TUOMAS ENBUSKEN HAASTATTELU oli mielenkiintoinen ja valaiseva (Skeptikko 2/2024). Enbuske kokee – tai ainakin väittää kokevansa – että hän on jumaluskonsa kautta saanut armon. Hänen mukaansa ”oleellista on se, että emme pelastu teoillamme, vaan yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden”.

Tällaiseen kokemus- ja tunneperäisyyteen ei skeptikolla ole nokan koputtamista. Mielenrauhaa ja armollisuutta ei muutenkaan ole maailmassa liikaa. Haluan kuitenkin valottaa, mistä armokokemus ja usko omaan uskomiseen tulevat.

USKONNOILLE ON LUONNOLLISIA SELITYKSIÄ

USKONTOJEN OLEMASSAOLOLLE on monenlaisia luonnollisia selityksiä. Ensinnäkin uskonto itsessään on selitys. Kun esivanhempamme uskoivat korkeampiin voimiin, he saivat selityksen luonnonilmiöille, vaikkapa unille ja ukkoselle. Se, että selitys perustui mielikuvitukseen, ei edeltäjiämme haitannut.

Uskontoihin liittyy myös rituaaleja ja seuraleikkejä. Sellaisia kaltaisemme laumaeläin ei voi vastustaa. Usein rituaalien kivuliaisuus ja epärationaalisuus vain voimistavat yksilön uskoa. Emme myöskään luonnostaan, ilman koulutusta, osaa haluta todisteita tai ymmärrä, mikä on kunnollinen todiste.

Uskontoja voidaan selittää myös niiden synnyttämällä yhteenkuuluvuudentunteella ja lauman tuomalla suojalla. Uskontojen moraalisäännöt ja käytöskoodit ovatkin perinteisesti suosineet kanssauskovia muunuskoisten kustannuksella, usein karmivin seurauksin.

Toisenlainen selitys perustuu siihen, että uskontojen teesejä ei ole edes periaatteessa mahdollista kumota. Miten esimerkiksi kumoaisit seuraavan väitteen? Kuun takana asuu kaikkivoipa miniatyyrikahvipannu, joka päästää paratiisiin ne, joilla on homoseksuaalisia kokemuksia.

IHMINEN LOI JUMALAN OMAKSI KUVAKSEEN

ENBUSKEN KOROSTAMA ARMO on uskonnon selityksistä psykologisesti kiinnostavin. Uskonnot ovat tarinoita ihmeteoista: jumalhahmot rikkovat painovoimaa ja muita fysiikan lakeja, he tuovat sotaonnea, ihmeparantavat sairaita ja niin edelleen. Olennaista on, että jumalat eivät kuitenkaan riko intuitiivista käsitystämme psykologiasta ja ihmisluonnosta.

Jumalillakin on siis haluja ja toiveita. Usein he tuntevat koko inhimillisten tunteiden kirjon. Tämä on ratkaiseva seikka kristinuskon armokokemuksessa. Tärkeimpiä ovat katumuksen ja anteeksiannon tunteet.

Nämä kaksi emootiota ovat evolutiivisesti kehittyneet havaitsemaan yhteistyön hyötyjä. Läpi lajihistorian ihmisten oli helpompi puolustautua petoja ja vihollisia vastaan yhdessä. Yhdessä heidän oli myös helpompi löytää ruokaa, valmistaa asumuksia ja hoitaa lapsia. Luonnonvalinta suosi yksilöitä, jotka auttoivat toinen toisiaan ja sitoutuivat yhteistyökumppaneihinsa tunteellisesti.

Toisinaan kävi niin, että joku petti luottamuksen. Pettäjä saattoi laistaa velvollisuutensa tai vetää itsekkäästi välistä. Tällaiselle ihmiselle vihoiteltiin, ja usein häntä myös rankaistiin. Ja joskus hänet suljettiin kokonaan yhteistyön ulkopuolelle.

Tällöin välistävetäjän kannatti osoittaa katumusta ja vannoa sitoutumistaan. Ryhmän ulkopuolella eläminen oli yksinkertaisesti liian vaikeaa. Ja koska yhteistyö ja avunanto olivat niin hyödyllisiä, muiden kannatti antaa katuvalle välistävetäjälle anteeksi.

Evoluutio antoi ihmiselle nämä kaksi tunnetta – katumuksen omasta hairahtumisesta ja anteeksiannon kaverin hairahtumisesta – jotta molempia hyödyttävä yhteistyö voisi jatkua.

