Jumalattomat ajat

Teksti Matti Kamppinen

FT, VTL, DOS. JA USKONTOTIETEEN LEHTORI MATTI KAMPPINEN KERTOI SKEPSIKSELLE TIETEIDEN TALOLLA LOKAKUUSSA, MITEN HYVINVOINTI, TIEDE JA MARKKINATALOUS RAPAUTTAVAT USKONTOJA.

Tutkimassani Perun Amazonian kansanlääkinnässä lähes kaikki muut kuin länsimaiset hoitovaihtoehdot ovat uskonnollisia vaihtoehtoja, eli niissä käytetään kulttuurisesti postuloituja yliluonnollisia olentoja oireiden ja hoitojen selittämiseen. Lääkekasvien käytössä ovat mukana paitsi kasvit erilaisine johdannaisineen ja vaikutuksineen, myös kasveihin postuloidut henkiolennot, joiden uskotaan olevan lääkekasvien tehokkuuden taustalla.

Perinteinen kansanparantaja manipuloi kasvien henkivoimia loitsujen avulla ja suojaa itsensä pahoilta hengiltä samantyyppisten maagisten laulujen avulla. Osan sairauksista uskotaan johtuvan suoranaisesti pahojen henkien tunkeutumisesta ihmiseen, tai henkiolennon lähettämästä kirouksesta.

Hoitovaihtoehdot Amazonian maaseudulla käyttävät uskonnollisia resursseja. Oireita ja sairauksia hoidettaisiin ei-uskonnollisilla keinoilla, jos niitä olisi tarjolla kohtuuhintaan, ja jos ymmärrys sairauksien taustalla olevista mekanismeista olisi ajanmukaista. Ihmisten tulotason ja tieteellisen tietämyksen kasvaessa uskonnollisia selityksiä käytetään vähemmän, mutta monelle uskonnolliset selitykset ovat vielä pitkään luonteva vaihtoehto, koska parempaan ei ole varaa.

Uskontojen (alkuperäisuskontojen ja kristinuskon muodostamien uskomusjärjestelmien) tarjoamat resurssit ovat aktiivisessa, jokapäiväisessä käytössä Perun Amazoniassa kuten monella muullakin alueella. Uskonnolliset resurssit tarjoavat välineitä ongelmanratkaisuun: käsitteitä ongelmallisen tilanteen jäsentämiseen, välineitä selittää tilanteita ja suunnata toimintaa sekä myös välineitä jäsentää ihmisten välisiä suhteita.

Amazonian maaseutuyhteisöissä uskonnolliset resurssit ovat intensiivisessä käytössä, mikä näkyy mm. siinä, miten paljon aikaa käytetään uskonnollisten käsitteiden motivoimaan toimintaan. Tästä syystä näiden yhteisöjen voi sanoa olevan varsin uskonnollisia.

SUOMI ON VÄHEMMÄN USKONNOLLINEN

Suomalainen yhteiskunta on monen muun hyvinvointivaltion tapaan vähemmän uskonnollinen, eli monet muut kuin uskonnolliset resurssit tarjoavat välineitä ongelmanratkaisuun ja ajan käyttöön. Esimerkiksi sairauksia ei pääsääntöisesti lueta pahojen henkien ja jumalolentojen aiheuttamiksi, ja vastaavasti hoitotavat ovat naturalistisia.

Elannon hankkimisessa ei ole tapana eikä tarpeen tyynnytellä metsän tai jokien henkiä, vaan voi luottaa koulutuksen ja talouden tarjoamaan ennustettavuuteen (joka toki toisinaan on epävarmaa ja altistaa ihmiset toimeentuloriskeille). Viljasatoa ei tarvitse pyytää luojajumalalta, vaan voi käyttää testattua tietoa siitä mitkä tekijät vaikuttavat viljasatoon.

Toki monilla paikkakunnilla edelleen siunataan viljapeltoja eli luetaan loitsu, jonka avulla pyritään tuottamaan hyvä lopputulos, mutta tämä käytäntö on esimerkillinen kulttuurinen jäänne nostalgisessa uusiokäytössä: harvempi uskoo loitsun vaikuttavan viljasatoon.

