Onko kansanparannus huuhaata?

Vaihtoehtohoidoissa on epäilemättä runsaasti huuhaata eli niin tahallisia huijareita kuin vilpittömästi omiin teorioihinsa hurahtaneita hupsujakin. Kansanparannus on pohjimmiltaan todelliseen tarpeeseen syntynyttä altruistista toimintaa, jolle on jäänyt markkinarakoa siksi, että moderni lääketiede ei kaikkia ihmisten vaivoja osaa tai välitä hoitaa. Osa kansanparannuksen suosiosta voi selittyä sillä, että joillakin hoitokeinoilla on plasebon lisäksi todellistakin vaikutusta.

Haavoittunut eläin nuolee haavansa. Niin kaiketi tekivät esi-isämmekin, ennen kuin alkoivat kehittyvien kommunikaatiotaitojensa avulla siirtää hankkimaansa tietoa jälkipolville.

Vammojen ja vaivojen hoitomenetelmät kehittyivät yrityksen ja erehdyksen kautta ja oppi siirtyi sukupolvelta toiselle. Uskonnot kehittyivät tarpeesta selittää niitä ilmiöitä, joita ei kulloinenkin tietämys voinut selittää, kuten sääilmiöt tai taivaankappaleiden liikkeet. Sairaudet outoudessaan ja ennustamattomuudessaan herättivät pelkoa ja niiden katsottiin olevan suomalaisessakin kansanperinteessä vielä reilut sata vuotta sitten joko jumalantauteja tai panentatauteja, eli pahansuopien ihmisten lähettämiä. Viimeksi mainitut voitiin parantaa, jos syyllinen saatiin selville ja peruuttamaan taikansa, mutta jumalten mielivallan kohde saattoi vain rukoillen ja uhraten yrittää lepyttää heitä. Tietäjiä tarvittiin kysymään, kuka jumalista, ja mistä syystä, oli suutuksissa.

Nämä ilmiöt olivat elävää elämää vielä kollega Lönnrotin kierrellessä Kainuuta ja Karjalaa runonkeruumatkoillaan. Hänen väitöskirjansa ”Afhandling om Finnarnes Magiska Medicin” käsittelee mielenkiintoisella tavalla eri vaivojen hoitamista loitsujen avulla. Jos jokin vamma tai vaiva oli ihmistä kohdannut, parantajan tuli saada selville vaivan aiheuttaja ja tietää sen syntysanat. Syntysanat luettuaan hän saattoi saada vaivan aiheuttajan hallintaansa ja käskeä tätä lopettamaan kiusantekonsa. ”Tunnen sukusi, tiedän tapasi”, saattoi käskyloitsu alkaa.

Viikatteesta saatu haava saatiin kuivumaan, kun lausuttiin ensiksi raudan syntysanat ja sitten verenseisautussanat. Seppä saattoi myös jo viikatteen hankittuaan lukea työkalulle lakia, ettei tämä vahingoittaisi käyttäjäänsä.

Mestariparantaja Pentti Penttilän olen kuullut kertovan, kuinka eräs vanhemman polven tietäjä käveli paljain jaloin teräväksi liipatun viikatteen päällä saamatta naarmuakaan.

Pentin ystävä, kuppari- ja tietäjämestari Aini Hautala on käyttänyt maagisia elementtejä parantaessaan monia potilaita ns. pesemällä. Siinä parantaja selvittää potilaansa vian aiheuttajaa kyselemällä ja arvuuttamalla. Ajateltu aiheuttaja testataan erikoisella tavalla: tinaa valamalla. Jos parantajan ajatus vaivan syystä, yleensä ”säikähyksestä” on oikea, hän saa veden alle laitetut esineet valetuksi yhteen. Jos valu ei onnistu, pitää ajatella uudestaan. Tällä vedellä, jota vielä valmistellaan salaisella reseptillä käyttäen raamatullisia ja kalevalaisia symboleja, potilas pestään päästä jalkoihin. Käytetty vesi viedään ”säikähyksen” syntysijalle ja se heitetään olan yli taakse katsomatta, ettei ”paha” osaa tulla takaisin.

