TIINA RAEVAARA

KANSAKUNTA VANHENEE. Esimerkiksi 1950-lukuun verrattuna Suomen väestörakenne on muuttunut suuresti: ihmiset elävät paljon vanhemmiksi kuin silloin, ja lapsia puolestaan syntyy naista kohden paljon vähemmän. Ilmiö on yhteinen kehittyneille maille, ja se tuottaa monenlaisia hankaluuksia. Kuka maksaa eläkkeet? Kuka hoitaa sairaat ja vanhat?

Matalalle syntyvyydelle on esitetty monenlaisia syitä, mutta ne ovat pitkälti vain arvailuja. Sperman laatu on huonontunut, mikä tietenkin madaltaa raskauksien todennäköisyyttä, mutta suurimmat selittävät tekijät ovat jossain muualla: nuoret aikuiset eivät vain tunnu haluavan lapsia sillä tavoin kuin vaikkapa 1950-luvulla haluttiin.

Tällaiseen arvomaailman muutokseen on vaikea päästä kiinni, ja siihen vaikuttaminen on sekin kovin hankalaa. Ja tarvitseeko lapsia niin kamalasti syntyäkään? Ihmiskunnan kasvu on ollut hurjaa, ja siitä on seurannut vain vähän hyviä asioita. Tuntuu myös moraalisesti väärältä vaatia maailmaan lisää ihmisiä vain siksi, että he huolehtisivat täällä nyt jo olevista ihmisistä.

Asia, joka matalassa syntyvyydessä minua kiinnostaa, on tämä: onko ihmisille nykyään tärkeämpää oman elämän pituus kuin lasten saaminen?

Katson tarpeelliseksi korostaa, etten halua arvottaa asiaa vaan suhtaudun siihen puhtaalla mielenkiinnolla. Jos vastaus kysymykseen on nimittäin myönteinen, onhan seikka ihan hemmetin merkityksellinen ja uteliaisuutta herättävä.

Mahdollisimman pitkä elämä tuntuu ainakin uutisotsikoiden perusteella yhteiseltä arvolta, joka on niin itsestään selvä, ettei sitä tarvitse erikseen edes perustella. Media tuottaa jatkuvasti uutisia vaikkapa tällaisilla otsikoilla: Nämä seitsemän ruoka-ainetta pidentävät ikää. Tutkijat löysivät elämää pidentävän geenin/yhdisteen/molekyylin. Ikuinen elämä on mahdollista 20 vuoden päästä.

Ja kun uutisia klikkaa auki, ainakin seuraavien yksittäisten asioiden kerrotaan pidentävän elämää: nauramisen, kiivaan shoppailun, kirkossa käymisen, lastensaannin, suklaan, kahvin, voimaharjoittelun, kuorolaulamisen, tulisen ruoan, hammaslangan käytön ja kunnon hymyn. Tekemistä riittää siis koko päivälle, jos pitkä elämä kiinnostelee.

Vinkkejä listaavissa lehtijutuissa ei koskaan haasteta ajatusta pitkän elämän tavoittelusta. Niissä ei kysytä, miksi ihminen haluaisi elää hyvin pitkään, tai mietitä sitä, miten tuosta pitkästä elämästä saisi mahdollisimman hyvää. Pitkä tai jopa päättymätön elämä nähdään itseisarvona, jota kaikkien ajatellaan tavoittelevan.

Jos meillä todella on tällainen yhteinen haave, mistä se kertoo? Vai onko pointti elämän täsmällisen keston sijaan enemmänkin juuri näissä vinkkilistoissa?

Onko hallinnan tunne se, mitä ihmisille oikeastaan tarjoillaan? Yksittäinen ihminen voi tehdä ilmastokriisille tai Ukrainan sodalle varsin vähän, mutta oman elämänsä ohjaksissa hän ainakin haluaisi olla. Terveys on kaiken kaikkiaan nykyään valtava bisnes, ja ehkä alan suosio liittyy paitsi väestön vanhenemiseen ja rapistumiseen myös lupaukseen hallinnasta. Sodat ja kriisit vaikuttavat ihmisten arkeen muun muassa talouden kautta, mutta terveysvalintojen kautta ihminen voi pitää kiinni hallinnan illuusiosta.

Illuusiohan asia pitkälti on. Kannatan tietenkin terveitä elämäntapoja ja sitä, että ihmiset kantavat vastuuta terveydestään voimavarojensa mukaisesti.

Kuolema kuitenkin koittaa ennemmin tai myöhemmin. Asioita voi hallita varsin rajallisesti. Terveistä elämäntavoista ja elämän pidentämisestä tv-dokumentteja tehnyt ja pätkäpaastoista kirjoja kirjoittanut brittiläinen toimittaja Michael Mosley kuoli alkukesästä Kreikan saaristossa. Hän oli lähtenyt kävelylle pahimpien helteiden aikaan eikä elimistö ilmeisesti kestänyt kuumuutta.

Paasto ei pidennä ikää, jos elämä päättyy akuutisti helteisiin tai vaikkapa auto-onnettomuuteen.

Terveysjournalisteja ja mediaa houkuttaa tarjota ihmisille hallinnan tunnetta, mutta eräänlaista käärmeöljykauppaa sekin omalla tavallaan on.