Suomalaisilla on muutoinkin runsaasti vaihtoehtoja ajan käyttämiseen: voi kuntoilla, ahkeroida puutarhassa, seurustella ystävien kanssa tai katsoa televisiota. Näistä lukuisista aktiviteeteista vain harvat ovat uskonnollisien resurssien jäsentämiä, ja erityisesti terveyttä ja sairautta koskevassa ongelmanratkaisussa uskonnollinen resurssointi on joko häviävän vähäistä tai päälle liimattua, kosmeettista, jolloin esimerkiksi lääkärikäynnin ja lääkkeiden käytön lisäksi luetaan loitsuja (rukoillaan).

Suomi on monen muun hyvinvointivaltion tapaan vähemmän uskonnollinen, jos sitä mitataan uskonnollisten resurssien käytöllä ongelmanratkaisussa ja sillä, kuinka paljon uskonnollisiin aktiviteetteihin investoidaan aikaa.

Maailmanlaajuisesti uskonnollisimpia maita ovat Nigerian, Indonesian ja Bolivian tapaan maat, joissa ihmisillä ei mene hyvin: terveydenhoito, koulutus, eliniän odote, demokratia ovat kaikki heikoilla.

Uskontoja eli uskonnollisten resurssien käyttöä ongelmanratkaisun välineenä rapauttavat kolme asiaa: hyvinvointi, kulutusyhteiskunta ja tiede (Paul 2008).

HYVINVOINTI

Hyvinvointi tarkoittaa mm. toimivaa terveydenhuoltoa, hyvinvointia palvelevia ennustettavia poliittisia ja taloudellisia järjestelmiä, sosiaaliturvaa ja koulutusta. Epävarmuuden hallintaan hyvinvointiyhteiskunnassa ei tarvita uskonnollisia resursseja.

Yhteiskunnissa, joissa valtio tarjoaa hyvinvoinnin rakennusaineet, kansalaisilla ei ole varsinaista tarvetta käyttää uskonnollisia resursseja näillä elämänalueilla, mutta uskonnolliset yhteisöt, esimerkiksi Suomen evankelisluterilainen kirkko toimii aktiivisesti näillä alueilla, koska ne ovat ihmisten kannalta tärkeitä. Suomalaiset odottavatkin evankelisluterilaisen kirkon paikkaavan hyvinvointiyhteiskunnan jättämiä aukkoja, vastaavan siirtymärituaaleista ja hoitavan hautausmaat (Kääriäinen et al. 2003).

Hyvinvointiyhteiskunnassa uskonnolliset yhteisöt joutuvat tarjoamaan tämänpuoleisia, immanentteja hyviä asioita, eivätkä voi keskittyä uskontojen perinteiseen työsarkaan, tuonpuoleiseen ja sitä asuttaviin yliluonnollisiin olentoihin.

Suomen evankelisluterilaisen kirkon sosiaali- ja perhepoliittiset kannanotot kuten ”Kohti yhteistä hyvää” tai ”Rakkauden lahja” ovat argumentaationsa ydinalueilla sekulaareja, ne vetoavat talonpoikaisjärkeen ja oikeuttavat toimintasuosituksiaan ohjeiden oletetuilla hyödyllisillä seurauksilla. ”Rakkauden lahjassa” suositellaan lasten pitämistä sylissä ja kodin kohtuullista siivousta. Molemmat pystyy ymmärtämään ja hyväksymään, vaikka ei olisi yhtään kristinuskon käsitettä käytössä.

Hyvinvointiyhteiskunta haastaa uskonnollisten resurssien käytön kahdella tavalla: Yhtäältä epävarmuutta on vähemmän, elämä on ennustettavampaa ja turvallisempaa, eikä ole tarpeen postuloida kohtalosta vastaavia yliluonnollisia olentoja. Toisaalta uskonnolliset yhteisöt joutuvat osallistumaan immanenttien hyötyjen tuottamiseen sekulaareilla argumenteilla, joka saa kysymään, onko uskonnoilla jotain erityistä lisäarvoa hyvän elämän tavoittelussa. Pääsääntöisesti on niin, että kun ihmisillä menee huonosti, uskonnoilla menee hyvin.

KULUTUSYHTEISKUNTA

Kulutusyhteiskunnan perusajatus on, että ihmiset ovat kuluttajia, jotka ostavat hyödykkeitä saadakseen hyötyjä. Hyödykkeiden tarjontaa joudutaan räätälöimään asiakkaiden mieltymysten mukaan, ja palvelujen tarjoajat, jotka eivät onnistu vastaamaan kuluttajien odotuksiin, katoavat markkinoilta.