Verenseisautus on toinen elävä esimerkki näistä kalevalaisista parannuskeinoista. Sen käyttö on meille Kaustisen Kansanlääkintäkeskuksen nykykaustislaisille edelleen yhtä luontevaa kuin Aspiriinin osto apteekista.

Rukouksella parantaminen ei taas kuulu Kaustisen seudun uskonlahkojen perinteisiin, mutta lähiseudulla sitäkin esiintyy, muiden kaukoparannuksen lajien kanssa.

Maagisia parannuskeinoja ja loitsuja käytetään siis kansanparannuksessa edelleen. Parantajat katsovat yleensä olevansa Jumalan voiman välittäjiä, mutta osa suhtautuu menetelmiinsä pragmaattisesti: käytetään, kunhan toimii, vaikutusmekanismista välittämättä. Todennäköisesti tällaiset parannusperinteet juontavat piispa Henrikkiä ja Lalliakin kauemmas historian hämäriin.

Loitsujen ohella Pohjanmaalla käytetään luon-

• LL HEIKKI HEMMILÄ nosta saatavia yrttejä ja muita aineksia kylpyinä, uutteina, linimentteinä ja voiteina. Esimerkiksi kusiaissprii on yksi Kansanlääkintäkeskuksen menestystuote.

Maallikkoparantajien suorittamat manipulaatiohoidot, joista LKT Antti Hernesniemi alkoi käyttää yleisnimitystä jäsenkorjaus, ovat tuki- ja liikuntaelinvaivaisten pohjalaisten eniten käyttämä kansanparannuksen muoto. Jäsenkorjauksella ei enää hoideta murtumia tai todellisia dislokaatioita, saatikka niveltulehduksia; ne jätetään lääkärien huoleksi. Kohteena ovat yleensä viat, joille lääkäri ei ole löytänyt hoitokeinoa, tai jotka kansan kokemuksesta hoituvat paremmin niksautuksella, kuten epäspesifiset selkä-, niska- ja nivelvaivat.

Hieronta on alun perin ollut kansanparannusta, mutta nykyisin ammattitutkinnon suorittaneet hierojat hyväksytään Terveydenhuollon Oikeusturvakeskuksen (TEO) rekisteriin.

ONKO KANSANPARANNUSMENETELMILLÄ VAIKUTTAVUUTTA?

Ei liene epäilystäkään, etteikö kaikkien sukupolvien yli säilyneiden kansanparannuskeinojen vilpitön tarkoitus ole tuottaa apua. Maksun ottaminenkaan ei kuulunut kansanperinteeseen; joku toi ternimaitoa tai lämpimäistä, joskus viinaksia, toinen vain kiitti lähtiessään. Herooisia, yksittäisiä paranemiskertomuksia on kansan suussa säilynyt. Kerrotaan, miten eräskin potilas oli kuolemassa rajuun verenvuotoon Oulun yliopistosairaalan leikkauspöydälle. Sukulaiset Kaustisella soittivat hädissään tuntemalleen verenseisauttajalle - ja kas - potilaan haavat valahtivat valkeiksi ja vuoto loppui.

Verenseisautuksen kirjoittamattomat säännöt estävät sen tieteellisen tutkimuksen. Toisaalta useimmat verenvuodot tyrehtyvät itsestäänkin sen kymmenen minuutin aikana, jonka vie parantajan saaminen puhelimeen ja loitsun lukeminen. Sama aika on ”B-vuotoaika” -nimisen laboratoriokokeen keskimääräinen tulos.

