhassa oli myös Vitruviuksen mallin mukaiset vesiurut. Salomonin puutarhasta löytyi samaten monenlaisia geometrisiin muotoihin istutettuja alueita, labyrintteja jne. Salomon de Caus esitteli nerokkaita laitteitaan ”Les raisons des forces mouvantes” sekä ”Hortus Palatinus” -teoksissa.

Heidelbergin linna edustaa omaa aikaansa sitenkin, että erilaisia teknisiä sovelluksia ja vempaimia alkoi näkyä yhä enemmän. de Causin on sanottu keksineen höyryvoiman, joka tuli tärkeäksi voimanlähteeksi 1800-luvulla. Toisaalta jo Heeron Aleksandrialainen esitteli ”höyrykoneen”, jota ei kylläkään käytetty voimanlähteenä, vaan pyörittämään ihmisten kummastukseksi metallista palloa kahden akselin välissä.

Heidelbergin hovin varsinainen kukoistus kesti vain viisi vuotta. Kolmekymmentävuotinen sota ajoi lopulta hovin maanpakoon – hovin puiston ihmeelliset patsaat ja suihkulähteet katosivat sotien levottomina ja sekasortoisina vuosina.

MODERNIEN TAIKURIEN IHMEELLISET AUTOMAATIT

1700-luvulta tiedetään jo useita mekaanisia ihmelaitteita, joita käytiin varta vasten katsomassa messuilla tai muissa suurissa yleisötapahtumissa. Tähän aikaan niitä alkoivat esitellä selkeästi viihteelliset taikurit. Uudemmalla ajalla näitä automaatteja ja muita laitteita sekä niiden esittäjiä alkoi olla jo niin paljon, että se vaatisi oman artikkelinsa. Tosin aina laitteet eivät olleet oikeita ”automaatteja”, vaan pitivät sisällään esimerkiksi salaisia avustajia.

Paroni von Kempelen kiersi 1700-luvun loppupuolella ympäri Eurooppaa kuuluisan shakkiautomaattinsa kanssa. Se oli pseudomekaaninen automaatti, jonka sisällä piilotteli salainen avustaja. Tämä teki todelliset shakkisiirrot. Avustaja saattoi olla pieneen tilaan mahtuva lapsi, joten kuinka hyviä siirrot sitten olivat, ei ole tiedossani. Joka tapauksessa sensaation aiheutti nimenomaan se, että kone liikutteli shakkinappuloita itsekseen ja kykeni arvioimaan siirtoja.

Shakkiautomaatti-illuusio oli rakennettu jo 1769. Vastaavia pseudoautomaatteja on ollut kuitenkin olemassa jo sata vuotta aikaisemmin. Von Kempelenin ”automaatin” suosio kesti vuosikymmeniä. Kun hän kuoli 1804, eräs itävaltalainen Maezel osti sen ja jatkoi menestyksellistä kiertuetta muun muassa Amerikassa. Tähän aikaan ilmeisesti shakkiautomaatin siirrotkin paranivat, sillä sen uumenissa oli nyt tunnettu shakkiekspertti. Automaatti oli aikoinaan niin suosittu, että amerikkalainen kirjailija ja runoilija Edgar Allan Poe (1809-1849) nimesi erään novellinsa nimeksi ”Von Kempelenin keksintö”. Novelli on satiiri ja eräänlainen kirjallinen pila, eikä siinä kuvata suoranaisesti shakkiautomaattia, vaan Von Kempelenin uusinta keksintöä: kullan valmistamista lyijystä!

Taikurit käyttivät 1800-luvulla usein itsestään lisänimeä ”mechanicus”, jolla he tahtoivat kertoa yleisölle, että ohjelman sisältöön kuuluu ”automaatteja”. Taikurien automaatit käsittivät laajan kirjon erilaisia apparaatteja. Esimerkiksi jo 1700-luvulla englantilainen Christopher Pinchbeck esitti Lontoossa suurella menestyksellä laitetta nimeltään ”Grand Theatre of the Muses”. Kone oli jonkinlainen kellon, soittorasian ja liikkuvien kuvien yhdistelmä.

Ylipäänsä voi todeta, että 1800-luvulla useiden menestyneimpien taikurien ohjelmistossa oli ainakin ohjelman osana erilaisia automaatteja, joilla taikurit osoittivat seuraavansa uusimpia keksintöjä ja esittivät mekaanista tietämystään. Tuon ajan taikuus myös perustui nykyistä useammin taitavasti suunnitelluille käsityönä tehdyille välineille.

Ehkä ei ollut sattumaa, että eräs kaikkien aikojen arvostetuin taikuri – Jean Eugène Robert-Houdin (1805-1871) oli kelloseppä, joka siten kykeni itse rakentamaan ja suunnittelemaan nerokkaita käsityötaidon näytteitä. Robert-Houdin aloitteli uraansa parantelemalla vanhojen mekaanisten laitteiden periaatteita. Laitteilla oli seuraavanlaisia nimiä, joista voi päätellä niiden toimintoja: ”Livertelevä satakieli”, ”Kukkiva appelsiinipuu”, ”Klovnipari” (joka teki akrobaattisia temppuja) sekä ”Kirjoittava tai piirtävä figuuri”.

Vuonna 1844 Pariisin näyttelyssä Robert-Houdin

Robert-Houdinin taikaväline ”Appelsiinipuu”. Yleisöltä lainattiin sormus, joka taikurin toimesta hävisi. Robert-Houdin esitteli tämän jälkeen appelsiinipuunsa, johon ilmestyi ensin valkoisia kukkia, sitten pieniä appelsiineja, jotka kasvoivat täysikokoisiksi. Puusta otettiin yksi appelsiini yleisön maisteltavaksi hedelmien aitouden varmistamiseksi. Tämän jälkeen puun ylin appelsiini halkesi ja sen sisältä ilmestyi kaksi keinotekoista perhosta. Ne toivat mukanaan silkkiliinan, josta riippui katsojan sormus. (Kuva: The Magic of Robert-Houdin, vol. 1, Christian Fechner.)

voitti automaateillaan hopeamitalin. Mekaaniset automaatit olivat myöhemminkin osa hänen ohjelmaansa, jolloin sitä mainostettiin seuraavasti: ”Automata, Sleight of Hand, and Magic”.

Kirjoittaja On Fm, Taikuri Ja Skepsiksen Hallituksen Jäsen.

Hän On Kirjoittanut Kirjan ”silmänkääntäjiä,

Konstiniekkoja Ja Loihtu Taiteilijoita” (sks, 2011).

LÄHTEITÄ:

Hero of Alexandria: The Pneumatics Clarke, W. Sidney: The Annals of Conjuring Dawes, A. Edwin: The Great Illusionists Thorndike, Lynn: The Magic and Experimental Science, volume 1 Yates, Frances: Giordano Bruno and the Hermetic Tradition Yates, Frances: The Rosicrucian Enlightement