Kulutusyhteiskunnan idea on, että kaikella on hintansa ja että oikea hinta löytyy vapailla markkinoilla, kysynnän ja tarjonnan mukaan. Hyvinvointivaltioissa uskonnolliset hyödykkeet eivät enää ole kovinkaan haluttavia esimerkiksi maailmanselityksinä, ja tämän vuoksi niitä räätälöidään erilaisille asiakasryhmille sopiviksi. Suomen evankelisluterilainen kirkko räätälöi messuja motoristeille, metsänkävijöille, veneilijöille ja metallimusiikin ystäville, tuottaa karnevalisoituja nuorisotapahtumia kuten Maata näkyvissä -festivaalit, ja investoi kalendaarirituaalien näyttävyyteen, joulun ja pääsiäisen tilaisuuksiin. Luterilaisuuden rentoutta korostetaan ja sanoma muokataan armopainotteiseksi – helvetin kärventävillä liekeillä ei hankita asiakkaita kulutusyhteiskunnassa.

Osallistuessaan kulutusyhteiskuntaan uskonnolliset yhteisöt tuotteistavat ja hinnoittelevat hyödykkeensä muiden sekulaarien toimijoiden tapaan, ja kilpailevat ihmisten ajallisista ja muista investoinneista. Agraarin ajan Suomessa sunnuntain pääasiallinen viettotapa oli osallistuminen jumalanpalvelukseen, kulutusyhteiskunnassa on lukuisia muita tapoja viettää aikaansa. Tuotteiden räätälöinti erilaisia kuluttajaryhmiä varten vahvistaa tilannetta, jossa kuluttajat kysyvät, mitä hyötyä heidän on investoida hyödykkeeseen X. Tuoko se hyvinvointia, elämälle sisältöä, parempaa terveyttä, onnellisempia ihmissuhteita, viihtyisiä asuinalueita jne.?

Näiden hyödykkeiden tarjonnassa uskonnolliset yhteisöt joutuvat pakostakin karsimaan yliluonnollisia aineksia, koska niiden oletettua yhteyttä eri elämänalueiden hyödykkeisiin on vaikea perustella. Luontevimmin esimerkiksi Suomen evankelisluterilainen kirkko toimii sosiaalipolitiikan alueella, kasvatus- ja hoivatyössä, jossa eksplisiittisille arvolähtökohdille on tilaus.

Kulutusyhteiskunta yhteismitallistaa yhteiskunnan toimijat, eikä erityistä, varsinkaan yliluonnollista mandaattia ole helppo perustella. Erityisesti uskontojen ajatus, että on olemassa hinnoittelun ulottumattomissa olevia asioita, voi olla vaikea yhdistää asiakaslähtöiseen tuotteistamiseen ja hyödykkeiden räätälöintiin. Tässä mielessä kulutusyhteiskunta rapauttaa uskonnollisten resurssien käyttöä päätöksenteossa.

TIEDE

Tiede haastaa uskonnon todellisuuden kuvaamisessa, selittämisessä ja ennustamisessa. Uskontojen kosmogoniset myytit ovat fiktiivisiä, eikä uskontojen tarjoamilla resursseilla ole käyttöä todellisuuden ymmärtämisessä. Jos hyvinvointiyhteiskunnan kansalainen (tai kuka tahansa) haluaa tietää, millainen on maailman kehityshistoria, miten terveyden ja sairauden mekanismit toimivat tai milloin tulee seuraava auringonpimennys, ei hänellä ole perusteita käyttää uskontojen resursseja, vaan tieteen tarjoamia ongelmanratkaisuvälineitä.

Tiede haastaa uskontojen todellisuuskäsitykset. Astetta vaativamman haasteen tarjoaa tieteelliseen tietoon perustuva teknologia. Hyvä teknologia toimii, koska se perustuu todellisuutta koskeviin teorioihin. Jos jokainen käsipuhelimen käyttäjä joutuisi kysymään, millaisessa todellisuudessa laitteen toiminta on mahdollista, teknologian ja tieteen haaste suhteessa uskontoihin olisi vieläkin artikuloidumpi.

Teologinen sofistikaatio tuottaa uskonnollisista resursseista muunnoksia, jotka tavalla tai toisella saadaan yhteensopiviksi tieteellisen ainesten kanssa. Nämä tieteen ja uskonnon yhdistämiset ovat monesti seurauksiltaan katastrofaalisia. Esimerkeiksi käyvät George Washington -yliopiston islamin tutkimuksen professori Seyyed Hossein Nasr (2006) tai Cambridgen yliopiston matemaattisen fysiikan emeritusprofessori John Polkinghorne (2006).