Maasäteilytutkimuksistaan kuuluisa maanviljelysneuvos Mauno Pohjonen testasi varvulla lähes tuhannen syöpään sairastuneen henkilön makuuhuoneet ja löysi kahta lukuun ottamatta kaikista ”vesisuonen”. Vesisuonet kannattaa siis kiertää tai maadoittaa, ettei tule syöpää. Hyvä ystäväni kävi mittaamassa minunkin tonttini vesisuonet ja maadoitti ne. Saa nähdä miten käy…

On näistä maagisista ilmiöistä tehty vakavasti otettaviakin kokeita, enemmän kuitenkin muualla kuin Suomessa. Esirukouksilla on saatu USA: ssa diabeetikkojen hoitotasapaino paranemaan, mutta leukemia- tai sydäntautikuolemia se ei vähentänyt. Moksibustiolla on saatu perätarjonnassa olevat kiinalaisten ensisynnyttäjien sikiöt kääntymään oikeinpäin ja kätten päällepanolla amerikkalaisten fibromyalgiapotilaiden oireita lievitetyksi. Näiden tutkimusten uskottavuutta heikentävät pienet aineistot, vertailuryhmän puute, sokkoutuksen puute, lyhyt seuranta-aika tai vajavaisuus sekoittavien tekijöiden eliminoinnissa, tai vähintäänkin tutkimuksia ei ole toistettu. Joistakin hoidoista on tehty useampikin tutkimus ja näin päästy tekemään meta-analyysejä, joissa aineiston kokoa kasvatetaan tutkimuksia yhdistämällä. Terapeuttisen kosketuksen tutkimuksia kokeellisten haavojen hoidossa löydettiin neljä. Näistä kaksi osoitti koskettelun kohteeksi arvottujen potilaiden paranevan tilastollisesti paremmin kuin hoitamattoman vertailuryhmän. Kaksi muuta sitten osoitti päinvastaista, joten lopputulemaksi jäi tasapeli. Näinhän joskus käy lääketieteenkin piirissä. Ensimmäinen pilottikoe osoittaa jotakin mullistavaa keksityn, mutta laajempi tutkimus, mahdollisesti muiden tutkijoiden tekemänä, ei annakaan samoja tuloksia. Samaa asiaa on saatettu jo tutkia aikaisemmin, mutta negatiivisia tuloksia ei ole julkaistu.

Akupunktiosta on kertynyt jo lukematon määrä tutkimuksia. Ongelmana ovat eri tutkimusten epäyhtenäiset tulokset. Konsensus alkaa vallita akupunktion tehosta leikkauksen ja solunsalpaajahoidon jälkeisen pahoinvoinnin lievittäjänä, mutta ei esimerkiksi astman, reuman, kuukautiskivun, kasvohermohalvauksen, tenniskyynärpään tai selkäkivun hoidossa. Epäspesifin päänsäryn hoidossa akupunktiolla voi olla merkitystä, mutta parempia tutkimuksia vielä kaivataan. Kuppausta on Hännisen ja Vaskilammen tutkimuksissa verrattu kiinalaiseen akupunktioon. Kiinassa kuppausta onkin tutkittu, mutta ei länsimaisen tieteen kriteereillä.

Manipulaatiohoidoista, lähinnä kiropraktiikasta, on tehty satoja tutkimuksia, joiden pohjalta alkaa olla yksimielisyys siitä, että se nopeuttaa äkillisen selkäkivun paranemista, mutta ei estä sen uusimista eikä auta pitkittyneessä selkäkivussa. Viimeisin, 39 tutkimukseen pohjautuva Cochrane-raportti toteaa, ettei selän manipulaatio ole sen parempi kuin muutkaan vakiintuneet selkäkivun hoidot, esimerkiksi fysioterapia, kipulääkitys, harjoitusterapia, selkäkoulu tai yleislääkärin antama hoito. Akuutissa selkäkivussa se toki oli parempi kuin valehoidot tai hoidot, jotka muuten on todettu tehottomiksi tai peräti haitallisiksi, kuten vuodelepo, tukiliivi tai venytys.

Hieronnasta on aiemmin tehty hyvin vähän tutkimuksia. Vuonna 2000 laadittuun Cochranemeta-analyysiin löydettiin neljä kriteerit täyttävää julkaisua. Nyt niitä on kertynyt kahdeksan. Näytön aste on aiemmasta parantunut, mutta jäi vielä kohtalaiseksi. Lisää tietoa tarvitaan.