Nämä moraalitunteet ovat läheisessä yhteydessä uskonnollisiin kokemuksiin. Etenkin kristillisyydessä ruokitaan yksilön kokemusta, että hän on tehnyt väärin ja että hän on huono ja syntinen. Uskonnollisen kokemuksen tärkeimpiä elementtejä on kirpoaminen tästä syyllisyyden tunteesta: yksilö kokee saavansa korkeammalta taholta pahuutensa anteeksi. Armo, autuus ja kumbaya valtaavat mielen.

Nykyaikaisen uskontopsykologian isänä tunnettu William James (1902/1981) kirjoittaa:

Kääntyminen, uudestisyntyminen, armon vastaanottaminen, uskonnon kokeminen, varmuuteen pääseminen ja monet muut ilmaisut merkitsevät sitä vähitellen tai äkillisesti tapahtuvaa prosessia, joka johtaa tähän asti jakaantuneen, tietoisesti väärässä olevan alemmuudentuntoisen, onnettoman minuuden ehjäksi, tietoisesti aidoksi, paremmaksi, onnelliseksi minuudeksi seurauksena hänen lujemmasta otteestaan uskonnollisiin realiteetteihin. Tätä kääntyminen merkitsee yleisesti käsitettynä riippumatta siitä uskommeko, että tuollaisen moraalisen muutoksen saa aikaan Jumalan välitön toiminta, vai emmekö usko.

Kristinuskossa tällaiseen pahasta vapautumiseen liittyy ajatus perisynnistä. Jos jokainen ihminen on syntymästään asti paha, kuten perisyntioppi kertoo, voi anteeksiannon tunteen saada vain, jos muistaa riittävän usein uskoa, anoa armoa ja vakuuttaa nöyryyttään. Eli koska kaikki ihmiset ovat perisyntiopin mukaan luonnostaan vihan lapsia ja sekä perisynnin että omien syntiensä painamia, jokin syvästi emotionaalinen välittäjä on välttämätön.

Käytännössä koko kristillinen teologia armoineen ja kuolemanjälkeisine palkintoineen perustuu siihen, että jumalhahmolle on kuviteltu yleisinhimillisiä moraalitunteita, suuttumusta ja anteeksiantoa (ks. Sarmaja 2006).

JUMALA EI VOI OLLA ARMELIAS JA KAIKKIVALTIAS

HARVA USKOVA MYÖNTÄÄ olevansa edellä kuvattujen evolutiivisesti kehittyneiden tunteiden vietävissä. Tällöin uskova on heikolla pohjalla, etenkin jos hän haluaa vastata kysymykseen, miksi jumala sallii pahan tapahtumisen. Jos jumala kerran on armelias ja kaikkivaltias, eikö hän voisi estää pahaa tapahtumasta?

Persialainen Omar Ibn Khayam esitti samankaltaisia kysymyksiä jo 1000-luvun alussa:

Sinä olet, Jumala, tiellemme tuhat lankeemusta valmistanut. Tahdotko meidät kirota, jos tartumme ansaan, jonka sinä itse olet virittänyt? Jos syntinen olen, olen sitä ainoastaan sinun kauttasi. Sanotko sitä synniksi, jos kohtalo johtaa minut tielle romahduksen, jonka sinä edeltä käsin olet määrännyt (teoksesta Lampén 1923).

Ilkka Pyysiäinen (2010) kirjoittaa samassa hengessä mutta roisimmin:

Kaikki selitykset johtavat lopulta siihen, että Jumala halusi ihmisten erehtyvän ja tekevän tyhmyyksiä. Hän on kuin isä, joka jättää lapset oman onnensa nojaan ja sitten kurkkii julkeasti nurkan takaa, miten pienokaiset tekevät tyhmyyksiä, loukkaavat itsensä, tappelevat ja telovat itsensä. Sitten isä palaa takaisin, on muka kauhean hämmästynyt kaikesta tapahtuneesta ja rankaisee pahimpia huligaaneja julmasti. Lapset nyyhkivät, että ei me koskaan enää, iskä pliis! Mutta pappa oli muka vain halunnut nähdä, mitä tapahtuu, kun toistaitoiset saavat vapauden, vaikka kuka tahansa ulkopuolinen ymmärtää, että tällainen isä on mieleltään sairas sadisti.

Pahuuteen ja kaikkivoipuuteen liittyvät perustelut eivät vakuuta kaikkia. He kokevat, että heidän uskonsa asuu jossakin erillisessä poterossaan eikä täten ole enää heidän omassa hallinnassaan. Enbuskekin puhuu tästä. Automaatin tavoin uskova uskoo uskomiseen. Hänet on taidokkaasti johdateltu pois johdonmukaisuudesta.