Nasr ei tyydy etsimään tieteen ja uskonnon mahdollisia jaettuja alueita vaan väittää, että kaikkeen tieteeseen tarvitaan lähtökohdaksi Koraani, joka tarjoaa tutkimukselle optimaalisen maailmankuvallisen kehyksen: kemiasta tulee parempaa kemiaa, kun loppulauseessa kiitetään jumalaa, ja embryologiasta tulee parempaa, kun siinä otetaan tarkemmin huomioon Koraanissa olevat (hajanaiset) huomiot ihmisen ontogeneesistä.

John Polkinghorne esittää hänkin erityistieteitä koskevia parannusehdotuksia: esimerkiksi fysikaalisen universumin relatiivisuus tulisi paremmin ymmärretyksi, kun fyysikko ottaisi lähtökohdaksi pyhän kolminaisuuden elementtien relatiivisuuden, tai universumin matemaattinen ymmärrettävyys olisi luontevampaa, jos postuloidaan hyväntahtoinen, matematiikkaa harrastava luojajumala.

Uskontojen postuloimat yliluonnolliset olennot eivät kuulu todellisuuden kalusteluetteloon, ja tämä laittaa uskonnot altavastaajan asemaan tieteen ja teknologian voimistaessa otettaan eri elämänalueilla.

MITKÄ USKONNOT PÄRJÄÄVÄT?

Hyvinvointivaltioissa, joissa kulutusyhteiskunta ja tiede voivat hyvin, uskontojen räätälöidyt versiot voivat kohtalaisesti. Ne tarjoavat ihmisille performansseja, ajanvietettä, elämyksiä ja kalendaarirituaaleja. Samalla ajatus, että uskonnoissa olisi jotakin vakavasti otettavaa, heikentyy.

Globaalisti uskonnoista pärjäävät esimerkiksi helluntailaisuus ja muu karismaattinen kristillisyys ns. murrostalouksien alueilla, joilla hyvinvointivaltioita ollaan vasta rakentamassa ja joilla uskonnot tarjoavat keinoja hallita epävarmuutta. Esimerkiksi Saharan etelänpuoleisen Afrikan maat tai osa Latinalaisen Amerikan maista on karismaattisille liikkeille otollisia alueita.

Brasilian suurkaupunkien slummialueilla yksi keskeinen syy helluntailaisuuden suosioon on sen konkreettinen lupaus sairauksien parantamisesta rukouksen avulla ja lupaus protestanttisen etiikan mukaisesta työnteon tuottamasta menestyksestä. Toinen esimerkki kannatusta lisäävistä uskonnoista ovat mormonismi ja islam esimerkiksi Filippiineillä. Syynä on ennen kaikkea korkea jälkeläistuotto, joka ei vaadi uusia käännynnäisiä kovinkaan paljoa.

Murrostalouksien uskonnollisuus laantuu ajan myötä, ja korkean jälkeläistuoton uskonnot joutuvat hyvinvoinnin tavoittelun, kulutusyhteiskunnan ja tieteen haastamiksi (Paul 2008).

SEKULAARI HUMANISMI JA KRIITTINEN USKONTOTIEDE

Tieteellisen kulttuurin eteneminen on perustunut kahteen seikkaan. Yhtäältä todellisuuden kompleksinen, systeeminen luonne on tullut pala palalta tutuksi. Toisaalta tieteellinen kulttuuri on jalostanut omia käsitteiden systeemejään eli teorioitaan – argumentaatio eli perustelujen etsiminen ja ajatusten uskottavuuden koettelu on jalostanut tieteellistä kulttuuria. Tutkittavien systeemien ja tutkimuksessa käytettävien käsitejärjestelmien entistä intensiivisempi kohtaaminen on vienyt ymmärrystä ja teknologiaa eteenpäin.

Ilman todellisuuden kalustukseen kuuluvien systeemien tuntemista me emme ymmärtäisi esimerkiksi eliöiden lisääntymistä emmekä myöskään osaisi rakentaa toimivia tietokoneita.