Monista yrttilääkkeistä on tehty kliinisiä tieteellisen päteviä tutkimuksia, ja selvää näyttöä on esimerkiksi pajunkuoriuutteen vaikutuksesta kipuun ja veren hyytymiseen. Mäkikuisma (Hypericum perforatum) lievittää masennusta. Teepuuöljyllä (Melaleuca alternifolia) on antibakteerista vaikutusta acnessa ja sieni-ihottumissa. Mielenkiintoinen oli viime vuonna uutisoitu kiinalainen artemisiini-yrttivalmiste, joka osoittautui halvaksi ja tehokkaaksi lääkkeeksi malariaan. Reunuspäivänkakkarauute (Tanacetum parthenium L), jonka alustavissa tutkimuksissa todettiin ehkäisevän migreeniä, ei ollutkaan placeboa parempi laajemmassa tutkimuksessa. Samoin kävi neidonhiuspuulle (Gincko biloba), joka vaikutti aluksi tehokkaalta avulta pillaaviin korviin. On aivan ymmärrettävää, että yrttilääkkeistä löytyy vaikuttavia aineita, onhan edelleen valtaosa virallisista lääkkeistä kasvikunnasta peräisin, esimerkkeinä vaikkapa digitalis, penisilliini, morfiini ja monet syöpälääkkeet.

Kylpyhoidoista (balneotherapy) ei ole todettu olevan hyötyä selkäkivun hoidossa. Ainakin Suomessa ne koetaankin enempi hemmotteluhoidoiksi.

Suomalaisen kansanparannuksen vaikuttavuudesta on tehty hyvin vähän tieteellisiä kokeita. Kansanlääkintäkeskuksen entinen johtaja, LKT Antti Hernesniemikin keskittyi kansanparannuksen käytön tutkimiseen ja hoitojen kuvailuun kansatieteen keinoin. Kuopion yliopistossakin on tutkittu kansanparannuksen käyttöä ja julkaistu mm. kuppauksesta muutamia artikkeleita. Niissäkään ei ole puututtu hoidon mahdollisiin vaikutuksiin.

Pertti Arkko tutki Oulun yliopistossa eläinkokein kansanomaisten syöpälääkkeiden vaikutusta. Koivuntuhkalipeä ei hidastanut rotan syöpäkasvaimen kehitystä. Jodilla sen sijaan oli pieni, mutta mitattava vaikutus klorooman kasvuun.

LKT Matti Miettinen tutki henkiparantamista omassa väitöskirjassaan. Yhtään syöpää tai halvausta ei Niilo Ylivainion kaatamista potilaista todettu parantuneen. Eräskin potilas, joka koki ihmeparantumisia toisensa jälkeen, paljasti vuosien päästä itse aiheuttaneensa oireet, joita eivät parhaatkaan lääkärit saaneet paranemaan. Uskonnollinen ihmeparantuminen sitten tarjosi kunniallisen perääntymistien, kun vaikeasta anopista aika jätti, eikä nuoren emännän enää tarvinnut purkaa tuskaansa sairauksiin.

Martti Mela ja Onni Kari-Koskinen tutkivat kaivonkatsojia 1980-luvulla: 32 varpumiestä sijoitti saman tienvarren vesisuonet eri kohtiin. Joko vesisuonet vaihtavat paikkaa tiheään, tai todella hyvät kaivonkatsojat ovat harvassa!

Kaustisen Kansanlääkintäkeskuksessa alkoi 1994 tutkimus, jolla pyrittiin selvittämään jäsenkorjauksen vaikuttavuutta pitkittyneeseen selkäkipuun. 114:sta tutkimukseen lähteneestä potilaasta oli vuoden kuluttua mukana vielä 98%. Potilaat arvottiin kolmeen hoitoryhmään, joista yksi sai käydä 10 kertaa jäsenkorjaajalla, toinen yhtä monta kertaa fysioterapiassa ja kolmas sai ohjausta keveään liikuntaohjelmaan, jonka tarkoitus oli kumota staattisten asentojen aiheuttama haitta selän aineenvaihdunnalle.

