Timo Kaitaro

”Skeptikoiden merkittävin rooli on tieteellisen ja kriittisen ajattelun

perusteiden avaaminen maallikoille”, kirjoittaa Skepsiksessä ennen

vuosituhannen vaihdetta vaikuttanut filosofian tohtori tänään.

OLEN SYNTYNYT HELSINGISSÄ 1955. Muutimme Espoon Tapiolaan ollessani vielä pieni, joten muistoni alkavat sieltä. Isäni kuoli ollessani parivuotias ja näin minut kasvatti työssäkäyvä yksinhuoltajaäitini, osin puhelimessa, kuten hän itse asian ilmaisi, mutta rakkaudella.

Kävin kouluni Aarnivalkean kansakoulussa, Etelä- Espoon Yhteiskoulussa sekä Tapiolan Yhteiskoulussa. Kouluaikoina olin kiinnostunut tieteistä, etenkin fysiikasta, kemiasta, geologiasta (isäni oli geologi) sekä tähtitieteestä. En malttanut odottaa kemian opetuksen alkamista koulussa, vaan opiskelin sitä ensin oma-aloitteisesti kirjeopistossa. Tein myös itse kokeita, ensin lahjaksi saamani pikkukemistisarjan avulla, ja kun tämä alkoi käydä pieneksi, alan liikkeestä, Hanslinilta, hankkimillani välineillä.

Kouluaikoina syttyi myös innokas lukuharrastukseni, jonka juuret ovat kyllä jo lapsuudessa. Ollessa vielä pieni äitini luki minulle ääneen, Andersenin satujen ohella muun muassa Välskärin kertomuksia ja Kansojen historiaa. Myöhemmin hän tuki lukuharrastustani avaamalla minulle kirjatilin kirjakauppaan.

”TEKISI MIELI ALOITTAA MIEKKAILU”

KOULUTOVEREILTANI ja opettajiltani Tapiolan yhteiskoulussa sain myöhemmin inspiraatiota ja vaikutteita kirjallisuuden ja musiikin harrastamiseen. Lukiossa minua alkoi kiinnostaa myös psykoanalyysi ja surrealismi. Pyrinkin lopulta Helsingin yliopistoon lukemaan psykologiaa tarkoituksenani ryhtyä psykoanalyytikoksi, mutta psykoanalyysi unohtui, kun kiinnostuin neuropsykologiasta Anna- Riitta Putkosen inspiroivilla luennoilla. Näin erikoistuin lopulta neuropsykologiaan.

Opiskeluaikana kiinnostuin myös filosofiasta Heikki Kanniston filosofisen antropologian luennoilla – siinä määrin, että lopulta väittelin filosofiasta. Väitöskirjani aihe oli ranskalainen valistusfilosofi Denis Diderot ja hänen filosofiansa yhteydet 1700-luvun alun lääketieteellisiin ja fysiologisiin teorioihin.

Sittemmin olen työskennellyt enemmän tai vähemmän pitkiä jaksoja kliinisenä neuropsykologina. Suurimman osan elämääni olen kuitenkin saanut viettää tutkijana. Tutkimusaiheitani ovat olleet muun muassa ranskalainen valistus, neurotieteiden aatehistoria ja surrealismi. Tällä hetkellä tutkin, millaisia käsityksiä kielen ja kulttuurin merkityksestä ihmisen kognitiivisille kyvyille on esitetty varhaismodernista ajasta eteenpäin.

Keskeisiä harrastuksiani ovat koko elämäni ajan olleet kielet (intohimoisimmin ranska ja kymri), kirjallisuus ja musiikki. Viimeksi mainittuun liittyy myös käytännön harjoitteita huilunsoiton muodossa. Kehoani ja mieltäni olen huoltanut ratsastamalla, ja viime aikoina – tyttäreni opiskeltua jooga-ohjaajaksi – myös joogaten.

Jossain vaiheessa elämääni olen harrastanut myös kirjansidontaa. Rakastan vanhoja kauniisti sidottuja nahkaselkäisiä, joiden parissa olen viettänyt runsaasti aikaa tutkijantyössäni. Seuraavaksi tekisi mieli aloittaa miekkailu, niin sitten kaikki entisaikojen herrasmiehen taidot (ranskankieli, ratsastus ja miekkailu) olisivat hallussa.

”OLEN AINA OLLUT KIINNOSTUNUT KUMMITUSTARINOISTA”

KIINNOSTUKSENI SKEPSIKSEEN liittyi alkuaan paitsi henkilökohtaisiin suhteisiin (Matti Virtanen oli luokkatoverini ja S. Albert Kivinen opettajani yliopistossa) myös kiinnostukseeni yliluonnollisilta vaikuttaviin kokemuksiin, kuten kummitteluihin. Olen aina ollut kiinnostunut kummitustarinoista, joita olen kerännyt metrikaupalla kirjahyllyihini. M.R. Jamesin, Arthur Machenin, Algernon Blackwoodin ja muiden alan mestareiden kummitustarinat ovat edelleen keskeinen osa kirjallista ravintoani.

Tämä kiinnostus johti minut tutustumaan myös todellisten ihmisten dokumentoituihin kokemuksiin ja havaintoihin kummitteluista. Huomasin näiden kertomusten eroavan kirjallisista kummitusjutuista, joissa kummitukset näyttäytyivät usein psyykkisinä olentoina, joilla oli pyrkimyksiä, tarvetta kommunikoida ja joihin liittyy mel-