Mikäli uskova ei tällä tavoin toimisi, hän joutuisi myöntämään, että jumala ei ole armollinen kaikkivaltias. Uskova toisin sanoen on pakotettu hyväksymään, että jumala ei halunnut tehdä ihmisestä täydellistä eikä edes hyvää. Sen sijaan jumala halusi luoda ihmisen, joka on kuin pieni lapsi: ”itsekeskeinen, osaamaton, hetken mielijohteesta toimiva, pelokas ja epäluotettava”, kuten Pyysiäinen toteaa.

Juuri tällainen keskenkasvuinen ihminen tarvitsee armonlahjan, ja juuri tällaista ihmistä uskonto ja etenkin kirkko tarvitsevat – ja ne ovat tätä keskenkasvuisuutta oppineet tuottamaan. Se, että uskova uskoo koko kehollaan ja identiteetillään, ei ole todiste yliluonnollisesta armosta vaan siitä, että uskonnolliset tarinat ovat kehittyneet viekoittelevammiksi. Kyse on uskonnon ja uskonnollisten instituutioiden evoluutiosta.

Armokokemus taas ei todista yksilölle tai yhteiskunnalle koituvista hyödyistä. Sen sijaan ”armoonlankeemus” kertoo uskonnollisten laitosten yliotteesta. Jos kirkollisten instituutioiden johtajat eivät viljelisi viettelevää armopuhetta, heitä pidettäisiin pelkkinä puoskareina. Ei olekaan yllättävää, että kristinuskon jumala antaa anteeksi kaiken muun paitsi sen, että yksilö ei armoa ja anteeksiantoa kaipaa.

ANTIUSKOLLE ON PERUSTEITA

ON HUOMATTAVA, että edellä selitetään armoväitteiden ja -kokemusten evolutiivista alkuperää. Kyse ei siis ole uskonnon vastustamisesta tai jonkin jumaluuksien vastaisen uskomuksen levittämisestä. Sellaiseenkin toki olisi hyviä perusteita: uskontojen houkuttelevuuden takia jonkinlainen anti- tai vastausko saattaa olla ainoa tapa, jolla uskomusjärjestelmät voidaan tehdä näkyviksi ja jolla niiden eteneminen voidaan pysäyttää.

Miksi usko ja uskonnot sitten pitäisi pysäyttää? Jos niistä kerran saa armonlahjan? Vastaus on yksinkertainen: uskonnot aiheuttavat niin paljon muutakin. Ne ensinnäkin opettavat tyytymään tietämättömyyteen. Uskonnot siis toimivat skeptikon tavoitteita – totuutta ja rationalismia – vastaan.

Uskontojen nimissä myös lietsotaan pelkoa ja vihaa. Lähihistoria on täynnä esimerkkejä siitä, miten uskovat ovat uskonnollaan perustelleet huonoa käytöstään, vaikkapa homoseksuaalien ja vääräuskoisten syrjintää tai sukupuolisen tasa-arvon vastustamista.

Päätelmä kuuluu: kristinusko on kehittynyt valjastamaan ihmisen lajityypilliset emootiot omaan käyttöönsä. Skeptisismi ja rationalismi eivät tällaista hyväksytyksi tulemisen ja varmuuden tunnetta pysty tarjoamaan; onhan skeptikon oltava aina valmis muuttamaan kantaansa. Skeptikolta on silti lupa odottaa varoituksensanoja: jos et piittaa todisteista armokysymyksessä, tukahdutat inhimillistä ja moraalista kehittymistä.

Lampen, E. (1923): Gloria – Kokoelma kansojen pyhiä kirjoituksia. Otava. Helsinki.

Pyysiäinen, I. (2010): Jumalaa ei ole. Vastapaino. Tampere. Sarmaja, H: (2006): Kärsimys ja syntien sovitus. Yhteiskuntapolitiikka. 4/2006: 341–360

Enbuske ja loogiset syyt?

TUOMAS ENBUSKE kertoo olevansa päätynyt kristinuskoon loogisista syistä. Näitä loogisia syitä en kuitenkaan ole etsimisestä huolimatta löytänyt. Skeptikko-lehden 2/2024 haastattelussa Enbuske kertoo syiden löytyvän hänen ja Otto Juotteen Suomen Nostatus -podcastista. Kuuntelin nämä kaksi vajaan tunnin pituista jaksoa, eikä loogisia syitä uskoa Jumalaan esitetty ollenkaan.