Kattavat toimintakyvyn, kivun, haitan ja elämänlaadun mittaukset suoritettiin ennen arvontaa, heti 6 viikon hoitovaiheen jälkeen sekä 6 kk:n kuluttua. Lisäksi vointia seurattiin postikyselyillä 3:n ja 12 kk:n kuluttua. Sairauslomat ja muiden hoitojen käyttö tarkistettiin kyselyjen ohella virallisista lähteistä.

Selän mitattu liikkuvuus parani parhaiten jäsenkorjausryhmän potilailla, sivutaivutus jopa tilastollisesti merkitsevästi. Koettu kipu ja haitta (Oswestri-asteikko) ja elämänlaatu (NHP)paranivat parhaiten jäsenkorjauksella, toisena oli fysioterapia, voimisteluohjelman jäädessä pronssille. Kaksi kolmasosaa tutkituista käytti vuoden aikana jotakin muuta kuin arvan antamaa hoitoa. Tällä perusteella tehty sekundaarianalyysi vain korosti edellä mainittuja eroja: Jäsenkorjauspotilaat, jotka eivät ottaneet muita hoitoja, olivat vuoden kuluttua päässeet kivuistaan ylivoimaisesti parhaiten. Mielenkiintoista oli vielä huomata, että jäsenkorjauksen vaikutus ei tullut kertaheitolla, vaan ero kahteen muuhun ryhmään lisääntyi koko seurantavuoden ajan, mikä jossain määrin sotii vastaan ajatusta plasebovaikutuksesta.

Vuosina 2002 - 2003 tehtiin yhteistyössä Kokkolan ammattikorkeakoulun kanssa pienempi satunnaistettu tutkimus jäsenkorjauksen vaikuttavuudesta pitkittyneeseen niskakipuun, ”jännitysniskaan”. Aineistona oli 42 potilasta, joista puolet arvottiin pelkkään seurantaan, koska samalla haluttiin tietää, mikä on jännitysniskakivun luonnollinen kulku. Jäsenkorjaukseen arvotut saivat viisi hoitokertaa viiden viikon seuranta-aikana. Hoitamaton ryhmä ei vuoden kuluessa ollut keskimäärin parantunut lainkaan. Jäsenkorjausryhmän koetut kivut (Million-indeksi) lievittyivät erittäin merkitsevästi hoidon jälkeen aina puoleen vuoteen saakka. Vuoden kuluttua eroa ryhmien välillä ei enää ollut. Sokkoutetusti mitattu niskan liikkuvuus oli jäsenkorjausryhmässä lisääntynyt n. 20% vertailuryhmän ollessa ennallaan. Kaikista jäsenkorjauspotilaista kolmannes ei näyttänyt paranevan, kun taas kaksi kolmasosaa sai selvän avun. Näistä puolet palasi lähtötilanteeseen vuoden kuluttua, joten yhdellä kolmasosalla vaikutus kesti yli vuoden. Tutkimusraportti on vertaisarvioitavana amerikkalaisessa alan lehdessä.

Kuppauksestakin on tehty pilottikoe, jonka aineistona olleet kuusi fibromyalgia-potilasta olivat vielä kuukauden kuluttua hoidosta merkitsevästi paremmassa kunnossa kuin ennen hoitoa. Laajemmalla tutkimuksella on tarkoitus selvittää oliko saatu tulos sattumaa.

Täydentävien tai vaihtoehtohoitojen tutkimisessa pätevät samat säännöt kuin ns. virallistenkin hoitojen tutkimisessa. Saadakseen varauksettoman hyväksynnän, hoidon vaikuttavuus on todennettava useassa satunnaistetussa ja sokkoutetussa tutkimuksessa, riittävän laajalla aineistolla ja riittävän pitkällä seuranta-ajalla. Cochrane- kriteerien mukaan vahvaan näyttöön (taso 1) vaaditaan useampi korkeatasoinen, positiiviseen tulokseen päätynyt tutkimus. Yksi hyvin tehty positiivinen tutkimus ja vähintään yksi heikkotasoinen tutkimus tai useampi yhtäpitävä heikkotasoinen tutkimus tuottavat kohtuullisen näytön asteen (2 taso). Rajoitettu tai ristiriitainen näyttö (taso 3) on hoidolla, jota puoltaa vain yksi koe, taikka useamman kokeen tulokset ovat ristiriitaisia. Tasolle 4 jäävät hoidot ilman satunnaistettuja ja sokkoutettuja tutkimuksia.