Systeemiajattelu eli ilmiöiden sijoittaminen erilaisten kokonaisuuksien osaksi on tieteellisen ajattelun ja teknologisen kehitystyön yleistyökalu. Tutkimuskohteen rajaaminen, sen ominaispiirteiden ja kompleksisuuden kuvaaminen on systeemiajattelun soveltamista.

Systeemiajatteluun sisältyy myös tieteen kriittinen, itseään reflektoiva kytkös, käsitteellisen minäkeskeisyyden vaatimus: jos tieteessä käytetyt maailmankuvan muodostamisen välineet ovat parhaiten perusteltuja, muut tavat muodostaa maailmankuvia ovat huonommin perusteltuja. Jos teorian perusteella voidaan rakentaa toimiva laite, on se ainakin alustava osoitus teorian uskottavuudesta. Systeemiajattelun kriittinen tiedonintressi on pragmaattinen totuuden tavoittelu, perusteiden kysyminen ja parhaiten perusteltujen ajatusten kultivointi.

Uskontotieteessä systeemiajattelun työsarka on erityisen haasteellinen. Systeemiajattelun kannalta katsottuna uskontotieteen tutkimuskohteena oleva ihminen on uskomuksien ja halujen perusteella toimiva intentionaalinen systeemi, jonka perustava ominaisuus on rationaalisuus. Uskonto, erotukseksi muusta inhimillisestä toiminnasta, perustuu maailmankuviin jotka postuloivat yliluonnollisia olentoja, ja näitä olentoja koskevien maailmankuvien rationaalisuuden arviointi on yksi systeemiajattelua soveltavan uskontotieteen tehtävä (Kamppinen 2009).

Kriittinen uskontotiede kysyy, millaisia ovat uskontojen tarjoamat kulttuuriset resurssit, todellisuuskuvat ja päättelysäännöt. Millaisia malleja uskontoa käyttävä intentionaalinen systeemi saa käyttöönsä, ja onko niille perusteita?

Uskontojen maailmankuvat kalustavat todellisuuden olioilla, joita ei parhaimman tietämyksen perusteella ole olemassa, ja jotka nykyajan konteksteihin vakaumuksina päätyessään voivat aiheuttaa silmitöntä tuhoa. Kriittinen uskontotiede ottaa tieteellisen kulttuurin vakavasti, eikä pidä uskontojen ja tieteen maailmankuvia vain tasavahvoina kertomuksina, joiden totuudesta ei voi sanoa mitään.

Sekulaari humanismi on järkiperäistä, ihmiskeskeistä, demokratiaan, tieteeseen ja teknologiaan tukeutuvaa maailmantulkintaa, jossa vakuuttava perustelu, perusteiden kriittinen ja vapaa etsintä ja koettelu ovat ohjenuoria. Sekulaari humanismi on tieteellisen kulttuurin paras kasvualusta.

Sekulaarin humanismin uskontokritiikki on suoraviivaista: uskonnot eivät tarjoa vakuuttavia perusteita eettiselle toiminnalle, kasvatukselle, perheelämän tai yhteiskunnan organisointiin, tieteellisen tutkimuksen suuntaamiseen, ympäristöpolitiikkaan tai oikeastaan mihinkään asiaan, mistä modernissa yhteiskunnassa pitäisi päättää.

TIETEELLISESSÄ TUTKIMUKSESSA EI MAJAILE YLILUONNOLLISIA OLENTOJA

On totta, että esimerkiksi Suomen evankelisluterilainen kirkko toimii aktiivisesti ympäristö- ja perhepolitiikassa, mutta se ei tee uskonnollisista perusteista sen vakuuttavampia. Uskonnolliset yhteisöt toimivat monilla eri sektoreilla, joskus hyvin tuloksin, mutta samat palvelut saataisiin tuotettua myös ilman uskontojen symboliikkaa.

Monet kirkon työntekijät ovat ottaneet eettisen asiantuntijan roolin yhteiskunnassamme, mutta se kertoo enemmän teologisen koulutuksen filosofisesta tasosta kuin uskonnon arvosta eettisten ongelmien ratkaisussa. Pienellä vaivalla voisi parantaa kristinuskon eettistä ohjeistoa poistamalla sieltä kaikkein arkaaisimmat julmuudet.

Sekulaarin humanismin teesi on yksinkertainen: uskonnolliset perusteet eivät ole vakuuttavia perusteita, vaan ne ovat jäänteitä, joilla ei pitäisi olla roolia julkisessa rationaalisessa keskustelussa.