Ehkä lähimmäksi itse asiaa päästiin keskustelulla materialismista. Podcastissa esitettiin ns. simulaatiohypoteesi vasta-argumentiksi materialismille (parempi termi olisi fysikalismi). Jos materiaalia simuloimalla voidaan toteuttaa kokemamme universumi, niin eikös se vain todista, että universumi, jossa simulaatio pyörii, voi hyvinkin myös olla materialistinen? Eikös tämä siis ole lähinnä vain argumentti materialismin toimivuuden/riittävyyden puolesta pienellä kysymyksen siirtelyllä?

Podcastissa myös mainittiin ohimennen dualismi ja argumentti sen puolesta, mikä oli luultavasti tarkoitettu vitsiksi. Vasta-argumentiksi kuitenkin mainittakoon mahdollisen sielun tarpeettomuus. Ilman aivoja ihminen ei näe, kuule, tunne, muista tai ylipäätään koe mitään. Mihin siis sielua tarvitaan? Miksi välittäisin, meneekö sieluni helvettiin vai taivaaseen, kun asioiden kokeminen vaatii aivot?

Tieteellinen materialistinen maailmankuva on ainut mikä on mahdollistanut asiat kuten moderni lääketiede, GPS, kuuhun laskeutuminen, internet, kännykät jne. Vahvimmat todisteet löytyvät materialismin puolesta.

Eikös skeptismiin kuulu olennaisesti tieteellisten todisteiden seuraaminen siitä huolimatta, miltä itsestä tuntuu tai mihin haluaa uskoa? Nyt Enbusken ainoaksi argumentiksi jäi kokemus pyhän hengen kosketuksesta. Uskoisin, että tällekin kokemukselle on tieteellinen selitys siitä huolimatta, että se jää meille arvoitukseksi.

Hyvä on kuitenkin muistaa, että tämän kaltaisia kokemuksia on käytetty monien muidenkin uskomusten perusteena. Logiikan sanelemana meidän täytyy olla yhdenmukaisia ja uskoa näillä samoilla perusteilla kaikkiin muihinkin uskontoihin (mahdotonta ristiriitaisuuksista johtuen) tai vaihtoehtoisesti hylätä todisteet riittämättöminä. Näin ollen kallistuisin jonkin asteiseen epileptiseen kohtaukseen, psyykkisiin tekijöihin tms.

jussi Lahtinen

Kissana avaruudessa

TUOMAS ENBUSKE kertoo uskovansa Jeesuksen kuolleen ristillä syntiemme tähden. Jos jumala järjestää rottakokeen, jossa antaa luomukselleen vapaan tahdon testatakseen tämän tottelevaisuutta, on kyseessä nollatutkimus, sillä kaikkitietävänä hän jo tietää lopputuloksen. Hänhän on anteeksipyynnön velkaa ihmisille, eikä päinvastoin. Jumala yliarvioi kykynsä luodessaan ihmisen, päätteli Oscar Wilde.

Kautta historiansa ihminen on yrittänyt lepytellä jumalia omien olettamiensa toimien aiheuttaman suuttumuksen vuoksi. Panoksia on lisätty pikkuhiljaa ruoka-, esine- ja eläinuhreista ihmisuhreihin. Lopulta päädyttiin uhraamaan jumalalle jumala. Tästäkin syntipukkirituaalista huolimatta maailma jatkoi mallillaan. Palkkio piti pistää tuonpuoleiseen.

Jumalan luomaksi väitetyssä maailmankaikkeudessa on miljardeja tähtiä, joiden ytimien luhistuessa avaruuteen purkautuu elämää tuhoavaa gammasäteilyä. Huhutaan myös, että Higgsin kentässä tapahtuva mahdollinen faasimuutos saisi maailmankaikkeuden romahtamaan. Ajelehdimme avaruudessa kuin Schrödingerin kissa laatikossaan odottaen kumpi edellä mainituista meidät ensin saavuttaa. Mihin jumala tällaisia joukkotuhoaseita tarvitsee? Hänhän voisi tarvittaessa vain kääntää samaa katkaisijaa, jolla kaiken pani alkuunkin.

Gottfried Leibnizin mukaan elämme parhaassa mahdollisessa maailmassa, koska jumala on maailman tällaiseksi luonut. Gnostilaisuudessa taas uskotaan, että alempi luojajumala, demiurgi, halusi luoda täydellisen maailman, mutta epäonnistui. David Hume pitikin maailmaa jumalakoulun alkeisluokalla luotuna epäonnistuneena harjoituskappaleena.

Jos olisin jumala ja saisin päähäni luoda itseäni alemman olennon, jonka tulee rukoilla ja palvoa minua ja jonka elämästä ja kuolemasta päättäisin, minun pitäisi hakeutua hoitoon.

aslak Allinniemi