Epävirallisten hoitojen tutkimiseen ei helpolla saa rahoitusta, tieteellisesti päteviä tutkijoita tai potilaita, jotka olisivat valmiit menemään arvalla valittavaan hoitoon. Vaihtoehtohoitoihin liitetään voimakkaita tunteita, jotka varmasti ovat omiaan lisäämään niiden plasebo- eli lumevaikutusta. Tämän plasebovaikutuksen kontrolloimiseksi pitäisi kullekin tutkittavalle hoidolle löytää uskottava vaikuttamaton vastine, ”kalkkitabletti”. Henkilökohtaista kontaktia edellyttävissä hoidoissa se on jokseenkin mahdotonta, joten hoidon todellisen ja epäspesifisen vaikutuksen erottaminen toisistaan on vaikeaa.

Nimi plasebo tulee erään (virheellisesti käännetyn) roomalaiskatolisen iltahartauden eli vesperin alkusanoista: ”Olen Herralle mieliksi” (oikea käännös olisi ”Astun Herran eteen”). Aikoinaan placebon laulajiksi pilkattiin ylenpalttisia mielistelijöitä, mutta 1800-luvun alkupuolella plaseboksi alettiin nimittää tehottomaksi tiedettyjä lääkkeitä, joita joissakin tilanteissa potilaille tarjottiin. Plasebo nousi arvoon arvaamattomaan 1955, kun Beecher julkaisi artikkelinsa ”Powerful placebo”. Hän totesi, että minkä hyvänsä lääkkeen vaikutus saatiin aikaan 32.5 prosentilla potilaista syöttämällä ko. lääkkeen näköisiä sokeripillereitä. Plasebovaikutus koettiin pitkään lääketieteellisen tutkimuksen häiriötekijäksi, taustameluksi, joka piti eliminoida hoidon todellisen vaikutuksen selvittämiseksi. Plasebovaikutuksen tutkimus on viime vuosikymmenen aikana edennyt huimasti ja plasebo on saanut laajempaa merkitystä. Sillä käsitetään kaikessa hoitotoiminnassa ilmenevää hoidon epäspesifistä vaikutusta. Tullessaan tutkijan kanssa tutuksi potilas - alitajuisesti tai tietoisesti - yrittää olla tälle mieliksi, eikä henno aiheuttaa mielipahaa raportoimalla huonoja uutisia. Plasebovaikutukselle alttiimpia ovatkin luonteeltaan mukautuvaiset, siis kiltit ihmiset. Tämä placebovaikutuksen alkuperäinen mekanismi pätee ilmoitettujen oireiden, kuten kivun lisäksi myös suorituskykytesteihin ja pettämättömiksi luultuihin mittauksiin, kuten verensokeriin tai verenpaineeseen.

Osa hoidon epäspesifisestä vaikutuksesta selittyy sairauksien ja vaivojen taipumuksella parantua itsestään. Esimerkiksi selkäkipu esiintyy selvästi episodeittain. Tutkimuspotilaaksi ilmoittaudutaan todennäköisimmin kipujen ollessa pahimmillaan, jolloin parin viikon kuluttua sekä aktiivinen hoito että plasebo ovat saaneet ihmeitä aikaan. Puhtaasti matemaattinen ilmiö, regressio keskiarvoa kohti, tasaa hoitotuloksia. Tutkimuksen ulkopuolella potilaita ei voi kieltää ottamasta mitä hoitoja he haluavat, eikä näistä sekoittavista tekijöistä aina kerrota tutkijoille. Pelkästään hoidossa tai tutkimuksessa oleminen aiheuttaa tietyn plasebovaikutuksen: ihminen kokee itsensä tärkeäksi, kun häntä tutkitaan. Hoidon vaikutus riippuu siitä, miten sen vaikutuksesta kerrotaan, ja mitkä ovat potilaan omat odotukset. Aikaisempi hoito on voinut saada aikaan ehdollistumista: Päänsärkymme helpottuu samassa ajassa kuin ennenkin, vaikka joku tietämättämme vaihtaa ”Buranan” tilalle saman näköisen kalkkitabletin.