Tieteellinen tutkimus, kohdistui se uskontoihin tai yksisoluisiin, pitää todellisuutta naturaalisena, systeemisenä kokonaisuutena, jossa ei majaile yliluonnollisia olentoja ja josta saadaan perusteltua tietoa kriittisen tieteellisen menetelmän avulla. Tieteellinen tutkimus alalla kuin alalla sitoutuu käyttämiensä menetelmien ja tekemiensä taustaoletusten optimaalisuuteen eli siihen, että niille on paremmat perustelut kuin muille, kilpaileville maailmankuville.

Kirjoitus On Ilmestynyt Alunperin Futura-lehdessä 2/2010.

KIRJALLISUUS:

Kamppinen, M. 2009: Systeemiajattelu, rationaalisuus ja uskonto. Turun yliopisto, Uskontotiede, Turku.

Kääriäinen, K., Ketola K. & Niemelä K. 2003: Moderni kirkkokansa. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 83, Tampere.

Nasr, S.H. 2006: Islam And Science. Teoksessa P Clayton (ed.) The Oxford Handbook of Religion and Science. Oxford University Press, Oxford.

Paul, G. 2008: The Big Religion Questions Finally Solved. Free Inquiry.

Polkinghorne, J. 2006: Christianity And Science. Teoksessa P Clayton (ed.) The Oxford Handbook of Religion and Science. Oxford University Press, Oxford.

Kaamos alkaa olla kohta onneksi ohi ja päivä kääntyy valoisemmalle puolelle. Sattumalta myönteinen uutisointi Valkeekorvavalolle ajoittui jälleen pimeyden kajon aikoihin. Medioissa kerrottiin näyttävästi, jotta suurin osa kaamos oireisista koki kaikkien oireidensa poistuvan korvavalolla kliinisessä tutkimuksessa.

Minusta on kummallista, että kaksoisokkotutkimusta ei ole edelleenkään tehty eikä käpylisäkkeen aktiivisuutta tutkittu seuraamalla vaikkapa koehenkilöiden veren pimeähormonipitoisuuksia.

Ehkä uusi mainos – vai oliko se tutkimus – ilmestyy jälleen ensi syksynä.

Uri Geller poikkesi Porvoossa. Se ammattitaikuri, joka 70-luvulla huijasi suomalaisyleisöä suorassa tv-lähetyksessä. Minunkin piti käydä erään kuvausryhmän kanssa herraa tapaamassa. Jostakin syystä tapaamispäivän lähetessä asiat koko ajan mutkistuivat. Lopulta rahavaatimukset kasvoivat sellaisiksi, että produktiosta päätettiin kokonaan luopua.

Niin paljon mahdollinen skeptikon läsnäolo Gelleriä pelotti.

Saan tasaisesti kysymyksiä yleisöltä vallan monenlaisista asioista. Hiljattain minulle soitettiin salaisesta numerosta ja esitettiin kysymys: ”Miksi Kolumbuksen muna seisoo?” Ennen kuin ehdin sulkea, kysyjä selitti tarkoittavansa väitettä, että juuri kevätpäiväntasauksena parin tunnin tarkkuudella kananmunan saa pysymään pystyasennossa sen kapealla päällä.

Selitin parhaani mukaan asian olevan täysin riippumaton päivästä, jos temppu yleensä on onnistuakseen. Kehotin häntä myös miettimään, miksi moinen ilmiö koskisi vain munia. Silloinhan minkä tahansa esineen pitäisi kyseisenä aikana pysyä merkillisesti tasapainossa, vaikkapa yksijalkaisen pöydän.

Kysyjä kuunteli hiljaa ja kysyi sitten: ”Onko asiaa tutkittu tieteellisesti?”. Vastasin siihen, etten oikeasti tiedä, onko juuri tästä tapauksesta tehty tutkimusta, mutta ei ole kuitenkaan tehty havaintoa painovoiman poikkeuksellista käytöksestä juuri kevätpäiväntasauksen aikoihin. Asialla nimittäin voisi olla merkitystä jopa markettien itsepalveluvaakojen toimintaan, jolloin joku olisi asian varmasti jo huomannut.

Puhelun päätteeksi soittaja totesi, ettei asiaa siis ole tieteellisesti tutkittu. Niinpä hänelle jäi ilmeisesti avoimeksi kysymys, miksi muna pysyy tasapainossa.

Ihmisten vakuuttaminen on toisinaan vaikeaa.

Pertti Laine