Joskus plasebon käyttö epäonnistuu, kun koehenkilöt arvaavat kumpaan ryhmään kuuluvat, esimerkiksi tutkimushoidon sivuvaikutusten ansiosta. Nykyisin tiedetään plasebovaikutuksen osuuden hoidon kokonaisvaikutuksesta saattavan nousta jopa 82%:iin. Plasebovaikutus tai ”hoidon epäspesifi vaikutus” siis saattaa olla jopa mittavampi kuin hoidon spesifinen vaikutus. Miksipä sitä ei sitten käytettäisi hyödyksi, nihilismin ja vähättelyn sijasta?

Suomalaisen kansanparannuksen vaikuttavuutta ei siis ole paljoa tutkittu. Kaustisella toteutetun selkätutkimuksen tulos riittää vasta rajoitettuun näyttöön (taso 3). Lisää tietoa tarvittaisiin. Osaan hoitoja voidaan soveltaa ulkomailla tehtyjä tutkimuksia. Jäsenkorjausta voidaan verrata kiropraktiikkaan ja kuppausta tietyin varauksin akupunktioon. Lääkekasvien vaikutukset ovat lajispesifisiä, mutta kauko- ja henkiparannuksen vaikutuksen voisi ajatella olevan samanlaista kaikkialla, samoin kuin hieronnan.

Vaihtoehtohoidoissa on epäilemättä runsaasti huuhaata eli niin tahallisia huijareita kuin vilpittömästi omiin teorioihinsa hurahtaneita hupsujakin. Kansanparannus on pohjimmiltaan todelliseen tarpeeseen syntynyttä altruistista toimintaa, jolle on jäänyt markkinarakoa siksi, että moderni lääketiede ei kaikkia ihmisten vaivoja osaa tai välitä hoitaa, eikä palveluiden kattavuuskaan kaikkialla ole riittävä. Osa kansanparannuksen suosiosta voi selittyä sillä, että joillakin hoitokeinoilla on plasebon lisäksi ”todellistakin” vaikutusta. Toisaalta on oireita ja vaivoja, joita lääketiede ei osaa selittää, esimerkiksi fibromyalgia. Tällaisille ”valesairauksille” voi valehoito ollakin se ”treatment of choise”, kunhan varmistetaan, ettei lääketieteellisesti tarpeellinen hoito jää saamatta. Kuhne-kylvyt eivät korvaa diabeetikon insuliinipistoksia.

Kansanparannuksenkin kaupallistuminen lisää riskiä puhtaiden huijareiden ilmaantumisesta sen piiriin. Toisaalta raja virallisen ja epävirallisen hoitotoiminnan välillä hämärtyy, kun jäsenkorjaus- ja kuppauskursseilla käy sairaanhoitajia, fysioterapeutteja, jopa lääkäreitä ja toisaalta kansanparantajat käyvät virallisen puolen kursseilla.

Palveluiden käyttäjän ongelmaksi jää selvittää, millaiset jauhot epävirallisen hoitajan pussista löytyvät. Eräät järjestäytyneet parantajaryhmät ovat itse pyrkineet laadunvarmennukseen myöntämällä hyviksi toteamilleen hoitajille diplomeja. Esimerkiksi Luonnonlääketieteen Keskusliitto ry (www.lkl.fi) pyrkii rekisteröimään parantajat, jotka ovat suorittaneet vähintään 200 tuntia peruslääketieteen, 50 tuntia luontaishoitojen ja 200 tuntia oman alansa opintoja. Koska tämäkään ei ole virallinen rekisteri, hoitojen käyttäjälle jää vielä vastuu, jos hoito ei onnistu tai siitä tuleekin haittaa.

Valtiovalta voisi vähentää huuhaan tarjontaa panostamalla WHO:n toissakeväisen yleiskokouksen päätöslauselman mukaisesti kansanomaisten hoitojen tutkimukseen ja ottamalla vaihtoehtohoitajat TEO:n rekisteriin esimerkiksi ■

LKL:n ehdottamin kriteerein.

Viitteitä:

Arkko P: Syövän kansanlääkinnän menetelmät Pohjois-Suomessa. Oulu: Acta Universitatis Ouluensis, Series D/Medica N:o 138. 1986.

Assendelft WJJ, Morton SC, Yu Emily I, Suttorp MJ, Shekelle PG. Spinal manipulative therapy for low-back pain. /The Cochrane Database of Systematic Reviews/ 2004, Issue 1. Art. No.: CD000447.pub2.

Beecher, H. K. The powerful placebo. JAMA 159:1602-1606, 1955.

Furlan AD. Brosseau L. Imamura M. Irvin E.

Massage for low-back pain: a systematic review within the framework of the Cochrane Collaboration Back Review Group. [Review] [41 refs] Spine. 27(17):1896-910, 2002.

Hemmilä H, Keinänen-Kiukaanniemi S, Levoska S, Puska P. Long-term effectiveness of bonesetting, light exercise therapy, and physiotherapy for prolonged back pain: A randomized controlled trial. Journal of Manipulative and Physiological Therapeutics 25(2):99-104, 2002.

Hemmilä H, Levoska S, Keinänen-Kiukaaniemi SM, Puska P: Does folk medicine work? A randomized controlled trial on patients with prolonged back pain. Arch Phys Med Rehabil 78: 571 - 7, 1997.

Hernesniemi A: Presentation of bone-setterpatient collaboration through positiographical cinemanalysis. Väitöskirja. Acta Universitatis Ouluensis D Medica 538. Oulu 1999.

Hrobjartsson, A; Gotzsche, PC. Placebo interventions for all clinical conditions [Review] The Cochrane Database of Systematic Reviews The Cochrane Library, 2005.

Kari-Koskinen O, Mela M, Arkko P, Niinimaa A. Maasäteilyraportti. Kansanterveystieteen julkaisuja M86/85. 105s. Oulu 1985.

Lee A, Done ML. Stimulation of the wrist acupuncture point P6 for preventing postoperative nausea and vomiting. /The Cochrane Database of Systematic Reviews/ 2004.

Miettinen MA: Uskonnolliset ihmeparantumiset lääketieteellis-psykologisesta näkökulmasta. Tampere: Kirkon tutkimuskeskus, Sarja A N:o 51. 1990.

OʼMathuna DP. Ashford RL. Therapeutic touch for healing acute wounds. [Review] [42 refs] Cochrane Database of Systematic Reviews. (4): CD002766, 2003.

Verhagen AP, de Vet HCW, de Bie RA, Kessels AGH, Boers M, Knipchild PG. Balneotherapy for rheumatoid arthritis and osteoarthritis (Cochrane Review) The Cochrane Library, 4, 2000.

WHO. Fifty-sixth World Health Assembly. Resolution WHA56.31, 28.May 2003.

Kirjoittaja toimii työterveyslääkärinä Tunkkarin terveyskeskuksessa. Lisäksi hän on asiantuntijalääkäri Kelan Länsi-Suomen aluetoimistossa sekä vastaava lääkäri Kaustisen Kansanlääkintäkeskuksessa..

Maagisia Parannuskeinoja Käytetään Kansanparannuksessa Edelleen. Usein Parantajat Katsovat Olevansa Jumalan Voiman Välittäjiä, Mutta Osa Käyttää Parannuskeinoja Vaikutusmekanismista Välittämättä.